Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni - Страница 7

Sisällysluettelo

Lucia astui sisälle alakerran huoneeseen, missä Renzo paraikaa kertoi asiaa Agneselle, joka levottomana häntä kuunteli. Molemmat kääntyivät Lucian puoleen, joka siitä tiesi enemmän kuin he, ja jolta odottivat selvittelyä, mikä epäilemättä oli oleva sangen tuskallinen. Heistä kun kumpikin rakasti Luciaa eri tavalla, kummankin kasvot ilmaisivat erilaista paheksumista siitä, että hän oli voinut heiltä jotakin salata, ja lisäksi näin tärkeän seikan. Vaikka Agnesen oli kiire saada kuulla tyttärensä puhuvan, hän ei kuitenkaan malttanut olla soimaamatta häntä:

— Salata äidiltään sellainen asia!

— Nyt sanon teille kaikki, virkkoi Lucia, pyyhkien silmiään esiliinallaan.

— Puhu, puhu! huusivat samaan aikaan äiti ja sulho.

— Pyhä Neitsyt! huudahti Lucia. — Kuka olisi voinut uskoa, että asiat menisivät näin pitkälle!

Ja kyyneleiden keskeyttämällä äänellä hän kertoi miten Don Rodrigo toisen herran seurassa muutama päivä sitten, Lucian palatessa kehruutuvasta, oli kulkenut hänen ohitsensa ja miten edellinen oli koettanut huvittaa häntä kaikkea muuta kuin kauniilla sukkeluuksilla. Mutta Lucia ei ollut häntä kuunnellut, vaan oli jouduttanut askeleitaan ja saavuttanut muut toverinsa. Silloin oli Lucia kuullut toisen herroista purskahtavan naurunhohotukseen ja Don Rodrigon sanovan: — Lyökäämme vetoa. — Seuraavana päivänä olivat nuo herrasmiehet taas kävelleet tiellä; mutta Lucia oli kulkenut keskellä tovereitaan, katse maahan luotuna. Taas oli toinen herroista nauraa hohottanut ja Don Rodrigo oli sanonut: — Saammehan nähdä, saammehan nähdä! Kiitos taivaan, jatkoi Lucia, tuo päivä oli viimeinen, jona menin kehruutuvalle. Kerroin tapauksen heti…

— Kenelle sen kerroit? Agnese kysyi jouduttaen hieman närkästyneenä tuon onnellisen suositun nimen mainitsemista.

— Isä Cristoforolle, rippitunnustuksessa, äiti, vastasi Lucia lempeällä puolustelevalla äänenpainolla. Kerroin hänelle kaikki, kun sinä äiti ja minä viimeksi kävimme luostarikirkossa. Ja jos muistatte niin minä tuona aamuna otin käsille toisen askareen toisensa jälkeen viivyttääkseni aikaa odottaakseni muun kirkkoväen tuloa ja kulkeakseni heidän seurassaan. Sillä tuon kohtauksen jälkeen tiet minua suuresti pelottivat…

Kun Agnese kuuli kunnianarvoisen isä Cristoforon nimeä mainittavan, lauhtui hänen paheksumisensa.

— Teitpä siinä hyvin, hän sanoi; — mutta miksi et kertonut kaikkea äidillesikin?

Lucialla oli ollut tähän kaksi hyvää syytä: toinen oli ollut se, ettei hän ollut tahtonut huolestuttaa ja pelästyttää tuota kunnon vaimoa seikan vuoksi, jota ei kuitenkaan voinut muuttaa; toinen oli ollut se, ettei hän ollut tahtonut panna liikkumaan useiden suiden kautta juttua, jonka hän hartaasti halusi pysyvän salassa, sitä hartaammin, kun hän toivoi häidensä heti alussa katkaisevan tämän kammotun vainon. Näistä kahdesta syystä hän ei kuitenkaan maininnut muuta kuin toisen.

— Ja sinulle, hän sitten sanoi kääntyen Renzon puoleen, äänessä sellainen väre, jonka tarkoitus on saada ystävä tunnustamaan, että hän on ollut väärässä, — olisiko minun pitänyt sinulle puhua tästä? Tiedäthän siitä nyt liikaakin!

— Ja mitä sanoi sinulle Isä? kysyi Agnese.

— Hän sanoi, että minun pitäisi koettaa jouduttaa häitäni niin paljon kuin suinkin ja että minun siihen asti pitäisi pysyä kotiin suljettuna, että hartaasti rukoilisin Jumalaa ja että hän toivoi tuon miehen unhottavan minut, kun ei enää minua näkisi. Ja tämän vuoksi, hän jatkoi uudelleen kääntyen Renzon puoleen, kuitenkaan katsomatta häntä silmiin ja vahvasti punastuen, tein tuon kainostelemattoman teon ja kehoitin sinua jouduttamaan aviomme solmimista aikaisemmin kuin oli ennemmin määrätty. Kuka tietää mitä sinä minusta ajattelitkaan! Mutta luulin menetteleväni hyvin, ja niin oli minua neuvottu, ja pidin varmana … ja tänä aamuna en olisi voinut aavistaakaan… Tässä keskeytti kyyneltulva hänen puheensa.

— Tuo konna, tuo kirottu mies, tuo murhaaja! huusi Renzo kiitäen edes takaisin huoneessa ja puristaen tuontuostakin tikarinsa kahvaa.

— Miten sekava juttu, taivas meitä varjelkoon, huudahti Agnese.

Nuorukainen pysähtyi äkkiä Lucian eteen, joka yhä vielä itki. Hän loi morsiameensa katseen, jossa kuvastui hellyyttä, surua ja raivoa, ja virkkoi: — Tämä on tuon ilkiön viimeinen konnanteko!

— Ei niin, Renzo, taivaan nimessä! huusi Lucia. Ei suinkaan niin! Onhan köyhilläkin Herra taivaassa; ja miten toivot hänen meitä auttavan, jos teemme pahaa?

— Ei niin, ei taivaan nimessä niin, Agnese toisti.

— Renzo, sanoi Lucia, tuntuen saaneen toivoa ja tyynesti päättäväisenä, sinulla on ammatti, ja minä osaan tehdä työtä: menkäämme niin kauas täältä, ettei tuo mies enää kuule meistä puhuttavan.

— Oh, Lucia! Entä sitten! Emmehän vielä ole mies ja vaimo. Luuletko että pastori antaa meille esteettömyyden todisteen? Moinen mies? Jos jo olisimme naimisissa, niin silloin…

Lucia alkoi uudelleen itkeä. Ja kaikki kolme vaikenivat ja vajosivat alakuloisuuteen, joka tarjosi jyrkän vastakohdan heidän häävaatteidensa upeudelle.

— Kuulkaa, lapset, noudattakaa minun neuvoani, Agnese sanoi muutaman hetken kuluttua. Minä olen teitä vanhempi ja tunnen hieman maailmaa. On tarpeetonta niin suuresti pelästyä. Paholainen ei ole niin ruma, kuin miksi häntä kuvataan. Meistä ihmisparoista vyyhti tuntuu kahta sekavammalta, kun emme osaa löytää oikeata langanpäätä. Mutta joskus sellaisen miehen neuvo ja sana, joka on lukenut … niin minä olen varma asiastani. Renzo, seuraa neuvoani, mene Leccoon, hae tohtori Juonittelija, kerro hänelle … Mutta älä taivaan nimessä mainitse häntä tällä nimellä, sehän on liikanimi. Pitää sanoa herra Tohtori… Niin, mikä hänen oikea nimensä onkaan? Noh, enhän minä sitä oikeata nimeä tiedäkään, mainitsevathan kaikki häntä tuolla nimellä. Yhtä kaikki, kysy tuota suurta, laihaa ja kaljupäistä tohtoria, jolla on punainen nenä ja vaaraimen kokoinen syylä poskessa.

— Tunnen hänet ulkonäöltä, sanoi Renzo.

— Hyvä, jatkoi Agnese; siinä vasta mies! Olenpa nähnyt useamman kuin yhden pulaan joutuneen, joka ei enää tietänyt mitä tehdä, oltuaan tunnin kahdenkesken tohtori Juonittelijan kanssa (varo vaan, ettet mainitse häntä tällä nimellä) nauravan koko pulalleen. Ota nämä neljä kuohilaskukkoa; eläinparat, aioin itse vääntää niiden kaulat poikki tämäniltaista juhla-ateriaa varten. Vie ne hänelle, sillä sellaisten herrojen luo ei koskaan pidä mennä tyhjin käsin. Kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut, ja saat nähdä, että hän tarkalleen sanoo sinulle sellaista, mikä ei koskaan olisi pälkähtänyt päähämme, vaikka tuumisimme koko vuoden.

Renzo hyväksyi mielellään tämän neuvon, samoin Lucia, ja Agnese ylpeänä siitä, että oli sen antanut, otti toisen toisensa jälkeen ulos kanakopista nuo eläinparat, kokosi kimppuun niiden kahdeksan jalkaa, ikäänkuin olisi tehnyt kukkavihon, sitoi ne yhteen nyörillä ja antoi ne Renzon käteen, joka lausuttuaan ja kuultuaan rohkaisevia sanoja astui ulos puutarhan portista, jotta eivät kylän lapset olisi häntä nähneet, he kun olisivat juosseet hänen jälessänsä huutaen: — Sulhanen, sulhanen!

Kulkien yli ketojen, tai kuten näillä seuduin sanottiin, alueiden, hän poistui pikku polkuja myöten ja värisi raivosta ajatellessaan vastoinkäymistään ja tuumi sitä puhetta, jota aikoi pitää tohtori Juonittelijalle. Annan lukijan itsensä kuvitella, missä tilassa olivat matkalla nuo lintuparat, joiden jalat olivat yhteensidotut ja päät roikkuivat alaspäin ja jotka lisäksi olivat miehen kädessä, joka suuren mielenliikutuksensa valloissa vilkkain liikkein säesti päässään temmeltäviä myrskyisiä ajatuksia. Milloin hän vihoissaan ojensi käsivartensa, milloin hän epätoivoissaan nosti sen ilmaan, milloin hän sitä heilutti ikäänkuin uhaten, ja joka kerralla hän antoi niille aika tärähdyksen, pannen niiden roikkuvat päät heilahtamaan. Kukot nokkivat toisiaan päähän; tämäntapaistahan usein sattuu onnettomuudentoverien kesken.

Saavuttuaan kauppalaan Renzo kysyi tohtorin asuntoa; se osoitettiin hänelle ja hän riensi sinne. Astuessaan sisälle hän tunsi mielessään sellaista levottomuutta, jota oppimattomat ihmisparat kokevat oppineen läheisyydessä, ja hän unhotti kaikki valmistamansa puheet. Mutta silmäillessään salvukukkoja, hän sai uutta rohkeutta. Hän astui sisälle kyökkiin ja kysyi palvelijattarelta, voiko puhua tohtorin kanssa. Palvelijatar katsahti kukkoihin ja tarttui niihin, tottuneena sellaisiin lahjoihin, vaikka Renzo veti niitä taaksepäin, hän kun tahtoi, että tohtori näkisi ja tietäisi hänen tuoneen jotakin. Tohtori tuli kyökkiin juuri sillä hetkellä kuin palvelijatar sanoi:

— Antakaa tänne ja astukaa sisälle.

Renzo kumarsi syvään, tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan sanomalla: Tule, poikaseni! ja vei hänet työhuoneeseensa. Tämä oli avara huone, jonka kolmella seinällä riippui kahdentoista Caesarin kuvat; neljättä seinää peitti hylly täynnä vanhoja ja tomuisia kirjoja. Keskellä oli pöytä ja sillä sikin sokin todistuksia, anomuksia, kirjallisia valituksia ja julistuksia; sen ympärillä kolme tai neljä nojatuolia, korkeine ja neliskulmaisine selkänojineen. Näiden kulmissa oli kaksi sarvenmuotoista puuveistoskoristetta, ja nahkapäällystä somistivat suuret kilvenmuotoiset metallikoristeet, joista muutamat olivat aikoja sitten pudonneet pois, niin että nahka siellä täällä kulmissa oli irtaantunut ja kääntynyt roikkumaan ulospäin.

Tohtorilla oli yllään yönuttu, nimittäin kulunut kaapu, jota hän aikoja sitten oli käyttänyt virkapukuna mennessään Milanoon ajamaan jotain tärkeätä asiaa. Hän sulki oven ja rohkaisi nuorukaisen mieltä näillä sanoilla:

— Poikaseni, sano minulle asiasi!

— Minulla olisi teille uskottavana eräs asia.

— Sitä varten olen täällä, tohtori virkkoi, puhu. Ja hän istui nojatuoliin. Seisoen pöydän ääressä ja pitäen vasemman käden varassa lakkiaan, jota pyöritteli oikealla kädellä, Renzo alkoi: Tahtoisin kuulla teiltä, joka olette oppinut…

— Sano minulle suoraan asiasi, tohtori keskeytti.

— Suokaa anteeksi, me ihmisparat emme osaa hyvin puhua. Tahtoisinhan tietää…

— Hiisi vieköön! olette kaikki samanlaisia: sensijaan että kertoisitte suoraan asianne, kyselette, teillä kun on jo oma tuumanne päässä.

— Anteeksi, herra tohtori, tahtoisin tietää, saako siitä rangaistusta, kun uhkaa pappia, joka kieltäytyy vihkimästä yhteen ihmisiä.

— Ymmärrän, tohtori ajatteli, vaikka hän todella ei ollut ymmärtänyt; — ymmärrän. Ja äkkiä hän kävi vakavan näköiseksi. Mutta tähän vakavaan ilmeeseen sekaantui sääliä ja huolenpitoa. Hän puristi huulensa yhteen ja päästi tolkuttoman äänen, joka ilmaisi jotakin tunnetta, minkä hänen seuraavat sanansa tulkitsivat selvemmin:

— Vakava tapaus, poikaseni, lakipykälän käsittelemä tapaus. Teitpä hyvin, kun tulit minun luokseni. Se on päivänselvä tapaus, lukemattomien asetusten käsittelemä ja … juuri eräässä nykyisen kuvernöörin viime vuonna säätämässä asetuksessa. Näytän sen sinulle heti, niin että saat siihen kajota omin käsin.

Näin sanoen hän nousi nojatuolistaan ja upotti kätensä sekavaan paperikasaan, penkoen sitä ylös alaisin kuin ryynejä pöntössä.

— Missä se onkaan? Tuossa tuokiossa sen löydän. Meikäläisellä kun pitää olla esillä niin paljo tavaraa. Aivan varmaan se on tässä, se kun on tärkeä. Kas! tuossa se onkin.

Hän otti sen käteensä, kääri sen auki, tarkasti päivämäärää ja käyden vielä vakavamman näköiseksi huudahti: lokakuun 15 päivä 1627! Aivan oikein! se on viime vuodelta: vallan veres asetus. Sellaiset enimmin pelottavat. Osaatko lukea, poikaseni?

— Vähäisen, herra tohtori.

— Hyvä, seuraa mukana kun luen, niin saat nähdä.

Ja pitäen asetusta levällään edessään, hän alkoi lukea, mutisten nopeasti ja epäselvästi muutamia kohtia ja viivähtäen selvästi lausuen ja painokkaasti toisissa kohdin, aina tarpeen mukaan:

"Vaikka 14 päivänä joulukuuta 1620 hänen ylhäisyytensä Ferian herttuan käskystä julaistu asetus, jonka on valmistanut hänen ylhäisyytensä Gonzalo Fernandez de Cordova, j.n.e. säätää mitä tavattomimpia ja ankarimpia toimenpiteitä väkivaltaa, kiristyksiä ja Hänen Majesteettinsa uskollisia vasalleja julkeasti sortavia tekoja vastaan, niin näiden rikoksien esiintyminen ja se pahanilkisyys j.n.e. on lisääntynyt siihen määrään, että Hänen Ylhäisyytensä on katsonut välttämättömäksi, j.n.e. Sentähden hän tiedusteltuaan Senaatin ja Ylimmän tuomioistuimen mielipidettä, on päättänyt julaista seuraavan asetuksen."

"Ja alkamalla sortoteoista, kokemus kun on osoittanut että useat henkilöt kaupungissa ja maalla" — kuuletko — "tässä valtiossa väkivaltaisesti harjoittavat kiristystä, lukemattomilla tavoilla saartaen turvattomia, kuten esim. pakottaen heitä tekemään kauppa- ja vuokrasopimuksia… j.n.e." Missä olenkaan? Niin, oikein, kuuleppas: "pakottaen solmimaan tai olemaan solmimatta avioliittoja". Häh?

— Se koskee minun asiaani, sanoi Renzo.

— Kuule, kuule, tässä on vielä muutakin, ja tarkastetaan rangaistuksia. "— Joko todistetaan tai ei todisteta, että joku lähtee kotiseudultaan" j.n.e. "että joku maksaa velkansa ja ettei toinen häntä hätyytä, että joku menee myllylleen". Kaikki tämä ei koske meitä. Mutta tässä se nyt on: "että joku pappi ei tee sitä, mihin hänen virkansa häntä velvoittaa, tai että hän tekee sellaista, mikä ei ole hänelle soveliasta." Häh?

— Näyttää siltä, kuin tuo asetus olisi tehty vasiten minua varten.

— Niin, eikö totta? Kuulehan: "ja muita samankaltaisia väkivaltaisuuksia, joita tekevät vasallit, aateliset, vähävaraiset tai rahvas." Ei kukaan pääse lain käsistä; tässä ovat kaikki. Se on vallan kuin Josafatin laakso. Kuule nyt rangaistuksia. "Vaikka nämä ja muut samanlaiset rikokset jo ovat laissa kiellettyjä, niin kuitenkin, koska on tarpeellista käyttää suurempaa ankaruutta, Hänen Ylhäisyytensä kumoamatta entisiä asetuksia, j.n.e. vaatii ja säätää, että jonkun yllä mainitun pykälän tai senkaltaisen rikkojia tämän valtion lailliset tuomarit rankaisisivat rahasakoilla tai ruumiillisella kurituksella, jopa maanpaolla, laivaorjuudella, vieläpä kuolemallakin…" pikkuseikka! "riippuen Hänen Ylhäisyydestään, Senaatista, rikoksen laadusta, henkilöistä ja asianhaaroista. Ja tämän jär-käh-tä-mättömästi ja kaikella ankaruudella", j.n.e. Onpa tässä jo riittämiin asti, häh? ja katsoppas allekirjoituksia: Gonzalo Fernandez de Cordova; ja alempana: Platonus. Ja tässä vielä: Nähnyt Ferrer. Siitä ei puutu mitään.

Tohtorin lukiessa Renzo seurasi hitaasti katseellaan, koettaen käsittää noiden lauseiden merkitystä ja omin silmin nähdä nuo pyhät sanat, joita hän piti pelastuksenaan. Nähdessään uuden turvattinsa olevan tarkkaavaisen, eikä pelästyneen, tohtori hämmästyi suuresti.

— Onpa se aika veijari tuo nuori mies, hän ajatteli. Vai niin! Hän sanoi sitten. Olet leikkuuttanut otsatupsusi. Oletpa ollut varovainen. Mutta kun uskoit itsesi minulle, ei todellakaan maksanut vaivaa. Tämä asia on todella hyvin vakava. Mutta etpä tiedä mitä minä kykenen tekemään auttaakseni turvattiani pahassa pulassa.

Käsittääksemme tätä tohtorin puhetta, tulee meidän tietää tai muistella, että bravoilla eli palkkalaisrosvoilla ja kaikenlaisilla pahantekijöillä oli tähän aikaan tapana käyttää otsalla pitkää hiustupsua, jonka sitten hyökätessään jonkun kimppuun vetivät alas kasvoille kypärinsilmikon tavoin, jos yritys oli sellainen, että se vaati samalla voimaa ja varovaisuutta. Julistukset eivät olleet jättäneet tätä seikkaa koskettelematta: "Hänen Ylhäisyytensä (markiisi de la Hynajoja) säätää että jokainen, joka käyttää niin pitkiä hiuksia, että ne peittävät otsan, siihen kulmakarvat luettuina, tai palmikkoa joko korvien edessä tai takana, maksaa sakkoa kolme sataa riksiä, ja jos hän ei siihen kykene, niin rangaistakoon ensi kerralla kolmivuotisella laivaorjuudella, toisella kerralla, paitsi juuri mainitulla tavalla vielä ankarammin sakko- ja kuritusrangaistuksella Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan."

"Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku on kaljupäinen, tai että hänellä on toinen pätevä syy, nimittäin syntymämerkki tai arpi, olkoon hänen sallittu kauneuden ja terveyden syistä käyttää juuri niin pitkiä hiuksia, kuin on tarpeen näiden vammojen peittämiseksi, mutta ei ollenkaan sen pitempiä. Luonnollisesti ei saa näin menetellä muutoin kuin välttämättömyyden niin vaatiessa, ellei tahdo joutua saman rangaistuksen alaiseksi kuin muut tämän lakimääräyksen rikkojat."

"Samoin Hänen Ylhäisyytensä säätää partureille, sakon tai kolmen julkisessa paikassa toimeenpannun kidutusnuoran nykäyksen uhalla, jopa, kuten yllä, mielivallasta riippuen, vielä ankaramman ruumiillisen rangaistuksen uhalla, että eivät saa jättää niille, joiden hiuksia leikkaavat, minkäänlaisia palmikoita, tupsuja ja kähermiä, eivätkä hiuksia, jotka kasvavat otsalla, ohimoilla tai korvan takana; vaan että heidän tulee leikata ne kaikki yhtä pitkiksi, lukuunottamatta yllämainittuja poikkeustapauksia, kuten kaljupäisyyttä ja muita vammoja."

Hiustupsu oli siis osa asevarustusta ja pöyhkyrien ja pahantekijöiden tunnusmerkki; siitä johtui, että sentapaisia ihmisiä yleisesti sanottiin tupsuniekoiksi. Tämä soimanimi on pysynyt ja elää vieläkin lieventyneenä murteessa; eikä kenties ole ainoatakaan milanolaisista lukijoistamme, joka ei muistaisi kuulleensa lapsuudessaan vanhempiensa, opettajainsa, jonkun perheen ystävän tai palvelijan sanoneen hänestä: "Sinä olet tupsuniekka, pikku tupsuniekka."

— Toden totta, Renzo huomautti, en minä poika pahaisesta alkaen koskaan elämässäni ole käyttänyt hiustupsua.

— Täten asiasta ei tule mitään, tohtori virkkoi, pudistaen päätään puoleksi vihaisen, puoleksi kärsimättömän näköisenä. Jollei sinulla ole luottamusta minuun, asiasta ei tule mitään. Ken sanoo tohtorille valheita, näetkös poikaseni, on hölmö, joka tulee sanomaan tuomarille totuuden. Asianajajalle pitää sanoa asiat selvinä; meidän asiamme on tehdä ne sekaviksi. Jos tahdot, että minä sinua autan, niin täytyy sanoa kaikki a:sta ö:hön, sydän kädessä, kuten rippi-isälle. Sinun täytyy mainita minulle, keltä olet saanut toimeksesi tämän tehtävän; luonnollisesti se on joku huomattava henkilö; ja tässä tapauksessa käyn hänen puheillaan, kuten kohteliaisuus vaatii. En hänelle sano, näetkös, että sinulta olen kuullut hänen sinut lähettäneen; siitä voit olla varma. Minä sanon tulevani rukoilemaan hänen suojelustaan parjatulle nuorukaisparalle. Ja hänen kanssaan teen sopivan päätöksen onnellisesti ratkaistakseni asian. Huomaa, että hän pelastaessaan itsensä myöskin pelastaa sinut. Ja jos tämä teko on kokonaan sinun laskuusi pantava, niin en minä vetäydy pois; olenpa auttanut toisia pahemmastakin pulasta… Kunhan vaan et ole loukannut ketään ylhäistä henkilöä, niin sitoudun pelastamaan sinut hädästä, tietysti vaatimalla hieman korvausta. Sinun tulee mainita minulle, kuka on loukattu, kuten sanotaan; ja riippuen asianomaisen säädystä, ominaisuuksista ja luonteesta saamme päättää, onko sopivampaa pitää häntä pelonalaisena meidän suojelijaimme avulla, vai keksiä joku rikos, jonka lykkäämme hänen hartioilleen, eli panna hänelle kirppu korvaan. Sillä, näetkös, kunhan vaan oikein osaa käsitellä asetuksia, niin ei kukaan ole syyllinen, eikä kukaan ole syytön. Mitä pastoriin tulee, jos hän on ymmärtäväinen mies, niin hän pysyy alallaan; jos hän taas on itsepäinen, niin on tätäkin varten apukeinoja. Jokaisesta pulmasta voi suoriutua; mutta sitä varten tarvitaan kykenevä mies. Ja sinun asiasi on vakavaa laatua, vakavaa, sanon minä, hyvin vakavaa. Laki on tässä kohden selvä; ja jos asia tulee ratkaistavaksi sinun ja oikeuden välillä, noin niin sanoakseni kahden kesken, niin olet pahemmassa kuin pulassa. Puhun sinulle ystävänä. Uhkatekonsa saa maksaa; ja jos tahdot asiasta suoriutua ilman melua, vaaditaan rahaa ja suoruutta, luottamusta siihen henkilöön, joka tahtoo sinua auttaa ja tottelevaisuutta tekemään kaikki mitä määrätään.

Tohtorin päästäessä ilmoille tätä sanatulvaa, Renzo seisoi töllistellen häneen haltioituneen tarkkaavaisesti, vallan niin kuin moukka suu auki torilla katselee silmänkääntäjää, joka pistettyään suuhunsa tappuroita, ja yhä vaan tappuroita, sitten vetää sieltä ulos nauhaa aivan loppumattomiin. Mutta huomattuaan mitä tohtori tahtoi sanoa ja oivallettuaan hänen väärinkäsityksensä, hän katkaisi nauhan hänen suustansa, sanoen:

— Oh, herra tohtori, miten olettekaan ymmärtänyt asiani? Asianlaita on vallan päinvastainen. Enhän minä ole ketään uhannut; minä en yleensä tee sellaista. Kysykääpä vaan koko minun kyläkunnaltani, niin saatte kuulla, ettei minulla koskaan ole ollut mitään tekemistä oikeuden kanssa. Ilkityö on tässä päinvastoin tehty minulle; ja olen tullut luoksenne saadakseni tietää mitä minun pitää tehdä saavuttaakseni oikeutta; ja olen hyvin tyytyväinen, että olen nähnyt tämän asetuksen.

— Hiisi vieköön! tohtori huusi aukaisten silmänsä levälleen. Mitä loruja minulle laskettelet? Siinä sitä ollaan; kaikki te olette samanlaisia. Ettekö milloinkaan voi kertoa asiaanne selvästi, niinkuin se todella on!

— Anteeksi; ettehän ole antanut minulle aikaa. Nyt kerron, miten asia on. Tietäkää siis, että minun oli määrä tänään naida nuori nainen — tässä Renzon ääni värähti liikutuksesta — nuori nainen, jota kosin jo kesän alussa; ja tänään, kuten jo sanoin, on se päivä, josta oli sovittu herra pastorin kanssa, ja kaikki oli jo tätä varten valmistettu. Äkkiä herra pastori tuo esiin esteitä … no niin, lyhyesti, jotta en Teitä kyllästyttäisi, minä panin hänet puhumaan suoraa kieltä, kuten oli oikein ja kohtuullista. Ja lopuksi hän tunnusti, että häntä hengen uhalla on kielletty tätä vihkimistä toimeenpanemasta. Tuo väkivallan tekijä, tuo Don Rodrigo…

— Riittää! tohtori äkkiä keskeytti, rypisti kulmakarvojaan, nyrpisti punaista nenäänsä ja väänsi suutansa — riittää, riittää! Mitä tulet häiritsemään minua moisilla loruilla? Tuollaista moskaa voit puhua vertaisillesi, jotka eivät kykene sanojaan punnitsemaan. Mutta älä tule niitä laskettelemaan säätyhenkilölle, joka tietää minkäarvoiset ne ovat. Mene tiehesi; ethän tiedä mitä sanot. Minä en puutu puheisiin poikanulikkojen kanssa. En tahdo kuulla tuonlaisia puheita, ilmasta temmattuja hullutuksia…

— Vannon Teille…

— Mene tiehesi, sanon; mitä minä teen sinun valoillasi? Tämä on asia, johon en minä puutu; minä pesen käteni. Ja hän rupesi astumaan, hieroen käsiään, ikäänkuin hän todella olisi niitä pessyt, — Opi paremmin puhumaan; ei sitä niin vaan tulla säätyhenkilön puheille.

— Mutta kuulkaahan toki, Renzo turhaan toisteli. Tohtori huusi koko ajan ja työnsi häntä ovea kohti; ja tuupattuaan hänet ovelle asti, hän aukaisi sen, huusi saapuville palvelijattaren ja sanoi:

— Antakaa heti takaisin tälle miehelle se, minkä hän on tuonut; minä en tahdo vastaanottaa mitään, en yhtään mitään!

Tällä naisella ei ollut koskaan koko siihen aikaan, jonka oli ollut tässä talossa, ollut toimeenpantavana tällaista määräystä. Mutta tämä oli annettu niin päättäväisesti, että hän ei epäröinyt sitä täyttää. Hän otti nuo neljä lintuparkaa ja antoi ne Renzolle, luoden häneen halveksivaa sääliä ilmaisevan katseen, joka tuntui tahtovan sanoa: "Juttusi lienee aika soma." Renzo tahtoi uudelleen ryhtyä keskusteluihin, mutta tohtori oli järkähtämätön. Ja nuorukaisen, joka oli tavattomasti hämillään ja suutuksissaan, täytyi ottaa takaisin ylenkatsotut uhrieläimet ja palata kylään kertomaan naisille matkansa loistavaa tulosta.

Nämä olivat hänen poissaolonsa aikana surullisina riisuneet juhlavaatteet, pukeutuneet arkivaatteisiin ja uudelleen ryhtyneet neuvottelemaan, Lucia nyyhkytti, Agnese huokaili, Kun Agnese oli laajalti puhunut niistä suurista tuloksista, joita sopi odottaa tohtorin neuvoista, Lucia huomautti, että oli pakko suoriutua pulasta joka tapauksessa, että isä Cristoforo ei yksistään ollut mies, joka osasi antaa hyviä neuvoja, vaan että hän myös kykeni työllä ja teolla auttamaan, kun oli kysymyksessä turvattomien auttaminen, ja että olisi mainio asia, jos voisi saada hänen tietoonsa mitä oli tapahtunut.

— Epäilemättä, Agnese sanoi; ja he rupesivat yhdessä miettimään keinoa; sillä he tiesivät, ettei heillä ollut rohkeutta tuona päivänä lähteä luostariin, joka kenties oli parin peninkulman päässä; eikä varmaankaan kukaan järkevä ihminen olisi heitä siihen kehoittanut. Mutta heidän punnitessaan eri tuumiaan, kuului ovelta naputus ja samalla ääni, joka hiljaisesti, mutta selvästi lausui: Deo gratias!

Ihmetellen kuka se saattoi olla Lucia juoksi avaamaan; ja nopsasti, tuttavallisesti kumartaen, astui sisälle kerjäävä kapusiinilainen palvelija-munkki, vasemmalla olalla pussi, jonka kireään kokoonpunottua suuta hän molemmin käsin piteli rinnoillaan.

— Kas, veli Galdino! molemmat naiset huudahtivat.

— Herra olkoon kanssanne, munkki sanoi. Tulen pähkinöiden kantoon.

— Mene noutamaan luostari-isille tulevat pähkinät, sanoi Agnese. Lucia nousi ja meni toiseen huoneeseen päin, mutta ennenkuin hän astui siihen sisälle, hän pysähtyi hetkeksi veli Galdinon selän taa, tämä kun oli jäänyt seisomaan ensi asentoonsa; ja painaen sormeaan huulilleen hän loi äitiinsä merkitsevän katseen, joka näytti pyytävän asian salassa pitämistä, tehden sen hellästi ja rukoilevasti, mutta myöskin samalla jonkunmoisella vaativaisella arvokkaisuudella.

Kerjäläismunkki iski Agneselle näin kaukaa silmää ja sanoi:

— Entä häät? Pitihän niiden olla tänään; huomasin kylällä jonkunmoisen hämmennystilan, ikäänkuin jotain outoa olisi tapahtunut. Mitä siis on sattunut?

— Herra pastori on sairas, ja täytyy lykätä vihkiäiset toistaiseksi, sanoi emäntä kiireissään. Ellei Lucia olisi antanut tuota merkkiä, vastaus luultavasti olisi ollut toinen. Ja miten menestyy pähkinän kanto? hän kysyi, kääntääkseen keskustelun toisaalle.

— Eipä kehuttavasti, emäntä hyvä, eipä kehuttavasti. Tässä on kaikki.

Ja näin sanoen hän nosti olaltaan säkin ja hypitteli sitä molemmin käsin. — Tässä on kaikki. Ja kootakseni tämän runsaan saaliin on minun täytynyt kolkuttaa kymmenelle ovelle.

— Vuosi on huono, veli Galdino, ja kun täytyy mittaellen leikata leipää, niin on pakko muutenkin pysytellä annokset pieninä.

— Mutta jotta hyvät vuodet palaisivat, niin mitä pitää tehdä? Antaa almuja. Ettekö ole kuullut puhuttavan tuosta pähkinäihmeestä, joka takavuosina tapahtui tuolla meidän Romagnassa olevassa luostarissamme.

— Enpä ole kuullut; kertokaahan se minulle.

— Oh, tietäkää siis, että tuossa luostarissa oli yksi meidän munkkejamme, joka oli pyhä mies ja jonka nimi oli isä Macario. Talvipäivänä, kun isä kulki polkua pitkin erään hyväntekijämme kentällä, joka tämäkin oli hyväsydäminen mies, hän näki tuon hyväntekijän seisovan erään suuren pähkinäpuun juurella ja samassa paikassa neljä miestä, kirveet pystyssä hakatakseen esiin sen juuret, auringossa kuihtumaan.

— Mitä teette tälle puuparalle? isä Macario kysyi.

— Nähkääs, isä, se ei vuosikausiin enää ole kantanut pähkinöitä; siksi hakkaan sen polttopuiksi.

— Antakaa sen olla, sanoi isä; tietäkää, että se tänä vuonna on kantava enemmän pähkinöitä kuin lehtiä.

Hyväntekijä, joka hyvin tiesi, mikä mies tämän ennustuksen lausuja oli, käski työmiesten peittää juuret mullalla; ja kutsuttuaan luokseen munkin, joka alkoi jatkaa matkaansa, hän sanoi:

— Isä Macario, puolet sadosta on tuleva luostarille.

Ennustus levisi pian miehestä mieheen; ja kaikki riensivät pähkinäpuuta katsomaan. Ja todella kevään tultua puhkesi joukottain kukkia ja kasvoi suunnattomasti pähkinöitä. Jalolla hyväntekijällä ei ollut iloa niitä poimia; sillä hän lähti pois ennen korjuuta hakemaan taivaasta armeliaisuutensa palkkaa. Tämä kunnon mies oli jättänyt jälkeensä pojan, joka oli vallan toista maata. No, korjuuaikana kerjäävä veli ilmestyi kantamaan sadon toisen puolen, joka oli tuleva luostarille. Mutta nuori isäntä teeskenteli suurta ihmetystä ja oli kyllin julkea huomauttamaan, ettei hän ollut koskaan kuullut sanottavan kapusiini-munkkien osaavan tehdä pähkinöitä. Tiedättekö mitä nyt tapahtui? Eräänä päivänä (kuulkaahan nyt) tuo heittiö oli kutsunut luokseen muutamia samanmielisiä tovereita, ja heidän mässätessään hän kertoi tarinan pähkinäpuusta ja ilkkui luostariveljiä. Noiden nulikoiden teki mieli mennä katsomaan tuota suunnatonta pähkinäpaljoutta, ja hän vei heidät aittaan. Mutta kuulkaapas: hän avaa oven, menee runsaiden pähkinäin säilytyspaikkaa kohti, ja sanoessaan: katsokaa, hän itse katsoo ja näkee … mitä? Ison läjän kuivaneita pähkinänlehtiä! Olipa se aika esimerkki! Ja luostari, sen sijaan, että tämän kautta olisi hävinnyt, päinvastoin voitti. Sillä näin suuren tapahtuman jälkeen pähkinäin korjuu tuotti niin paljon, että muuan hyväntekijä, heltyen kerjääjäparan vaivasta, lahjoitti luostarille aasin, joka selässään kantoi pähkinät kotia. Ja valmistettiin niin paljo öljyä, että jokainen köyhä tuli sitä noutamaan tarpeen mukaan; me näet olemme kuin meri, joka saa vettä joka taholta ja sitten vuorostaan jakelee sitä kaikille joille.

Tällöin Lucia palasi takaisin, esiliina niin täynnä pähkinöitä, että hänen oli vaikeata sitä kantaa, ja että hänen ponnistellen ja ojennetuin käsin oli nostaminen sitä ilmaan, Sillävälin kuin veli Galdino uudelleen otti pussin hartioiltaan ja laski sen maahan, avaten sen suun, siihen kaataakseen runsaan almun, äiti katsahti hämmästyneenä ja ankarana Luciaan hänen tuhlaavaisuutensa vuoksi; mutta Lucia vastasi hänelle katseella, joka näytti sanovan: Selitän kyllä minkätähden. Veli Galdino puhkesi kiitoslauseisiin, onnentoivotteluihin, lupauksiin, ylistyksiin. Ja sälytettyään jälleen säkkinsä olalle hän hankki lähtöä. Mutta Lucia pidätti häntä ja sanoi:

— Pyytäisin teiltä palvelusta; pyytäisin teitä sanomaan isä Cristoforolle, että minun olisi hyvin tärkeätä puhua hänen kanssaan, ja että hän tekisi meille mieliteon, jos hyvin pian tulisi meitä majaamme tervehtimään, me kun emme voi lähteä kirkkoon.

— Ettekö tahdo muuta? Ei kulu tuntiakaan, ennenkuin isä Cristoforo tietää toivomuksenne.

— Luotan teihin.

— Sen voitte varmasti tehdä.

Näin sanottuaan hän poistui hieman kumarammassa, mutta tyytyväisempänä kuin tullessaan.

Huomatessaan tyttöparan näin tutunomaisesti lähettävän kutsun isä Cristoforolle ja kerjäläismunkin hämmästymättä ja muitta mutkitta ottavan tämän tehtäväkseen, älköön kukaan luulko, että isä Cristoforo silti oli mikään tusina-munkki tai henkilö, jota saattoi ylenkatseellisesti kohdella. Hän oli päinvastoin vaikutusvaltainen mies, jolla luostarilaisten keskuudessa ja koko seudulla oli suuri vaikutusvalta. Mutta sellainen oli tähän aikaan kapusiinimunkkien laatu, etteivät he pitäneet mitään liian alhaisena eikä liian ylhäisenä. He suojelivat heikkoja ja antoivat mahtavien suojella heitä itseään; he astuivat sisälle palatseihin ja mökkeihin yhtä nöyrinä ja varmoina; he olivat joskus saman katon alla pilan esineenä ja henkilöinä, joiden neuvotta ei tehty mitään päätöstä; he anoivat kaikkialla almuja ja jakelivat sitten kaikille niille, jotka tulivat niitä luostariin pyytämään. Kapusiinimunkki oli kaikkeen tähän tottunut. Retkillänsä hänelle saattoi yhtä hyvin tapahtua, että hän kohtasi jonkun ruhtinaan, joka täynnä kunnioitusta suuteli hänen köysivyönsä päätä, kuin että hän tapasi joukon poikanulikoita, jotka, ollen keskenään riitelevinään, viskelivät lokaa hänen partaansa. Tähän aikaan "munkki" sanaa lausuttiin joko mitä suurimmalla kunnioituksella tai mitä katkerimmalla halveksumisella. Ja kapusiinit ehkä enemmän kuin mikään muu munkkikunta olivat näiden kahden päinvastaisen tunteen esineinä ja kokivat hyvää ja huonoa onnea. Koska he eivät omistaneet mitään ja kävivät puettuina kaapuun, joka mitä eriskummaisimmin pisti silmään muitten pukineista, ja koska he muita selvemmin julkisesti osoittivat nöyryyttään, he lähemmin joutuivat alttiiksi kunnioitukselle ja ylenkatseelle, joita tunteita nuo heidän ominaisuutensa saattavat herättää, riippuen ihmisten eri luonteista ja ajatuskannasta.

Kun veli Galdino oli lähtenyt, Agnese huudahti:

— Kuinka! Niin paljon pähkinöitä: tällaisena vuotena!

— Anteeksi, äiti, vastasi Lucia. Mutta jos olisimme antaneet samankokoisen almun kuin toisille, olisi veli Galdinon ollut pakko juoksennella vielä Jumala tiesi kuinka kauan, ennenkuin hänen säkkinsä olisi täyttynyt, ja Herra tietää, milloin hän olisi voinut palata luostariin. Ja kuka tietää olisiko hän edes muistanut asiaani kaiken retkellään panemansa ja kuulemansa pakinan jälkeen.

— Se on totta, olet oikeassa, ja lisäksi tämä kaikki on armeliaisuutta, joka aina tuottaa hyviä hedelmiä, virkkoi Agnese, joka pienine vikoineen pohjaltaan oli kunnon vaimo ja joka olisi, kuten sanotaan, mennyt tuleen tämän ainoan tyttärensä edestä, johon koko hänen hellyytensä oli kiintynyt.

Tällävälin Renzo saapui. Hänen kasvonsa olivat sekä surkeat että vihastuneet, ja hän viskasi sisään astuessaan salvokukot pöydälle. Tämä oli viimeinen kärsimys, joka näillä elukkaparoilla sinä päivänä oli kestettävänä.

— Annoittepa minulle mokoman neuvon! hän sanoi Agneselle.

Lähetittepä minut kelpo miehen luo, joka todella auttaa ihmisparkoja!

Ja hän kertoi tohtorin ja hänen välillään tapahtuneen keskustelun.

Vaimoparka, tyrmistyneenä näin huonosta tuloksesta, tahtoi ruveta todistelemaan, että neuvo kyllä oli ollut hyvä, mutta että Renzo varmaankaan ei ollut osannut asiaa oikein ajaa. Mutta Lucia keskeytti huomauttamalla, että hän toivoi keksineensä paremman keinon. Renzo tarttui tähänkin toivoon, kuten käy niiden, joita on kohdannut onnettomuus ja pula.

— Mutta jos isä ei keksi keinoa, hän sanoi, niin minä sen keksin tavalla tai toisella.

Naiset kehoittivat Renzoa tyyntymään, kärsivällisesti odottamaan ja varovasti menettelemään.

— Huomenna, virkkoi Lucia, isä Cristoforo aivan varmasti tulee; ja saattepa nähdä, että hän keksii jonkun keinon, jommoista me poloiset emme osaa edes kuvitella.

— Sitä toivon, sanoi Renzo; mutta jokatapauksessa tiedän miten hankin itselleni oikeutta tai miten panen muut sitä itselleni hankkimaan. Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta oikeutta!

Näin tuskallisissa keskusteluissa, alituisessa hyörinässä, tämä päivä oli kulunut, ja alkoi jo hämärtää.

— Hyvää yötä, sanoi Lucia surullisesti Renzolle, joka ei hennonnut lähteä pois.

— Hyvää yötä, vastasi Renzo vielä surullisemmin.

— Joku pyhimys tulee meitä auttamaan, virkkoi Lucia; ole varovainen ja malta mielesi.

Äiti liitti tähän muita samanlaisia neuvoja; ja sulhanen läksi pois, sydän myrskyisänä, ja hän toisteli itsekseen noita kummallisia sanoja:

— Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta oikeutta!

Todella suuren tuskan raatelema ihminen ei useinkaan lopulta tiedä, mitä sanoo.