Читать книгу Katajainen kansani - Aho Juhani - Страница 8

Hän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista alustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän vääräsääri, juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin rakastettava. Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan seurustellut eikä nauttinut heidän suosiotaan.

Mutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli antanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka rannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi.

Siihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia muita tupia paroonin aluskunnassa.

Parooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla, soudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin »harvinaisuutta» heille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin nähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä sisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka kuitenkin oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä. He tulivat melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä ja älykästä puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään sitä, etteivät saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta erillään tässä yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja työkalut, niinkuin puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin tuohesta tehdyt kopsat, virsut ja kontit, jotka kaikki olivat hänen omia tekemiään, olivat heistä aivan erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli parooni kehuen, melkein niinkuin olisivat ne olleet hänen tekemiään, ja lisäsi aina ylpeillen, että siinä on ainoa ihminen koko hänen laajalla alueellaan, joka tulee omillaan toimeen, joka ei koskaan mitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut mitään apua antaa. Ja hän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että kun joku alunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun hänelle yhä edelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaan—niinkuin hän on tälle äijälle antanut—on semmoisesta tilanhaltijalle paljon suurempi hyöty kuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman veron maksavat, mutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja holhota. Se oli paroonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut toteuttaa muidenkin suhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita vastannut, ne kun kaikki muut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet kaikissa puutteissaan häneen ja aina vain häneen turvaamaan. Sentähden sanoi hän tämän yhden vanhan ukon tuottavan itselleen suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat alustalaiset yhteensä.

Lähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon »vaakunaakin». Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu oven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan katolla.

–Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia … vaakuna aivan niinkuin minulla itsellänikin porttini päällä … en ole tahtonut sitä viatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus karhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla, missä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja pyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa valmiiksi. Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja palkinnoksi siitä annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli ollut osa metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita ottanut. Pientä riistaveroa vastaan—eikä niin aivan pientäkään, sillä ukko pitää melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassa—on hänellä oikeus täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan kaataa. Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan varsinkin siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä metsästää. Tässä on mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus koettavat he ukolta salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä villiin ja tulla köpittää valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle, sillä minä tahdon, että hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään arvossa.

Ja näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen:

–Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää tahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä kuolinpäiväänsä saakka.

* * * * *

Vanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri esi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri vilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen hyvyyttään.

Nuorta paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi tultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli kuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin huvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin laskenut.

Sentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia vuosia vanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän liikkeelle hovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan nientä kohti.

Arvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa ystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui seisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä vastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut.

Mutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä huomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta niemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä nuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä, muut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu, soutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa koiraa, ahneesti maihin vainuten.

Koirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui. Sitten soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat nähtävästi tulleet metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi tekeminen, mennäkö vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko ulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä edellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät koirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen elättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä asustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut yksikään vanhan paroonin näköinen … ei se toki vanhan paroonin poika tuolla tavalla taloon tulisikaan … mitä lienevätkään muita herroja… Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti:

–Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte?

–Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä ole kartanon maata? Mutta kuka sinä olet, ja kenen luvalla sinä olet täällä?

–Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle vanha parooni ….

–Minä olen kartanon uusi vouti.

–En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.

–Nyt hänet tunnet!

–Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa—selitti se sotapukuun puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.—Se on yksi hänen »harvinaisuuksiaan.»

–Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan muutkin kokoelmat.

Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.

Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään melkoisesti muuttuneet.

Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat takaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan kantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle eväitään syömään ja juomiaan nauttimaan.

–Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja istahti loitommalle.

–Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole huono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän vanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki!

–Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti. En ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään.

Ukko ei malttanut enää olla vaiti.

–Tätä ei revitä, sanoi hän astuen esiin.

–Sinäkö sen kiellät?

–En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja minulla on lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni.

–Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään kärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa … ja se on jo enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi.

–En tyydy! Enkä mene tiehenikään.

–Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu mies.—Pontus!

Yksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti.

–Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko.—Sääli, ettette sallinut … se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä.

Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.

–Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?

–Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa aatelinen.

–Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?

–Vanha parooni oli leikkisä mies…

–Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko itse?—ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.

–Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.

Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin nenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.

–Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin jahtilaukkuun!

Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa hohottivat.

Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet … mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.

–Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko muistuttaa.

Herrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan.

–On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon kauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä … ajatelkaa, minkä mainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila ampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen…

–Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu revittäväksi!—sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä luultiin tätä tämmöistä suosivan.—Isäntärenki, jo huomenna on tämä harakanpesä purettava!

* * * * *

Siitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä kuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei Niemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä.

–Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla!

–Käräjät alkavat vasta syksyllä.

–Pyydämme välikäräjiä!

Vouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että hänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä, kumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan revittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista kontrahtia.

Vouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä tulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole tietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu kuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut… Pitääkö heidän käyttää väkivaltaa?

–Ottakaa pois ovet ja ikkunat!

Mutta seuraavana päivänä tultiin ilmoittamaan, että ukko on kiivennyt uunille ja nukkuu siellä turkki korvissa eikä ole niinä miehinäänkään.

–Repikää katto, ja jos se ei auta, purkakaa seinät!

Rengit tekivät työtä käskettyä, mutta kun he aamulla tulivat tekonsa vaikutusta tarkastamaan, kömpi ukko ulos uunistaan ja kehui olleen vähän liiaksikin lämpimän.

–Onko meidän revittävä uunikin?

Vouti käski kiukuissaan repiä uuninkin.

Ja uuni revittiin ja ukon täytyi viimeinkin taipua. Hän kokosi tavaransa ja lähti.

Mutta kauaksi ei hän mennyt.

–Tupani saitte hävitetyksi, mutta nientäni ette saane, sanoi hän.

Ja ihmeekseen näkivät kartanon rengit äijän alkavan kantaa kapineitaan suuren kuusen alle, joka oli tuvan takana. Hän teki siihen tulen ja hakkasi havuja vuoteekseen.

–Siihenkö aiot jäädä?

–Olen minä ollut tässä yötä ennenkin … tämä on sen vanhan karhun pesä, jonka kaadoin kartanon karjaa hävittämästä. Siirryin tästä silloin tupaani ja nyt olen siirtynyt tuvastani tähän. Vuoroin vieraissa käydään. Viekää terveisiä kartanon herroille, että karhu on taas pesässään eikä lähde ampumatta.

Isäntärenki kertoi voudille, että nyt oli ukko viimeinkin häädetty tuvastaan, mutta ukon terveisiä hän ei vienyt perille.

Vouti huokasi helpotuksesta, että tämä ikävä juttu vihdoinkin oli päättynyt, sillä vanhan Niemen äijän häätäminen oli jo alkanut herättää kiusallista huomiota ei ainoastaan omalla paikkakunnalla, vaan myöskin ulkopitäjissä. Yleinen mielipide oli, muutamien suurimpien kartanojen vouteja lukuunottamatta, joilla oli itselläänkin rettelöitä alustalaistensa kanssa, Niemen äijän puolella.

Uuden metsästyshuvilan rakentamisesta revityn tuvan paikalle ei kuulunut mitään. Kartano tarvitsi nähtävästi rahansa tähdellisempiinkin tarkoituksiin, ja niin unohtui vähitellen koko asia ja Niemen äijä kanssa.

Mutta jo seuraavana aamuna häätämisensä jälkeen rupesi äijä rähjä uudelleen tupaansa rakentamaan. Kivijalka kun oli jäänyt kiireessä särkemättä, ei siinä suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki vanhat hirret sovitteli hän entisiin salvaimiinsa ja pani uusia sekaan, missä vanhat olivat lahonneet. Suurin osa kattotuohistakin vielä kelpasi. Tupa tuli ihan entisensä näköinen, eikä eroa muuta, kuin että ikkunat olivat vähän suuremmat ja uuni ulos lämpiävä.

Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä vaikka kartanon rengeille olikin annettu käsky vanhan pirtin purkamiseen, ei heille oltu annettu kieltoa uuden rakentamisesta. Voutikin siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan.

Saatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta, pystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine karhun kuvineen.

1899.