Читать книгу Katajainen kansani - Aho Juhani - Страница 7

Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.

Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa, kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja soitettiin.

Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo, emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia laitoksia ennen nähty.

Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen herrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen kuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka, koettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle. Hevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli pienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa lautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset sekaantuneet.

Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli vaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton semmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi meitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin huolehtineet.

–Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa … sanoinhan minä jo lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään … mokomat valjakot … luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä ajavansa … joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä… Ja te sen moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että herrat ajamaan pääsisi… Herra, herra, mitä me teemme?

Herra murahti jotakin…

–Selkään uhkaa teitä antaa!—Selkäänne sietäisittekin!—Ka, miksette auta!—Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!

Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.

–Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain keliä koettelemaan?

–Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille vielä keliä näytämme?

Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän parran häntää lumesta.

–Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan käyttämisestä hiukan närkästyneet…

–Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla käytöksellä.

Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään kohottelemaan.

–Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole sitä ennen tehneet.

–Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.

–Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.

Kuski raapi korvallistaan.

–Läpi Suomen … helkkari…

–Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä kesään … kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos ne luotaisiinkin…

–Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!

–Ka, pääseehän siitä … tasainen on taival… eivät kivet kolaja … ei muuta kuin vähän upottaa…

–Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti … eikä kuin yhä pahenee… Saamari sentään!

–Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on lähtenyt?

–Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!—Kas niin, vetäiskää samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!—Määräkö? Vieläkös! Ylpeillessään se vain lähti … Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään omiaan.—»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.—»Näytetään tsuhnoille!» sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen…

–Sitä tuli jo vähän liiaksikin!

–Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat joka askelella…

–Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.

–Sitähän sanoin… Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.

–Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?

Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.

–Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy oikein, niin ei lähde siitä koko talvena … siihen ruokansakin kannattaa … teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi, rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte … niin täytyy minun tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.

–Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme … olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo … yhdentekevä meille on…

–Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.

–Ei ole tämä pyry meidän nostamamme … sieltäpä se teidän ilmoilta pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi herjennette, niin saatammehan auttaa ylös … pakkoa ei ole!

–Se panee pakon!

–Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä toisillekin, se on asetus.

–Älkää olko tyhmiä … ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee … siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette … minä tiedän nämä Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en neuvoisi, jos en tietäisi … teidän parastanne tarkoitan … tulkaa Inkeriin, niin näette!

Ukot epäröivät.

–Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta lapioimaan…?

Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein kiivastui:

–Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!

–Olkoon sitten aloillaan!

Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.

Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni kuului ystävällisemmältä.

–Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon lapioimisesta, kun vain autatte… Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin pyytämällä pyytää…

–No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan … autetaanhan me … pojat hoi!

Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja reki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi jäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan.

Miesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään taloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa.

Mutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin niiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden kanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset ja riimut ja ruoska.

Kuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita, rekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta lainaksi … tämän omansa hän jättää sijaan.

Saatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä … »Herra on hyvä ja istuu siihen … kyllä siihen mahtuu vaikka pitkälleen.»

Herran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet itse siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään virkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen valjastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen huomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden alta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin marhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti kuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen kyydillä ajavan, niinkuin sanoi.

Rinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän korvaan, joka häntä auttoi:

–Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä takaisin … ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan ajetaan … luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa hyvät juomarahat, kun näin pian päästiin … näkyy jo saaneen tarpeensa Suomen teistä … saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin…

Mutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille kuin viran puolesta:

–Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena tulee, kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda tien kahta syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin kunniaa tekemässä! Hyvästi, tsuhnat!

–Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä. Käykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun taidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette!

1899.