Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 16

Sisällysluettelo

Seuraavana aamuna menin ikkunalle, nähdäkseni Giojaa, mutta rosvojen kanssa en enää puhunut. Vastasin vaan heidän tervehdykseensä, sanoen minua kielletyn puhumasta heidän kanssaan.

Nyt tuli oikeudenkirjuri, jonka läsnäollessa minua oli tutkittu, ja ilmoitti salamielisesti, että kohta olin tapaava miehen, jonka täällä-käynti minua ilahuttaisi. Ja kun luuli mieleni jo kyllin valmistuneeksi, hän lisäsi: sanalla sanoen, se on teidän isiinne; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Seurasin häntä alas virkahuoneihin, vavisten ilosta ja hellyydestä, vaan samalla koettaen näyttää tyveneltä, rauhoittaakseni isäparkaa.

Saatuansa tiedon vangitsemisestani, hän oli toivonut sen tapahtuneen perättömistä luuloista, sekä uskonut minun kohta pääsevän irti. Mutta kun vankeuttani yhä kesti, hän saapui tänne Itävallan hallitukselta anomaan vapauttamistani. Tyhjiä isällisen rakkauden toiveita! Hän ei, näet, voinut uskoa, että minä olisin rohjennut antautua yrityksiin, joista laki määräsi ankaran rangaistuksen, ja teeskennelty hilpeyteni saattoi hänet siihen vakuutukseen, että minulla ei ollut mitään peljättävänä.

Se lyhyt yhdessä-olo, joka meille sallittiin, liikutti minua sitä enemmin, koska minun täytyi mielentilaani salata. Vaikeinta se oli eron hetkellä.

Italian silloiseen tilaan katsoen, pidin varmana, että Itävalta varoituksen vuoksi määräisi mitä kovimpia rangaistuksia, ja että minut siis tuomittaisiin joko kuolemaan tahi monivuotiseen vankeuteen. Tätä vakuutustani täytyi minun salata isältäni ja luulotella häntä tekoperusteilla, että pian pääsisin vapaaksi. Sentähden en saanut purskahtaa itkuun, häntä syleillessäni, puhuessani äidistä, veljistä ja sisarista, joita en toivonut enää tapaavani tässä elämässä; sentähden minun täytyi, äänen värähtelemistä hilliten, pyytää häntä vielä käymään minua tervehtimässä, jos mahdollista. Siinä kysyttiin mielen ponnistusta, jota en konsaan ole samassa määrässä kokenut.

Isä läksi tyynellä mielin luotani, ja minä palasin kammiooni särjetyllä sydämellä. Yksin jäätyäni, toivoin itkusta saavani huojennusta mieleni tuskassa. Vaan sitä lievitystä ei minulle sallittu. Puhkesin nyyhkytyksiin, vaan silmästä ei kyynelen pisarettakaan tullut. Onneton ken tuskissaan ei saata itkeä; ja kuin monesti olen saanut sitä kokea!

Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä, kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!

Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt, kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan minuakin hyödyttäneet.