Читать книгу Laivuri Worse - Alexander Lange Kielland - Страница 4

Sisällysluettelo

"Saara! — sinun on mentävä rukoushetkeen iltapäivällä", sanoi matami

Torvestad vanhimmalle tyttärelleen.

"Menen, äiti."

"Kippari Worse on tullut kotia; minä tahdon mennä häntä tervehtimään."

"Tuo kurja mies elää arvattavasti vielä synneissään, haluamatta päästä veljesten kanssa armon-istuimen osallisuuteen. Aatteles Saara! Jos joku meistä voisi tulla välikappaleeksi Herran kädessä tuon eksyneen pelastamiseksi!"

Matami Torvestad katseli vakaasti tyttäreensä; mutta Saara, joka seisoi kyökissä pöydän ääressä pesemässä astioita päivällisen jälkeen, ei nostanut silmiänsä, jotka olivat tummat ja suuret, pitkillä ripsillä ja mustilla kulmilla varustetut. "Voit kysyä ystäviltä, eikö joku heistä tahtoisi poiketa meidän luo keskustelemaan siitä, mitä seurakunnassa on puhuttu, ja siten vahvistamaan toisiamme armon liitossa."

"Kysyn, äiti."

Matami Torvestad meni perähuoneesen, joka oli hieman pimeä, pihan perällä kun oli. Muuten se oli somasti ja kunnollisesti sisustettu, kaikki oli puhdasta ja siistiä, mutta tuntui sentään jotenkin karulta.

Matami oli Veljesseurakunnan esimiehen leski, jonka esimiehen kuoltua ei ollut jälkeistä tullut. Sillä todellisten Herrnhutien luku ei ollut suuri, eikä heidän lukunsa lisääntynytkään, koska hengellinen liike yleensä kävi Haugelaisten suuntaan.

Heidän opissaan olikin niin paljon sisällistä yhtäläisyyttä ja heidän elämässään niin paljon ulkonaista yhtäläisyyttä, sitä ne, jotka olivat herätyksen ulkopuolella, pitivät niitä niin yhtäläisinä kuin "hip" ja "hop"; tosiasia oli että nuo kaksi hengellistä suuntaa vähitellen sulivat yhteen.

Alkuansa ei eroitus ollut vähäinen yhteiseen sivistykseen katsoen Haugen ystäväin ja veljesten välillä. Hauge etsi ja löysi ensimmäiset uskovaisensa talonpoikien parista. Veljes-seurakuntaan taas kuului suuri osa rikkaita kaupunkilaisia, jotka saksalaisten esimiestensä kautta, sekä käyden Kristiansfeldt'issä ja muissa herrnhutien pesäpaikoissa saavuttivat enemmän ulkonaista ja sisällistä sivistystä.

Mutta myöhemmin, kun Hans Nilsen Haugen herätys oli kaikunut yli maan ja voittanut lukemattomat koetukset ja varsinkin Haugen pitkällisen vankeuden ja hänen kuolemansa jälkeen, kun kansan tiedoksi tuli mitä hirmuista väkivaltaa virkasääty oli harjoittanut viattomia, hurskaita ihmisiä kohtaan — silloin tämä liike sai monta uskolaista niissäkin säätyluokissa, joissa siihen saakka oli kammottu ja ylenkatsottu noita talonpoikaisia haaveksijoita ja raivijoita.

Se helpoitti yhteensulatuksen. Haugen ystävät olivatkin aina sopuisat ja kärsivälliset missä vaan tapasivat elävää kristin-uskoa. Herrnhutit eivät puolestaan olleet niin lukuisat ja voimakkaat että olisivat voineet säilyttää erityisasemansa vaikkapa olisivatkin sitä tahtoneet.

Haugelaisten uuteen kokoussaliin matami Torvestad siis lähetti tyttärensä, ja niinikään tuli hänen pieniin hengellisiin kokouksiinsa heränneitä molemmista uskonlahoista ilman erotuksetta. Itse käytti hän joitakuita sanoja ja lausetapoja, jotka muistuttivat asiantuntevia hänen pitkästä olostansa Gnadanissa, ja häntä suuresti miellytti pienten pietistillisten kirjain lukeminen, joista hän itse oli muutamia kääntänyt saksan kielestä.

Perheen-huoneesta matami Torvestad meni kutomahuoneesen, jossa palveluspiika heitteli sukkulaansa ahkerasti ja tahdikkaasti. Siinä seisoi rukkia ja kerin-jalkoja ja ikkunalla oli räätälin työtä; sillä talossa vuorottain harjoitettiin rukousta ja laulua sekä ankaraa ja hyödyllistä työtä.

"Missä on Henriette?"

"Hän meni ulos kuulustamaan miksi lippuja nostetaan satamassa."

"Oi, oi — Martha! — kuinka kauan nuori sydän sentään riippuu kiinni tämän maailman turhuuksissa! — Näytäs kuinka pitkälle olet ehtinyt."

Saara sill'aikaa jatkoi työtään, hyräillen virttä. Hänen vuoronsa oli hoitaa kyökkiä; hän ja piika pitivät sitä toimenaan vuorottain; Henriette oli vielä liian nuori.

Saara oli 26 vuotta vanha. Vaikka hänen ruumiinsa oli voimakas ja pulska raskaasta, terveellisestä elämästä, oli hän kuitenkin hyvin kalpea kasvoiltansa; hän meni harvoin ulos eikä tuntenut maailmaa pitemmälle kuin kirkolle ja kokoushuoneelle.

Hänen puikeat kasvonsa olivat sangen kauniit ja tuo voimakas leuka muistutti vähän äidin käskevää muotoa. Tukka oli sileäksi kammattu ja palmikot yksinkertaisesti ylöspantu takana.

Neiti Saaran kasvoissa ja koko olennossa ei ollut sitä kauneutta, jota jokainen näkee toisena vuonna, mutta josta ei ole jälkeäkään seuraavana. Hänessä oli päinvastoin jotakin kestävää: pyöreät, hienot muodot, valkoinen iho ja tummat silmät tummine kulmineen tekivät hänen kauneutensa sangen viehättäväksi ja pysyväiseksi.

Kolistellessaan kuppeja ja talrikkeja — hyräillen virttään, ei hän kuullut että eräs mies astui kyökin portaita myöten. Vasta kun ovi avattiin, katsoi hän tulijaan, punastui ja loi silmänsä alas jälleen.

Ovella seisova mies, joka oli pitkä ja leveähartioinen, loi niinikään silmänsä alas sanoen: — "Saara! minä tuon sinulle 'Elämän kuolemassa', josta puhuimme. Olkoon sinulla siitä todellista iloa!"

"Kiitos Hans Nilsen!" vastasi neiti Saara, katsomatta häneen; hän ei voinut ottaa kirjaa käteensä, sillä käsi oli märkä; Hans Nilsen laski sen sentähden penkille ja läksi taas pois.

Saara kuunteli hänen askeleitansa, kun hän astui yläkerrokseen; Hans

Nilsen Fennefos oli nimittäin matami Torvestad'in hyyryläisiä.

Sitten pyhki hän yht'äkkiä kättänsä, otti varovasti kirjan ja luki sieltä täältä kappaleen innolla ja ilolla. Olihan Hauge itse sen kirjan tehnyt, hän, josta Fennefos aina puhui, vaan josta äiti näytti vähemmin pitävän; ei hänellä ainakaan ollut yhtään Haugen tekemää kirjaa.

Mutta neiti Saaralla oli muuta tekemistä kuin lukeminen. Hän laski tuon rakkaan pienen kirjan, jonka Hans Nilsen itse oli sitonut, ikkunalle eteensä ja aloitti työtänsä ja virttänsä uudelleen, mutta lauloi oivallisemmalla äänellä. Välistä hän kumartui vähän eteenpäin, kallisti päätänsä ja katseli sitä sinisen kesätaivaan kappaletta, jota näkyi Worsen katon yläpuolelta, ja hänen tummiin silmiinsä tuli autuas loiste, ikäänkuin hän olisi suoraan katsonut avattuun taivaasen.

Nyt kuului toisia askeleita alhaalta portailta, ja tällä kertaa Saara kuuli selvästi; Henriette tuli, — ei epäilystäkään — reippaita, nopeita juoksuaskeleita, sitten kaatuminen ja vähän melua, sitten muutamia askeleita jälleen — aivan niinkuin nuorten tyttöjen tapa on kompastua rappusissa, kun äskettäin ovat saaneet pitkän hameen.

Henriette tuli sisään — punaposkena, loistavana, hengästyneenä, tukka hajallaan ja aloitti kiiruulla: "Oi Saara! oi jos olisit nähnyt! Ei kummempaa! Kuinka ällistyin, — jos vaan tietäisit, — tiedätkös kuka on kuilut kotia?"

"Hys — hys — Henriette", torui sisar, "entäs jos äiti tulisi ja näkisi sinut!"

Kohta Henriette rupesi, käsiinsä sylkien, silittämään vallatonta tukkaansa; mutta vai'eta ei hän voinut, vaan kuiskasi kiihkoissaan: "minä olin torilla — aivan alhaalla sillalla, — älä kerro äidille; ja silloin tuli kippari Worse soutaen, — kippari Worse on palannut Riosta, — tiesitkö sinä sen? — hänellä oli kuusi soutomiestä ja lippu, — ja perässä istui Laurits — en tuntenut häntä ennenkun hän hyppäsi maalle, — noin pitkä hän oli" — hän osoitti ilmaan — "hän näki minut, luulenpa että hän on jälessäni!"

"Ei, mutta Henriette" — aloitti sisar ankarasti; ja veti kulmakarvansa kokoon.

Mutta jumalatoin Henriette pieti kielensä suusta ja hiipi ulos käytävään, josta toivoi pääsevänsä kutomahuoneesen huomaamatta.

Saaran kasvot näyttivät huolistuneilta, melkein ankarilta. Tuo raju luonto sisaressa oli hänestä käsittämätön; semmoinen ei hän itse ollut koskaan ollut ja hän tiesi että tuommoinen maailmallinen mieli oli ankarasti taivutettava Herran pelvossa.

Kuitenkin tuntui ikäänkuin pistos hänen sydämessänsä kun nuoruus Henriettessä kuohui yli laitojensa, tuntuipa melkein kuin hän itse olisi tahtonut olla yhtäläinen.

Se oli vanha Aatami hänen lihassaan, joka yhä oli kuoletettava ja upotettava; ja sitä hän pyysikin tehdä virsien veisaamisella, rukouksilla ja sanan käyttämisellä; — mutta kuitenkin — —

Vielä kerta neiti Saaraa häirittiin, pyöreät, päivettyneet, hymyilevät kasvot kun pistäytyivät ovesta sisään.

Mutta hymy katosi, ja Laurits astui huoneesen ujona ja ällistyneenä; hän oli nähtävästi luullut tapaavansa toista kuin Saaraa.

"Tervetullut kotia Laurits", sanoi Saara ystävällisesti.

"Kiitoksia siitä", sanoi Laurits syvimmällä basso-äänellä, minkä taisi kurkustansa pusertaa; hän jäi seisomaan ja hieromaan ruumistansa ovea vasten.

"Tahdoitko puhua äitini kanssa?"

"Tahdoin — tahtoisin kysyä, saisinko asua täällä."

"Hän on perheen-huoneessa."

Saara piti Laurits Seehus'ia melkein kuin nuorempana veljenään, sillä aina siitä asti kun Laurits oli koulupoikana, oli hän ollut ja elänyt matami Torvestad'in luona. Hänen oikea kotonsa Flekkefjord'issa ei ollut hyvä, isä oli viinaan menevä ja siellä oli aina koko lauma pieniä lapsia.

Vähän ajan kuluttua tuli Laurits ulos perheen-huoneesta hyvin kurjan ja allapäisen näköisenä.

"No — Laurits!" — sanoi Saara, "pitääkö sinun kohta lähteä?"

"Pitää" — vastasi hän rientäen ulos, "en saanutkaan".

Mutta astuessansa alas vanhoja tuttuja kyökin portaita myöten oli hän mielestään onnettomin ihminen maailmassa, niin, hän itki — ensi kerran jungmanniksi päästyänsä.

Se ajatus oli ollut hänen ilonsa matkalla: että saisi vanhan ylis-kamarinsa jälleen, saisi olla Henrietten seurassa joka päivä, lahjoittaa hänelle kaikki ne oudot kalut, mitkä hänellä oli kirstussa, hiipiä ulos soutamaan hänen kanssansa kun matami oli seurakunnassa, tai laskea mäkeä hänen kanssansa talvis-iltoina kuutamossa, — kaikki nämä loistavat toiveet, jotka olivat niin varmat, niin monta kertaa vakaantuneet pitkinä, yksinäisinä vahtituntina laivankannella — kaikki olivat rau'enneet.

Nyt ei hänellä olisi mitään iloa enää tässä maailmassa ja tuskinpa tulevassakaan.

Saaran tuli häntä sääli sydämessään. Mutta äiti astui huoneesen ja sanoi: "sinä näit Laurits'in? — Saara!"

"Näin, äiti".

"Puhuttelitko häntä?"

"En — sanoin häntä vaan tervetulleeksi".

"Luuletko että hän on herännyt?"

Saara ei tietänyt mitä vastata; mutta äiti jatkoi ankarasti: "sano sinä vaan 'en' — lapseni! Tuommoiselta ei kääntynyt katuvainen syntinen näytä. Tuomio tosin on Herran; mutta meidän on käyttäminen silmiämme ja järkeämme, jotta ei syyhyinen lammas tunkeu saastuttamaan koko laumaa".

Saaran oli sydämessään myöntäminen että äiti oli oikeassa; sillä hän ymmärsi että Henriette ja Laurits nyt olivat siinä ijässä, että heidän keskenäinen tuttavuutensa helposti voi muuttua syntiseksi rakkaudeksi.

Sill'aikaa kun Laurits oli kamarissa oli Saara arvellut itsekseen, että velvollisuus kentiesi vaatisi häntä lausumaan äidille mielipiteensä. Nyt hän pääsi siitä, ja hänen vakuutuksensa oli että asian nykyinen laita oli paras noille nuorille.

Kuitenkin juohtui hänelle mieleen, kuinka nololta Laurits takaakin näytti hiipiessään ulos kyökin ovesta ja kuinka pahoille mielin Henriette joutuisi siitä, — olihan Laurits aina asunut heidän luona. Tietysti oli hyvä kummallekin että kiusaus saatettiin pois heidän tieltänsä — mutta kuitenkin! — kuitenkin — —

Jo kello seitsemän aikana oli Jaakko Worse lähtenyt pois klubista; siellä ei ollut olemista.

Kaikki oli mennyt takalukkoon, ei mitään ollut käynyt hänen toivonsa mukaan siitä asti kuin maalle astui.

Klubissa oli hän tavannut kaksi suomalaista haaksirikkountunutta laivuria; aivan nuoria miehiä, jotka olivat tulleet Amerikasta. Toinen heistä — oikein hävytön naama, varustettu englantilaisella parralla ja keltaisilla kellonvitjoilla — oli ollut Rio de Janeirossa — kaksi kertaa.

Oi Randulf — Randulf! Miksi olit sinä Itämerellä!

Kippari Worsen kävi niinkuin tavallisesti käy niiden, joilla on kevyt mieli. Pieninkin ilo taisi saattaa hänet mainion hyvälle tuulelle ja auttaa häntä kaikenlaisten vastusten halki; mutta jos — päinvastoin — pieni kiusa saattoi hänen mielensä toiselle uralle, silloin oli kaikki päin männikköön, koko joukko onnettomuuksia muka sateli hänen päällensä eikä kukaan ollut siihen määrään kohtalon vainooma, kuin hän — sinä päivänä; sillä tavallisesti hän sitten nukkui itsensä tasapainoon jälleen.

Tänäänpä juuri oli tuommoinen onnettomuuden päivä siitä hetkestä asti, kun Worse kuuli että Randulf oli poissa; sentähden ei hän havainnut mitään ilon aihetta klubissa eikä konttorissa, ei kauppapuodissa eikä meriaitassa, vaikka asiat oli nuhteettomasti hoidettu hänen poissa ollessaan ja hänen väkensä olisi ansainnut enemmän kiitosta kuin saivat.

Kiukkuisena ja alakuloisena hän käveli edes takaisin suurissa kauniissa huoneissaan. Aurinko oli laskeumaisillaan luoteesen ja kaupungin sataman sekä Sandsgaard'in lahden rajalla kuvautui keltaista iltataivasta vasten "Perheen Toivon" raaka-puut.

Vaan apua ei ollut niistäkään. Päälle päätteeksi muistui mieleensä että vanha satamavouti Snell klubissa oli vienyt hänet erilleen erääsen nurkkaan ja kuiskannut — sormi pitkää punasta nenäänsä vasten painettuna: "Pop — pop! Jaakko! parhaasen aikaan toit kun toitkin vanhukselle muutamia killinkiä. Sanotaan — pop — pop — että hän tarvitsee niitä tätä nykyä."

"Hitto vieköön! mitä hän sillä tarkoitti?" huusi kippari Worse äreästi, muistellessaan asiaa, "tahtooko tuo vanha veijari uskotella minulle että E. F. Garman on killinkien puutteessa — puh! — mitä sinä tahdot? — Laurits!" huusi hän yht'äkkiä, nähdessään jungmanninsa ovessa.

"Ei mitään — kapteni!" — vastasi Laurits matalalla äänellä ja meni taas. Mutta Worse juoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni käytävässä ja veti hänet sisään huoneesen.

Tosi on, mitä Laurits oli puhunut; hän ei oikeastaan tahtonut mitään. Mutta kun hän surussaan ja hyljätyssä tilassaan näki ikkunoista kaptenin, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, kävelevän edes takaisin, uskalsi hän mennä sisään, toivoen saavansa jonkinlaista lohdutusta.

Worse piti häntä niskasta kiinni ja katseli häntä: "Hm! — vai niin, on siis toinenkin, jolla ei ole ollut juuri hauskaa kotia palattuaan. Tule poika! — juokaamme lasillinen yhdessä, niin saat jälestäpäin kertoa vastoinkäymisiäsi".

Kippari Worse avasi nurkassa seisovan ruokakaapin luukun, otti esille kaksi ympyriäistä Hollannin lasia ja kaasi kirsikkaviiniä Lauritsille ja vanhaa keltaista Jamaicaa itsellensä.

"Kas niin!" — sanoi Worse heidän juotuansa — "kerro nyt surujasi ja huoliasi".

Mutta aloittamatta mitään kertomusta pisti Laurits hui hai lasinsa ruokakaappiin ja kaptenin lasin niinikään, sysäsi luukun kiinni ja istui puutuolille oven viereen.

Worse luuli pojan käyneen hulluksi; mutta ennenkuin ennätti aloittaa mitään pauhinaa, kolkutettiin ovelle ja matami Torvestad astui sisään.

Laurits oli nähnyt hänen menevän ikkunan ohitse ja matamin pelko oli siihen määrään painunut hänen vereensä, että matamin ilmestyminen karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästänsä paitsi sen: kun ei hän vaan näkisi meidän juovan.

Ei Worsekaan olisi tahtonut että matami olisi tavannut häntä nuorukaisen kanssa ruokakaapin luukun edessä; ja kun hän nyt oivalsi Laurits'in menetyksen, tirkisteli hän vaan viekkaasti toisella silmällä poikaa, viedessään matamia sohvaan istumaan.

Hän oli puettu mustaan silkki-kaloppiin, tumman-harmaasen hattuun, jossa oli suuri esiinpistävä lieri ja atlasinauhoja. Hänen pukunsa ja koko hänen personansa näytti varakkaalta ja juhlallisen totiselta.

Tuo isonlainen, kaksinkertainen leuka sekä pystyssä pidetty pää tekivät hänen katsantonsa käskeväiseksi. Siinäpä hän erosikin muista heränneistä. Sillä ne koettivat ulkomuodossaan ja koko olennossaan näyttää nöyriltä, niinkuin myös oli tullut tavaksi Haugen ystäväin parissa maan läntisissä osissa puhua surkealla, imelällä äänellä.

Matami Torvestad ei ollut unohtanut että hän oli veljesseurakunnan esimiehen leski, ja hän pyysi aina pitää taloansa hengellisen liikkeen keskikohtana. Sentähden olivat hänen pienet kokouksensa — puoleksi raamatunselitys-hetkiä ja puoleksi iltaseuroja — hänen mielestänsä sangen tärkeät, ja samasta syystä otti hän taloonsa hyyryläisiä, jota hänen ei tulojen vuoksi olisi tarvinnut tehdä.

Lauritsi'a ei hän siinä lukuun ottanut; hänet oli hän ottanut luoksensa Flekkefjord'issa olevain ystäväin pyynnöstä; vaan muut, jotka asuivat hänen luonansa, olivat hurskaita nuoria ihmisiä — enimmiten matkustavia maallikko-saarnaajia, jotka tulivat ja menivät, jäivät muutamiksi päiviksi ystäväin luo keskustelemaan ja mieltänsä keskenään ylentämään.

Ja siten matami saavutti sen, että hänen talonsa oli yksi kaupungin heränneitten kokouspaikoista ja hän itse oli mitä mahtavimpia naisia, jota vanhemmat tavallisesti kutsuivat neuvotteluihinsa.

Kippari Worsen edessä matami aina oli vähemmin ankara ja totinen kuin kaikkien muitten, — siitäkö syystä, että hän monta vuotta oli ollut kipparin hyyryläisenä — vaiko siitä että hän luuli siten paraiten voittavansa hänen sielunsa armon kutsumukselle, vai oliko hänellä kenties muita syitä.

Kaikissa tapauksissa oli huomattava, että hän hyvin vähän sekoitti

Jumalan sanaa ja hurskaita lauseparsia puheesensa keskustellessaan

Worsen kanssa; jopa kärsi — niin, välistä nauroikin lystikkään

kaptenin sukkeluuksia, kun ne olivat aivan viattomia.

Sanottuansa häntä tervetulleeksi kotia ja kerrottuansa yhtä ja toista, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, lopetti hän kysymällä, eikö kapteni — joka istui täällä niin yksinänsä — tahtoisi tulla hänen luoksensa illalliselle. Se ilahuttaisi hänen tyttäriänsä.

"Eikö tule muita?" kysyi Jaakko Worse epäluulolla.

"Mahdollista kyllä, että joku ystävistä poikkee meille palatessaan seurakunnasta."

"Vai niin — kiitoksia sitten minun puolestani!" mutisi Jaakko Worse äreästi, "te tiedätte ett'en sovi siihen seuraan".

"Älkää sanoko niin — kapteni Worse! vaan toivokaamme ja rukoilkaamme, että tulisitte oikein hyvin sopimaan siihen seuraan, jossa Jumalan sanaa kuullaan mielen ylennykseksi Herrassa"; sen hän sanoi hyvin innokkaasti katsellen kaptenia viisailla silmillään.

Kippari Worse joutui vähän hämilleen ja käveli hetken aikaa. Ei ollut helppo vastata tuommoisiin lauseihin; hän, hitto vieköön, ei tahtonut mennä seurakuntaan, mutta hän kaipasi kohteliasta syytä kieltämiseen.

Laurits nousi samassa oven vierestä ja aikoi mennä.

"Ei — ei — Laurits!" huusi kapteni, "et saa mennä; pitihän meidän puhua keskenämme. Minne ai'ot?"

"Minun täytyy mennä kaupunkiin etsimään itselleni yösijaa", vastasi

Laurits synkeänä, mutta vähän rohkeammin viinin jälkeen.

"Mitä — tulethan asumaan matami Torvestad'in luona? Eikö niin?

Matami?"

"Ei", vastasi tämä kuivasti, "kuten tiedätte minun luonani asuu enimmiten hurskaita nuoria ihmisiä. Minä en vastaan-ota meriväkeä."

"No — mutta Laurits'illa on aina ollut ikäänkuin koti teidän luonanne, matami! — On liian kova kohtalo tulla kotia ja sitten joutua heitetyksi kadulle."

Worse käsitti nyt että siinä oli syy jungmannin suruun, ja hyväntahtoisuudessaan hän mielellään tahtoi auttaa poikaa.

Matami Torvestad ei vastannut siihen mitään; hän kiersi kalopin ympärilleen ja aikoi mennä.

"Niin jääkää siis hyvästi — kapteni Worse", sanoi hän, "ja sydämellisesti tervetullut te olette. Puolen tunnin perästä tulee Saara ja ehkä pari seurakuntalaista paitsi häntä, ja kenties joku meistä sitten pitää pienen rukouksen. Ettekö te tunne mitään halua toisten uskovaisten kanssa kiitoksella kääntymään Hänen puoleensa, joka on pelastanut teidät myrskyistä ja saattanut teidät vahingoittumatta pauhaavien aaltojen yli?"

"Tietysti — tietysti — matami! — näettehän, mutta" — Worse seisoi kynsien korvanjuurta.

"Tulkaa nyt! Älkää olko vastahakoinen kutsumukselle!" Hän ojensi kaptenille kättä ja katseli häntä ystävällisesti.

Mutta Worse peräytyi ja sanoi puoleksi leikillä: "en ole mielelläni vastahakoinen. Mutta minusta te matami Torvestad olette sangen vastahakoinen, kun ette suo Laurits paralle asuntoa. Tehkäämme sopimus? — Minä tulen raamatunselitykseen, jos te annatte Laurits'in asua luonanne, — mitä? Kätenne, matami Torvestad!"

"Tekisinpä enemmänkin, — kapteni Worse! — jos siten voisin edistää armon työtä teissä", vastasi hän, hellästi ojentaen kaptenille kättänsä.

Sitten sanoi hän tavallisella äänellänsä Laurits'ille: "sinä kuulet että teen sen kaptenin tähden. Näytäs että käytät itseäsi niin, ett'en sitä kadu. Sinä saat vanhan kamarisi; se on reilassa."

Näin sanoen hän läksi.

Kapteni ja jungmanni tyhjensivät vielä lasillisen ruokakaapin ääressä. Se oli virvoittanut Worsea ja nähdessään kuinka sielun pohjasta iloisena Laurits juoksi meripuodille noutamaan kirstuansa kalleuksinensa, hän hetkeksi unohti kuinka kalliisti oli maksanut jungmanninsa pienen yliskamarin.