Читать книгу Seitsemän veljestä - Aleksis Kivi - Страница 5

Simeoni herneet keittää,

Timo sekaan rasvat heittää,

Patahan kuohuvaan sylkee.

Lauri-poika metsäss' häärii,

Katselevi puita väärii,

Mäyränä nummia tonkii.

Viimein tulee hännän huippu,

Pikku-Eero, liukas luikku,

Jukolan tiuskea rakki.

Siinä onpi velisarja,

Jalo niinkuin sonnikarja,

Voimalla seitsemän miehen.

Äänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua. Mutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli ivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin rupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi, supistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta mustassa korvessa katsahtaa ulos päivän valkeuteen. Mutta nyt tapahtui että Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi äkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja läksi juoksemaan kaikin voimin, mutta julmistuneena kaappasi Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat myös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu oli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat kahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja rupesivat—sokeasti, äheltäen—repimään, riistomaan ja huhtoen käyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta tuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin rautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä vasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi palloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä lehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo voittajina, huusivat korkealla äänellä: »rukoiletteko, sen vietävät, armoa?»; ja kaiku pilvistä vastasi: »armoa!» Mutta kauan pinnistelivät Toukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan. Siinä he makasivat revityillä takinliepeillä ja turpuneilla kasvoilla, niellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton miehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli heille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys. Varsinkin oli Eeron kanssa melskeessä pahoin menetelty; sillä vartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän tappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten jaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin runtoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja kokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin.

Mutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä kanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä kurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen. Viha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä, jotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen päässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin sotaorhi hän puhalteli ja huohotteli.

JUHANI. Ha'e aapiseni, ha'e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä sinut muutoin niin että rapas lentää. Ha'e Herran tähden se punakansinen aapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin!

TOUKOLAINEN. Älä lyö!

JUHANI. A-p-c-kirja!

TOUKOLAINEN. Tuonnehan sen viskasin pensaasen.

JUHANI. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lilli-hankulla, sinä junkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä riivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani?

TOUKOLAINEN. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni!

JUHANI. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja!

TOUKOLAINEN. Tässä, sinä hirveä mies.

JUHANI. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti.

TOUKOLAINEN. Mitä? Suudella?

JUHANI. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos selkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempain puolesta!—Kas niin.

TOUKOLAINEN. Oletko tyytyväinen?

JUHANI. Vallan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit tällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä, olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt. Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu, jota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä?

TOUKOLAINEN. Sitä en tiedä.

JUHANI. Sano kidastasi!

TOUKOLAINEN. Minä en tiedä.

JUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan, niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri terveellistä.—Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä pistosta päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman kaupan päälle.

TUOMAS. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.

JUHANI. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen.—Mutta jättäkäämme tämä hirveästi kynnetty, tuhanteen ristiin viilletty maantiensarka. Tässä ei ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen, kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin.

AAPO. Rientäkäämme!—Mutta sepä vasta leivotus; ja olisinpa tullut siinä höyhennetyksi ilman Simeonia; hän levitti vähän kasaa päältäni.

SIMEONI. Miksi koskimme heihin? Mutta ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa. Ah! katsellessani kuinka Tuomaan nyrkki kumoili miehiä, aattelinpa: nyt ei ole miesmurha kaukana.

TUOMAS. Löinpä kenties liian varomatta, mutta onhan jo vähemmästäkin lyöty.—Astukaamme huikeammin; päivä joutuu.

Kiivaasti he astelivat, mutta närkästys ja harmi ei tahtonut haihtua heidän kasvoiltansa, vaan kipeästi pisteli heidän sydäntänsä, koska he muistelivat Toukolan poikain herjaus-veisua. Äänetönnä asteli Juhani edellä, asteli kiukun tuimuudella, syljeskellen ja välimmiten ravistaen päätänsä. Viimein kuitenkin, kääntyen toisten puoleen, avasi hän suunsa.

JUHANI. Kenen riivatun sepittämä on tämä laulu?

EERO. Kissalan Aapelin.

AAPO. Sitä kohden uumoon minäkin; sillä hän on kiukkuinen pilkkakirves. Tekipä hän kylläkin häijynaikaisen pilkkarunon tuosta kappalaisukostamme, joka—Jumala paratkoon!—sattui hieman tahrimaan nenänsä lukukinkerillä.

TIMO. Mutta olisi minulla kortteli viinaa ja pari sanaa kuiskata Nikulan Ananian korvaan, niin kuulisimmepa piankin vaikka syllän pituisen veisun, jossa kyllä näytettäisiin mikä mies hän on tämä Aapeli. Suuri lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä, tekee pii'oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. Uuspeili koko mies.

JUHANI. Olisi lorulaulu, jonka he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi, kotoisin hänen pääkallostansa, niin katso, koska ensiksi hänen kohtaan, vaikka kirkon-mäellä, niin pää-nahkansa nyljen tuppeen niskasta aina silmäkarvoihin asti, se olkoon sanottu.—Mutta emmekö taitaisi iskeä mieheen lain voimalla.

AAPO. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistusmiehiä.

JUHANI. Astukoon hän sitten puhdistus-valalle; ja luulenpa hänen ensin vähän arvelevan, ennen kuin viskaa sielunsa pimeyden alhoon. Mutta jos hän sen surkean tempun tekis, niin—hyvää yötä sitten, naapurini, makaa rauhassa minun puolestani.

AAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään valan-tekoon kannustettua miestä.

JUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä, luulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin suolasta.

SIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo pedollinen tuiskaus tiellä.—Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua kuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori, ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan sammuko!

JUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken Tuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän kaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä.

SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!

TUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika ilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä.

TIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa takaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä.

JUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio poikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan metsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä.

AAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyyntihimonsa tähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän kuoli. Levätköön hän rauhassa!

TIMO. Ja kaksinkerroin äitimme.

JUHANI. Siinä oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka ei hän lukeakkaan osannut.

SIMEONI. Kuitenkin rukoili hän polvillansa illoin ja aamuin.

JUHANI. Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistelenpa aina, koska asteli hän sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläis-eukko.

EERO. Oli hän oiva äiti, mutta miksi emme olleet tottelevia lapsia me, miks' emme raataneet silloin pellolla kuin seitsemän karhua? Olisipa Jukola nyt toisenmoinen. Mutta mitä ymmärsin minä silloin, pieni paita-ressu?

JUHANI. Kitas kiinni siinä! Muistanpa vielä tuon häijyn ja tiuskean käytöksesi äiti parkaa kohtaan. Mutta ainapa hän sinua armahteli, niinkuin tavallisesti sekä isä että äiti nuorimpaa lastansa; mutta kas vanhimman turkki on lakkaamatta pöllytyksessä, niinkuin tuon itsestäni parhain tiedän. Onhan, peevelissä, minua aikanani peitottu kuin hallia vaan, mutta toivonpa kaiken olleen hyväksi, Jumalan avulla.

SIMEONI. Totisesti tekee kuritus hyvää, varsinkin, jos siunaat ruoskan ja kuritat Herran nimessä.

EERO. Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan.

SIMEONI. Minä en kuule sinun viheliäisiä kompasanojas, sinä umpisokea, sinä hempeästi kuritettu lapsi.

TIMO. »Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä», mutta tämän tempun tahtoisin nähdä.

SIMEONI. Tässä on Sonnimäen tien-risti, tännepä asti aina kirkkotarhasta vainosi kuolleen haamu tuota ilkivaltaista Kiikalan lasimiestä, joka kulkeissansa yöllä ohi kirkon, laski, jumalaton, huikean kirouksen suustansa. Tämä olkoon teille varoitukseksi karttamaan kirous-syntiä.

JUHANI. Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkelten pesä! Hih! tuossahan koko helvetin herraus, tuossa se peloittava viisaus ja hirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat ja jalkani iskevät armottomasti vastakynttä. Ah! mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä teen, minä teidän kurja vanhin veljenne?

EERO. Koska olet vanhin veljemme, astele edellämme hyvillä esimerkeillä ja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis käymään seuraasi.

TUOMAS. Vaiti, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin.

JUHANI. Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on mielestäni surman kita.

AAPO. Juuri siinä on ihmis-arvomme ja kunniamme alku.

JUHANI. Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuollahan näen koko lukkarin komeuden, pappilan peloittavan prameuden, ja luontoni iskee vastaan—Jumala auta meitä!—iskee vastaan. Mitä sanot, Timo?

TIMO. Vahvastihan se iskee.

AAPO. Sen uskon, mutta täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla.

JUHANI. Ruusuilla ja kukkasilla? Olemmeko tanssineet ruusuilla ja kukkasilla?

AAPO. Saammepa niellä täällä montakin karvasta marjaa, veikkoseni.

JUHANI. Karvasta marjaa? Emmekö jo tarpeiksi ole nielleet karvaita marjoja? Voi Aapo parka! monessa liemessä olemme jo keitetyt, monessa tuulessa on tukkamme tuiskinut. Ja minkätähden? Missä on voittomme? Tämä maailma on aika tunkiokasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoinensa! Mailman kiusanhenkiä kaikki! Mainitsin kirjat, mutta silloin en juuri tarkoittanut pipliaa, virsikirjaa, katkismusta ja aapista enkä myöskään »huutavan ääntä korvessa»—se hirvittävä kirja—niitä en juuri nyt tarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne?

SIMEONI. Älä sadattele päiviäsi, armon-aikasi päiviä.

JUHANI. Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?

TIMO. Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?

JUHANI. Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.

TIMO. Eikä tarvitse hänen lukea.

JUHANI. Ei tarvitse hänen lukea!

AAPO. Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa »miekka miestä mukaan». Ja täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vaan, mun veljeni!

TUOMAS. Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun!

JUHANI. Mitä mietit, Eero-poika?

EERO. Mietin mennä lukkarille kouluun.

JUHANI. Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta laula, Timo-veljeni, laula!

TIMO. Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan.

JUHANI. Niin, niin!