Читать книгу Lohilastuja ja kalakaskuja - Aho Juhani - Страница 2

Meillä onkimiehillä, samoin kuin metsämiehilläkin, ja yleensä kaikilla muillakin ihmisillä on se yhteinen heikkous, että me hiukan kehuskellen kerromme urotöistämme, silloin kuin siihen suinkin vain ilmaantuu tilaisuutta. On herttaisia kalakavereita, jotka samoin sanoin, samoin elein, samoin äänenpainoinkin joka kerta tavattaessa juttelevat, kuinka, kun minä heitin, niin silloin se jämähti, ja kuinka ja miten ja mitä sitten tapahtui tai olisi voinut tapahtua, jos en minä juuri silloin sitä ja sitä—ja minä jo luulin, että nyt se pakana meni, mutta tulipas siunattu kuitenkin takaisin ja painoi vähää vaille niin ja niin paljon j.n.e.—tai kuinka minä en saanut sitä, vaikka olin jo ihan saamassa ja olisin saanutkin, jollei se haavipoika hirtehinen … ja se oli varmaankin vähän päälle niin ja niin monikiloinen. Ne jutut ovat meillä vuosien kuluessa hioituneet pikku taideluomiksi, joita kuuntelisi mielelläänkin, ellei itsellä olisi jotakin samantapaista tai vielä muka mielenkiintoisempaakin kerrottavana. Meillä kalamiehillä on näet toinenkin yhteinen heikkous toistemme ja kaikkien muiden ihmisten kanssa, se, että yleensä emme kuuntele toisten juttuja niin mielellämme kuin kerromme omiamme. Olen usein huomannut itsestäni ja luullut huomaavani sen myöskin muista, että vain odotamme toisen lorun loppua päästäksemme itse alkamaan omaamme. Emmekä aina malta odottaa loppuakaan, vaan työntäymme ominemme väliin, niin pian kuin tarinaan vain ilmaantuu hetkenkään rako ja sanaruiskun rätinä siltä taholta lakkaa.

Mutta kun kehuu näin kirjoittamalla, ei ole keskeytyksen vaaraa. Olen sitäpaitsi ainakin itsestäni luullut huomaavani, että minä paljon mieluummin luen kalajuttuja kuin niitä kuuntelen. Luen melkein mitä hyvänsä siltä alalta, joka jutussa on jotakin oppimista, jos se perustuu kertojan omaan kokemukseen. Tämä antaa minulle rohkeutta uskoa samaa muistakin ja käydä enemmittä empimisittä kehumaan omista saaliistani. Minullakin on ollut joitakin erikoisia kehukaloja, jotka ovat saadut sellaisissa olosuhteissa, että ne varsinkin minulle itselleni ovat olleet ilona ja ylpeytenä. Ne ovat osaksi semmoisia kaloja, jotka olen saanut silloin, kun olen niitä hartaasti toivonut, ja toisia, jotka olen saanut silloin, kun en ole osannut niitä odottaakaan, jopa toivonut, etten saisikaan.

* * * * *

Olin ensimmäistä kesää perheen isä, ja eukko ja piika olivat pidettävät hengissä ongen ja vavan avulla. Oli myrskynnyt monta päivää niin, ettei ollut menemistäkään omaa saarta meremmäksi. Asuin silloin Porkkalan Lill-Svartössa. Ei ollut moneen päivään ollut mitään pataan panemista. Kai olisi Söderlingin sumpussa ollut joitakin kampeloita, mutta minun kävi jo silloin kunnialle ottaa kaloja hopeaongella. Koetin ympäri oman saaren maista onkien, mutta ei sieltä lähtenyt mitään tyynen puolelta ja tuulen puolelta oli mahdoton saada edes siimaa ulos. Päivällisaika läheni ja olisi ollut pian pantava pata tulelle.

–»Jos minä nyt sitten kuitenkin kysyisin niitä kampeloita?» ehdotti tyttö.—»Odotahan hiukan, milloin pitäisi olla kala padassa?»—»Tunnin päästä viimeistään.»

Siinä oli toinen saari vastapäätä, josta melkein aina sai, mutta nyt kuohui salmi vaahtona välillä. Jos minä sentään koettaisin päästä sinne. Ja minä pääsin kuin pääsinkin sinne soutaen vastahankaan, kiskoen itsestäni viimeiset voimani irti. Ei ollut siinäkään saaressa menemistä vastarannalle. Menin tuulen alle kallion suojaan ja pudotin onkeni jyrkän reunaan. Siinä kävi voimakas aallokko tyynempääkin rantaa pitkin ja tuuli tempoi vavan kärkeä ajaen kohon maihin kiinni. Aion heittää uudelleen, mutta siima ei nousekaan. Luulen ongen tarttuneen pohjaan, kun tunnen, että siellähän onkin kala, oikein suuri kala, niin suuri, että ei ole ajattelemistakaan saada sitä ylös uittamatta ja uuvuttamatta. Ei minulla koskaan ole ollut niin hätä ja niin hyvä mieli, ei pikku poikanakaan ensimmäistä kalaa ottaessani. Niin pian kuin sain sen niskasta kiinni ja nakatuksi maihin, minä riensin juoksujalassa venheelleni ja myötälaitaista kotiin. Se oli parin kilon säyne. Se joutui kuin joutuikin aikanaan pataan. Kehuin sitä saalistani koko kesän, minä muka otan millä ilmalla tahansa, sanokaa vain, kun tarvitsette, kyllä minä hankin pataan pantavata!

* * * * *

Porkkalan ajoilta, useita vuosia myöhemmiltä, on minulla muistossani saalis, jolla aina kehun, kun kuka vain kehtaa kuunnella. Sieltä on minulla parikin hauskaa haukimuistoa. Meren uloimmilla kareilla, m.m. Mikkelskäreillä, on hauen virvilöiminen täysin verrattavissa lohen ongintaan koskessa. On sileitä liukkaita kallioita myöten mentävä vedenrajaan, on heitettävä mahdollisimman kauas visseihin paikkoihin, joissa tietää hauen väijyvän. Vaaditaan melkoista tottumusta ampua näihin maaleihin ja yhtä suurta uistimen kulettamiseen matalalla karikolla, niin ettei se tartu pohjaan. Kun hauki sitten tarttuu, on sen ottaminen aallokossa melkein sama kuin kosken kuohussa. Kun rantakalliot ovat hyrskystä liukkaat, pääsee niiltä haavilla kalaan käsiksi vain erityisistä paikoista, jonne se on johdettava. Usein se on uuvutettava niin, että sen saa hiljalleen vedetyksi ylös. Kirkkaassa vedessä voi seurata sen kaikkia liikkeitä siitä alkaen, kuin se piilostaan ampuu syötin kimppuun, hyökkäilee edestakaisin, reutoo ja rimpuilee, siihen asti, kunnes lopulta antautuu. Kerran minä neljännestunnin ajan painiskelin nelikiloisen, aina näkyvissä olevan hauen kanssa, saattaen seurata kaikkia sen eleitä ja aikeita, kunnes viimein sain sen selällään hinatuksi pieneen lammikkoon kivien välissä. Ei missään hauki ole kauniimpi kuin noilla ulkokareilla, jossa se on keltaisenvihreän sinervä, lihava, virkeä ja voimakas. Eikä missään kalastajan ympäristö ole kauniimpi ja suurenmoisempi kuin siellä jonakin kirkkaana lounastuulen päivänä. Siellä kuohuu koko aava auringon kirkastama sinimeri mahtavana jättiläisvuoksena, jossa jokainen kallio vaahtoaa kuin Imatran niska. Siellä lentää haahkat ja kirkuu lokit ja näyttää silloin tällöin hyljekin päätään. Olen välistä kysynyt itseltäni, mitä varten minä oikeastaan joka vuosi matkustan kymmeniä penikulmia sisämaahan lohikoskelle, kun muutamain tuntien matkan päässä Helsingistä on tarjona siihen verrattavaa urheilua, mihin vaaditaan sekä taitoa että kestävyyttä ja jota hienoilla vehkeillä voi harjoittaa yhtä jalosti kuin lohen ongintaa. Mitkä rajattomat mahdollisuudet hauenkalastusurheilun harjoittamiseen ja haukivesien hoitoon tarjoutuisivatkaan meidän tuhatpenikulmaisilla rannoillamme!… Mutta se nyt ei tällä kertaa kuulu tähän. Tähän kuuluu muuan mukava tapaus, joka minulle kerran tapahtui Porkkalassa.

Olin opettanut erään kalastajan pojan käyttämään virvelivapaa ja me kalastelimme usein yhdessä, niin että pysyen toistemme läheisyydessä tarpeen tullen voimme auttaa toisiamme. Niin pian kuin toinen sai kalan tarttumaan, huusi hän: »Haavi hoi!» ja toinen riensi sen kanssa apuun. »Haavi hoi!» huusi Kalle taas kerran ja minä olin pian siinä jotenkin jyrkän ja liukkaan kallion alla, jonka liepeitä laine nuoleskeli. Kala on jo tulossa maihin ja minä olen jo saamaisillani sen haaviin, kun jalka livettää ja minä lasken luisua vyötäisiäni myöten mereen. Minun pyrkiessäni sieltä ylös, poika jotenkuten hauen kanssa tai haukiko pojan kanssa pelatessaan menettelee niin, että jokin uistimen koukuista tarttuu housujeni takapuoleen. Vedän osaksi kahlaten, osaksi uiden ja lopuksi nelinkontin ryömien, hauen häntänäni maihin. Poika on pakahtua nauruunsa eikä älyä joutua apuun, ennenkuin saa märät housuni kaloineen ja kaikkineen yhtenä myttynä silmilleen.

Saatuani parahiksi vaatteeni kuivamaan kuumalle kalliolle ja valmistuessani ilmakylpypuvussa itse heittämään siimani siinä salaisessa toivossa, että toverinikin saisin pian nähdä samanlaisessa, kuuluu taas samasta paikasta kuin äsken haavin huuto. Kallella on taas kala ja kun kaiken muun unhottaen riennän juoksujalassa sitä ottamaan, käy minulle samalla tavalla kuin äsken. Ennenkuin tiedänkään olen taas vedessä kainaloitani myöten. Pidän nyt kuitenkin sen varani, että otan haavilla kalan, ennenkuin se ehtii ottaa minut… Katsomme Kallen kanssa olevan oikein ja kohtuullista, että nämä kaksi kalaa luetaan minun saamikseni.

Otettiin siinä vaatteideni kuivaessa sitten samalta karilta vielä useita muitakin haukia. Ne vietiin ensin vesilätäkköön, tuommoiseen, jota saaristolainen sanoo »potaksi», joissa ne säilyvät elävinä kauemmin kuin ammeessa, mihin ne sitten poislähtiessä kerättiin. Harjoitimme näet urheilua myöskin ammatillisesti ja niin ahkerasti ja innokkaasti, että hauet kesän kuluessa pian alkoivat vähetä omilta vesiltämme. Pojan äiti vei niitä monet vasulliset kaupunkiin. Täytyi vähitellen ulottaa pyyntiretket hiukan ulomma—toistenkin kalavesille. Erään huvilaherran vedet olisivat olleet lähinnä järjestyksessä haaskattaviksi, mutta niille ei ollut menemistä, sillä hän kiikaroi huvilansa tornista sekä varhain että myöhään, sekä aamuin että illoin että kerran keskipäivälläkin. Siihen aikaan onginta kyllä yleensä oli sallittua missä vain ja meidän omatuntomme harkitsi niin, että virvelöiminenkin oli onkimista. Oli kuitenkin varovaisinta olla puhumatta saaliistaan, sillä siitä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan ollut seurauksena kateus ja kielto, jota oli turha uhitella esille ennen aikojaan. Rauhoitimme verrattain lieviä tunnonvaivojamme myöskin sillä, että mehän oikeastaan harjoitamme vain kalavesien järkiperäistä hoitoa ottamalla pois pahimman petokalan. Salakalastustahan se sittenkin oli, mutta juuri siinä oli suoraan sanoen yksi lisäpiste urheilumme jännitykseen ja vaihteluun.

Me muuten sen pojan kanssa salakalastimme salaa toisiltammekin. Hän meni itään, minä länteen, ei kumpikaan kysynyt minne. Hän hiipi ulos aamulla varhain ja palasi, ennenkuin minä olin noussut, minä lähdin keskipäivällä, kun hän oli mennyt aittaan laiskoittelemaan aamiaisen syötyään.

Minä siihen aikaan enimmäkseen liikuskelin palkovenheellä, joka on erinomaisen mukava onkivenhe sille, joka ei ole aivan kankea ja kömpelö. Se on kevyt meloa ja sillä pääsee tarpeen tullen pakoon mitä ruuhta tahansa ja sillä pääsee maatakin myöten, kun tarvis tulee. Sen ruumaan voi piilottaa sekä vavat että kalat. Eikä kukaan voi epäillä, että tuo, joka tuolla harrii karilta karille, voisi olla mikään totinen kalastaja.

Asuin itäpuolella Porkkalan niemen, Löfholmassa lähellä Räfsötä. Olin kuullut kehuttavan, että Porkkalan niemen länsipuolella oleva Tavastfjärd olisi hyvin kalainen ja se kangasteli mielessäni koko kesän, kunnes vihdoin päätin lähteä sitä verottamaan. Sinne päästäkseen olisi ollut kierrettävä koko pitkä niemi, mutta kun sinne sanottiin päästävän toistakin lyhempää tietä vetämällä vene erään kannaksen poikki, niin lähdin etsimään sitä. Se oli kuin pieni löytöretki rieskan ja hunajan luvattuun tai oikeastaan luvattomaan maahan. Eräästä salaperäisestä paikasta, josta ei sitä ollenkaan luulisi, pistää lahti niemimantereen sisään ja kun on sitä vähän aikaa meloskellut, tulee matalaan salmeen niinkuin johonkin sydänmaan jokeen, joka kasvaa limakkoa, lumpeita, hauenkukkia ja ahvenheinää. On siinä vähän niittyäkin, ja vaikka siihen kuuluukin meren mainingin kohina, on siinä aivan kuin olisi jossakin sisämaassa. Tulee vielä pienoinen sisäjärvi, jonka rannalla on talo. Vaikka tietää olevansa merenlahdessa, tuntuu kuin olisi jossakin Keski-Suomessa, missä sielläkin on samanlaista karua kivikkopohjaa, ainoastaan siellä täällä pellontilkareita vuorien välissä. Järvi kapenee, melon sinne, tulee ruohoinen lahti ja sen rannalla torppa niinkuin ainakin peltoineen ja niittyineen. Tuon lahden pohjasta pitäisi mennä tie toiseen mereen ja niin meneekin, lähtee polku rannasta ja päättyy toiseen rantaan. Vedän venheeni maihin ja työnnän sen kannaksen poikki, joka on vain muutama sata metriä. Näinhän sanotaan vanhain viikinkienkin ryöstöretkillään vetäneen aluksiaan vesistöstä toiseen.

Tänne tuntuu taas merituuli ja laine loiskuu isommilta ulapoilta kuin länsipuolella Porkkalan. Luonto on täällä muutenkin toisenlaista kuin siellä. Täällä on korkeat, jyrkät rannat, saaret kasvavat lehtimetsää rantaan saakka, muistuttaen sisämaata, sillä tästä alkaa kaitainen lahti, joka pistää melkein Kirkkonummen sydämeen. Sen matalissa ruohikoissa keväisin kuteneet hauet laskevat kesemmällä tähän ja tästä vähitellen pikkukalain mukana ulomma mereen. Ei tarvitse kulkea kauankaan, ennenkuin alkaa tuntua isojen ulappain aallokko ja näkyä Barösundin rannaton selkä. Täällä on tavattoman kalaisen näköistä, vedenalaisia ja -päällisiä kareja, ei näy asumuksia missään, ja laaja lahden suu on avoinna lounaaseen, niin että tässä kaikilla tuulilla, jotka heilahtelevat etelän ja lännen välillä, on vastaranta ja kalaranta.

Nytkin henkii sieltä leppoisa lounas. Tässä on minun hyvä olla, kalakareja on kuinka paljon tahansa, kaikki yhtä viehättäviä ja jokaisen ympärillä hyrskähtelevä valkovaahto tervehtii minua ja viittoo luokseen. Miksen noudattaisi kutsua! Meri kaloineen on kaikkien. En minä tiedä, mistä heidän minkin rajat kulkenevat, en tiedä heidän pyykkejään enkä ole ollut niitä pystyttämässä. Vesien omistajat missä lienevät siellä kaukana Uudellamaalla. Lähden, kun tullevat ajamaan pois. Maksan sakotkin, jos niin pitkälle menee, siitä huvista, että saan viettää täällä päivän. Ja minä valitsen maihinnousupaikakseni kalliokarin, jonka ympärillä on toisia pienempiä kareja.

Onkimieselämäni on ollut, silloin kun se on parhaillaan ollut, täynnä ihania elämyksiä, aivan ihmeen täyteläisiä sentapaisen ilon ja onnen hetkiä, jotka eivät ole saaneet sisältöänsä ainoastaan saadusta saaliista, vaan myös ja yhtä paljon siitä ympäristöstä, jossa ne on eletty. Tuollainen kari, joka on yhdeltä puolen jyrkkä ja ymmyrkäinen ja syvärantainen, toiselta puolelta loiva ja sileä kuin sementtilattia ja monivärinen kuin mosaikkilattia, jossa on jossakin painanteessa tuulen suoja melkein millä tuulella tahansa ja toisessa paikassa selänmukainen syvennys, missä lepää kuin sängyssään, ja vaikka lepää kovalla kivellä, tuntuu lepäävän kuin untuvilla—se on sellainen niitä kaikkein herttaisimpia paikkoja maailmassa. Mikä nautinto siinä avata eväsvakkansa, syödä voileipänsä, juoda sukan sisään kääritystä seltteripullosta kahvinsa ja antaa tupakka-ajan tultua päivän lämmittää jalkapohjia ja tuulosen hivellä ruumista. Ja vasta sitten, hätäilemättä ja hermostumatta, vapauttaa vavat koteloistaan, ahvenvapa ja haukivapa, ja vetää siima renkaitten läpi ja vihdoin olla valmis.

Ja kun sitten sattuu joskus, niinkuin nyt, että saalis moninkertaisesti vastaa kaikkia toiveita! Sillä minä sain siinä noin puolilta päivin noin kello viiteen illalla, sain saman karin ympäriltä melkein yksien jalkaini sijoilta satakunnan ahventa, yksikiloisista alaspäin, ja haukia, joista yksikään ei ollut alle kilon, mutta jotkut kolmenkin kiloisia, sain muistaakseni kaksitoista.

Ehkä se on monen mielestä hyvinkin vaatimaton saalis, varsinkin haukiin nähden, joita saaristossa on kuultu saatavan paljonkin enemmän kerrallaan. Mutta minä lasken, ja katson voivani silläkin kehaista, saaliin suuruuden sen sisäisen tyydytyksen mukaan, minkä se antaa ja niiden vaikeuksien mukaan, jotka ovat voitettavat, ja sen mukaan, miten kaunis on ilma ja aurinko lämmin ja meri mahtava, ja millainen oli mielenjännitys ja hermoston virkistys—ja kaikki nämä muistelemista ansaitsevan kalaretken edellytykset olivat olemassa silloin kun salakalastin Porkkalan Tavastfjärdin suulla—ja siksi minä tässä olen senkin päivän saalista kehunut.

Ja kehun vielä sitäkin, että kun lyyrillisin mielin illan suussa saavun kotiin samoja teitä kuin äsken ja köyhän kalastajan vaimo päivittelee saalistani, minä lisään sen päivän itselleni valmistamia iloja sillä, että annan kalani, muutamia paistinkaloja vaille, hänelle, joka vie ne kaupunkiin ja vaihtaa ne sydämensä iloksi kahviin ja vehnäseen ja pitää pikku tuliaiskekkerit minullekin.

Olinhan kyllä lupaa kysymättä kalastanut vierailla vesillä ja kalastin siellä vielä vastakin joskus. Siellä, ja kun tarkkaan tunnustan, niin ehkäpä jossakin muuallakin. Mutta olen aikoja sitten siitä jo lakannut —saatuani omat kalavedet. Pidänpä erinomaisen tarkkaa vaariakin siitä, etteivät muut saa kalastaa minun vesilläni. Katson näet, että salakalastuksestani mahdollisesti aiheutunut kalataloudellinen tappio siten tulee ja on tullutkin yllin kyllin korvatuksi—täytyi tällä kehumapäällä ollessani vielä sitäkin kehaista.

Olisihan tietysti koko pitkän onkijaelämäni ajoilta paljon muutakin kehumista. Aihetta siihen saisi melkein mistä hauesta tai ahvenesta tahansa, sillä aina siinä on olevinaan jotakin erikoista tapausta. Kuinka esimerkiksi olen saanut monta haukia syötillä, jonka olen ottanut sen omasta vatsasta tai kun se on sen kakaissut kurkustaan ja minä kiinnittänyt sen koukkuihini. Se on muuten kaikista paras tapa saada selville, mitä kala syö. Mainitsen tässä nyt vain viimeksi mahtavoiden sen, että minä viime kesänä en kertaakaan tyytynyt vähempään kuin seitsemään haukeen kerrallaan, paitsi eräänä päivänä, jona niitä otin kaksi kertaa seitsemän eli yhtä paljon kuin neljätoista. Niin pian kuin määrä oli täysi, lähdin kotiin, mutta en myöskään ennen. On kuulunut valituksia, että hauet ovat häviämässä sukupuuttoon Uudenmaan saaristosta. Mutta on siellä vielä vesiä, missä niitä onkin. Minun vesilläni ne ovat viime vuosina lisääntyneet nähtävästi siitä syystä, että vanhat rysät ovat mädänneet eikä uusia ole ollut varaa hankkia. Niitä oli siellä viime kesänä joka karin kupeessa, joka hööterimättään alla väijymässä. Enkä minä huomannut mitään erikoisia nieluaikoja, kyllä ne ottivat joka päivä ja pitkin päivää, jos ei yhdestä paikasta niin toisesta. Olin jättänyt kaikki haukivehkeeni Viitasaarelle, vavat, siimat, rullat ja tuonut mukanani vain muutaman ahvensiiman ja -rullan. Ei ollut edes ainoata kolmikoukkuakaan—sen suomalainen nimi muuten on ankkuri. Käytin lyhyttä bamburuokoa, jossa oli pari posliinirengasta eikä siihen tarpeeseen muuta tarvitakaan. Pyydyksen rakensin vanhasta koukuttomasta propelliuistimesta siten, että sidoin yhteen aina kaksi pitkäsiimakoukkua ja käärin ne kiinni sinkkivaijerista ottamaani säikeeseen, josta myöskin punoin heittosiiman. Kun ei minusta enää oikein ole hyppelemään liukkailla kallioilla, heittelin ruuhesta siten, että ankkuroin sen matalikolle ja kun sen ympärys siiman ulottuvilta oli kalastettu, siirryin, tavallisesti tuulen kantamana, toiselle. Näin tuli tarkastetuksi laajemmat alat ja syvemmät vedet kuin maista heittäen. Venheestä on myöskin tuulella helppo saada siima sekaantumatta ulos. Suosittelen tätä tapaa varsinkin vanhemmille herroille. Lyhyellä, keveällä vavalla voi mukavasti heittää istualtaankin. Ison kalan ottaminen haavilla venheestä ei ole vailla jännittäviä kohtia, varsinkin aallokossa. Niinkuin sanoin, en koskaan ottanut enempää kuin tuon valehtelijan määrän enkä tyytynyt vähempäänkään, vaikka olisi päivä mennyt. Syötiin koko kesä haukia sekä keitettynä että paistettuna, niin kauan kuin olin kotona. Kun lähdin lohikoskelleni saivat syödä silakoitaan… Mutta ehkä tätä kehumista nyt jo on kerrakseen.

Kehun toiste lohillani, sekä saaduilla että saamattomilla.