Читать книгу Vankeuteni - Silvio Pellico - Страница 6

Sisällysluettelo

Siinä päätöksessäni minä olen sittemmin pysynyt, mutta tuona ensimmäisenä yönä vankilassa ryhdyin ensikerran sitä kaikin puolin punnitsemaan ja ikäänkuin omakseni ottamaan. Aamupuolella levottomuuteni ihmeekseni asettui. Saatoin taas ajatella vanhempiani ja muita rakkahia, olemattani epäilyksissä heidän mielenlujuudestansa; ja muistellessani heidän vakavata luonnettansa, tunsin sydämessäni lohdutusta.

Mistäpä tuo äskeinen tuskani, kun heitä ajattelin, ja nyt, mistäpä niin täydellinen luottamus heidän vakavuuteensa? Oliko tämä muutos joku ihme, vai heränneen uskoni luonnollinen vaikutus? — Vähätpä siitä, miksi niitä nimitetään, näitä uskonnon todellisia, yleviä hyväntekoja!

Keskiyönä oli kaksi alavartijaa tullut minun komerooni katselmusta varten, ja silloin olin ollut mitä pahimmalla mielin. Aamulla, kun palasivat, olin hyvällä tuulella, jopa leikillinenkin.

— Yöllä, herra, olitte kuin ampiainen, virkkoi toinen, nimeltään Tirola; nyt on aivan toisin, ja sepä hyvä; näkeehän, ett'ette ole — suokaa anteeksi — mikään hirtehinen, sillä nuo rosvot (olen, näetten, jo vanha ammatissani ja havaintoni eivät juuri ole tuulesta temmatut) ovat vankeutensa toisena päivänä raivoisammat kuin ensimmäisenä. Suvaatteko nuuskaa?

— En ole tottunut; vaan olkoon menneeksi, jos niin tahdotte. Muuten, mitä teidän havaintoonne tulee, niin se ei minusta näytä niin viisaalta, kuin joksi te sitä luulette. Jos minä tänä aamuna en ole ampiaisen kaltainen, eikö se muutos voisi tulla ajattelemattomuudesta, siitä että liian herkkäuskoisesti toivon päästä täältä irti?

— Epäilemättä, hyvä herra, jos muusta syystä olisitte täällä; mutta näissä valtiollisissa asioissa ei nykyaikaan saa luulla rettelöiden niin yks kaks selviävän. Niin narrimainen te ette suinkaan ole. Suokaa anteeksi, että niin vapaasti puhun! Suvaatteko vielä nuuskauksen?

— Antakaa vaan! Mutta sanokaapas, kuinka teillä saattaa olla niin iloiset kasvot, vaikka yhä elätte onnettomien keskellä?

— Te luulette ehkä syyksi siihen, ett'en huoli mitään muiden vaivoista; no, en ota sitä itsekään oikein selvittääkseni; sen vaan sanon, että usein muiden kyyneleet käyvät minullekin huoleksi. Ja monta kertaa olen olevinani iloinen, ainoastaan saadakseni vankiraukatkin hymyilemään.

— Tosiaan, te kelpo mies, nyt ma arvaan, mit'en ennen koskaan, että voi olla vankivartijana ja samalla mitä oivallisin mies.

— Ei ammatti tee siihen mitään, hyvä herra. Tuon holvin takana, jonka näette pihan toisella puolella, on toinen piha ja toiset vankihuoneet, joissa vaimopuolisia pidetään. He ovat… tarpeetonta sitä sanoa… pahamaineisia. Olkoonpa niin, mutta, hyvä herra, niissä löytyy semmoisiakin, jotka, mitä sydämeen tulee, ovat enkeleitä. Ja jos te olisitte vartija…

— Minäkö?… (ja purskahdin nauruun).

Tirola joutui naurustani hämilleen ja vaikeni. Arvattavasti hän oli aikonut sanoa, että jos olisin vankivartija, niin tuskin voisin olla mieltymättä yhteen näistä onnettomista.

Sen sijaan hän kysyi, mitä tahdoin aamulliseksi, meni ja toi muutaman minuutin perästä kahvia.

Katselin häntä tarkasti silmiin, viekkaasti hymyillen ikäänkuin jos kysyisin: "ottaisitko viedäksesi kirjeen toiselle onnettomalle, Maroncelli ystävälleni?" Ja vastaukseksi hän hymyili tavalla, joka näytti merkitsevän; "en, hyvä herra; ja jos käännytte johonkuhun toiseen vartijoista, ja hän suostuu, niin olkaa varoillanne, sillä hän teidät pettää".

En tiedä varmaan, ymmärsikö hän minua, enkä myöskään, ymmärsinkö minä häntä. Sen vaan tiedän, että olin jo kymmenen kertaa pyytämäisilläni häneltä paperia ja kynää, enkä kuitenkaan uskaltanut; sillä hänen silmissään luulin lukevani varoituksen, ett'en luottaisi kehenkään, ja muihin vielä vähemmän kuin häneen.