Читать книгу Laivuri Worse - Alexander Lange Kielland - Страница 5

Sisällysluettelo

Hans Nilsen Fennefos kuului perheesen, joka aikaisin oli tullut herätetyksi Haugen matkustaessa maaseuduilla. Lapsuudestansa asti hän oli kuullut puhuttavan tuosta rakkaasta opettajasta; äitinsä oli laulanut hänen virsiänsä ja itse hän oli saanut Haugen nimen.

Oli siis paljon, jonka olisi pitänyt saattaa hänet seuraamaan Haugen jälkiä.

Mutta pojalla oli raju ja intohimoinen luonto, ja kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti tuotti hän äidillensä paljon surua irstaisella elämällänsä.

Tapahtuipa kerran eräänä yönä hänen palatessaan tanssiaisista, kun aikoi hiipiä tuvan ohitse ylös kamariinsa, että kuuli äitinsä, joka makasi valveilla, laulavan:

"Sa sydän-surus jällen

Ja tiesi louhikkaat

Oi usko'os ne Hällen,

Mi johtaa taivaat, maat.

Ken levoon sinilaineen

Ja myrskyn tyyneks saa,

Hän tiesi perkaa, saineen

Sydämmes lohduttaa".

Se virsi oli vasta hiljakkoin tullut tutuksi niillä seuduin, ja hän tiesi äitinsä siitä paljon pitävän; mutta hän ei koskaan ennen ollut paljon sitä ajatellut.

"Ken Luojaansa vain luottaa,

Sen toimet siunataan;

Häll' avun Herra tuottaa

Ja onnen päällä maan.

Ei auta itku meitä.

Ei huolten voihkaus;

Sill' yksin taivon teitä

Vain saapuu siunaus".

Tanssin ja juominkien höyryt haihtuivat hänen päästänsä; ja kun äidin kaunis, kirkas ääni lauloi: "Sill' yksin taivon teitä; vain saapuu siunaus", niin nuo sanat vaikuttivat häneen niin nähtävästi, että hän purskahti katkeraan itkuun, jota hän ei voinut hillitä ennenkuin pääsi ulos.

Sitten hän kulki koko yön isänsä kartanolla itkien ja tuskissaan "taistellen Herran kanssa". Vasta päivän noustessa sai hän armon rukoilla ja kiittää.

Mutta ensi kerran oli hän koko yön ollut ulkona talosta; ja kun hän astui tupaan, nousi äitinsä penkiltä ja tuli ankarana häntä vastaan. Mutta, nostettuaan silmänsä ja nähtyään muutoksen pojan kasvoissa ja käytöksessä, sanoi äiti hiljaa: "poikani! varmaankin Jumala on sinua lähestynyt tänä yönä". Ja iloisella, rohkealla äänellä hän alkoi:

"Oi riemuitse mun sieluni!

Sull' Lunastajas, Herrasi

Soi uskon voiman uuden.

Vierasna armo-alttarin

Sun valtas autuus runsahin,

Näit taivaan ihanuuden.

"Oi Luoja, kiitos, kunnia!

Tää juhlapäivä kultaisa

Toi rauhan ihanaisen.

Sua hartain mielin kiittelen

Edestä hetken suloisen

Ja armos taivahaisen."

Siitä päivästä alkaen Hans Nilsen ei enää mennyt tanssiaisiin; vaan monivuotisen kiusauksen ja taistelun jälkeen saavutti hän viimein sielun rohkeuden, jotta rupesi puhumaan omaistensa ja tuttaviensa kanssa tuosta ainoasta tärkeästä asiasta. Seurakunnassa hän myöskin sai puhua, ja yleinen mielipide oli että aikoja oli mennyt siitä, kun olivat kuulleet niin elävää puhetta.

Mutta muistaen Haugen määräyksen, eivät vanhimmat sallineet hänen lähteä ystävien luo muualle, ennenkuin hän oli vahvistunut puhtaassa uskonnossa ja elämänsä oli tuottanut kääntymyksen todellisia hedelmiä.

Vasta täytettyänsä viisikolmatta vuotta hän lähetettiin ulos; ja kuljettuansa sitten yhtä mittaa viisi kuusi vuotta paikasta toiseen — joko kutsumuksesta tai Hengen lähettämänä, oli hän tullut hyvin tunnetuksi ja suuresti kunnioitetuksi maallikko-saarnaajaksi länsi- rannikolla — aina Trondhjemin toiselle puolelle asti.

Ne ajat olivat nyt ohitse,[4] jolloin pappi vei nimismiehen tai juopunee luutnantin mukanansa ja hajoitti noita hengellisiä kokouksia, soimaten saarnamiestä tai sylkien häntä kasvoihin ja lähettäen hänet sitten pois pitäjästä lähimmän nimismiehen luo.

Mutta vaikka ei maallikkosaarnaajoita nyt vainottu niinkuin muinoin, uhkasi heitä kaikenlaiset muut vaarat nytkin, joten heidän tilansa oli hankala.

Sillä papit eivät suinkaan olleet mieltänsä muuttaneet. Mutta kun eivät enää uskaltaneet vangita ja julkisesti soimata "noita haaveksijoita, noita vekkuleja, noita pettureja, valepyhiä konnia ja kansanviettelijöitä", niin he salassa kuitenkin heitä väijyivät ja panettelivat.

Tämä oli maallikoille ja varsinkin heidän esi- ja saarnamiehilleen uusi kuritus kärsivällisyyteen. Sillä sitä myöten kuin heränneitten luku kasvoi, tapahtui luonnollisesti sekin, että joku heistä lankesi julkisiin synteihin tai havaittiin valehurskaaksi ja jumalattomaksi.

Ja silloinpa papit olivat liikkeellä; hartaasti ja innokkaasti he kertoivat kertomistaan saarnastuoleista ja kodeissa kaikenlaisia rosvojuttuja noista Haugelaisista, noista valepyhistä, jotka ylenkatsoivat Jumalan huonetta ja turvautuivat omiin hämäriin kokouksiinsa, joissa kaikenlaista ilkeyttä harjoitettiin.

Ja virkasäädystä levisi koko niinsanottuun sivistyneesen luokkaan epäluulo ja kammo, jopa vihakin näitä rauhallisia ja yleensä sangen kunnioitettavia ihmisiä kohtaan.

Siitäpä kirjallisuuteenkin tuli noita ilkeitä, konnantapaisia maallikkosaarnaajia ja apostolin kaltaisia provasteja ja pappeja — valon ja rauhan miehiä. Kirjallisuutta viljelevä osa yhteiskunnasta ei paljon tietänyt maallikkosaarnaajista; mutta kuvaukset pidettiin todenperäisinä; sillä pappeja — rauhan miehiä tunsivat he hyvin.

Suurin osa tunsi pappeja, he kun lupa-aikoinaan olivat käyneet pappiloissa, jotka käynnit aina ovat loistokohtia nuoruuden muistelmissa — joko kuun valaisemana kesä-yönä metsässä tai valkoisen, kimeltävän lumipeitteen aikana, kun kulkusen helinä kuuluu kaukaa ja lähestyy lähestymistään. Tämmöisen kehyksen ympäröimänä pappi nähtiin — kirkastuneena ystävällisenä ja kuitenkin niin totisen hyvänä; kuinka hupaisia pöytäpuheita hän osasi pitää, kuinka hän rakasti viattomia leikkipuheita ja kuinka hyvä oli olla vieraanvaraisessa talossa, joka oli täynnä nuoruuden iloa, "isän" hellän totisuuden turvissa.

Pappi oli aina keskikohtana, — ei ainoastaan vaimonsa ja tyttärien huolenpitoon katsoen; nuorison leikeissäkin iloissa "isän" piti olla muassa, muuten ei ollut niinkuin olla piti; suuri merivaahto-piippu täytettiin hänelle ja nuoret ihmiset riensivät tuomaan hänelle tulta, kun se sammui; ja kaikki häntä hellyydellä ympäröivät kun hänen toisena joulupäivänä piti lähteä kappeli-kirkkoon saarnaamaan ja rouva tottuneella kädellä kiersi hänet kaikkiin hänen villa-nuttuihinsa, nahka-nuttuihinsa, tuluppeihinsa, vöihinsä ja turkkiinsa.

Ken olisi voinut unohtaa noita rauhallista lauantai-iltoja, jolloin oli paras olla ulkona, jotta ei pappia häirittäisi kun hän mietti saarnaansa konttorissa ja tupakansavu vieri ulos avainrei'ästä kuin sininen käärme; tahi sunnuntaisaamuja ennenkuin kirkkoon mentiin, kun odotettiin isää, joka söi muna-toddy'ansa vahvistaakseen ääntänsä.

Ja kuitenkin tuo lupa-ajan pappi saattoi olla aivan toinen mies kun hän istui yksin talonpoikiensa kanssa vaivais- tai koulu-toimikunnassa; konttorista kuului välistä ääni, jonka tuskin olisi luullut tulevan valon ja rauhan miehen suusta.

Niin, tapahtuipa joskus kun nuoriso porstuassa etsi päällysvaatteitansa, jollekin huvimatkalle lähteäkseen, että sarkanuttuun puettu talonpoika tuli päistikkaa ulos konttorista ja ovessa nähtiin punottavien kasvojen hohde, jotka äkkiä katosivat jälleen, ja liehuva yönuttu samaten.

Silloin sanoi rouva tai joku tyttäristä: "oi! — isä parka! Siinä oli taas yksi noita ilkeitä Haugelaisia, jotka tekevät isälle niin paljon harmia pitäjässä".

Eikä tuo mieliala heränneitä kohtaan hävinnyt silloinkaan kun pietismi yliopistossa vallalle pääsi. Uudet opettajat ja papit, jotka eivät ainoastaan olleet Haugelle kiitollisuuden velassa opin syvämielisyydestä ja sen omistamisesta, vaan myös olivat omistaneet tuon nöyrän ulkomuodon ja imelän puhetavan sekä tuon suhisevan "s"-äänen Haugelaisuuden rappioajalta, näyttivät helposti unohtavan että koko tuo kristillinen henki, jonka kurjista jäännöksistä he elivät, oli jotakin, jota kansa alhaaltapäin oli itsellensä voittanut. Ja samoin kuin arvoisat isänsä hekin rupesivat jaarittelemaan että olivat kansan paimenet ja isät, että jokainen, joka mutkisti hiuskarvaa heidän päässään, oli kumooja! — hän kumosi kansan pyhyyden tuntoa ja koski röyhkeällä kädellään tuohon muinaiseen ihanaan isälliseen väliin seurakunnan ja sen paimenen kesken!

Hans Fennefos'in ensimmäisinä matkavuosina hän enimmiten tapasi vanhan koulun pappeja, jotka väijyivät jokaista hänen sanaansa ja askelettaan sekä tekivät hänelle ja hänen ystävilleen niin paljon haittaa ja harmia kuin suinkin voivat.

Silloin oli tarkasti vaari pitäminen sekä itsestänsä että ystävistä, ja siinä nuorella saarnamiehellä oli paljon taistelemista. Sillä hänellä ei ainoastaan ollut tavattomia ruumiillisia voimia, vaan mieleltäänkin hän oli uhkarohkea. Vanhat ihmiset sanoivat hänen paljon muistuttavan Haugea tämän ensimmäisinä aikoina ennenkuin vainoominen oli hänet jo masentanut.

Sentähden sanottiinkin noissa kirjeissä, joita seurakunnan vanhimmat lähettivät ystäville kaikkialle, alinomaa että nuori Hans Nilsen yhä oli kehoitettava tottelevaisuuteen vallanpitäjiä kohtaan, jotta ei mitään riitaa eikä hämmennystä syntyisi.

Vähittäin hän oppi mieltänsä malttamaan niin että hän monessa paikoin kaikessa hiljaisuudessa sai eripuraisuuden estetyksi papin ja seurakunnan välillä.

Täten Fennefos, niinkuin moni muukin maallikkosaarnaaja, sai mielet niin asettumaan että, jos papilla vaan oli hyvä tahto, hän melkein aina — sangen ansaitsemattomasti — löysi pienen joukon todellisia kristittyjä seurakunnasta, jotka mielellään kokoontuivat hänen ympärilleen, jos ei hän nimenomaan tarjonnut heille kiviä leivän sijasta, niinkuin nuo vanhat papit.

Vaan välistä Hans Nilsen'in oli vaikea malttaa mieltänsä. Vanhojen kertomuksista Fennefos'issa tunsi hän hyvin kaikki Haugen elämän vaiheet. Hän tiesi hyvin niiden nimismiesten, tuomarien ja varsinkin pappien nimet, jotka olivat pilkanneet, vainonneet ja puoleksi kuolijaksi kiduttaneet rakastettua opettajaa.

Ja missä vaan kulki, hän tapasi noita nimiä. Sekä tuomarinistuimet että saarnastuolit heidän poikansa olivat perineet — noiden vanhojen inhoittavien vainoojien ruumiilliset, eikä ainoastaan hengelliset, pojat.

Hänen nuori verensä rupesi suonissa kiehumaan, ja kun sanat vapaasti ja terävästi lausuttiin seurakunnassa, huomasi hän että muidenkin laita oli sama kuin hänen. Mutta silloin he kurittivat toisiansa lausuen: ei ole esivaltaa toista kuin Jumalan asettama.

Matkustaessaan maan länsi-osassa jäi hän aina vähäksi aikaa matami

Torvestad'in luokse. Kaupunki oli avaralle levinneen herätyksen

keskikohtana, ja vähittäin Hans Nilsen kodistui siellä paremmin kuin

Fennefos'issa.

Sinne lähetettiin siis myös hänelle kirjeitä ystäviltä maan eri ääriltä kun jotain kävi nurinpäin heidän parissaan tai kun halu kuulla hänen puhuvan tuli heissä liian vastustamattomaksi.

Silloin hän läksi heidän luo tai kirjoitti heille kirjeitä; tai vanhimmat lähettivät jonkun toisen hänen sijaansa jos joku siihen sopiva henkilö oli tarjona.

Vaan eivät veljet eikä matami Torvestad häntä niin voimakkaasti vetäneet kaupunkiin tahi saaneet häntä niin kauan sinne jäämään. Sillä oikeastaan viihtyi hän paremmin talonpoikain parissa.

Matami Torvestad'ista hänellä oli paljon muistuttamista. Monissa kohdin tuo matami oli liian veltto, täynnä saksalaista pietistillistä haaveksivaisuutta, jota Fennefos ei kärsinyt, ja ennen kaikkia oli hän Fennefos'in mielestä sekä talossansa että seurakunnassa liian käskeväinen ja vallanhimoinen.

Fennefos'ia kaupunkiin veti etupäässä Saara.

Ei sen vuoksi että hän tietääksensä olisi rakastanut Saaraa minkäänlaisella himolla. Mutta Saara oli niin herätyksen valloittama, niin perehtynyt raamattuun ja hyviin kirjoihin, ett'ei hän tietänyt toista ihmistä, jonka kanssa mieluummin olisi puhunut hengellisistä asioista.

Ystävienkin keskuudessa pidettiin Saaraa suuressa arvossa, ja vanhojen oli sydämellinen ilo kuulla tuon nuoren naisen puhuvan seurakunnassa Jumalan sanaa. Se tosin oli harvinaista eikä hänellä ollut paljon "omia sanoja". Mutta hän osasi niin monta virttä, niin paljon raamatun lauseita ja kappaleita hyvistä kirjoista ulkoa, ja ennen kaikkia hän oli perehtynyt itse raamattuun niin, että tuskin kukaan miehistäkään siinä voi vetää hänelle vertoja.

Pöydällä matami Torvestad'in huoneessa oli siihen kiinnitetty pulpetti; siinä oli aina avattu raamattu.

Se oli Saaran paikka ja sen viereen asetti matami tänään hyvän tuolin kippari Worselle.

Muutamia totisia vaimoja oli nyt saapunut, ja he kävivät istumaan pitkin seiniä, laskivat kädet helmaansa ja huokailivat. Pari nuorta tyttöä istuutui Henrietten kanssa eräälle hyvin ahtaalle penkille uunin viereen, ja muuan puolikasvuinen poika, jota vanhemmat veivät mukaansa kokouksesta toiseen, istui — kasvoiltaan vaaleankeltaisena, täynnä suvipilkkuja ja näppylöitä, aivan tylsän näköisenä — erään tuolin reunalle, joka seisoi oven suulla.

Vähän ajan kuluttua tuli miesväki joukossa. Siinä oli veljekset Endre ja Nikolai Egeland, joilla oli suurin talonpoikaiskauppa kaupungissa, Sivert Jespersen, joka muutaman vuoden kuluessa oli ansainnut suuren omaisuuden sillikaupalla, ja vielä neljä, viisi etevimmistä Haugelaisista — käsityöläisiä ja kauppamiehiä.

Matami Torvestad ojensi kaikille kättä ja koetti hankkia heille istuinsijoja, joka lopulta oli varsin vaikeata, vaikka huone oli iso ja täynnä tuoleja.

Hans Fennefos meni Saaraa tervehtimään ja kysyi samalla, kelle nojatuoli oli asetettu?

"Kippari Worse tulee tänne tänä iltana", vastasi Saara katsomatta häneen. Hans Nilsen hämmästyi ja hänelle tuli paha ollakseen, vaikk'ei tietänyt mistä syystä; matami Torvestad tervehti häntä ystävällisesti, vaan itse hän ei vielä mennyt paikallensa istumaan; hän käveli — hieman kuumeentapaisesti, kunnes Jaakko Worse viimein tuli.

Avatessansa ovea, Worsen teki suuresti mieli pötkiä tiehensä. Hän tuli suurista huoneistansa, joissa vielä oli vähän valoa laskeuvasta auringosta. Mutta täällä oli pimeää ja ahdistavaa; kaksi talikynttilää seisoi messinki-jaloissa valaisten pöytää ja raamatun pulpettia; mutta huoneessa ei näkynyt muuta kuin sarja kasvoja pitkin seiniä.

Ei toivomistakaan päästä pois. Matami Torvestad otti häntä ystävällisesti kädestä ja vei hänet sisään.

Paitsi sitä tunsi hän kaikki läsnäolijat, ja miehet astuivat esille puristamaan hänen kättänsä ja sanomaan häntä tervetulleeksi kotia.

Yleinen oli ilo nähdä häntä seurakunnassa, sillä Jaakko Worse oli mahtava mies kylässä ja tähän asti hän oli ollut melkein Haugelaisten vihamiehiä ja pilkkaajia. He nyykkäsivät hymyillen matami Torvestad'ille ja tämä nautti voitostaan.

Varsinkin oli Sivert Jespersen hyvillään. Hän ja Worse olivat vanhoja tuttavia pohjoiseen päin tehdyiltä kalastusretkiltä; ja Sivert Gefvint — joksi häntä nimitettiin — oli kokouksien ulkopuolella vilkas ja näppärä mies. Samalla kuin hänen suunsa oli täynnä Jumalan sanaa ja virsiä, oli hän rohkea missä hyvä voitto oli tarjona ja taisi purjehtia kuin riivattu päästäksensä ensimmäiseksi kalastus-paikalle.

Kippari Worse murisi vähän ja silitti saukonnahkaansa kun Sivert puristi hänen kättänsä, sydämellisesti ja hellästi sanoen häntä tervetulleeksi. Oli nimittäin vanha juttu heidän välillänsä suolakaupasta, jossa Worse arveli Sivertin häntä pettäneen; jota hän olikin sanonut suoraan Sivert'ille monta kertaa heidän yhtyessään kalastus-retkillä; mutta Sivert Gefvint hymyili vaan ystävällisesti ja taputti Worsea olkapäälle.

Matami Torvestad vei nyt Worsen nojatuoliin; kipparin oli hyvin paha ollakseen ja hän kiroili mielessään sekä Laurits'ia että matamia. Mutta Laurits istui autuaana eräällä pallilla kahden lihavan matamin takana, joiden välistä hän näki vähän Henrietteä.

Saara tervehti ujosti kippari Worsea; tämä silitti hänen päätänsä; olihan hän nähnyt Saaran kasvavan pienestä tyttösestä.

Kun nyt olivat istumassa ja kaikki oli hiljaa, sanoi matami Torvestad: "No — pikku Erik Pontoppidan! voitko kertoa minulle mistä puhuttiin seurakunnassa?"

"Pyhennyksestä" — sanoi vaaleanaamainen poika oven suusta — nopeasti ja yksitoikkoisesti ikäänkuin olisi painettu sähkökellon nappia.

"Mitä virttä te lauloitte — Henriette! muistanet kai?" kysyi äiti.

Henriette oli ollut rukoushetkessä, mutta tuo suru-sanoma ett'ei Laurits saa asua heidän luonansa, oli häntä niin hämmentänyt, ett'ei hänellä ollut suurta hyötyä siitä. Ja kun hän sitten kotia tultuansa sai kuulla että Laurits kuitenkin oli otettu vastaan, tuli hän niin rajattoman iloiseksi, että äidin kysymys tuli niinkuin sangollinen vettä hänen päällensä.

Hän kävi tulipunaiseksi eikä tietänyt sitä eikä tätä.

Matami Torvestad katsahti hetkeksi ankarasti Henrietteen; sitten kääntyi hän Erik Pontoppidan'in puoleen, ja kohta kun hänen silmänsä oli nappiin koskenut, vastasi poika vilkkumatta:

"Ei enää synnin valta

Saa mieltäin hallita

Sen voitan. Jumalalta

Saan siihen voimia."

Kokouksessa oli monta, jotka nyykähyttivät ja hymyilivät kehoittavasti pojalle. Tämän äiti, paksu kellahtava matami, sekä isä, Endre Egeland, olivat ylpeät hänestä. Mutta Eerik Pontoppidan ei näyttänyt huomaavan tätä kaikkea.

Henrietteä ei kukaan katsellut — paitsi Laurits; tyttö istui häpeissään ja piiloitti itsensä kahden ystävänsä taakse.

Matami Torvestad aloitti nyt ja muut jatkoivat ilman virsikirjoja:

"Ei enää synnin valta

Saa mieltäin hallita.

Sen voitan. Jumalalta

Saan siihen voimia".

Laulettiin kaikki kuusi värssyä. Jaakko Worsen korvissa tämä soi niin kummallisen kolkolta ja ilkeältä — kaikki nuo äänet matalassa huoneessa, naisten terävät äänet ja miesten matala murina. Hitaasti, äärettömän hitaasti laulettiin; jokaisen säkeen loppuun Sivert Jespersen liitti muutamia kummallisia liverryksiä ja trimulantteja, jotka olivat hänelle omituiset.

Yksi vanhimmista, joka oli puhunut rukouskokouksessa, ei ollut läsnä tänä iltana matami Torvestad'in luona; tämä pyysi sentähden että joku kertoisi hänen puhettansa. Näin sanoessaan hän ja moni muu katseli Fennefos'in puoleen; mutta hän istui ääneti, huulet yhteen puserrettuina; näytti siltä kuin ei hän tänä iltana tahtonut puhua.

"Niin, minä arvelen kaikessa nöyryydessä", lausui Sivert Jespersen, "että vanhus puhui oikein hyvin ja sydämellisen yksinkertaisesti. Se oli pyhän hengen vaikuttamaa, — niinkuin pieni Erik Pontoppidan kohta tiesi sanoa — ja vanhus valitsi alkulauseeksi Lutheruksen sanat artikkelissa: 'Minä uskon ja tunnustan etten omasta ymmärryksestäni ja voimastani taida Jesuksen Kristuksen minun Herrani päälle uskoa, eli hänen tykönsä tulla' — ja näytti niin selvästi ainakin minun mielestäni — sekä raamatusta että jokapäiväisestä kokemuksesta kuinka surkeasti meidän käy sekä hengellisessä että maallisessa katsannossa jos luotamme lihaamme ja kurjaan järkeemme".

Nikolai Egeland, joka ei juuri ollut varustettu hyvillä hengellisillä lahjoilla, lausui: "Minä uskon, Herra! auta epä-uskoani".

Hän ei todellakaan taitanut muuta kuin neljä viisi raamatun lausetta ulkoa, joita käytti kun niin sopi, ja välistä eivät ne ollenkaan sopineet. Mutta veljet tunsivat hänen uskollisuutensa ja kärsivät sitä; hänelle ei ollut uskottu sen suurempaa lahjaa.

Eräs vaimoista huokasi: "se on totuuden sana — Sivert Jespersen — emme pitkälle pääsisi hengellisissä suhteissa omalla ymmärryksellämme".

Matami Torvestad ryhtyi nyt puheesen; hänen oli tapana istua ja käännellä lehtiä kirjasissa, jotka olivat pöydällä hänen edessänsä, vastapäätä Saaraa. Ne olivat hengellisiä kirjasia, rukouskokoelmia ja hengellisiä lauluja. Ja löytäessään niistä jotakin soveliasta, hän sen koroitti puheesensa, jotta osittain puhui omia sanojansa, osittain luki kirjasta. "Kristityn on aina muistaminen", alkoi hän, "että armon järjestyksessä on monta korkeata ja salaista ihmetyötä, joita kurja ihmisjärki ei ikinä voi käsittää eikä ymmärtää. Sentähden ei meidän koskaan tarvitse vaivata itseämme pyytämällä sitä käsittää; meidän on ainoastaan luottaminen Jumalan kaikkivaltaisuuteen ja totisuuteen, joka on sen meille ilmoittanut. Tosiaan — niin pian kuin järki tahtoo ruveta tutkimaan mitenkä se on mahdollista, jota Kristus sanoo, niin meidän pitää kohta tietämän että silloin kiusauksen hetki on käsissä, että perkele on läsnä, tuo vanha järkevä käärme, joka vietteli Eevan kavaluudellansa, ja silloin meidän on heti turvautuminen Jumalan nimeen puolustukseksi kuolemaa ja itse helvettiä vastaan. Suotakoon meille kaikille armo siihen".