Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni - Страница 8

Sisällysluettelo

Aurinko ei vielä ollut täydelleen noussut taivaanrannalle kun isä Cristoforo astui ulos Pescarenicon luostarista mennäkseen pikku taloon, jonne häntä odotettiin.

Pescarenico on pieni alue Addan vasemmalla rannalla tai oikeammin järven rannalla, lyhyen matkan päässä sillasta. Siinä on vähäinen ryhmä taloja, joissa enimmäkseen asuu kalastajia, ja joiden seiniä siellä täällä koristavat kuivamaan levitetyt verkot. Luostari, jonka seinämuurit vieläkin ovat pystyssä, sijaitsi ulkopuolella tätä aluetta ja vastapäätä mainittua kylää, josta sen erotti Leccosta Bergamoon johtava tie.

Taivas oli vallan selkeä: sitä myöten kuin aurinko kohosi vuorten takaa, sen valo näkyi laskeutuvan vastapäätä olevien vuorten harjanteilta ja ikäänkuin nopeasti kääriytyvän auki leviten rinteille ja laaksoon. Kevyt syystuuli irrotti silkkiäispuun oksista kuivuneet lehdet ja puhalsi ne maahan muutaman askeleen päähän puusta. Oikealla ja vasemmalla viinitarhoissa loistivat ohuissa köynnöksissä riippuvat punervat lehdet monin värivivahduksin.

Äsken kynnetyt pellot pistivät esiin ruskeina ja selvinä toisista, joita vielä peitti vaaleankeltainen ja kastehelmistä loistava sänki. Tämä näky oli hymyilevä; mutta jokainen tässä maisemassa liikkuva ihmisolento himmensi katsetta ja ajatusta. Joka hetki kohtasi siellä raihnaisia ja repaleisia kerjäläisiä, jotka joko olivat ammatissaan vanhentuneet tai jotka vasta äsken kurjuuden pakosta olivat ruvenneet ojentamaan kättänsä almunpyyntöön. Nämä kulkivat ääneti isä Cristoforon rinnalla, katsellen häntä hartaasti, ja vaikka heillä ei ollut mitään toivottavissa häneltä, kapusiini-munkki kun ei koskaan kajonnut rahaan, he kuitenkin kumartaen kiittivät häntä almusta, jonka jo olivat saaneet tai jota menivät pyytämään luostarista.

Pelloille hajaantuneiden työmiesten tarjooma näky oli vielä surullisempi. Toiset kulkivat kylväen siementä harvaan, säästäväisesti ja karsain mielin, niinkuin se, joka panee alttiiksi jotain liian arvokasta omaisuutta. Toiset polkivat lapiota vaivaloisesti ja käänsivät turvetta vastenmielisesti. Taudin hivuttama nuori tyttö veti köydestä laihaa ja kuihtunutta lehmää, tähysteli eteensä ja kumartui ketterästi alas lehmän edestä noukkimaan ruohoa, jota nälkä oli opettanut ihmisiäkin ravinnokseen käyttämään.

Tämänkaltaiset näyt lisäsivät joka askeleella luostariveljen alakuloisuutta, hänellä kun jo ennestään oli mielessään se surullinen aavistus, että hän oli saapa kuulla kerrottavan jotain onnettomuutta.

Mutta miksi hän piti niin suurta huolta Luciasta? Ja miksi hän heti sanan saatuaan oli lähtenyt matkaan yhtä joutuisasti kuin jos maakuntapiirin luostariesimies olisi häntä kutsunut? Ja kuka oli tämä isä Cristoforo?

On tarpeellista vastata kaikkiin näihin kysymyksiin.

Isä Cristoforo, kotoisin ———sta, oli lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Hänen paljaaksi ajettu päänsä, jota kapusiini-munkkien ohjesääntöjen mukaisesti reunusti ainoastaan kapea hiuskiehkura, kohosi aika-ajoin tehden liikkeen, joka pani aavistamaan jotain itsetietoista ja levotonta; mutta se kumartui äkkiä taas vaipuen nöyrään mietiskelyyn. Valkea ja pitkä parta, joka peitti posket ja leuan, saattoi vielä selväpiirteisemmin esiintymään kasvojen yläosan jalon muodon, ja niihin oli aikoja sitten tavaksi tullut pidättyväisyys lisännyt vakavuutta, karkoittamatta alkuperäistä ilmehikkäisyyttä. Hänen kuoppiinsa syventyneet silmänsä olivat enimmästi maahan luotuina, mutta joskus ne säihkyivät nopean vilkkaasti, samoin kuin pari rajuja hevosia, joita ohjaa ajuri, minkä ne kokemuksesta tietävät voittamattomaksi hillitsijäkseen, kuitenkin aika-ajoin tekee hurjan syrjähyppäyksen, jonka seuraavassa tuokiossa saa maksaa kovalla ohjastennykäyksellä.

Isä Cristoforo ei aina ollut ollut tällainen, eikä hänen nimensä aina Cristoforo; hänen oikea ristimänimensä oli Lodovico. Hän oli erään ——— Maisen kauppiaan poika — nämä aukot johtuvat nimensä ilmoittamattoman historioitsijan varovaisuudesta — joka kauppias viimeisinä elinvuosinaan, koottuaan tarpeeksi varoja ja ollen vailla muita perillisiä kuin tämä ainoa poika, oli lopettanut kauppaliikkeensä ja alkanut elää ylhäisen herran tavoin.

Näissä uusissa joutilaisuuden täyttämissä oloissa hän sai päähänsä ruveta suuresti häpeämään koko sitä aikaa, jonka hän oli kuluttanut tehdessään jotain hyödyllistä tässä maailmassa. Tämän päähänpiston valtaamana hän koetti kaikin tavoin saada ihmiset unhoittamaan, että hän oli ollut kauppias; jopa hän itsekin olisi tahtonut tämän seikan unhoittaa. Mutta puoti, tavaramytyt, laskukirjat, kyynäräpuu sukelsivat yhä esiin hänen mielessään, kuten Bancon hahmo näyttäytyi Macbeth'ille keskellä juhla-ateriaakin ja kärkkyvierasten hymyilyä. Ja tuskin saattaa kuvata sitä huolta, millä noiden ihmisparkojen täytyi välttää jokaista sanaa, joka olisi saattanut viitata isännän entiseen ammattiin. Eräänä päivänä, mainitakseni ainoastaan yhden esimerkin, vallitsi aterian lopulla mitä vilkkain ja vilpittömin hilpeys; ja oli vaikeata sanoa, kuka nautti enemmän, vieraatko siitä, että tyhjensivät pöydältä ruokia, vai isäntä siitä, että oli ne heidän eteensä kattanut. Tällöin jälkimäinen ystävällisellä ylevämmyydellä pisteli erästä vieraistaan, joka oli maailman suurimpia syömäreitä. Tämä tahtoi vastata pilaan ja sanoi tarkoittamatta mitään pahaa, teeskentelemättä kuin lapsi: — Oh, minulla on kauppiaan korvat.[1]

Seuraavassa tuokiossa tämä vieras tyrmistyi lausumistaan sanoista ja loi epävarman katseen isännän synkistyneisiin kasvoihin: kumpikin olisi tahtonut saada näköönsä aikaisemman iloisen ilmeen; mutta se oli mahdotonta. Muut vieraat miettivät, kukin puolestaan, miten haihduttaisivat tämän pienen kiusallisuuden, kääntämällä keskustelun toisaalle; mutta tuumiessaan he vaikenivat, ja tämän hiljaisuuden aikana tuo kiusallinen sattuma kävi tuntuvammaksi. Jokainen vältti toisen katsetta; jokainen tunsi, että kullakin oli sama ajatus, jota kaikki tahtoivat salata. Ilo oli siksi päiväksi kadonnut; ja tuota varomatonta, tai oikeammin, onnetonta vierasta ei enää kutsuttu pitoihin. Näin Lodovicon isä eli loppuvuotensa alituisessa ahdistuksessa, lakkaamatta peläten, että häntä ivattaisiin; hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, ettei myyminen ole sen naurettavampaa kuin ostaminen, ja että hän sitä ammattia, josta nyt häpesi, oli harjoittanut niin monena vuotena julkisesti ja ilman tunnontuskia.

Hän antoi pojalleen huolellisen kasvatuksen, ajan vaatimusten mukaisesti ja mikäli lait ja tavat sallivat; hän hankki hänelle kirjallisuuden ja ratsastustaidon opettajia, ja kuoli, jättäen hänet jälkeensä rikkaana ja nuorena.

Lodovico oli omaksunut ylhäisen herran tavat; ja imartelijat, joiden keskuudessa hän oli kasvanut, olivat totuttaneet hänet vaatimaan hyvin kunnioittavaa kohtelua. Mutta kun hän yritti yhtyä kaupungin johtaviin henkilöihin, hän huomasi, että näiden olot olivat perin erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut; ja hänelle selvisi, että hänen, jos mieli päästä heidän kanssaan seurustelemaan, mikä oli ollut hänen toiveidensa päämäärä, täytyi alistua outoon kouluun, nimittäin kärsivällisyyden ja nöyryyden kouluun, aina pysyä syrjässä ja niellä monta katkeraa palaa. Sellainen elintapa ei pitänyt yhtä Lodovicon kasvatuksen eikä luonteen kanssa. Katkerana hän poistui heiltä. Mutta poistuttuaan hän tunsi mielipahaa; sillä hänestä tuntui, kuin nuo henkilöt sittenkin olisivat olleet hänen oikeita tovereitaan, vaikka hän odottikin heiltä ystävällisempää kohtelua.

Näin häälyen kiintymyksen ja vihan välillä, hän ei voinut tuttavallisesti seurustella heidän kanssaan, mutta halusi kuitenkin jollakin tavoin ylläpitää yhteyttä heihin, minkä vuoksi hän rupesi kilpailemaan heidän kanssaan upeudessa ja loisteliaisuudessa, täten hankkien itselleen rahoillaan vihamielisyyttä, kateutta ja ivailua. Hänen rehellinen, mutta samalla kiivas mielensä oli sittemmin pian johtanut hänet toisiin vakavampiin selkkauksiin. Hän kammoksui vaistomaisesti ja syvästi väkivallan ja vääryyden tekoja; tämä hänen kammonsa vielä kiihtyi siitä, että niitä enimmin tekivät eräänlaiset henkilöt, joita hän kaikkein ankarimmin vihasi.

Tyydyttääkseen tai ylläpitääkseen kaikkia näitä intohimoja samalla kertaa, hän kernaasti rupesi heikon sorretun puolustajaksi, ryhtyi ehkäisemään sortajan tuumia, sekaantui välittäjänä toisten riitaan ja riitaantui täten itse heidän kanssaan. Näin hänestä vähitellen oli tullut sorrettujen suojelija ja vääryyksien kostaja. Tämä tehtävä oli raskas; ei sovi ihmetellä, että Lodovico-paralla oli vihamiehiä, selkkauksia ja huolia.

Tämän ulospäin suuntautuvan taistelun ohella hänellä oli alituisesti kestettävänä sisäinenkin taistelu. Sillä pannakseen täytäntöön jonkun hyvän työn (puhumatta niistä, joita hänen ei onnistunut toteuttaa) hänenkin täytyi ryhtyä väkivaltaa ja viekkautta harjoittamaan, mitä hänen omatuntonsa myöhemmin ei voinut hyväksyä. Hänen täytyi pitää ympärillään suuri joukko tappelupukareita; näin hänen, sekä oman turvallisuutensa vuoksi että voidakseen tarpeen vaatiessa turvautua voimakkaampaan avustukseen, täytyi valita nuo henkilöt kaikkein rohkeimmista ja elää pahantekijäin parissa rakkaudesta oikeuteen. Tästä oli seurauksena, että hän monasti alakuloisena epäonnistuneesta yrityksestä tai pelokkaana uhkaavasta vaarasta, kyllästyen alituiseen varuillaanolemiseen, inhoten seuraansa, tuumien tulevaisuuttaan ja ollen huolissaan omaisuutensa vuoksi, joka päivä päivältä väheni hyviin töihin ja uhkayrityksiin — että hän kaiken tämän vuoksi varsin usein oli ajatellut ruveta munkiksi; tämä oli siihen aikaan tavallisin keino päästä pulmallisesta asemasta. Mutta tämä ajatus, joka kenties olisi koko hänen elinaikansa pysynyt pelkkänä tuumana, muuttui järkähtämättömäksi päätökseksi tapauksen johdosta, joka oli hänen elämänsä vakavin.

Hän kulki eräänä päivänä kotikaupunkinsa katua pitkin seuranansa kaksi bravoa ja muuan Cristoforo niminen mies, joka ennen oli ollut puotipalvelija, mutta joka liikkeen lakattua oli ylennyt hovimestariksi. Tämä mies oli viidenkymmenen vaiheilla ja oli ollut nuoruudestaan asti sydämellisesti kiintynyt Lodovicoon, jonka oli nähnyt syntyvän ja jonka maksama palkka ja antamat rahalahjat tuottivat toimeentulon sekä hänelle itselleen että hänen vaimolleen ja kahdeksalle lapselleen.

Lodovico näki kaukaa tulevan erään herrasmiehen, röyhkeän ja tunnetun sortajan, jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, mutta jota hän sydämensä pohjasta vihasi ja jota hän halukkaasti vastusti. On näet yksi tämän maailman etuja, että voi vihata ja olla vihattu, toisiaan tuntematta. Tuo mies, jota seurasi neljä ammattirosvoa, lähestyi suoraa päätä, kopein askelin, pää pystyssä ja huulillaan ylpeä ja ylenkatseellinen ilme. Molemmat kulkivat vallan lähellä muuria; mutta Lodovicolla (pankaa tämä merkille) oli oikea kuve muuriin päin; ja tämä antoi hänelle vanhan tavan mukaan oikeuden — näin laajalle ulottuu inhimillinen oikeus — olla poistumatta mainitusta muurista vastaantulijan mennessä ohi, kuka tahansa hän olikaan. Ja tuohon aikaan pantiin tavattoman suurta painoa moisiin asioihin. Vastaantulija taas väitti, että tämä oikeus olikin hänellä aatelismiehenä, ja että Lodovicon velvollisuus oli väistyä syrjään hänen edestään; tämä muka nojasi toiseen tapaan. Sillä tässä, kuten monessa muussa seikassa, oli voimassa kaksi vastakkaista sovinnaisuutta, ilman että oli ratkaistu, kumpi oli parempi. Ja tämä antoi aihetta kahakkaan aina kun joku itsepäinen pää törmäsi toista samanlaista vastaan.

Nämä molemmat tulivat vastatusten, painautuen kiinni muuriin, vallan kuin kaksi liikkuvaa kohokuvaa. Kun he olivat aivan nenätysten, tuo toinen mittaili katseillaan Lodovicoa ja sanoi, pää kenossa, käskevän näköisenä ja äänenpainolla, joka veti vertoja katseelle:

— Pois tieltä!

— Pois tieltä te itse, Lodovico vastasi. — Minulla on oikeus kulkea väistymättä eteenpäin.

— Teikäläistä kohdatessani minulla on aina edessäni avoin tie.

— Niinpä kyllä, jos teikäläisen röyhkeys olisi meikäläisen laki.

Molempien seuralaiset olivat pysähtyneet isäntiensä taakse, katsellen toisiaan kuin äkäiset koirat, käsi tikarin kahvalla ja valmiina taisteluun. Eri tahoilta paikalle osuvat henkilöt pysähtyivät matkan päähän katselemaan mitä tästä oli tuleva. Ja näiden katsojien läsnäolo kiihoitti yhä enemmän taistelevien itserakkautta.

— Pois tieltä, käsityöläisheittiö! Tai minä sinulle kerta kaikkiaan opetan miten pitää kohdella aatelismiestä.

— Valehtelette sanoessanne minua heittiöksi.

— Valehtelet, että minä muka olen valehdellut.

Tämä vastaus oli sääntöjen mukainen.

— Ja jos sinä olisit jalosukuinen, kuten minä, tuo herra lisäsi, niin minä miekoin, vaipoin sinulle osoittaisin, että valehtelija olet sinä.

— Onhan tuo hyvä tekosyy, joka vapauttaa teidät todistamasta teolla röyhkeyttänne.

— Paiskatkaa tuo konna alas lokaan, sanoi aatelismies kääntyen kätyriensä puoleen.

— Saammehan nähdä! virkkoi Lodovico, astuen äkkiä askeleen taaksepäin ja tarttuen miekkaansa.

— Sinä julkea! toinen huusi, paljastaen miekkansa: tämän minä murskaan sittenkuin se on tahraantunut sinun arvottomalla verelläsi!

Nyt hyökkäsi toinen toisensa kimppuun; palvelijat syöksyivät molemmilta puolin isäntiään puolustamaan. Taistelu oli epätasainen luvun puolesta kuin myös siihen nähden, että Lodovico koetti pikemmin välttää iskuja ja riisua aseet vastustajaltaan, kuin häntä tappaa; tämä taas kaikin mokomin haki Lodovicon surmaa. Lodovico oli jo eräältä rosvolta saanut tikarin iskun vasempaan käsivarteensa ja lisäksi pienen naarmun poskeensa, ja hänen päävihollisensa ahdisti häntä tehdäkseen hänestä lopun. Tällöin Cristoforo nähdessään herransa hengenvaarassa hyökkäsi tikari kädessä tuon ahdistajan kimppuun. Tämä käänsi nyt koko raivonsa Cristoforoon ja lävisti hänet miekallansa. Tämän nähdessään Lodovico, ollen suunniltaan, kiidätti miekkansa ahdistajan vatsaan; ahdistaja kaatui henkeään heittäen maahan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Cristoforo parka. Aatelismiehen rosvot, kovan löylytyksen saaneina ja nähdessään herransa makaavan maassa kuolleena, lähtivät pakoon. Myöskin Lodovicon väki, sekin pahoista iskuista ja vammoista vaivautuneena, kun ei enää ollut vastustajia ja kun se ei tahtonut joutua tekemisiin saapuville tulvivien ihmisten kanssa, livisti tiehensä toisaanne päin. Näin Lodovico jäi yksikseen, nuo kaksi synkkää toveria jalkojensa juuressa, keskelle sankkaa väkijoukkoa.

— Miten tämä tapahtui?

— On vain yksi ruumis.

— Niitä on kaksi.

— Sillä on reikä vatsassa.

— Kuka on tässä tapettu?

— Tuo ylen kopea mies.

— Oh, Neitsyt Maria, mikä teurastus!

— Ken etsii, hän löytää.

— Siinä hän nyt on saanut palkkansa.

— Hänenkin loppunsa on tullut.

— Mikä isku!

— Tästä nousee vakava juttu.

— Ja tuo toinen onneton.

— Taivas armahda! Mikä näky!

— Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet.

— Katsokaapa missä tilassa hän on. Veri vuotaa hänestä kuiviin.

— Paetkaa, miesparka. Älkää antako itseänne vangita.

Nämä sanat, jotka kuuluivat yli väkijoukon sekavan melun, tulkitsivat yleistä toivomusta. Ja neuvoon liittyi apu. Tämä tapaus oli sattunut lähellä kapusiinilaiskirkkoa; kirkko oli, kuten kaikki tietävät, siihen aikaan tyyssija, johon eivät päässeet tunkeutumaan teloittajat eikä koko tuo lahko ihmisiä, joita sanottiin oikeudeksi.

Tänne kansa vei tai oikeammin kantoi haavoittuneen ja melkein tajuttoman murhamiehen; ja munkit vastaanottivat hänet rahvaan käsistä, joka häntä heille suositteli sanoen:

— Tämä on kunnon mies, joka on surmannut ylpeän konnan. Hän on tehnyt sen puolustautuakseen, sillä pahasti häntä ahdistettiin.

Lodovico ei ollut koskaan sitä ennen vuodattanut verta; ja vaikka murha näihin aikoihin oli jotain niin tavallista, että jokaisen korvat olivat tottuneet kuulemaan siitä puhuttavan ja silmät sitä näkemään, kuitenkin hänen edestään henkensä heittäneen ja hänen kädestään kuolleen miehen näkemisen herättämä vaikutelma oli uusi ja selittämätön; se nosti mieleen ennen kokemattomia tunteita. Hänen vihamiehensä sortuminen, tämän kasvojen muuttuminen, jotka silmänräpäyksessä olivat vaihtaneet uhan ja raivon ilmeen liikkumattomuuteen ja kuoleman juhlalliseen levollisuuteen, olivat tarjonneet näyn, joka äkkiä muutti murhaajan mielen. Joutuin hänet vietiin luostariin, hän tuskin tiesi missä oli ja mitä teki. Ja kun hän taas oli tullut täysiin tajuihinsa, hän huomasi olevansa luostarin sairaalassa ja haavalääkärimunkin hoidon alaisena (kapusiini-munkeilla oli tavallisesti joka luostarissa yksi tällainen henkilö), joka munkki asetteli liinan-nukkaa ja siteitä potilaan äskeisessä kahakassa saamille kahdelle haavalle. Muuan vanhanpuoleinen munkki, jonka erityistehtävänä oli kuolevaisten auttaminen ja joka usein oli täyttänyt tämän velvollisuutensa kaduilla ja toreilla, oli oitis noudettu taistelupaikalle. Muutama hetki senjälkeen hän palasi luostariin, astui sairashuoneeseen, lähestyi Lodovicon vuodetta ja virkkoi: