Читать книгу Lohilastuja ja kalakaskuja - Aho Juhani - Страница 1

ENSIMMÄINEN ONKENI

Оглавление

On käännekohta pikkupojan elämässä, kun hän joko saa ensimmäisen kalansa tai kantaa kotiin ensimmäisen rihmalintunsa tai ampumansa esikoisjäniksen. Hän ei silloin enää ole lapsi, vaan mies, ainakin omasta mielestään. Se on heränneen itsetunnon suunnattoman paisutuksen päivä, askel leikistä toden tekoon. Minulla ei ole hämärintäkään näkemystä siitä päivästä, jolloin opin vastaiselle ammatilleni tarpeellisen kirjoittamisen taidon. En muista, miten ja milloin opin piirtämään ensimmäisen A-kirjaimeni, enkä sitäkään, milloin opin ulkoa Isämeidän. Yleensä ei minulla ole mitään voimakkaampaa muistoa ensimmäisistä kirjallisista harrastuksistani tai saavutuksistani. Sitävastoin on se päivä, jolloin sain ongen ja sillä ensimmäisen kalani, jännityksineen, vaikutelmineen ja tunnelmineen kuin eilen eletty.

Lapsihan ensin leikkii kaiken, minkä se sitten elää todellisuudessa, elämänsä tärkeimmät tapahtumat, semmoisina kuin niitä eletään hänen ympärillään. Me leikimme sekä kasteet että rippikoulut, naimisiin menot ja vihkimiset, jopa kuolemat ja hautaamisetkin. Leikimme myöskin kaikki muut aikaihmisten ja erittäinkin isompien naapurinpoikien hommat, pienet ja suuret. Leikittiin kynnöt, kylvöt, meillä oli leikkihevoset, ja leikkilehmät, leikkitalot, -verkot, -nuotat, -veneet, ja -höyrylaivat, ja tietysti myöskin leikkionget. Istuttiin liiterin eteen vedetyssä reessä ja heitettiin siimaa sen perästä, tai seisottiin pirtin pankolla ja nypittiin lattialta höylänlastuja ahvenina, särkinä ja salakoina suuret kalat—vapana hernekeppi, siimana nuoranpätkä ja koukkuna oksan haarukka tai vanha hierin, joihin helposti tarttui ja joilla aina sai.

Mutta eräänä päivänä tulee Huttusen Pekka, melkein yhdenkokoinen naapurinpoika, kaupalle oikeita ahvenia, joita hän on saanut oikealla ongella Koljonsillan korvasta. Ja leikkionginnan lumous on mennyttä. Lapsi on yht'äkkiä putkahtanut kotelostaan ja perhostunut pojaksi, jonka pitää saada oikeita kaloja oikeasta järvestä oikealla ongella.

Mutta mistä minä saan ongen? Kuka minulle laittaa vavan ja siiman, mutta ennen kaikkea ongen, sillä itselläni minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten ne olisivat aikaansaatavat.

Mutta onhan isä, kaikkitietävä ja kaikkitaitava isä—eikä niin ihmeellistä kalua, ettei hän osaisi sitä korjata tai laittaa. Hän on puuseppä ja läkkiseppä, valuri, suutari ja sorvari, hän maalaa, kiilloittaa, liimaa, juottaa, korjaa kylän akkojen rukit ja ukkojen kellot. Hänen ilonsa on tehdä kaikki, mitä häneltä pyydetään, mutta vielä suurempi on hänen ilonsa yllättää. Isä on vuollut ja veistellyt meille kaikki, mitä meillä on ihaninta: puuhevosemme, pärerekemme, väkkärät, puromyllyt, sahaukot, hyrrät, sukset ja kelkat, joita toisia on pyydetty, toisia vain toivottu, toisia ei arvattu pyytää eikä edes toivoakaan. Yhtäkkiä ne jonakin aamuna on löydetty vuoteen vierestä kukkapöydältä syntymä- tai nimipäivinä. Mutta hauskinta on ollut olla näkemässä, kun isä valmistaa jotakin, josta ei ole aavistustakaan, mitä siitä tulee. Salaperäisesti myhähtäen tai veitikkamaisesti silmää iskien hän lähtee sahoineen, höylineen ja kirveineen tupaan, koko lapsilauma pyrähtää jälkeen, asettuen penkille kuin pääskyn pojat räystäälle katsomaan ja odottamaan. Isä höylää lautaa, josta voisi luulla, että siitä tulee vaikka hylly. Mutta kun hän poraa reiän sen toiseen päähän, niin ei siitä siis tulekaan hyllyä, vaan ehkä joku kalansiivuulauta tai sen semmoinen, joka ripustetaan seinälle.—»Eipä tiiä, eipä tiiä, mikäpä mahtanoo tulla», hyräilee isä ja lapset ihastuneena kuorona häntä säestäen: »Eipä tiiä … eipä tiiä … eipä milloinkaan tiiä…»—Hän ottaa kirveen ja alkaa veistää. Joku arvaa, että siitä tulee lapio. Mutta kun hän ei veistäkään toista puolta lapion terälle, vaan pyöristää sen toisapäin, niin ei siitä näy tulevankaan lapio. Höylättyään sen toiseen laitaan kuurnan, jonka tarkoitusta ei kukaan osaa arvata, isä alkaa vuolla ja vuolla, eikä aikaakaan, niin siitä tuleekin—jousipyssy.

Isä on nyt siis saatava laittamaan minulle onki. En tahdo kuitenkaan sitä suoraan pyytää, viittaan siihen vain niin hienosti ja niin kautta rantain, kuin minulle on mahdollista. Kun illallispöydässä kehutaan naapurin pojan kalansaalista, että »saapas se poika vain kaloja ongella, vaikkei ole sen suurempi», niin minä sanon:—»Saisi kai niitä muutkin kaloja ongella, kun vain olisi joku, joka osaisi tehdä ongen.» —»Eihän sitä toki mahda meidän talossa kukaan osata onkea tehdä», sanoo isä äänellä, joka ilmaisee, että hän on ymmärtänyt yskän. Minä tiedän, että huomenna hän sen tekee.

Mutta ei se aamulla oikein siltä näytä. Minä vaanin hänen puuhiaan, seuraan häntä kuin koira kaikkialle. Hän menee aittaan ja ottaa sieltä siemensäkin ja kantaa sen pellolle. Minä pyydän saada kantaa vakkaa. Isä astelee verkalleen saran päästä toiseen ja edellä kulkee renki Matti ja vetää sitkainta hiilinkoukulla. Minä astun urhoollisesti isän kantapäillä, vaikka kokkareet ja tunkiohavut pistävät paljaaseen jalkaan. Pelto on ihan järven rannalla, on tyven aamu ja kalat polskauttelevat kaislikossa. Kun isä saran päässä täyttää siemenvakkaa, sanon minä: »Kah, kuinka ne kalat siellä polskahtelevat!» Isä myöntää, että niinpä näkyvät tekevän. Kun tulemme saran yläpäähän, kiipeän minä aidalle ja virkan seipään varassa kiikkuen: »Sielläpähän seisoo taas Huttusen Pekka sillan korvassa ja onkii.» Isä sanoo: »Elähän vain katkaise sitä seivästä, että putoot.»—»En toki, en toki», hyräilen minä mielitellen kielitellen ja loikkaan aidalta suoraan ojan yli isän viereen. Hän vuoleksii jotakin, mitä vuollee kaarnaa.—»Mitä pappa vuolee?»—»Ilman vain nakertelen.»—»Saanko minä sen?»—»Saathan tämän.» Siitä on tullut peukalonpään kokoinen pallo, jonka läpi on pistetty tikku.

Kun isä on saanut pellon kylvetyksi, menemme pihaan. Isä istahtaa aitan rappusille ja aikoo panna tupakan, mutta ei löydäkään tikkujaan. Minä kirmaisen noutamaan ne ja sytytän hänen piippunsa, jonka koppa vuoroin imaisee tulen sisäänsä, vuoroin tupsauttaa sen ulos, jolloin rouheet mukavasti rätisevät ja röyheltyvät. Isä katsoo minuun piipun vartta pitkin siristäen toista silmäänsä, mutta ei sano mitään. Se on hyvä merkki, silloin sillä aina on jotakin mukavaa mielessä. Mutta kun Matti tulee tallin takaa ajaen piikkikarhia pellolle, sanookin isä hänen jälkeensä: »Kun olet siementänyt, niin älä viekään ruunaa hakaan, vaan pannaan se kenkään.» Minun kurkkuani kuristaa: isä ei siis aiokaan vielä tänään laittaa onkea, hän ei ehkä enää muista koko asiaa, kuka ties ei osaa tehdäkään onkea.

Seuraan häntä kuitenkin hänen kamariinsa. Hän on istuutunut pöytänsä ääreen. Hänellä on pöytä, jonka toisessa päässä on vaateverholla peitetty kirjahylly, toisessa työkalulaatikot. Hyllyssä ovat hänen raamattunsa, testamenttinsa, käsikirjansa—josta hän kastaa ja vihkii ja kirkottaa ja jonka lehtien välissä aina on kaksilehtinen papinkaulus, virsikirja, ehtoolliskalulaatikko ja mitä ne lienevät kaikki ne papin työkalut, joiden edessä olevaa verhoa tuskin uskaltaa nostaa, vielä vähemmän niihin itseensä koskea. Laatikoissa olevat maalliset työkalut, vasarat, meisselit, hohtimet, pihdit, porat ja terät ja temmiraudat, veitset jos jonkinlaiset, naskalit, äimät, harjakset, pikilangat, viitat ja messinki- ja teräslankakääröt, ovat kyllä ihmeellisessä, kunnioitusta herättävässä järjestyksessä, mutta eivät läheskään yhtä peloittavassa. Niitä sentään uskaltaa laatikkoa raottamalla katsoa, ihastuneena niihin tuijottaa, joskaan ei niitä koskettaa eikä ottaa.

Isä istuu tuolillaan ja miettii jotakin. Sitten hän imaisee pitkät rätisevät pohjasavut piipustaan, niin että posket menee ontolle, panee piipun hyllyyn ja avaa, samalla kun savu pöllyää suusta ja sieraimista, sen laatikon, missä ovat hänen pihtinsä. Hän ottaa niistä yhdet, kaikkein pienimmät ja asettaa ne eteensä pöydälle. Sitten hän hakee toisesta laatikosta pienen messinkialasimen ja hyvin pienen pikkaraisen vasaran, ja puukkolaatikosta hienokärkisimmän puukon ja viilalaatikosta viilan, joka on ohut kuin vieteri, ja asettaa nekin eteensä pöydälle. Ne kalut on hänellä käsillä aina, kun hän korjaa seinäkelloja. Mitä aikonee hän niillä nyt? Sitten hän ottaa käärön messinkilankaa ja pantuaan nenälleen silmälasit, joita hän käyttää vain kaikkein hienoimmissa kellonkorjuutöissään, hän napsauttaa pihdeillä, niitä edestakaisin nytkytellen, palasen messinkilankaa. Hän asettaa sen alasimelle ja naputtaa vasaralla litteäksi sen toisen pään ja painaa siihen puukon kärellä alasinta vastaan pykälän.

Sitten hän, pihdeillä yhä lankaa pidellen, viilailee pykälää suuremmaksi ja teroittaa langan pään ja pyöristelee sitä. Mikä ihme siitä tulee? Mutta siitähän voi tulla—onki! Isä tekee onkea, tekee kuin tekeekin! Hän koettelee sormellaan sen kärkeä ja väkää ja antaa minunkin koettaa—ja se se sitten vasta on terävä, terävä kuin neulan kärki.

Isä mulauttaa silmiään lasiensa yli ja kysyy:

–Särkiäkö sinä aiot saada vai ahvenia?

–Särkiä ja ahvenia! riemahdan minä.

–Jaa, mutta kun särellä on pieni suu, niin pitää olla pieni onki, ja kun ahvenella on suuri suu, niin pitää olla suuri onki, muuten ei tartu—entäs sitten?

–Pappa tekee aivan niin kuin itse tahtoo.

Olen ylpeä neuvosta, jonka olen saanut hänelle antaa.

–Tehdäänkö sitten siltä väliltä, ei liian suurta eikä liian pientä?

–Tehdään, niinkuin hyvä tulee, sanon minä, ja itsetuntoni yhä kasvaa tästä uudesta neuvosta, jonka olen saanut antaa.

Isä ottaa pihdit ja koukistaa valmiiksi ongen. Vielä kiertää hän silmukan sen toiseen päähän. Pitäen sitä nenäni edessä hän sanoo:

–Mahtaakohan tämä nyt passata?

Minä nyökäytän hyväksyvästi päätäni. Hyvä se on, se kiiltääkin niin kauniisti kuin kulta.

–Kun ei vain sittenkin tullut rötös…? sanoo isä ja katsoo minuun kysyvästi ja huolestuneesti.

Niin jaa—en tiedä mitä hän tarkoittaa.

–Tämä on ihan liian kirkas?—tätä kala ihan varmaan säikähtää ja pötkähtää käpälämäkeen? Entäs nyt?

Isä välistä narraa—ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen poikansa räpäyttää epätietoisena silmiään.

Isä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin kolpperossa olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä haikuja, joista muutamia lähettää kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä minun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen piipun koppaan ja painaa peukalon kynnellä umpeen.

–Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä varten kaikki tämä tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta. Mutta kun isä hetken päästä ottaa punaisena hehkuvan ongen piipusta ja kastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean vihreäksi, pääsee minulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo:—Katsohan veitikkata, minkä näköiseksi meni.

Nyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla järveen, sären suuhun, ahvenen suuhun—nyt ei muuta kuin hakemaan vapaa ja kaivamaan matoja tunkiosta.

–Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.

Niinpä niin—tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se ottaa.

Pantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä kurkottaa pöytäpiirongin laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän antaa minulle toisen pään punottavaksi ja punoo itse toisesta.—»Ei saa päästää!»—Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun rihma on tarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy alkaa alusta,—voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan ongelle? Koskee hartioihin ja ihan pakottaa selkää.

–Joko nyt sitten lähdetään vapaa hakemaan? kysyn minä niin säyseästi kuin suinkin voin, kun siima vihdoinkin oli valmis ja kiinnitetty onkeen solmulla, jonka olen isälle mieliksi ollut oppivinani, mutta jota en koetakaan painaa mieleeni.

–Jahka vielä laitetaan koho ja paino.

Koho ja paino? Ei niitä tarvitse, eihän niitä ole Pekankaan ongessa. Saa kaloja ilmankin!… Mutta tämä jää vain perän pyöräytykseksi isän selän takana, ja isä virkkaa:

–Annahan minulle sitten muuan hauli sieltä haulipussista.

Ai, se on hauskaa.. . Seinällä on isän haulipussi, nahkasta ommeltu letku, jota kun nostelee ja laskee ja puristelee, niin sen sisuksissa elää ja valuu ja sitä on hauska käsitellä silloin, kun joskus ihmeeksi saa—sillä on tapahtunut, että tulppa on auennut ja sisälmykset vuotaneet lattialle ja sitä tietä lattian alle. Kaikki henkeni ja ruumiini voimat siihen keskittäen, ettei sitä tällä kertaa tapahtuisi, minä saan kuin saankin siitä kämmenelleni haulin, ja pussin onnellisesti ripustetuksi takaisin naulaan. Kynäveitsensä hienoimmalla terällä isä halkaisee haulin puolitiehen, painaa siiman halkeamaan ja puree halkeaman kiinni.

»Ja sitten koho … sitten koho!»—mutta koho löytyykin valmiiksi vuoltuna minun suupielestäni, jossa olen sen tikkua imeksinyt ja pureksinut siitä pitäen, kun pellolla sen siihen panin. Semmoinen veitikka se isä.

Ja nyt on onki siis vapaa vaille valmis. Minun mielestäni voisi vavaksi aivan hyvin kelvata vaikka hernekeppi, jonka me rantaan mennessämme kiskaisemme jostakin puutarhapenkistä, mutta isä eikö liene kuullut vai eikö liene kuulevinaan. Hän pyörähtää sanaa sanomatta ulos ja menee tuvan taa metsään ja sieltä alankoon ja alangon taa lehtoon, kiireesti käyden ja alamäessä juostenkin. Minä riennän perässä, minä olen kuin kytketty häneen, teen kaiken minkä hän, samat liikkeet, samat askeleet, samat hyppäykset ojain poikki ja kaatuneiden puunrunkojen yli pysyäkseni perässä ja saadakseni häneltä vavan heti, kun se on valmis, eikä hetkeäkään myöhemmin. En kuitenkaan pysy tiheässä pensaikossa hänen perässään, kuulen sieltä rapsauksen ja tupsauksen ja samassa jo isä tulee takaisin huiskuttaen häntänä perässään pihlajaa, jolla ripsauttaa minua silmille, ja puhaltaa juoksujalassa samaa tietään liiterin eteen. Isä jolloin kulloin näin kujeilee, kun sille päälle sattuu, mutta en tiedä, eikö hän samalla myös pilkanne minua, ainaista hätikköä.

Isä leikkaa oksat ja koloo kuoren vavan paksummasta päästä, mutta jättää kärkipuolen kolomatta. Hän sitoo siiman vavan kärkeen ja kiertää sen vavan ympärille. En voi enää pidättäytyä, en hillitä itseäni, en hävetä malttamattomuuttani, minä hyppelen ja pyytelen:—Anna nyt jo kyllä se jo on hyvä … anna, hyvä isä!

Se on kädessäni, minä karkaan…

–Mitenkäs sanot?

–Kii—, ja minä karkaan taas.

–Mitenkä?

–Kiitos, hyvä…

Enempää hän ei minulta saa eikä luultavasti tahdokaan.

Mikä sitten tapahtuu, se tapahtuu kaikkein korkeimman paineen ja jännityksen alla … siinä on puutarha, jonka läpi—aita, jonka yli— piennar, jota pitkin—heinikko, jonka puhki—pelto, jonka poikki minä karkaan suoraan sillan korvaan, nelin kontin maahan, kourin turpeeseen kiinni, jota revin ja raastan, ja saan käteeni lieron, jonka toinen pää tulee ja toinen menee menojaan—saan sen, huohottaen ja vavisten, miten kuten onkeen ja ongen veteen Koljonvirran rantalimakkoon ensimmäisen sillan arkun varjoon. Siellä ei ole ketään muita kuin minä, ei muuta kuin suuri silta ja sen harmaat arkut, eikä kuulu muuta kuin hiljaa virtaavan veden loklatus arkkujen salvaimiin…

Kuinka kauan siinä seisoin ja tuijotin kohoa ja kuinka se sitten oikein lie tapahtunut, en muista,—liikahtiko koho vai tunsinko sen kädessä ja tempasin—muistan vain sen, että pääni päällä ilmassa jotakin lentää ja laulaa ja että minä makaan heinikossa kontallani ja pitelen ja puristan jotakin, joka sätkii ja potkii, ja että minä, purtuani sitä niskaan, syöksen kotia kohti. Kirkuen kuin puukko kurkussa, että minä olen saanut sären, minä olen saanut sären! ryöpsähdän minä kyökkiin ja huudan ja vaadin, että se on heti siivottava ja voissa paistettava. Ja kun ne eivät siinä paikassa tee, niinkuin käsken, niin siivoan minä sen itse, ja kun ne eivät anna pannua eikä voita, niin lätkäytän minä sen paljaaltaan hellalle, jossa se käryää ja tarttuilee nahkastaan kiinni. Ne nauravat ja pilkkaavat, eikähän se siinä paistu eikä sitten millekään maistu, eikä lopulta kelpaa kissallekaan ensimmäinen saaliini.

* * * * *

Mutta monet myöhemmät saaliini ovat kelvanneet sekä kissoille että muillekin. Ja minä olenkin istunut onki kädessä ehkä enemmän kuin kynä kädessä, ja tulen edelleenkin istumaan. Sillä sisimmässäni minä varmaan olen enemmän kalamies kuin kirjamies. Minulta kuoleutuvat yhä vieläkin kirjalliset vaistot ja niiden tyydyttämisen tarve jotenkin samoihin aikoihin, kun hauki huhtikuussa nousee kudulle, ja ne virkoavat vasta sitten kun lohi Mikkeliviikolla viettää häitään eikä enää ota perhoa. Enkä voi ajatella, kuinka voisin pysyä kirjoituspöytäni ääressä silloin, kun aavistelenkaan, että ahvenet Hangon meren kareilla odottavat onkijaansa, tai kun hyönteisten parveilu Huopanan kalamajan ikkunapihlajan latvassa langattomasti sähköttäen tiedoittaa, että lohenpoikaset koskessa parhaallaan ajelevat perhoja. Niinkuin nyt juuri tätäkin kirjoittaessa.

Lohilastuja ja kalakaskuja

Подняться наверх