Читать книгу Myrkkyä - Alexander Lange Kielland - Страница 3

Sisällysluettelo

Pikku Marius istui hiljalleen ja kiltisti penkillään. Hänen suuren suuret, tummanruskeat silmänsä antoivat hänen pienille kalpeille kasvoilleen pelästystä osoittavan muodon; ja kun häneltä äkkiarvaamatta kysyttiin, kävi hän kasvoiltaan tulipunaiseksi ja alkoi änkyttää.

Pikku Marius istui viimeisen edellisellä penkillä selkä vähän väärässä, sillä penkissä ei ollut selkälautaa ja takana olevaa pöytää vasten oli ankarasti kielletty nojautumasta.

Oli maatiedettä kello yhdestätoista kahteentoista lämpimänä elokuun päivänä kesäloman jälkeen. Aurinko paistoi rehtorin puutarhan yli valaisten myöskin neljä hänen pienessä omenapuussaan riippuvaa isoa omenaa. Siniset ikkunanverhot peittivät ylimmäisen ikkunan; mutta seuraavaan oli Abraham tehnyt kekselijään päiväkellon vetämällä puitteisin musteviivoja. Hän lähetti juuri sähkösanomia kysyjille luokalla, että kello oli yli puolivälin.

"Useampia kaupunkeja", sanoi apulais-opettaja ylhäältä opettajatuolista ja puhalsi hanhenkynään. Hanhenkynien teroittaminen oli, näet, hänen erikoistoimenansa; ja joka luokalla, jolla hän opetti, oli pieni sievä kokoelma hanhenkyniä, joita ei kukaan muu käyttänyt kuin rehtori.

Kuitenkin oli apulais-opettaja Borringin vaikeata pitää niitä kunnossa. Tapahtui, näet, hyvin usein, että joku pahankurinen oppilas lomahetkellä kokosi kynät, pisti ne muste-astiaan ja kiersi niitä siinä, kunnes kärjet menivät hajalleen joka taholle ja sulkatorvet tulivat mustetta täyteen.

Kun Borring seuraavalla kertaa tuli luokalle ja huusi: "Hyvä Jumala! Kuka on turmellut kynäni?" — vastasi koko luokka varsin vakavasti ja yksiäänisesti: "Aalbom!"

Tiedettiin, näette, Borringin ja Aalbomin sydämmestään vihaavan toisiansa.

Apulais-opettaja raappi kynätorvia ja puhalsi vienoja valkeita, musteisia kiekuroita opettajapöydän ylitse.

"Useampia kaupunkeja" — sitten siunata mutisi hän Aalbomia — "useampia kaupunkeja, useampia!"

Muuten vallitsi luokalla haudanhiljaisuus, sillä tänään oli viimeisen penkin oppilaat kuulusteltavina eivätkä nämä vastanneet koskaan. Tämän kaikki kyllä tiesivätkin, mutta järjestyksen vuoksi kuulusteltiin heitä kerta kuukaudessa, jotta saisivat nelosensa todistekirjaansa.

Nuo neljä, viisi poikaa tuolla takapuolla eivät suinkaan näyttäneetkään siltä, että suuria välittäisivät vastattiinko vai eikö. Siitä syystä ei yhdenkään ylemmillä penkeillä istuvista tehnytkään mieli antautua vaaran alaiseksi kuiskaamalla heille.

Ainoastaan nyt kuulusteltavana oleva istui levotonna ja näperteli karttakirjaa, joka oli suljettuna hänen edessään pöydällä. Kuulustelemisen aikana täytyi näet sen, jolta kysyttiin, ja lähimpänä istuvien panna karttakirjansa kiinni.

Tavallisuutta vastoin oli hän, pitkä Tolleiv, lukenut vähäsen tänään. Läksynä oli Belgian kaupungit. Hän oli lukenut kaksi kertaa kotona ja kerran koulussa.

Tämä hiljaisuus joka kerran välillä kuin apulais-opettaja sanoi: "useampia kaupunkeja", hyvin epävarmat muistelut näistä Belgian kaupungeista, jotka heräsivät hänessä, kun Brysseliä mainittiin, ja tuo tavallisuudesta poikkeava seikka, että hän taisi vastata — kaikki tukki hänen suunsa, vaikka hän ihan varmasti tiesi vielä kumminkin yhden kaupunkin sen lisäksi; hän istui mutisten nimeä itsekseen, mutta ei tohtinut avata suutansa; ehkä se sentään olikin varsin väärin ja herättäisi vaan yleistä pilkantekoa; parasta oli olla ääneti.

Toiset viimeisellä penkillä vartosivat levollisella välinpitämättömyydellä kohtaloansa. Ne olivat luokan suurimmat ja vahvimmat pojat. Heidän aikomuksensa oli mennä merille, josta syystä he välittivät viisi arvolauseista. Ainoastaan yksi heistä otti maatieteen, laski sen pöydän alle ja luki vähän Belidan kaupungeista ynnä niiden jälkeen seuraavasta.

Pikku Marius istui kiltisti penkillään; hänen suuret silmänsä seurasivat tarkasti opettajaa sillä välin kun hänen kätensä näpertelivät jotakin pöydän alla, ikäänkuin olisi hän tehnyt solmuja johonkin ja vetänyt niitä piukkaan voimansa takaa.

Koko luokka kuiskutella hissutteli hiljalleen tuona lämpimänä puolipäivän hetkenä, jokainen omissa askareissaan. Muutamat eivät tehneet mitään, vaan istuivat kädet taskuissa katsella töllöttäen ilmaan; yksi kirjoitti latinan käännöstä vuoren korkuisen kirjaläjän takana; toinen oli laskenut päänsä käsivarsilleen ja nukkua nuhutteli; ikkunan luona istui yksi katsella tuijottaen rehtorin neljää omenaa ja mietiskellen, kuinka monta toisella puolella puuta olisi, jota hän ei voinut nähdä, sekä olisiko mahdollista kavuta muurin ylitse jonakin iltana, kun tuli vähän pimeämpi.

Kaksi oli liittynyt yhteen isolle Euroopan kartalle, jolla he purjehtivat pöydän alla veistelemillä puunpalas-laivoilla. Kanaalissa puhalsi hemmetin kova lounastuuli, jotta "Freijan" ja "Perheen Toivon" täytyi purjehtia Skotlannin pohjoispuolitse. Mutta Gibraltarin luona oli toinen väijymässä pitkine, kahtia halaistuille lyijykynineen, jonka oli kastanut musteastiaan; se oli olevinaan algerilainen merirosvo-laiva.

"Useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja!"

"Namur", sanoi Tolleiv äkkiä.

Puoli luokkaa kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Olipa eräs viimeisen edellisellä penkillä istuva niinkin epäkohtelias, että pisti päänsä Tolleivin pöydän alle nähdäkseen, eikö tällä ollut kirjaa polvilla.

"Namür — eikä Namur", sanoi apulais-opettaja äkisti ja katsoi edessään olevaan kirjaan, "ei, se ei tule vielä. Välillä, on vielä — annas katson — kolme kaupunkia, ennenkuin se tulee, jonka mainitsit; mitkä ne kolme kaupunkia ovat? No, mitkä ne kolme kaupunkia ovat?"

Mutta nyt oli Tolleiv tyhjentänyt kaikki tietovaransa ja vaipui tylsään välinpitämättömyyteen, välittämättä opettajasta, kun tämä puhalsi sulkatorveen ja sanoi: "Mitkä ne kolme kaupunkia ovat."

Pikku Marius oli kai lopettanut salaisen työnsä pöydän alla, sillä äkkiä heitti hän jotakin sivukumppanillensa ja kätki sitten kasvonsa käsiinsä, jotta vaan silmät kävivät toverista toiseen.

Mariuksen sivukumppani lähetti mitä oli saanut naapurilleen, ja niin kulki se pitkin luokkaa; muutamat nauroivat, toiset olivat levollisina, kuten olisivat tottuneet sellaiseen, lähettivät sen eteenpäin ja jatkoivat askaroimistaan, mitä se sitten lie ollutkin.

Abraham sitä vastoin paransi ikkunapuitteessa olevaa päiväkelloansa ja kun hänen sivukumppaninsa heitti sinisen kalusen hänelle, harmistui hän. Abraham tunsi niin hyvin Mariuksen rotat sinisestä nenäliinasta, että ainoastaan otti rotan ja heitti sen aliseen päähän luokkaa taakseen katsomatta.

Mariuksen nenäliina sattui putoamaan Hispaniaan ja lakaisi lattialle sekä rosvolaivan että, kauppalaivat, jolloin Gibraltarin luona ankarassa taistelussa olevat hypähtivät penkillä.

Apulais-opettaja tuli tästä häirityksi: "Mikä se oli?"

"Rotta", vastattiin heti. Mutta kun sitten Mariuksen hyvin tunnettu rotta nostettiin hännästä, lattialta ylös, purskahti koko luokka nauruun, sillä Marius oli tunnettu mestari rottia luomaan, erittäinkin osasi hän saada niille hyvin luonnolliset korvat.

Apulais-opettaja suuttui: "Joko sinä, Marius, taas olet noita hullunkurisia rottiasi tekemässä; minusta nähden olisi sinun, noin ison pojan, jo pian aika jättää tuollaiset lapsellisuudet."

Marius sai nenäliinansa takaisin ja alkoi hyvin hämillänsä avata solmuja; kuitenkin täytyi hänen nauraa salamyhkää; hänestä oli niin erinomaisen hauskaa, kun Abraham heitti rotan.

Opettaja katsoi kelloa: tunti oli melkein lopussa; hän laski rakkaat hanhenkynät sivulle päin, puhalsi pöydän puhtaaksi, pani veitsen kiinni ja tarttui kirjaan.

"No, Tolleiv, ethän taida niin mitään, sinä et koskaan taida mitään. No, sinä sitten, Reinert! Osaatko luetella Belgian kaupungit — niin Namürin olemme myöskin sanoneet — useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja! Et sinäkään? No luonnollisesti et; te olette samaa sorttia kaikki siellä takana. No, entäs sinä, Sörensen? useampia kaupunkeja Belgiassa Brysselin jälkeen! No?"

"Kello on lyönyt", ilmoitti vahtimestari ovella.

"Niin, siinä näette nyt! Sellaista se on! Täällä istumme tunnin toisensa perästä ja tuhlaamme aikaamme noiden laiskurein tähden tuolla takana, jotka eivät tahdo oppia niitäkään; teihin ei pysty mikään muu kuin ruoska, ja sitä saisitte, jos minä saisin vallita."

Samassa antoi hän heille yht'äkkiä nelosen ja huusi luokalla nyt syntyneen melun lävitse: "Seuraavaksi kertaa Ranskan jokiin."

"Ranskan jokiin", toistettiin pitkin luokkaa. Priimus pani kynnellään pienen merkin kirjaansa; Abraham taittoi lehden isolle kissankorvalle; kaksi veljestä, joilla oli yhteinen kirja, juoksi levotonna ympäri saadakseen oikein tarkan tiedon kuinka pitkälle läksyä annettiin.

"Ranskan jokiin asti!" huusi Reinert ja kaasi tahallaan ison mustetäplän kirjaansa merkiksi, löi sitten kirjan kiinni, jotta se leveisi oikein laveaksi.

Pikku Marius katseli häntä kauhistuksella ja ihastuksella.

Kahdentoista ja yhden välillä piti luokka jaettaman. Realistit, joihin luonnollisesti koko viimeinen penkki kuului, jäi luokalle englannin kieltä lukemaan; latinan lukijat sitä vastoin kokosivat kirjansa ja läksivät toiseen koulurakennukseen.

Alemmat luokat, jotka olivat siellä, pääsivät, näet, koulusta kello kahdeltatoista, jotta latinalaiset ottivat yhden heidän huoneistaan haltuunsa viimeiseksi tunniksi. Abraham etunenässä raivasivat nuo kymmenkunta latinalaista tietä itselleen pienokaisten keskitse, joita virtasi etehiseen ja portaille.

"Fi donc!" huusi Abraham, kun he vihdoin tulivat siihen huoneesen toisessa kerroksessa, jossa heidän piti lukea, "täällä täytyy kunnollisesti tuulettaa noiden haisueläinten jälkeen."

Kaikki ikkunat avattiin selki selällensä ja muutamat myöhästyneet haisueläimet, jotka vielä askaroitsivat jonkin kanssa laatikoissaan, viskaistiin armottomasti etehiseen.

Joka kerta kun pikkupoikia nakattiin ulos, päästivät he hurjia kostonhuutoja, mutta latinalaiset eivät siitä välittäneet; he sulkivat ovensa, ja pitkä Martti, joka kärsivällisesti kantoi haukkumanimensä "perässäpyrkijä" — helppoa ei ole selittää mistä syystä hän sen oli saanut — asetettiin oven vartijaksi.

Nuo pöyhkeät haisueläimet, jotka luottivat paljouteensa ja portaisiin, mätkivät toisiansa vasten ovea ja rytkyttivät lukkoa.

Priimus, joka aina piti rohkeita puheita, ehdotteli, että latinalaiset kokoisivat joukkonsa ja hyökkäisivät noiden kimppuun, mutta mieliala ei ollut sotaisa. Abraham istui opetus-istuimella ja kangotti laatikon lukkoa; hän oli pannut päähänsä nähdä haisueläinten muistutuskirjan.

Mutta äkkiä kuului äänekkäitä riemuhuutoja ulkoa. Martti

Perässäpyrkijä ra'otti ovea ja huusi sitten pelästyneenä ystävilleen:

"Auttakaa! He ovat ottaneet rottakuninkaan vangiksi."

Abraham syöksyi alas opetus-istuimelta, toiset seurasivat mukana, priimus viimeisenä: pikku Marius oli joutunut haisueläinten kynsiin.

Pikku Marius oli latinalaisten tuskalapsi; hän ei ollut keskikokoista haisueläintä isompi eikä tahtonut kasvaa; sen tähden oli hän aina vartioimisen alainen.

Mutta tänään oli hän unohdettu, kun hän käydä haeskeli sangen tärkeitä sana- ja muistutuskirjojaan. Kun hän sitten tuli ja tahtoi sisälle kumppaniensa luoksi, tarttui kolmekymmentä mustaa kättä hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa ja veti hänet pois ovelta; nyt kuppuroi hän vihollistensa seassa, joita hän juuri sen verran oli pitempi, että hänen suuret suuttumusta osoittavat silmänsä ja heikot käsivartensa, joilla hän huimi sinne tänne, olivat näkyvissä.

Haisueläimet mätkivät häntä vatsaan, nipistivät häntä takaapäin, nykkivät tukasta ja kasvoista ja viskoivat hänen omia kirjojansa hänen päähänsä, ja nuo kallisarvoiset sana- ja muistutuskirjat lentelivät ilmassa irtonaisina lehtinä.

Tämä sai äkillisen ja ankaran lopun, kun latinalaiset hyökkäsivät ulos; pikku pojat nakattiin sivulle ja hävisivät ovien taakse ja portaille, vapautettu Marius vietiin latinalaisten huoneeseen. Mutta tuskin olivat he sulkeneet oven, ennenkuin etehinen taas oli täpö täynnä riemuitsevia haisueläimiä.

"Kostetaan!" huusi Abraham.

"Niin, kostetaan, kostetaan!" toisti priimus ja vetäytyi takaperin.

"Ole sinä vimmastunut Akilles!"

"Oikein", vastasi pikku Marius siimat säihkyvinä.

Ollessaan vimmastunut Akilles, istui Marius Abrahamin olkapäillä ja lyödä sutkautteli sieltä armottomasti verivihollisiansa päähän pitkällä viivottimella.

Latinalaiset tarttuivat aseisin. Hyllyt puhdistettiin viivottimista; linkojat ja jousimiehet varustivat itsensä liitupalasilla taulunlaatikosta; itse priimus otti pikkaraisen viivottimen, jota hän sitten heilutti kiihkeästi kehoittaen tovereitaan — ollen toisessa päässä huonetta opetus-istuimen takana.

Abraham kertoi nopeasti tuumansa. Heti kun suuttunut Akilles antoi merkin, piti heidän nostaa sotahuuto, Martti Perässäpyrkijä avaisi oven, linkojat ja jousimiehet lähettäisivät nuoli- ja kivisateen vihollisten joukkoon; hevosväki ja raskaaseen asuun puetut hopliitit sillä välin hyökkäisivät vihollisten kimppuun estääkseen heitä pääsemästä pääportaille; sitten voitaisiin kaikessa levollisuudessa saada hajalle joutuneet haisueläimet kiinni ja mestata ne yksi erällään.

Kaikki oli valmisna; tuossa yleisessä kiihkossa ei kukaan huomannut, että etehisessä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Vihasta vimmastunut Akilles heiskahti hevosen selkään, ja äkkiä päästivät he yht'aikaa latinalaisten hirveän sotahuudon, Martti Perässäpyrkijä tempaisi oven auki; heitto-aseitten synnyttämä sade pimensi ilman; hastati ja principes hyökkäsivät juoksumarssissa vihollisen joukkoon, mutta etumaisena pyöritti vimmastunut Akilles hevostaan, heiluttaen raskasta keihästään.

Mutta hiljaisuus — äkkinäinen kuni taivaasta tuleva salama, sikeä, turmaa ennustava kuin olisi se Hadeksesta kohonnut — lopetti sota-aseiden hurjan kalskeen ja kiinnitti latinalaisten voittamaan tottuneet joukot maahan.

Selki seljällään olevalla ovella seisoi näet pieni, paksu, harmaaseen ylhäältä alas napitettuun takkiin, vehreään lakkiin puettu mies silmälasit päässä, keskellä vatsaa iso hyvin tähdätyn heiton jälkeensä jättämä liitupilkku.

Äänetönnä tuijotti hän toisesta toiseen. Priimus istui jo aikoja sitten selkä meluavia päin ja nenä kieliopissa; linkojat pudottivat liitupalasensa, raskas pukuiset hopliitit pitivät viivottimia selkänsä takana; mutta vimmastunut Akilles hajotti ensin säärensä, veti ne sitten yhteen, kutistui kokoon ja luikersi imumadon tavoin alas pitkin Abrahamin selkää.

"Kyllä minä teidät opetan", huusi vihdoin rehtori, puhelahjansa takaisin saatuansa, "minä opetan teidän rehkimään ja meluamaan ja toimeen panemaan kaikenmoisia hullutuksia! Mitä tämä nyt oli? Kutka olivat mukana? Tässä on osotettava varoittava esimerkki! Sinä, Broch, et kaiketikaan ollut muassa?"

"En suinkaan", vastasi priimus laupiasti hymyillen.

"Mutta Marius — Marius, sinä olit mukana", huusi rehtori katkeralla äänellä, sillä Marius oli hänen lemmikkinsä, "kuinka voi sellainen juoni päähäsi pistää? Abrahamin selässä — mitä sinun siellä piti tehdä? Vastaa!"

"Minun piti olla vimmastunut Akilles", vastasi pikku Marius värisevin huulin ja katsahti ylös pelästynein silmin.

"Vai niin — hm — vai niin, sinun piti olla vimmastunut Akilles — siltä sinä juuri näytät; juuri sellaiseksi olen minä häntä aina kuvitellut" — rehtorin oli pakko mennä ikkunan luo voidakseen pysyä vakavana, mutta koko luokka ymmärsi varsin hyvin, että raju-ilma oli tau'onnut.

Kuitenkin seisoivat kaikki surullisen näköisinä kuunnellessaan pientä varoituspuhetta, jonka rehtori piti heille, ennenkuin meni etsimään luokan esimiestä. Olihan näet selvää, että sellainen epäjärjestys saattoi syntyä ainoastaan, kun esimies laiminlöi velvollisuutensa.

Ja mikä sydämen ilo ja riemu sentään oli apulais-opettaja Borringille voida ilmoittaa rehtorille, että luokan esimies oli Aalbom, joka hänen tietääkseen oli mennyt Athenaeumiin sanomalehtiä lukemaan.