Читать книгу Myrkkyä - Alexander Lange Kielland - Страница 4

Sisällysluettelo

Pikku Marius oli Abrahamin paras ystävä ja Abraham oli pikku

Mariuksen ihanne.

Heidän oli tapana lukea läksyjänsä yhdessä Abrahamin luona, eikä ole helppoa tietää, mitenkä Marius olisi suoriutunut koulussa, ellei hänellä olisi ollut tätä turvaa. Pikku Marius oli, näet, niin heikko kaikissa — paitsi latinassa. Mutta latina oli hänen lempiaineensa, sitä hän osasi.

Ei ollut ainoatakaan muotoa, ei epäsäännöllisyyttä tai sääntöä, ei poikkeustakaan kätkettynä Madvigin monisoppisen teoksen kaukaisimpaan piilopaikkaan, jota ei pikku Marius tuntenut, jos häneltä siitä selkoa tahtoi.

Aina ensipäivästä asti, jolloin rehtori antoi heille mensa-sanan sijoiteltavaksi, oli Marius kunnostanut itsensä.

Rehtori oli näet itse ollut hänen äitinsä luona, ja sanonut että jos pikku Marius tahtoi olla ahkera, saisi hän lukea; rehtori hankkisi hänelle vapaapaikan koulussa ja pitäisi häntä sittemminkin silmällä.

Tämä oli Mariuksen äidille ilahuttavaa ja suureksi avuksi; sen tähden teroittikin tämä pojan mieleen, mikä suosio rehtorin puolesta oli, että hän saisi lukea, jos tulisi taitavaksi latinassa, sillä se oli tarkoitus.

Tästä syystä menikin joka sana rehtorin suusta suoraan Mariuksen päähän ja tarttui siellä kiinni kuni naula seinään.

Mutta vaikka hänen päänsä oli avara ja, oikeastaan liiankin iso muuhun ruumiiseen verraten, jäi vähitellen kuitenkin liika vähän tilaa kaikille muille opittaville aineille.

Rehtorin latina levisi, otti takavarikkoon koko hänen vastaan-ottavaisuuskykynsä, käytti hyväkseen koko muistin ja kasvoi kuin tahkiaismetsä tarussa, peittäen kaikki piilopaikatkin, jotta koko luku- ja tiedonhalu, joka muuten ehkä olisi versonnut, tykkänään kutistui ja hänestä tuli, kuten rehtorin ylvästellen oli tapana sanoa, puhdasverinen latinalainen.

Edestakaisin pitkin luokkaa käveli rehtori hieroen käsiään silmät ihastuksesta loistavina, kun pikku Marius pelotonna riensi eteenpäin lopottaen päätteitä ja muotoja, jotka voivat saada ihmiskielen pois sijaltaan horjahtamaan; ei koskaan ainoatakaan vikaa, ei pysäystäkään, silmät yhäti rehtoria seuraten ja sormet nenäliinasta peloittavia rottia solmien neljästi hän eteenpäin:

monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur.

"Oikein, poikaseni, aivan oikein", sanoi rehtori; hän ei voinut ymmärtää, että pikku Marius muissa aineissa edistyi niin kovin hitaasti.

Kaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin olla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa hän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli ja jota hän ei saisi menettää.

Mutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean konjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän: "No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat selvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa luiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori."

Rehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä pikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin vertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin siksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä askeleita parnassia kohden.

Pikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne mentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen tuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi pitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.

Siitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi luokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä voimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli hänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.

Marius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt tuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta. Kotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista, ja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti sanomattomasti ihastuksissaan.

Syy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva Löfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin onnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen mieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan ja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän puolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he tulivat ystäviksi.

Abrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan; ja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut toivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa kaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen uskolliselle sydämelle.

Pikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia suuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä: rakastunut, todella rakastunut — siihen ei Mariuksen ymmärrys ulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille rajattomampaa kunnioitusta.

Marius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä onnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden esineen kadulla — se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista tyttäristä — loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta, puoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.

Eräänä iltapuolena tuli Marius Abrahamin luoksi lukemaan. Tämä istui pää kättensä välissä, katsella tuijotti pöydänkantta eikä näyttänyt huomaavan, että joku tuli huoneesen.

Pikku Marius astui varovasti ystävänsä luo laskein kätensä hänen olallensa. Abraham syöksähti ylös hurjistuneena ja voimatta koota ajatuksiansa. Mutta silloin katseli pikku Marius häntä niin myötätuntoisesti suurilla, kosteilla silmillään, että tuntui onnettomasta rakastajasta oikein hyvältä.

"Oletko nähnyt häntä tänään?"

"Älä puhu hänestä! Älä mainitse hänen nimeänsä! Kuuleppa, Marius, jos olet ystäväni, niin vanno, ettet koskaan enään mainitse hänen nimeänsä — vanno!" "Minä vannon", kuiskasi pikku Marius liikutettuna.

Tämä rauhoitti toista. Hän istui taas, peitti kasvonsa käsillään ja huokasi. Siten istuivat he pari minuuttia.

Vihdoin lausui Abraham kumealla, kaihoisella äänellä ja katsahtamatta ylös: "Hän on uskottomasti pettänyt minut; kaikki on lopussa — hän on kihloissa!"

Marius päästi hiljaisen parkauksen; mutta hän ei rohjennut kysyä mitään valansa tähden.

Vielä hetkisen vaiti oltuansa jatkoi Abraham raukealla äänellä:

"Telegrafisti Eriksenin kanssa!"

"Hänen kanssaan!" huudahti Marius. "Hän on koettanut suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta sai molemmilla kerroilla siipeensä aika tavalla!"

"Onko se totta, Marius?"

"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän tuntee Eriksenin."

Abraham hymyili ilkkuen.

"Minä en tapa häntä, Marius."

"Mietitkö sitä?"

"Ensimäinen ajatukseni oli: verta — hän tai minä. Mutta nyt kostan toisella tavalla."

Hän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne pöydälle: "Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!"

He lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka ymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi: "ymmärrätkö?" vastasi Marius myöntävästi — joka oli valhetta, sillä hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja kaikkein vähimmin tänään.

Lopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen kirjan kiinni sanoen: "Niin tahdon minä kostaa!"

Marius tuijotti häneen ja kirjaan.

"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta arvolauseella cum laude tai ehkä laudatur ja kohtaan Eevin kurjan telegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät minun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!"

Abraham rypytti kulmakarvojaan ja tuijoitti Mariukseen; ja hän tunsi, että tämä oli oleva mitä hirvein kosto.

"Tuossa tulee mamma." Hän kuuli vanhempainsa huoneen ovea avattavan, jonka hänen huoneestaan eroitti kapea, kyökkiin johtava käytävä.

Rouva Löfdal astui sisään kädessä lautanen omenia ja pähkinöitä täynnä.

"Hyvää iltaa, pikku Marius! Kuinka äitisi voi?"

"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasi hän ja nousi tuoliltaan vähän ujona.

"Tehkää hyvin, poikaseni, ja syökää! Minusta tuntui kuin tarvitsisitte jotakin virvoittavaa kaiken tuon kuivan opin jälkiruaksi, jota ajatte päähänne, poika parat."

Hän puhui ripeätä, sointuvaa Bergenin murretta ja myhäili, kokoeissaan silittää Abrahamin tukkaa, joka vielä muistutti toivottomasta rakastajasta.

Rouva Löfdal oli hyvin kaunis ja niin nuorekas, että hänestä aina oli hauskaa esitellä vieraille pitkää neljän-, viidentoista vuotiasta poikaansa. Kun Karsten Löfdal tuli kotio Pariisista muassaan mitä loistavimmat todistukset silmälääkäreiltä ja käytökseltään ranskalaisena, myöntyi hän heti Löfdalin naimaesitykseen, ennen kuin vielä oli täyttänyt kahtakymmenettä ikävuottansa; Löfdal oli neljä, viisi vuotta häntä vanhempi.

Rouva Löfdal istui poikien väliin ja alkoi maistella omenaa.

"Mitä roskaa teillä on huomiseksi? Kertokaapas."

Abraham luetteli: "kreikan ja latinan kieliä, matematiikkaa —"

"Huh!" ähkäsi rouva Löfdal, "kreikkaa? Se on varmaankin jotakin kauheata!"

"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla", lausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan klassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.

"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?" sanoi Abraham, ja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Mutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan pikku Mariuksen pulaa.

"Mitä hyötyä siitä oikein on?" jatkoi hän, "että te lukemistanne luette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen aikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen laivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä maailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa, mitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita muinaisajassa — vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?"

"Takanasi hyllyllä."

"Oletko lukenut sen loppuun?" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin suojellaksensa itseään selkäsaunalta.

"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!" huusi rouva

Löfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta

Abraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli

pöydän alle pyörähtämällään.

Taistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa silmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa rypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.

"Tulkaa nyt", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, "niin saatte kunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa."

"Emme halua sellaista — salli meidän päästä siitä!"

"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on sinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on."

Hän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti, kertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen isänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan nuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi norjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena taantumisaikana.

Sinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja — joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli pelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden harrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin pystykauluksiin, sarvinapeilla — norjalaisilla sarvinapeilla — varustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.

Harvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä ja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin lauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat rakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi käsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat paatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä, että olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat järkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että nyt sitä piti pysyttämän koossa.

Sellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän valkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se peri sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen, vahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on, missä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta ihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja kansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi "kielen" ja oli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.

Ja sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden professorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin vanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta muuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty eteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.

Kuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.

Se oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä valtiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista itsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada Vennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä kumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille ja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.

Tämä mielipide esiintyikin huomattavasti kuudessa niistä yhdestäkolmatta Venni Löfdalille sepitetyistä runoista, jotka tunnollisesti laulettiin hääpöydässä.

Se seikka, että Venni otti Löfdalin, oli käynyt seuraavasti. Venni oleskeli vuoden aikaa Kristianian hienoissa piireissä; siellä oli sinä talvena hovikin ruotsalaisine ynnä muine seurueineen.

Ja kun Karsten Löfdal tuli kotio kesken kaiken tämän — kaikkia muita kauniimpana, hienompana ja miellyttävämpänä ja päälle päätteeksi norjalaisena — joka norjalaisuus pitkän poissaolon kautta ulkomailla oli saanut uutta virkistystä, niin Löfdalissa oli mitä kauneimpi yhdistys siitä, mitä Venni rakasti kotoaan, ja eurooppalaisesta hienoudesta, johon hän oli mieltynyt pääkaupungissa. Ja sitten tulivat he kihloihin ja naimisiin.

Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Venni havaitsi erehdyksensä; vanhat ystävät eivät enää panneet vahvaa luottamustansa häneen, vaikkei hänen sydämensä ollut entisestään muuttunut — hän oli yhtä norjalainen, yhtä rohkea vapaus-innossaan; vieläkin huonommin kävi, kun hän muutti tuohon pieneen, vanhan-aikaiseen kaupunkiin, jossa hän jäi ihan yksin miehensä ystäväin seuraan. Mutta erittäinkin kun hän, kuten tänä iltana, luki asioita, jotka ihka elävänä asettivat hänet nuoruutensa aatepiiriin, valtasi hänet jonkinlainen raskas tunne — jokin aavistus siitä, ettei tämä hänen elämänsä jakaminen kahtia voisi johtaa hyvään loppuun.

Abraham murti aluksi suuta Mariukselle, mutta vaipui pian miettimään kovaa kohtaloansa. Marius sitävastoin kuunteli ja alkoipa häntä, huvittaa nuo ankarat iskut oikealle ja vasemmalle, tuo alituinen rauhattomuus ja miekan mittelö — joka oli ihan hänen oman elämänsä kaltaista haisueläinten joukossa.

"Tuossa tulee pappa", keskeytti Abraham.

Rouva vaikeni miehensä huoneesen astuessa, mutta luki itsekseen luvun päähän asti, ennenkuin pani kirjan kiinni.

Professori oli paitahihoillaan kalvoiset ylös kiverrettyinä; hän pyyhki käsiään pyyhiinliinaan kävellessään edestakaisin.

"Hyvää iltaa, pojat! Mitä sinä luet heille, Venni?"

"Snorrea!" vastasi Abraham myhäillen isälleen.

"Vai niin, no arvasinhan tuon. On sekin jotakin luettavaa sivistyneille nuorukaisille."

"Urhoollisten esi-isäimme urotyöt?" vastasi rouva Venni valmiina taisteluun.

"Urotyöt — kai, kai! Salamurhaajia, rosvoja ja murhapolttajia he olivat. Paljoa kernaimmin kuulen luettavan nopsajalkaisesta Akilleesta tai keihästä heiluttavasta Hektorista. Eikö totta, pojat?"

"Totta", huusi Abraham ja Marius seurasi esimerkkiä.

"Minä en viitsi vastata teille", sanoi rouva Löfdal suuttuneena asettaen Snorren paikalleen.

Professori jatkoi käymistään Abrahamin ja oman huoneensa välillä pimeän käytävän poikki; hän sanoi välistä sanasen ja laski leikkiä, kuten hänen tapansa oli pukeissaan tehdä.

Lähteissään lausui Venni: "Etkö pian tule minun luokseni, Abraham?

Hyvää yötä, pikku Marius! Sano äidillesi terveisiä!"

Mariuksenkin kotiansa lähdettyä, sanoi professori: "Kiltti poika, tuo pikku Gottwald. Ihmeellistä, kuinka kuumaksi teidän kahden välinne viime aikoina on tullut."

"Hän on paras ystäväni", lausui Abraham hieman epävarmasti.

"Paras ystävä!" toisti isä ja nauroi vähäsen, "nuo ystävyydenliitot kuolemaan asti, joita poikana ollessa ollaan niin valmiita sitomaan — niin, niin, kyllä minä tunnen ne! Onni on, ett'ei niistä tavallisesti tule sen enempää. Onni on, sanon, sillä hankalaa olisi, etenkin niille meistä, joiden pitää päästä pitkälle tässä maailmassa, jos sellainen poikana solmittu ystävyyden liitto todellakin velvoittaisi meitä johonkin — kuolemaan asti."

Abraham ei näkynyt oikein ymmärtävän ja toinen jatkoi: "Katsoppas, koulupojat ovat yhdenvertaisia tai melkein saman-arvoisia, mutta koulusta päästyään he hajoovat mikä mihinkin toimeen, ja elämä tekee heidät hyvin pian sangen erilaisiksi. Ajatteleppa itse, kuinka mahdottomaksi käy jatkaa sellaista poikaystävyyttä, jos esim. toinen kohoaa korkealle yhteiskunnassa, sillä välin kun toinen alenee tai jää alkuperäiseen asemaansa. Juuri siitä syystä on niin viisaasti järjestetty, että itse elämä pitää huolta siitä, että moiset ystävyyden siteet kestävät ainoastaan niin kau'an kuin ovat vahinkoa matkaan saattamatta."

"Totta kyllä, mutta tuleehan Marius opintojansa jatkamaan", puhkesi

Abraham sanomaan.

"Aivan oikein, aivan oikein, enhän minä sitä tarkoitakaan; enkä minä myöskään erittäin Mariusta ajatellut. Eihän hän sille mitään voi — tarkoitan, että hänen suhteissaan on jotakin, jota et voi käsittää ja josta sinun ei tarvitse välittää; hän kyllä on hyvä ja kiltti poika, jonka kanssa kernaasti saat seurustella. Tahdoin vaan varoittaa sinua tuollaisen herkkätunteisen, elin-ijäksi kestävän ystävyyden suhteen; tiedäthän, etten voi kärsiä hemmottelevaisuutta; sellainen ei sovi meille miehille."

Abrahamille oli aina mieleen, kun isä siten kohteli häntä kuin nuorempaa ystävää; erittäinkin oli hän hyvillään, kun tuli luetuksi miesten joukkoon. Viittaus siihen, että Mariuksen perhesuhteissa jotakin oli hullusti, herätti hänen utelijaisuutensa, mutta isän katsannosta näki hän, ett'ei saanut kysyä.

Professori Löfdal oli pukeutunut uudestaan, hän otti puhtaan nenäliinan ja läksi hyräillen viettämään tunnin illallisen edellä klubissa. Hänen elämänsä oli hyvin säännöllinen, hänen ulkoihmisensä oli hieno ja hyvin hoidettu, ja kaikki hänen mielipiteensä olivat valmiit ja sievästi hänen hyvässä päässään järjestetyt.

Vaikka hän todellisuudessa oli ainoastaan muutamia vuosia vaimoansa vanhempi, näytti ikäeroitus paljoa suuremmalta. Hän oli näet nuoruudestaan asti koettanut näyttäitä arvokkaalta; hän piti vanhasta ja vakaasta ja siitä, millä oli vahvat juuret; Venni sitä vastoin haaveksi kaikkea uutta, toivorikasta ja ripeästi kasvavaa. Siitä syystä tulivatkin he vähitellen niin erilaisiksi sekä sisällisesti että ulkonaisesti.

Kun joku kysyi Löfdalilta, miksi hän oli jättänyt pääkaupungin ja kunniakkaan professorinviran, jota hänelle tarjottiin niin nuorella ijällään, haudatakseen itsensä tähän kaikkia muuta paitse tieteelliseen kaupunkiin, kertoi professori mielellään erään historian avioliittonsa ensimäisiltä vuosilta.

"Vaimoni on, kuten tiedätte, bergeniläinen, bergeniläinen sielustaan ja mielestään. Hän on luonteeltaan ilokas ja innostuva, josta syystä hänen tarvitsee elää virkeiden ja hellätuntoisten henkilöiden seurassa; voittehan siis ymmärtää ett'ei Kristiania ollut hänelle sovelijas olopaikka. Minä puolestani olen, jos niin saan sanoa, eurooppalainen, voin viihtyä melkein missä hyvänsä — paitsi Bergenissä, en vaan, sen voin vakuuttaa, Bergenissä niistäkään hinnasta! No niin, hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, pois Kristianiasta, ja sitten teimme toisillemme mieliksi ja valitsimme tämän kaupungin asuinpaikaksemme."

Tämä kertomus oli melkein totta, ja jos hänellä oli ollut muita syitä muuttamiseen, olivat ne kumminkin hänen salaisuutensa. Pahaa suovat ihmiset väittivät aina, ettei Karsten Löfdal koskaan olisi jättänyt yliopistoa, jos hänen asemansa olisi ollut täysin tyydyttävä. Seikka kyllä oli se, että hän taitojensa puolesta oli jokseenkin ontto, jotta nuoremmat kandidaatit välistä uhkasivat oikein toden teolla panna hänet piukalle.

Vaikka hänellä olikin vahva tuki selän takana ja vaikka hän katsantokantansa mukaan oli täydellisesti yliopiston hallitsevan hengen mukainen, oli hän kuitenkin kyllin viisas ottamaan vaaria ajan merkeistä. Hän vetäysi takaisin, kun tuulta vielä oli purjeissa, ja meni matkaansa vähentymättömällä maineella kuin maan paras silmälääkäri ainakin.

Kaupungissa, jossa hän nyt asui, hoiti hän mielensä mukaista kotilääkäri-patriikkiansa, ainoastaan sattumalta työskennellen erikois-alallaan ja pitäen tieteellistä mainettansa hengissä kirjoittamalla varovaisia pätkiä koti- ja ulkomaan aikakauskirjoihin.

Hänen vaimonsa suuri omaisuus pani hänet tilaisuuteen viettää surutonta, ylöllistä elämää, jommoista hän tarvitsi. Täytyihän miehen, jonka nimi oli kuuluisa tieteen alalla, joka kirjoitti ranskaksikin eikä sen lisäksi ollut köyhä ja repaleinen, vaan päin vastoin voi kilpailla rikkainten kauppiain kanssa vieraanvaraisuudessa ja loistossa — täytyihän sellaisen miehen päästä korkeaan ja vallitsevaan asemaan tuossa pikkukaupungissa.

Niin olikin professori Löfdalin laita; hänen vaikutusvaltansa oli melkein rajaton; sitä paitsi kunnioittivat ja rakastivat kaikki, sekä miehet että naiset, häntä; ainoa seikka, jolle vähäsen naurettiin, oli hänen halunsa anastaa itselleen äänenvuoro ja puhua kauan ja korein sanoin opettavassa muodossa.

Illallista syödessänsä kertoi Marius Gottwald taukoamatta Abrahamista; mutta hänen äitinsä ei voinut saada päähänsä, kuinka rouva Löfdal taisi tapella poikansa kanssa.

"No, ymmärräthän, että se oli leikkiä!" huusi Marius loukkaantuneena, "käsitäthän että se tapahtui leikillä."

"Käsitän, käsitän, tietysti!" vastasi rouva Gottwald rauhoittaakseen häntä, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada päähänsä, kuinka hän koskaan voisi tapella pikku Mariuksensa kanssa, vaikkapa se vaan tapahtuisikin leikillä.

Rouva Gottwald, joksi häntä kaupungissa, kohtelijaasti kyllä, sanottiin, vaikka kaikki tiesivät, ettei hän ollut naimisissa, oli monta vuotta sitten tullut idästä päin pieni poika ja vähän rahoja mukanaan. Professori Löfdal, jolle hänellä oli suosituskirja eräältä virkaveljeltä, toimeen pani hänelle pienen muotikaupan, jota rouva Löfdal kaikin tavoin edisti.

Myymälän takana oli hänellä pieni salinsa, ja vieressä oli Mariuksen ja hänen makuuhuoneensa; sitä paitsi sisälsi tuo pieni huoneusto keittimön ja etehisen; toisessa kerroksessa asui pari hyyryläistä.

Heti syötyänsä sanoi Marius: "Pane nyt tuo hattu pois käsistäsi, mamma — meidän pitää ruveta lukemaan."

"Aiotko lukea vielä enemmän tänään, pikku poikaseni? Olethan lukenut koko iltapuolen; levähdetään tältä päivältä, kello on heti yhdeksän."

"Luulenpa, että olet tullut hassuksi, äiti; ymmärräthän toki, että minun täytyy lukea."

"Sen kyllä ymmärrän, mutta mitä olet tehnyt Abrahamin luona koko illan?"

"Me olemme lukeneet kaikkia muita aineita; latina vaan vielä…"

"Ettekö lue latinaa yhdessä?"

"Luemme kyllä, mutta katsoppas, Abraham ei välitä selvittää lauseita niin tarkasti; sitä ei hänen sitä paitsi tarvitse tehdäkkään, sillä hän taitaa sen ilmankin. Mutta minun täytyy lukea enemmän, muuten suuttuu Aalbom ja kertoo rehtorille."

"Älä nyt sentään lue enää pikku Mariukseni; se ei ensinkään ole hyvä sinulle" — rouva tahtoi vetää hänet luoksensa, mutta pojalla ei ollut aikaa sellaiseen, hän raasti itsensä irti ja otti kirjan käteensä.

"Tästä alamme, mamma: tum vero Phaêton — nyt pitää sinun kysyä joka sana uudestaan."

Rouva Gottwald parka oli todella oppinut kyselemään; mutta kun hän ei ymmärtänyt sanaakaan vastauksista, oli tuo kyseleminen jokseenkin väsyttävä loppu työpäivälle; ei edes hänen ihmettelynsä pojan opin suhteen voinut aina pitää hänen silmiään auki.

Kuitenkin lausui hän koneellisesti latinalaisen sanan, jonka jälkeen Marius yhtä jonoa sanoi kaikki mitä siitä sanasta oli lausuttava ja sitten mentiin seuraavaan.

"Candescere" — luki rouva Gottwald unelijaasti.

"Candecere — candi — candes — can" — pikku Mariuksen kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja sormet, jotka tähän asti rauhallisesti olivat näperrelleet nenäliinaa, hyppivät nyt kirjasta kirjaan, kun hän tuskallisena haki Madvigia.

Rouva Gottwald tuli silmänräpäyksessä varsin valveillensa; hän tunsi nämä kohtaukset. Yht'äkkiä voivat Mariuksen taitovarat sanoa stop tykkänään, ja silloin tuli hän ikäänkuin järjenvikaan. Silloin ei auttanut mikään muu keino kuin saada hän levolle, mitä pikemmin sitä parempi.

Äiti tarttui sen vuoksi hänen ranteihinsa sanoen: "Nyt, Marius poikaseni, et millään ehdolla saa lukea enempää; tule nyt nukkumaan koko tuon talkoon perästä; minä olen varma, että taidat sen huomenna."

"Ei, ei, äiti kulta, päästä minut; minun täytyy saada siitä selko — silmänräpäys vaan! minä tiedän missä se on — ole kiltti ja laske minut!" Hänen suuret, pelästystä osoittavat silmänsä pyysivät niin liikuttavasti; mutta äiti pysyi urhollisena ja puoliksi houkuttelemalla, puoliksi väkisin sai hän pojan makuuhuoneesen.

Mutta riisuessaan häntä, kuuli rouva Gottwald hänen koko ajan jupisevan latinaa; ja kauan aikaa hänen nukuttuansa, värähteli hänen kätensä, josta äiti piti kiinni, ja hänen päänsä oli kuuma ja kuiva.

Rouva Gottwald istui kauan valveilla. Raskaat häpeän, katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset tulivat tavallisuuden mukaan ja asettuivat päävieraitten tavoin ylt'ympäri pientä sänkyä, tuijottaen häneen.

Mutta hän ei niistä tänä iltana välittänyt; hänen silmänsä eivät kääntyneet noista kalpeista kasvoista heikkoutta ja surua osoittavine piirteineen suun ympärillä ja sinisine varjoineen silmäin alla.

Rouva Gottwald oli kyllä kokenut sanoa siitä rehtorille, tuosta latinasta, mutta eihän hänen asemassaan olevan yksinäisen naisen ollut niinkään helppoa sitä tehdä, erittäinkin kun rehtori autti Mariusta eteenpäin ja piti hänestä paljon juuri tuon latinan takia.

Piirilääkäri Bentzen vastusti myöskin periaatteellisesti tuota nykyis-aikaista lörpötystä lasten liiallisesta rasituksesta koulussa; jos edes olisivat oppineet niin paljon latinaa ja saaneet niin paljon selkäänsä kuin hänen nuoruutensa aikana, mutta nyt hemmoteltiin ja lelliteltiin, jott'ei muuta voinut kuin suuttua sellaisesta!

Pikku Mariuksen piti vaan saada voimallista ruokaa ja juosta raittiissa ilmassa, eikä hänen myöskään tarvinnut perin paljo lukea.

Niin, — kaikki oli varsin hyvin; olivathan ihmiset hyvänsuovia häntä kohtaan. Mutta katsoppa kuitenkin, kuinka kummallisesti poika makaa ja hieroo ohimojansa!