Читать книгу Lohilastuja ja kalakaskuja - Aho Juhani - Страница 6

Oli yhä vieläkin saamatta se takaa ajamani suuri lohi. Kilon painoisia ja pienempiä olisin kylä saanut kuinka paljon hyvänsä, mutta kuinka ponnistelinkin, iso ei ottanut, ei edes nykäissyt. Koetin tietysti uskotella itselleni, että ei sillä väliäkään. Pienten saaminen, varsinkin perhosilla, kysyy taitoa sekin ja on muka yhtä hienoa urheilua kuin suurtenkin saaminen, kun vain käyttää hienoa vapaa, jonka kärki tutistessaan antaa hermostolle samat sähkösysäykset kuin suuri kala ja jäykempi vapa.

Mutta uskotteluni oli pakotettua itseni pettämistä, sillä sisimmässäni vihlasi ilkeästi joka kerta, kun toverini, vanha tottunut kalastaja, toi koskelta suuren kalan, joita hän muuten toi harva se ilta ja yö, välistä useampiakin kerrallaan. Suurimpansa otti hän tavallisesti iltamyöhällä, välistä vasta pilkkopimeässä. Olin usein jo aikoja sitten palannut ongelta, syönyt ja pannut maatakin, kun tultiin suurella touhulla toitottamaan, että nyt sillä on viisikiloinen, nyt seitsenkiloinen, nyt kaksi kuusikiloista väkäleukaa koirasta. Kerran hän itse naputti ikkunaani, jonka ohi tie koskelle kulki, ja nosti, mielestäni kylläkin epähienosti, eteeni peräkkäin kolme jättiläistä, joista muuan oli tarttunut hännästään.

Mahtoi olla koskessa kaloja, koska niitä jo näkyi alkavan saada haraamallakin. Olisi niitä näin ollen luullut riittävän muillekin. Mutta eivät ne vain satuttaneet purstojaan minun koukkuihini, vaikka niitä näin kutunsa edellä loikki ilmaan päivälläkin niin, että olisi voinut lennosta ampua. Ehätin joinakuina iltoina koskelle ennen toveriani ja koetin nakella samoja pyydyksiä ja samoilla paikoilla kuin hänkin, aina tuloksetta. Kun hän sitten saapui toiselle puolelle, niin rääkäsi hänen rullansa samassa ja pian kuului tappokalikan pauke vesakosta. Ongittuaan oman puolensa nakkasi hän koukun yli minun puolelleni ja vetäsi kalan nenäni alta siitäkin, missä minä juuri ikään olin turhaan heitellyt.

Sehän oli tietystikin toverini taito, jota hän sai kiittää menestyksestään, vaikka minun oli vaikea sitä myöntää. En silloin vielä osannut heittää enkä varsinkaan kuljettaa pyydystä, niinkuin olisi pitänyt. Vasta sitten, vuotta paria myöhemmin, kun vähitellen opin oikeat temput, alkoi onni hymyillä minullekin. Mutta nyt se oli kuin kirottua. Minkätähden pitää toisen onkeen aina ottaa ja toisen ei milloinkaan? Olkoon, että hän on taitavampi, mutta luulisi nyt ainakin yhden käyvän minunkin pyydykseeni. Ja minun kävi suoraan sanoen koko lailla kateekseni.

Kateus on sangen ilkeä ja vastenmielinen tunne, mutta ainakin metsä- ja kalamiehen on melkein mahdoton saada pidetyksi siitä itsensä kokonaan puhtaana. Kateus on kalamiehen perisynti. Sillä on hänen rinnassaan kaikki viihtymisen edellytykset. Kyllähän naapurin täyteläinen apilapeltokin puree sen mieltä, jonka niitty aidan takana kasvaa sammalta, mutta ei se semmoinen kuitenkaan koskaan karvastele siinä määrin kuin toisen pullea nuotanperä, silloinkun itse ihan vierestä vedät tyhjän apajan. Ei ole kovin kaukana se maailmanaika, jolloin suomalaiset elivät vain kalastuksesta ja metsästyksestä. Sentähden meissä, heidän jälkeläisissään, kateus ja pahansuopaisuus rehoittavat vielä vereksimmillään. Lankesin lankeamistani niin syvälle, että minun oli oikein hyvä olla niinä iltoina, kun toverini ei saanut mitään, ja vielä parempi silloin, kun häneltä pääsi kala. Sen ilon hän, hauska kyllä, valmisti minulle tuon tuostakin, sillä kun hän ei malttanut uuvuttaa, vaan pyrki ottamaan väkisin, särkyi häneltä pyydyksiä ja katkeili tapseja ja murtui kalan leukoja vähäväliä. Koetin turhaan torjua tätä syöpäläistä sydämestäni. Tunsin pääseväni siitä vasta sitten, kun itsekin olin saanut ison.

Mutta samalla olin selvillä myöskin siitä, että minun ei maksanut vaivaa yrittääkään, niin kauan kuin toverini kalasti. Jos onni koskaan kääntyy minulle suotuisaksi, niin kääntyy se vasta sitten, kun hän on lähtenyt. Ja mahtoi lähteä niin pian kuin suinkin! Onhan hän jo ottanut osansa, luulisi hänen saaneen pahimman syyhynsä saunoitetuksi. Onko nyt urheilijan arvoista suolauttaa korvomääriä? Silakanpyyntiähän se on semmoinen eikä lohen… Olisin tietysti itsekin nuolaissut, jos olisi tipahtanut.

Vihdoinkin toverini lähti. Hänen kalakorvonsa kannettiin veneeseen ja hän soudatti itsensä yöksi laivaan. Nyt oli minun vuoroni. Tunsin heti ruumiissani kuin jonkinlaisen vapautuksen. Oli niin kuin olisi jokin lumous lauennut, kirot peruutetut. Ensi yönä se tapahtuu siksi, että hän on mennyt. Sillä paitse että kalamies on kateellinen, on hän myöskin taikauskoinen. Jos se ja se tulee (esim. akka vastaan), jos se ja se lähtee (esim. harakka tai närhi puusta), niin se vaikuttaa päivän tulokseen. Kalamiehen taikoihin kuuluu sekin, ett'ei saa olla uskovinaan saaliin saamiseen. Kalaan valmistautuessaan ja sinne mennessään hänen pitää vakuutella itselleen, että se tapahtuu suotta, noin vain ilman aikojaan … lähdenmähän … menenmähän … ei sillä väliä, saanko tai olen saamatta.

Ja niihin kuuluu vielä, että kalaan on mentävä salaa … kun pääsee pujahtamaan kenenkään näkemättä, silloin on aina suurimmat toiveet. Ja kun isäntä, jonka luona asuimme ja joka oli minulla haavimiehenä, tuli tuumimaan, että eiköhän olisi lähdettävä ottamaan sitä suurta, vastasin siis haukotellen ja niin välinpitämättömästi kuin voin:

–Ei taida viitsiä … kyllä minulle riittää pienetkin … ja eikö tuolta jo lie otettu, mikä on otettavissa.

–Voi toki, kyllä siellä niitä vielä on … kun käy välisuvannossa semmoinen pätke, että kuuluu pihaan asti.

–Eivät ne näy minun tarjouksistani huolivan.

–Koettaisittepahan kerran tuoreella salakalla.

–Onko teillä salakoita?

–Pojat näkyvät onkineen viskaimen täyteen.

–Taitaa nyt kuitenkin jäädä menemättä.

Mutta tuskin oli hän mennyt, kun aloin laittaa kuntoon täkypyydystä. Hain salakan viskaimesta, jonka pojat olivat asettaneet porstuaan ja kiinnitin sen koukkuvehkeeseen. Useampia en ottanut mukaani, ja siinä oli taas taika siinäkin. Olin ollut huomaavinani, että jos varustautuu liiaksi koskelle lähtiessään, se ei ole hyväksi. Minähän vain pilanpäiten … ilman aikojaan … lätkäytän kerta pari, sitten tulen pois. Menen vain kuutamoon käyskentelemään. Älkää luulko, lohet, että tämä on niin tärkeää, minulle on ihan yhdentekevä, otatteko vai ette…

Mutta minun sisimpäni jo vapisi ja jalkanivelissä oli tunne, niinkuin olisi pian täytynyt riipaista kuin juoksuun jonnekin minne tahansa, vaikka metsään. Kaikkialla nukuttiin, sekä meillä että muissa taloissa kahden puolen koskea. Oli täyden kuun aika. Välistä paistoi kuu täydeltä terältä, välistä verhoutui taivas hienojen, hiljalleen ajelehtivain hattarapilvien peittoon. Tullakseni onkimapaikkaan oli minun kuljettava ensin vähän maantietä, sitten myllyn ohi ja sillan yli, jonka korvasta kääntyi jalkapolku lehdon läpi välisuvantoon ja niskaan.

Sillalle näkyi koko koski ylhäältä alas asti. Kuu paistoi pitkin koskea ja valaisi sen yhdeksi ainoaksi välkkyväksi hopeavyöksi. »Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa, mies yksin ongell' on», niinkuin muistaakseni Goethe jossakin laulaa. Ja minusta tuntui kuin ei koko maailmassa olisi milloinkaan ollut muuta ääntä kuin kosken kohina, eikä muuta olemassaolevaa kuin kuu ja sen pilvet, koski ja minä ja ne suuret lohet, joita ei nähnyt, mutta jotka parhaallaan nousivat sinne, minne minäkin olin menossa, hyökäten eteenpäin kiven huopeesta toiseen. Näin yöllähän ne nousevat, rappu rapulta, pysähtyäkseen Välisuvantoon, jossa niitä sitten parhaina kutupäivinä seisoo satoja rinnakkain, päällekkäin—niin suuria, ettei niitä milloinkaan semmoisia ole saatu ongella eikä verkoilla, ei muulla kuin tuulaalla ennen vanhaan. Ne katkovat kaikki koukut, repivät kaikki verkot. Suurin ongella saatu, toverini saama toissa kesänä, oli kahdeksankiloinen, mutta siellä on