Читать книгу Neiti de Taverney - Alexandre Dumas - Страница 4

1.

Tuntemattoman sanojen vaikutus.

Hallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale. Suom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein voimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen veri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.

Näin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä katsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka olivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la Barillerien kulmaan.

Näitä henkilöitä oli kolme… Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän kulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä ihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman sanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet istunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.

— Siinäpä kypsyneitä intohimoja, — virkkoi eräs heistä, kirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. — Tuollainen lit de justice on suurenmoinen temppu.

— Kyllä, — vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti hymyillen, — niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi nimitystänsä, oikeuden perustaa.

— Monsieur, — lausui vanhus kääntyen, — minusta näyttää, että tunnen teidät… Luulen teidät ennen tavanneeni?

— Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.

— Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?

— Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.

Kolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori, ylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli tyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.

Nuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea, joka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut, mutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies odotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta kohti.

— Te ette lähde mukana, monsieur? — sanoi hän.

— Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.

— Siinä tapauksessa, — virkkoi tuntematon hiljempaa, — tänä iltana

Plâtrière-kadulle, hra Rousseau… Älkää jääkö pois!

Filosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen kasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän tahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.

Kuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla lausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana itselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja pelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle; sitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la Grèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi kotiinsa.

"Näin", ajatteli hän, "tämä salaisuus, jota jokainen asiaan vihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan omaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat joutuvat rahvaan seulottaviksi… Minut tuntee mies, joka tietää, että olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa Sellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön."

Näitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka hän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin Ménilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.

"Täten", jatkoi filosofi, "olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin suunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään valistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu uskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta oluen ja usvien maasta. Olen vaarantanut nimeni muutamien hupsujen tai juonittelijain matkaan, jotka käyttävät sitä esirippuna oman mielettömyytensä peittelemiseksi. Oh, niin ei saa käydä; ei, salaman välähdys on minulle osoittanut kuilun, ja sinne en mene ehdoin tahdoin heittäytymään!"

Ja hengähtääkseen Rousseau seisoi hetkisen keppiinsä nojaten liikkumatta keskellä katua.

"Se oli kuitenkin", mietti filosofi edelleen, "kaunis haave: vapaus orjuudessa, kahakoitta ja melutta voitettu tulevaisuus, salaperäisesti, maan tyrannien nukkuessa viritetty verkko… Se oli liian kaunista, minä petyin siihen uskoessani… En siedä pelkoa, epäluuloja, varjoja; ne eivät ole vapaan sielun ja itsenäisen ruumiin arvoiset."

Juuri näitä sanoja mielessään lausuessaan ja ryhdyttyään jatkamaan matkaansa näki hän muutamia hra de Sartines'n muljottelevin silmin vaaniskelevia kätyreitä, ja siitä vapaa sielu niin peljästyi ja se antoi itsenäiselle ruumiille sellaisen sysäyksen, että hän riensi kätkeytymään niiden pylväiden syvimpään hämärään, joiden alla hän käveli.

Pylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki sen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu peura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan sanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.

Lopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli aiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta parlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu, tapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.

Teresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää päivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka pienimmästäkin melusta säikähtyi.

Rousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen, jota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.

Hänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen ihmiset olivat kaikki samanlaisia… kirjoituksissaan he lakkaamatta päristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja ihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin rakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin kuumekohtauksessa he voivottelivat: "Hyvä Jumala, minä kuolen!"

Tämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa parhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen kehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi tuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian ajatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä sivistymätön nainen hänelle syyti.

— Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, — sanoi hän; — mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi todistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että riikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?

Tämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja älykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen. Mutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa ääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan huoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen, miltä Plâtrière-kadulla näytti.

Silloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska, joita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt, — ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin mustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä varsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä voi sietää.

Teresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen älyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, — Teresia, jonka mielestä hän oli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä viettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset voisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska mustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi Teresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.

Kun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä lähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:

— Kah, käsitän kyllä levottomuutesi… Olet juuri lähtenyt jonkun parista.

Rousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai lisätodistuksen.

— Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, — jatkoi vaimo.

— Mitä sanot? — virkkoi Rousseau.

— Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?

— Oh, — huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin mustasukkaisuudesta, — kohtaus! Hulluutta, Teresia!

— Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, — vastasi tämä; — mutta sinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi ja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino päästäksesi eteenpäin.

— Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, — ärähti Rousseau; — anna minun mietiskellä rauhassa.

— Sinä olet irstailija, — sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau punastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.

Silloin Teresia luuli olevansa oikeutettu näyttämään kauheata muotoa, kääntämään talon ylösalaisin, paiskelemaan ovia ja leikkimään Rousseaun tyyneydellä niinkuin lapset leikkivät rasioihin suljetuilla metallirenkailla, joita helistelemällä he aiheuttavat suurta melua.

Filosofi pakeni työhuoneeseensa. Tuo meteli oli hiukan hämmentänyt hänen ajatuksiaan. Hän mietti, että epäilemättä olisi vaarallista jäädä pois salaperäisestä toimituksesta, josta muukalainen oli rantakadun kulmassa hänelle maininnut.

"Jos on säädetty rangaistuksia ilmiantajille, täytyy sellaisia olla myöskin penseitä tai laiminlyöjiä varten", ajatteli hän. "Mutta olen aina huomannut, että suuret vaarat eivät merkitse mitään, enempää kuin suuret uhkauksetkaan. On perin harvinaista sellaisissa tapauksissa, että rangaistuksia pannaan täytäntöön. Sensijaan on varottava pikkumaisia kostotoimenpiteitä, salakavalia iskuja, luihua narripeliä ja muuta sellaista vaihtorahaa. Jonakuna päivänä muurariveljekset maksavat halveksumiseni pingoittamalla köyden portaisiin, ja siihen kompastumalla taitan jalkani ja murskaan ne kahdeksan tai kymmenen hammasta, jotka minulla vielä on jälellä… tai myöskin on heillä kalkkikivi varattuna, jonka pudottavat päähäni kulkiessani joskus rakennustelineitten ohitse… Vielä parempaa, heidän vapaamuurarikunnassaan saattaa olla joku lähelläni, kenties oman kerrokseni tasalla asuva häväistyskirjailija, joka ikkunoistaan tähystelee huoneeseeni. Se ei ole mahdotonta, koska kokoukset tapahtuvat juuri Plâtrière-kadun varrella… No niin, se lurjus sepittää minusta äitelyyksiä, jotka tekevät minut naurunalaiseksi koko Pariisissa… Eikö minulla ole vihollisia kaikkialla?".

Hetkistä myöhemmin Rousseau muutti mieltään.

"Ka", sanoi hän itsekseen, "missä on rohkeus, missä kunniantunto? Kavahdanko jo omaa itseäni? Enkö näe kuvastimessani muuta kuin pelkurin ja viheliäisen raukan kasvot? Ei, niin ei saa olla… Vaikka koko maailma liittoutuisi syöstäkseen minut onnettomuuteen, vaikka siellä kellarin holvi luhistuisi päälleni, minä menen… Kauniita mietiskelyjä pelko synnyttääkin! Palattuani yllätän itseni yhä typerien ajatusten piiristä, siksi että kohtasin tuon miehen. Kah, minähän epäilen kaikkia, itseänikin! Se ei ole järkevää: minä tunnen itseni, en ole mikään intoilija: jos olen suunnitellussa yhdistyksessä nähnyt jotakin ihmeellistä, niin siinä on ihmeellistä. Kuka voi väittää, ettei juuri minusta tule ihmiskunnan uudistajaa, minusta, jota on etsitty, minusta, jolta salaperäisen, rajattoman voiman asiamiehet ovat käyneet kyselemässä kirjoitusteni tarkoitusta? Peräytyisinkö, kun tulee kysymykseen työni jatkaminen, oppijärjestelmäni sovelluttaminen käytäntöön!"

Rousseau innostui.

"Mikä on kauniimpaa! Aikakaudet kuluvat… kansat kehittyvät pois raakuuden tilasta, askel seuraa askelta pimeydessä, käsi liittyy käteen hämärässä; suunnattoman suuri pyramiidi kohoaa, ja sen harjalle tulevat vuosisadat asettavat kruunuksi Rousseaun, Geneven kansalaisen muistopatsaan, koska hän seuratakseen oppiaan teossa on vaarantanut vapautensa ja elämänsä, se on, ollut uskollinen tunnuslauseelleen: Vitam impendere vero."

Tässä Rousseau haltioittuneena asettui klaveerinsa ääreen ja kohotti lopuksi mielikuvitustaan pauhaavimmilla sävelillä, laajimmilla ja sotaisimmilla, mitä hän kykeni soinnukkaasta soittokoneestansa loihtimaan.

Yö saapui. Väsyneenä vankinsa turhaan kiusaamiseen Teresia nukkui tuolillaan. Rousseau, jonka sydän löi rajusti, puki ylleen, uuden takkinsa kuin mennäkseen lemmen etsintään; hän tarkkasi hetkisen kuvastimesta mustien silmiensä välkettä, huomasi ne vilkkaiksi ja puhuviksi, ja siitä hän oli mielissään.

Ruokokeppiinsä nojaten ja herättämättä Teresiaa hän hiipi huoneesta. Mutta portaitten alipäähän saavuttuaan ja väännettyään kadulle johtavan oven salaisen lukkojoustimen auki Rousseau alkoi katsella ympärilleen varmentuakseen asemasta.

Ei kulkenut minkäänlaisia ajopelejä; tavallisuuden mukaan vilisi katu vetelehtijöitä, joista jotkut katselivat toisiaan, mikä vieläkin on tavallista, sillävälin kun monet pysähtyivät puotien ikkunain taakse tähystelläkseen sieviä myyjättäriä.

Yksi mies enemmän ei siis ollenkaan tullut huomatuksi tässä väenvilinässä. Rousseau syöksyi joukkoon; hänellä ei ollut pitkältä kuljettavaa.

Kiertävä laulaja räikeä-äänisine viuluineen oli asettunut Rousseaulle osoitetun portin edustalle. Tämä soitto, jolle jokaisen todellisen pariisilaisen korvat ovat herkät, täytti kadun kai'uilla, mitkä haihtuen toistelivat laulajan tai viulun kertosäkeiden viimeisiä poljentoja. Mikään siis ei ollut liikenteelle haitallisempaa kuin tälle kohtaa kasaantunut kuulijakehä. Oli välttämätöntä, että jokainen ohikulkija kääntyi ryhmästä oikealle tai vasemmalle; vasemmalle kääntyvät kulkivat kadun puolelta, ne, jotka kääntyivät oikealle, taas mainitun talon seinustaa pitkin, ja päinvastoin.

Rousseau huomasi, että useat näistä ohikulkijoista hävisivät tiellä ikäänkuin olisivat pudonneet johonkin satimeen. Hän arvasi viimemainittujen tulleen samassa tarkoituksessa kuin hänkin ja päätti matkia heidän liikkeitään, ja helppoa se olikin.

Kuljettuaan täten mainitun kuulijaryhmän taakse muka pysähtyäkseen hänkin, filosofi vaani ensimäistä henkilöä, minkä näki astuvan avonaiseen porttikäytävään. Pelokkaampana kuin nuo toiset, koska hänellä kaiketi oli enemmän menetettävää, hän jäi odottamaan, kunnes tulisi kymmenin verroin otollinen tilaisuus.

Hänen ei tarvinnut kauan vuottaa. Kadun päästä saapuvat kääsit leikkasivat kehän kahtia, pakoittaen eri puoliskot työntymään talojen seinustoille. Rousseau oli silloin ihan käytävän suulla; hänen tarvitsi vain astua eteenpäin… Filosofimme huomasi kaikkien uteliaiden kääntyvän ajopelejä kohti ja selin taloon. Hän käytti hyväkseen tätä eristymistään ja katosi pimeän käytävän sisään.

Muutamien sekuntien päästä hän näki valon, jonka alla mies rauhallisesti istui, kuten kauppias myyntipäivänsä jälkeen, lukien tai ollen lukevinaan sanomalehteä.

Rousseaun askeleet kuullessaan tämä mies kohotti päätänsä ja painoi sormellaan näkyvästi rintaansa, jota lamppu täydellisesti valaisi. Rousseau vastasi tähän tunnusmerkkiin asettamalla sormen huulilleen.

Mies nousi heti ja työntäen oikeallaan sijaitsevaa ovea, joka oli niin taiteellisesti leikattu seinän laudoitukseen, että se oli näkymätön, hän näytti Rousseaulle hyvin jyrkät, maan alle johtavat portaat.

Rousseau astui sisään; ovi sulkeutui meluttomasti, mutta nopeasti.

Tukien itseään kävelykepillään Rousseau laskeutui askelmia alas; hänestä oli vastenmielistä, että liittolaiset ensi koetukseksi saattoivat hänet vaaraan taittaa niskansa ja säärensä.

Mutta vaikka portaat olivat jyrkät, ne eivät olleet pitkät. Rousseau laski seitsemäntoista askelmaa, ja sitten häntä vastaan löyhähti heti suuri kuumuus, joka tuntui hänen silmissään ja kasvoillaan. Tämän kostean lämmön aiheutti holviin kokoontuneen ihmisjoukon hengitys.

Rousseau huomasi, että seinät olivat verhotut punaisilla ja valkoisilla kankailla, joille oli kuvattu erilaisia työkaluja, kaiketikin pikemmin vertauskuvallisia kuin todellisia. Yksi ainoa lamppu riippui holvissa heittäen kaamean heijastuksen puupenkeillä istuvien ja hiljaisella äänellä toistensa kanssa juttelevien miesten sentään varsin rehellisille kasvoille. Ei huoneessa ollut lattiaa eikä mattoja, mutta maahan levitetty kaisloista punottu verho vaimensi askeleet.

Sisälle tullessaan Rousseau ei siis herättänyt mitään erityisempää mielenkiintoa. Kukaan ei näkynyt hänen saliin astu mistään huomanneenkaan.

Viittä minuuttia aikaisemmin Rousseau oli ennen kaikkea toivonut sellaista sisäänpääsyä, mutta kuitenkin hän nyt oli pahoillaan, että oli niin hyvin onnistunut.

Hän näki tyhjän paikan eräällä viimeisistä penkeistä ja istahti sille mahdollisimman kainosti ja vaatimattomasti kaikkien muiden taakse. Hän laski kokouksen osanottajia olevan kolmeneljättä henkeä. Korokkeelle asetettu pöytä odotti puheenjohtajaa.

2.

Salaseuran kokoushuone.

Rousseau huomasi, että läsnäolevien keskustelut olivat hyvin varovaisia ja rajoitettuja. Monet eivät liikuttaneet huuliansakaan. Tuskin kolme tai neljä pikkuryhmää vaihtoi sanoja keskenään.

Ne, jotka eivät puhuneet, koettivat kätkeä kasvonsakin, mikä nyt puhemiestä odottavasta lavasta lankeevan varjon vuoksi ei ollutkaan vaikeata. Nämä, nähtävästi arimmat, olivat etsineet turvapaikkansa mainitun lavan takaa.

Mutta sensijaan pari kolme yhdistyksen jäsentä oli ahkerasti liikkeessä tarkatakseen tovereitaan. He tulivat, menivät, juttelijat keskenään ja usein katosivat vuorotellen punajuovaisella mustalla verholla naamioidusta ovesta.

Pian kuului kellon soitto. Muitta mutkitta nousi mies penkin päästä, missä hän vastikään oli kyyröttänyt muihin vapaamuurareihin sekaantuneena, ja astui puhujalavalle.

Tehtyään kädellään ja sormillaan muutamia merkkejä, jotka kaikki läsnäolijat toistivat, ja joihin hän lisäsi viimeisen, edellisiä selvemmän, hän julisti kokouksen avatuksi.

Tämä mies oli Rousseaulle aivan tuntematon. Vauraan käsityöläisen pinnan alla hän kätki paljon mielenmalttia ja omisti samalla niin sujuvan lausuntatavan kuin puhujalta saattoi toivoa.

Hänen esityksensä oli selväsanainen ja lyhyt. Hän julisti, että yhdistys oli kokoontunut vastaanottaakseen uuden veljen.

— Älkää ihmetelkö, — virkkoi hän, — että olemme teidät kutsuneet koolle huoneustoon, missä tavanmukaisia kokeita ei voida toimeenpanna; kokeet ovat päälliköistä näyttäneet tarpeettomilta. Vastaanotettava veli on nykyaikaisen filosofian soihtuja, syvä sielu, joka uhrautuu asiallemme vakaumuksesta eikä pelosta.

— Henkilöön, joka on tutkinut kaikki luonnon ja ihmissydämen salaisuudet, ei voisi vaikuttaa samalla tavoin kuin tavalliseen kuolevaiseen, jolta pyydämme käsivarsiensa, tahtonsa ja kultansa apua. Saadaksemme tämän etevän hengen, tämän rehellisen ja tarmokkaan luonteen myötävaikutuksen, riittää meille hänen lupauksensa, hänen suostumuksensa.

Näin lopetti puhuja esityksensä ja katsahti ympärilleen tarkatakseen sen tekemää vaikutusta.

Filosofiin vaikutti tämä kuin taikaisku. Geneveläinen tunsi vapaamuurarien valmistusmysteeriot. Hän oli niitä katsellut jonkinlaisella valistuneille hengille hyvin luonnollisella vastenmielisyydellä. Nämä hyödyttömyytensä vuoksi aivan järjettömät myöntymykset, joita päälliköt vaativat jäsenehdokkailta pelon teeskentelemiseksi, vaikka tiedettiin, että ei ollut mitään peljättävää, näyttivät hänestä äärimmäisen lapsellisilta ja joutavan taikauskoisilta.

Sitäpaitsi arka filosofi, joka vihasi kaikkea mieskohtaista esiintymistä, oli tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänen olisi täytynyt alistua maalitauluksi outojen ihmisten katseille, jotka ihmiset, sehän oli varmaa, hänestä enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti ilvehtisivät. Tästä johtui, että hän nähdessään säästyvänsä noilta kokeilta oli hyvin mielissään. Hän tunsi, miten jyrkästi vapaamuurarien periaatteet vaativat yhdenvertaisuuden noudattamista, joten hänen hyväkseen tehty poikkeus merkitsi voittoa.

Hän valmistautui nyt muutamalla sanalla vastaamaan puheenjohtajan kohteliaaseen sanatulvaan, mutta silloin korotti joku kuulijakunnasta äänensä.

— Ainakin, — virkkoi tämä terävästi värähtävä ääni, — koska luulette, että teidän on ruhtinaana kohdeltava miestä, joka on ihminen kuten mekin; koska te säästätte hänet ruumiilliselta ahdistukselta, ikäänkuin ei vapauden etsintä ruumiin kärsimysten kautta olisi vertauskuviamme, toivomme, että ette aio lahjoittaa kallisarvoista nimitystä tuntemattomalle toki tutkimatta häntä veljeskuntamme menojen mukaan ja saamatta häneltä uskontunnustustaan.

Rousseau kääntyi nähdäkseen henkilön kasvot, joka niin rajusti hyökäten iski voittajan riemuvaunuihin, tuntien silloin mitä suurimmaksi kummastuksekseen nuoren kirurgin, jonka hän samana aamuna oli tavannut Quai aux Fleursilla. Oman arvonsa tunto, ehkäpä halveksimisen tunne kallisarvoista nimitystä kohtaan esti hänet vastaamasta.

— Oletteko kuullut? — kysyi puheenjohtaja kääntyen Rousseaun puoleen.

— Täydellisesti, — vastasi ajattelija, jota oma, synkän kellarin holvin alla kajahtava äänensä hiukan väristytti. — Ja minua kummastuttavat nämä välikyselyt sitäkin enemmän, kun näen, kuka ne tekee. Mitä, mieskö, jonka virkana on taistella niin sanottuja ruumiillisia kärsimyksiä vastaan ja rientää kanssaveljiensä avuksi, olkootpa nämä sitten tavallisia ihmisiä tai vapaamuurareja… mitä, sellainenko mies tulee tänne saarnaamaan ruumiillisten kärsimysten tarpeellisuutta!… Hän käy omituista tietä viedäkseen ihmisen onneen, hankkiakseen sairaalle terveyttä.

— Tässä ei ole kysymys henkilöstä tai toisesta, — vastasi nuori mies innokkaasti. — Minä olen pyrkijälle tuntematon niinkuin hän on minulle. Olen johdonmukainen väitteessäni, että arvoisa presidentti on tehnyt väärin henkilöön katsoessaan. Minä en hänessä — (ja hän osoitti Rousseauta) — näe filosofia; suvaitkoon hän minun suhteeni ummistaa silmänsä lääkärille. Täten meidän ehkä on kuljettava vieretysten kaiken elinikämme silmäyksenkään, liikkeenkään koskaan ilmaisematta harrasta suhdettamme, joka järjestömme siteen solmimana kuitenkin on kaikkia jokapäiväisiä ystävyyssuhteita kiinteämpi. Toistan siis, että jos on katsottu sopivaksi säästää tulokkaalta koetukset, ovat ainakin kysymykset hänelle esitettävät. Rousseau ei vastannut mitään. Puheenjohtaja luki hänen kasvoillaan vastenmielisyyttä keskusteluun ja katumusta siitä, että oli tähän yritykseen antautunut.

— Veli, — sanoi hän käskevästi nuorelle miehelle, — teidän tulee olla ääneti, kun mestari puhuu, ettekä saa kevytmielisesti moittia hänen tekojaan, jotka ovat eittämättömiä.

— Minulla on oikeus tehdä välikysymyksiä, — vastasi nuori mies säveämmin.

— Oikeus välikysymyksiin kyllä, vaan ei moitiskeluun. Yhdistykseemme astuva veli on kyllin tunnettu, jotta emme liittäisi vapaamuurari-suhteisiimme naurettavaa ja tarpeetonta salaperäisyyttä. Kaikki saapuvilla olevat veljet tietävät hänen nimensä, ja hänen nimensä on takuu. Mutta koska olen varma, että hän itse rakastaa yhdenvertaisuutta, pyydän häntä antamaan kantaansa selvittävän vastauksen kysymykseen, jonka teen hänelle yksinomaan muodon vuoksi:

— Mitä etsitte yhdistyksestä?

Rousseau eteni kaksi askelta ja eroittuen joukosta silmäili kokoontuneita haaveellisesti ja surumielisesti.

— Minä etsin sieltä, — virkkoi hän, — mitä en sieltä löydä. Totuuksia, enkä saivarteluja. Miksi ympäröitsisitte minut tikareilla, jotka eivät pistä, myrkyillä, jotka ovat kirkasta vettä, laskuluukuilla, joiden alle on asetettu patjoja? Minä tunnen inhimillisten voimien apuneuvot. Minä tunnen ruumiillisen joustavuuteni tarmon. Jos sen taitatte, ei maksaisi vaivaa valita minua veljeksenne; kuolleena en voisi teitä palvella. Siis ette tahdo minua surmata, enempää kuin haavoittaakaan; eivätkä kaikki maailman lääkärit voisi vakuuttaa minua vihkimisen oivallisuudesta, jos siinä olisi minulta murskattu joku jäsen.

— Olen suuremmassa määrässä kuin te kaikki läpikäynyt tuskien oppiajan; olen tutkinut ruumista ja tunnustellut sieluakin. Kun olen suostunut tulemaan luoksenne, koska minua on siihen kehoitettu, — ja hän korosti tätä sanaa, — tein sen siksi, että luulin voivani olla hyödyllinen. Minä siis annan, enkä ota.

— Ah, ennenkuin te voisitte tehdä mitään minun puolustuksekseni, ennenkuin omin neuvoinne antaisitte minulle vapauden, jos minut vangitaan, leipää, jos minua näännytetään nälkään, lohdutusta, jos minulle tuotetaan murhetta, ennenkuin, sanon, olette vielä saaneet merkitystä, tämä veli, jonka tänään otatte yhdistykseenne, jos monsieur sen sallii, — lisäsi hän kääntyen Marat'n puoleen, — tämä veli on maksanut veronsa luonnolle, sillä edistys käy ontumalla, valaistus on hidasta, ja paikasta, mihin hän sortuu, kukaan teistä ei häntä pelasta…

— Te petytte, mainehikas veli, — virkkoi lempeä ja läpitunkeva ääni, jonka pehmeä sävy miellytti Rousseauta; — yhdistyksessä, johon suvaitsette liittyä, on enemmän kuin luulette. Siinä sykähtelee maailman koko tulevaisuus, — tiedättehän, että tulevaisuus merkitsee toivoa ja tietoa. Tulevaisuus on Jumala, joka on antava valonsa maailmalle, koska hän on luvannut sen antaa. Ja Jumala ei voi valehdella.

Tästä ylevästä kielestä kummastuneena Rousseau katsahti sinnepäin ja tunsi puhujan samaksi, vielä nuoreksi mieheksi, joka oli hänelle haastellut aamulla parlamentinistunnon aikana. Tämä verraten huolehditusti ja varsinkin hyvin arvokkaasti mustiin puettu mies seisoi lavan toista sivua vasten, ja hänen pehmeän valon kirkastamat kasvonsa säteilivät kaikessa luontaisessa kauneudessaan, viehättävyydessään ja ilmeikkyydessään.

— Ah, — sanoi Rousseau, — tieto, pohjaton kuilu! Te puhutte minulle tiedosta, lohdusta, tulevaisuudesta, lupauksista! Joku toinen puhuu aineesta, ankaruudesta ja väkivallasta. Ketä uskoa? Veljeskunnassa käy siis kuin maailman ahnaassa susilaumassa, joka liikkuu yläpuolellamme? Susia ja lampaita! Kuunnelkaa siis uskontunnustustani, koska ette ole sitä kirjoistani lukeneet.

— Kirjanne, — huudahti Marat, — ovat yleviä, sen myönnän; mutta ne ovat haaveita. te olette hyödyllinen samassa määrässä kuin Pythagoras, Solon ja viisastelija Cicero. Te osoitatte onnen, mutta keinotekoisen, tavoittamattoman, saavuttamattoman hyvän; te muistutatte sellaista henkilöä, joka tahtoisi elättää nälkiintynyttä joukkoa auringon enemmän tai vähemmän sateenkaaren värisiksi kirjavoittamilla saippuakuplilla.

— Oletteko nähnyt, — sanoi Rousseau rypistäen kulmiaan, — suurten luonnonmullistusten tapahtuvan valmistuksitta? Oletteko nähnyt ihmisen syntymisen, tuon jokapäiväisen ja kuitenkin suurenmoisen tapahtuman? Oletteko nähnyt hänen syntyvän keräämättä yhdeksän kuukauden aikana ainetta, voimaa ja elämää äitinsä kupeista? Oh, te tahdotte, että teoilla synnyttäisin maailman uudestaan?… Se ei olisi uudestisyntymistä, monsieur, vaan kumousta!

— Siis, — vastasi nuori kirurgi kiivaasti, — siis ette tahdo riippumattomuutta, ette tahdo vapautta?

— Päinvastoin, — väitti Rousseau, — sillä riippumattomuus on ihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä ja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon yhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla. Minä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen kasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen, niinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä yhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta liittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut: edistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.

Marat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.

— Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, — virkkoi hän, — Vergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka filosofia tahtoisi todellistuttaa.

Rousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että hänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa oli nimitetty rajuksi uudistajaksi.

Hän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja aran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa saanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.

Puheenjohtaja nousi.

— Oletteko kuulleet? — kysyi hän kokoontuneilta.

— Olemme, — vastasivat läsnäolijat.

— Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme yhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?

— Kyllä, — myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei osoittanut suurta yksimielisyyttä.

— Tehkää sitten vala, — sanoi puheenjohtaja Rousseaulle.

— Minulle olisi ikävää, — vastasi filosoofi tavallaan ylpeästi, — tuottaa mielipahaa eräille tämän yhdistyksen jäsenille, ja minun on vielä toistettava äskeiset sanani; ne ovat vakaumukseni ilmaisu, jos olisin puhuja, pukisin ne mieltäkiehtovaan asuun; mutta kieleni on uppiniskainen ja pettää aina ajatukseni, kun vaadin siltä välitöntä tulkintaa.

— Tahdon lausua, että syrjässä tästä yhdistyksestä teen enemmän maailmalle ja teille kuin tekisin uutterasti noudattamalla teidän tapojanne. Jättäkää minut siis töihini, heikkouteeni, yksinäisyyteeni. Olen sanonut, että kallistun hautaa kohti: huolet, sairaus, kurjuus työntävät minua sinne tehokkaasti. Te ette voi hidastuttaa tätä luonnon suurta työtä; jättäkää minut, minä en sovellu kulkemaan ihmisten parissa, minä vihaan ja pakenen heitä. Kuitenkin palvelen heitä, koska itsekin olen ihminen ja koska heitä palvellessani kuvittelen heidät paremmiksi kuin ovat. Nyt olette kuulleet koko ajatukseni; en enää virka sanaakaan.

— Kieltäydytte siis valasta? — kysyi Marat hiukan liikutettuna.

— Kieltäydyn varmasti; en tahdo liittyä yhdistykseen, liian monet todistukset osoittavat minulle, että olisin siinä hyödytön.

— Veli, — sanoi tuntematon sovittavalla äänellä, — sallikaa minun nimittää teitä siksi, sillä olemme todellakin veljiä kaiken ihmishengen laskelmoimisen ulkopuolella. Veli, älkää antako hetkellisen, joskin hyvin luonnollisen närkästyksen pidättää itseänne; uhratkaa hiukan oikeutetusta ylpeydestänne; tehkää meidän tähtemme, mikä teille on vastenmielistä. Teidän neuvonne, teidän mielipiteenne, teidän läsnäolonne tietää valoa! Älkää työntäkö meitä poissaolonne ja kieltäymyksenne kaksinkertaiseen yöhön.

— Te erehdytte, — virkkoi Rousseau, — minä en riistä teiltä mitään, koska en teille milloinkaan antaisi enempää kuin olen antanut koko maailmalle, ensimäiselle kirjojani avaavalle lukijalle, sanomalehtien ensimäiselle tulkinnalle. Jos tahdotte Rousseaun nimen ja olemuksen…

— Me tahdomme! — huudahtivat useammat äänet kohteliaasti.

— Ottakaa silloin kokoelma teoksiani, asettakaa ne puheenjohtajanne pöydälle, ja kun vetoatte mielipiteisiin ja minun vuoroni tulee lausua omani, avatkaa kirjani, niin löydätte sieltä ajatukseni, mielipiteeni.

Rousseau astahti lähteäkseen.

— Hetkinen! — virkkoi kirurgi; — tahto on vapaa, kuuluisan ajattelijan yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin; mutta olisi kaiketi säännötöntä laskea pyhäkköömme maallikko, joka minkään, edes äänettömän lupauksen sitomatta voisi, silti olematta epärehellinen mies, ilmaista mysteeriomme.

Rousseau maksoi takaisin hänen äskeisen säälinhymynsä.

— Vaaditte minulta siis vaiteliaisuusvalaa? — virkkoi hän.

— Niin juuri.

— Olen valmis.

— Olkaa hyvä ja lukekaa kaava, veli esimies, — kehoitti Marat.

Esimies lukikin seuraavan kaavan:

"Minä vannon suuren, ikuisen Jumalan, maailman kaikkeuden luojan ja ylempieni sekä minua ympäröivän kunnioitettavan seuran edessä, etten koskaan ilmaise, tee tunnetuksi tai kirjoita mitään siitä, mitä silmieni nähden tapahtui, tuomiten itseni varomattomasti menetellessäni rangaistavaksi suuren perustajan ja ylempieni lakien mukaan sekä isieni vihan ansainneeksi."

Rousseau kohotti jo kättänsä, kun tuntematon, joka oli kuunnellut ja seurannut väittelyä jonkinlaisella kenenkään häneltä kiistämättömällä arvovallalla, vaikka hän itse oli ollut joukkoon sekaantuneena, lähestyi puheenjohtajaa, kuiskaten hänen korvaansa muutaman sanan.

— Se on totta, — vastasi esimies.

Ja hän lisäsi;

— Te olette ihminen ettekä veljeskunnan jäsen, olette kunniallinen mies, joka olette saapunut seuraamme vain lähimäisenämme. Luovumme tässä senvuoksi ominaisuudestamme pyytääksemme teitä ainoastaan kunniasanallanne vakuuttamaan unohtavanne kaiken, mitä on välillämme tapahtunut.

— Niinkuin aamuhetken unelman; vannon sen kautta kunniani, — vastasi Rousseau liikutettuna.

Tämän lausuttuaan hän lähti, ja monet jäsenistä hänen jälkeensä.

3.

Selostus.

Toisen ja kolmannen arvoluokan jäsenten poistuttua jäi looshiin vain seitsemän veljeä. Nämä olivat seitsemän päämiestä. He tunsivat toisensa merkkien avulla, jotka todistivat, että heidät oli vihitty korkeimpaan luokkaan.

Heidän ensimäisenä huolenaan oli sulkea ovet; ja kun ovet olivat suljetut, heidän puheenjohtajansa ilmaisi itsensä, näyttämällä sormusta, johon oli kaiverrettu salaperäiset kirjaimet L.P.D.

Tämän presidentin toimena oli veljeskunnan ylin kirjeenvaihto.

Hän oli kosketuksissa kuuden muun mestarin kanssa, jotka asuivat

Sveitsissä, Venäjällä, Ameriikassa, Ruotsissa, Espanjassa ja

Italiassa.

Hän toi muutamia tärkeimpiä virkatovereiltansa saamiansa asiakirjoja esittääkseen ne arvokkaampien vihittyjen piirille, johon kuuluvat olivat muiden yläpuolella ja häntä itseään alempana.

Olemme tunteneet tämän päällikön Balsamoksi.

Tärkein näistä kirjeistä sisälsi uhkaavan uutisen. Se saapui

Ruotsista ja oli Svedenborgin kirjoittama.

"Valvokaa etelässä, veljet!" sanoi hän. "Sen hehkuva vaikutus on synnyttänyt kavaltajan. Tuo kavaltaja on saattava teidät turmioon.

"Valvokaa Pariisissa, veljet! Kavaltaja oleskelee siellä; veljeskunnan salaisuudet ovat hänen käsissään, häntä yllyttää vihan tunne.

"Minä kuulen ilmiannon kumeasta siipien suhinasta, kuiskailevasta äänestä. Näen kauhean koston, mutta ehkä se saapuu liian myöhään. Sillävälin, veljet, valvokaa, valvokaa! Toisinaan riittää kavaltava kieli, vaikka sen tiedot olisivat kuinkakin epätäydellisiä, perinpohjaisesti rikkomaan varsin taitavasti rakennetut suunnitelmamme."

Veljet katselivat toisiaan mykkinä kummastuksesta. Juron illuminaatin [kts. "Lääkärin muistelmia", 33. siv. Suom.] kieli, hänen ennalta näkemisensä, jolle monet sattuvat esimerkit antoivat mahtavan vaikutusvoiman, synkistivät melkoisesti Balsamon johtamaa neuvostoa.

Hän itsekään, uskoen Svedenborgin selvänäköisyyteen, ei voinut välttää vakavaa ja tuskallista vaikutusta, jonka hän kirjeen luettuansa sai.

— Veljet, — lausui hän, — tuo haltioitunut profeetta erehtyy harvoin. Valvokaa siis, kuten hän teitä kehoittaa. Nyt tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että taistelu alkaa. Älkäämme antako noiden naurettavien vihollisten voittaa itseämme, vihollisten, joiden vallan perustuksia me täydessä turvassa kaivamme. Heidän käytettävinään on, älkää unohtako sitä, rahalla ostettuja puoluelaisia. Se on voimakas ase tässä maailmassa niiden sielujen keskuudessa, jotka eivät näe ajallisen elämän rajoja kauemmaksi. Veljet, kavahtakaamme palkattuja, kavaltajia.

— Tuo pelko näyttää minusta lapselliselta, — virkkoi eräs ääni; — päivä päivältä kasvaa voimamme, ja meitä johtavat loistavat nerot ja tarmokkaat kädet.

Balsamo kumarsi imartelijaa ylistyksestä.

— Niin, mutta, kuten mainehikas presidenttimme sanoi, petos hiipii kaikkialle, — vastasi eräs veljistä, joka ei ollut kukaan muu kuin haavalääkäri Marat. Nuoruudestaan huolimatta oli hänet ylennetty korkeampaan arvoon, jonka vuoksi hän nyt ensi kertaa oli saapuvilla neuvoskunnan istunnossa. — Muistakaa, veljet, että laittamalla syötin kaksinkertaiseksi voi kaapata suuremman saaliin. Jos hra de Sartines kukkarollisella kultarahoja kykenee ostamaan salaisuuden joltakulta vähäpätöiseltä veljeltämme, voi ministeri miljoonalla tai arvonimen lupauksella ostaa sen joltakulta ylemmistämme. Ja eiväthän meillä alempiarvoiset veljet mitään tiedä.

— He tietävät korkeintaan muutamia toveriensa nimiä, ja nämä nimet eivät mitään tähdellistä ilmaise. Perussääntömme ovat ihmeellisesti laaditut, mutta niiden luonne on ilmeisen ylimysvaltainen; alemmat eivät tiedä mitään, eivät voi mitään; heidät kutsutaan kuulemaan tai puhumaan turhanpäiväisiä asioita; ja kuitenkin he aikaansa ja rahojansa uhraamalla lujittavat rakennustamme. Ajatelkaahan, nuo temput hankkivat meille ainoastaan kiveä ja muurisavea; mutta voisitteko tiileittä ja laastitta rakentaa taloa? Ka, tuosta työstä suoritetaan pieni palkka, ja kuitenkin pidän minä sen tekijöitä samanarvoisina kuin arkkitehtiä, jonka suunnitelma luo ja elävöittää koko homman; ja minä pidän heitä hänen arvoisinaan siksi, että he ovat ihmisiä, ja koska ajattelijan silmissä jokainen ihminen on toisensa vertainen, hän kun kantaa osansa kurjuudesta ja kohtalon kohluista yhtä hyvin kuin toinenkin ja hän kun on vielä suuremmassakin vaarassa saada surmansa putoavasta kivestä tai murskautua särkyvien telineitten alle.

— Minä keskeytän teidät, veli, — virkkoi Balsamo. — Te siirrytte pois kysymyksestä, jonka pitäisi olla huomiomme ainoana esineenä. Teidän vikanne on innostua liiaksi ja yleistää keskustelut. Tänään ei ole selviteltävä, onko perussääntömme hyvä vai huono, vaan ylläpidettävä tuon perussäännön lujuutta ja eheyttä. Jos tahtoisin väitellä kanssanne, niin vastaisin: Ei, ohjauksen mukaan liikkuva työkalu ei ole luovan neron vertainen; työntekijää ei voi verrata arkkitehtiin; käsivarsi ei ole aivojen arvoinen.

— Jos herra de Sartines vangitsee jonkun alimmista veljistämme, — huudahti Marat kiihtyneenä, — eikö hän yhtä hyvin lähetä häntä Bastiljiin nääntymään kuin teidät tai minut?

— Sen myönnän; mutta siitä koituu vahinkoa vain yksilölle eikä veljeskunnalle, jonka menestyksen täytyy meille olla kaikkea muuta kallimpaa. Mutta jos ylimestarimme vangitaan, niin salaliitto pysähtyy; sillä kenraalin puutteessa sotajoukko menettää taistelun. Veljet, huolehtikaa siis päällikköjenne turvallisuudesta!

— Kyllä, matta huolehtikoot he myöskin meidän turvallisuudestamme.

— Se on heidän velvollisuutensa.

— Ja rangaistakoon heidän virheensä kaksinkertaisesti.

— Vielä kerran, veljeni, te siirrytte veljeskuntamme perussäännöistä. Ettekö tiedä, että vala, joka sitoo yhdistyksemme jäsenet, on sama, ja että kaikkiin sovellutetaan samat rangaistukset?

— Suuret ne aina välttävät.

— Se ei ole mestariemme mielipide, veljet; kuunnelkaa, mitä ennustajamme Svedenborg, joka on etevimpiä joukossamme, sanoo kirjeensä lopulla; näin hän lisää:

"Onnettomuuden aiheuttaa eräs korkea-arvoinen jäsen, jolla on hyvin tärkeä asema veljeskunnassa, tai ellei hän täsmälleen sitä aiheutakaan, hän ei silti ole vähemmän syypää. Muistakaa, että tuli ja vesi voivat liittoutua: toinen antaa valon, toinen saattaa salat ilmi. Valvokaa, veljet! Varokaa kaikkea ja kaikkia! Valvokaa!"

— Toistakaamme siis, — virkkoi Marat, takertuen Balsamon puheessa ja Svedenborgin kirjeessä siihen puoleen, mitä hän tahtoi painostaa, — toistakaamme siis meitä sitova vala ja päättäkäämme noudattaa sitä kaikessa ankaruudessaan, olkoon pettäjä tai petoksen aiheuttaja ken tahansa.

Balsamo mietti hetkisen ja nousten istuimeltaan lausui sitten hitaalla, juhlallisella ja peloittavalla äänellä sanat, jotka lukijamme jo kerran ovat nähneet:

"Ristiinnaulitun Pojan nimessä vannon murtavani lihalliset siteet, mitkä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, sukulaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, päälliköihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle olen luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelustani.

"Vannon ilmoittavani päällikölle, jonka veljeskunnan sääntöjen mukaan tunnustan, kaiken, mitä olen nähnyt, tehnyt, havainnut, lukenut tai kuullut, oppinut tai arvannut, vieläpä tutkivani ja urkkivani sitäkin, mitä en ole saanut silmin nähdäkseni.

"Kunnioitan myrkkyä, rautaa ja tulta välikappaleina maapallon puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lamauksella totuuden ja vapauden vihollisista.

"Minä alistun vaikenemisen lakiin: suostun kuolemaan kuin ukkosen iskemänä, sinä päivänä kuin olen rangaistuksen ansainnut, ja odotan valittamatta veitsen iskua, joka on tavoittava minut, missä maailman kolkassa lienenkin."

Silloin nuo seitsemän miestä, jotka muodostivat tämän synkän seuran, toistivat valan sanasta sanaan ja avopäin.

Sittekun nuo juhlalliset sanat olivat lausutut, virkkoi Balsamo;

— Olemme siis turvatut; älkäämme enää sekoittako sivuseikkoja keskusteluumme. Minun on selostettava komitealle vuosikauden tärkeimmät tapaukset.

— Asiat, joiden johto Ranskassa on ollut minun huolenani, tarjoavat mielenkiintoa teidänlaisillenne valistuneille ja innokkaille hengille.

— Minä alotan.

— Ranska sijaitsee Euroopan keskellä niinkuin sydän sijaitsee ruumiin keskessä; se elää, se elähdyttää. Sen vavahteluista on etsittävä syy kaikkeen häiriöön ja sairauteen koko elimistössä.

— Olen siis saapunut Ranskaan ja ryhtynyt tutkimaan Pariisia kuten lääkäri tutkii sydäntä: olen kuunnellut, olen tunnustellut, olen kokeillut. Kun vuosi sitten tulin tänne, oli kuningaskunta vaipumassa; nykyisin tappavat sen paheet. Minun on täytynyt jouduttaa tämän kuolettavan mässäilyn ja irstailun vaikutusta ja siksi olen niitä suosinut.

— Yksi este oli tielläni; se este oli mies, joka, vaikka hän ei ollut ensimäinen kuninkaasta, kuitenkin oli kuninkaan jälkeen valtakunnan mahtavin.

— Hänellä oli muutamia niitä ominaisuuksia, jotka miellyttävät muita ihmisiä. Tosin oli hän liian ylpeä, mutta hän käytti ylpeyttänsä töittensä hyväksi; hän osasi lieventää kansan orjuutta uskottelemalla sille, jopa toisinaan näyttämälläkin sille, että se oli osana valtiosta. Ja silloin tällöin neuvottelemalla sen kanssa sen omasta kurjuudesta hän kohotti lipun, kansallisen hengen lipun, jonka ympärille joukot aina kerääntyvät.

— Hän vihasi englantilaisia, Ranskan luonnollisia vihollisia; hän vihasi hallitsijan lemmittyjä työtätekevien luokkien luontaisina vihollisina. Ka, jos tuo mies olisi ollut vallantavoittelija, jos hän olisi kuulunut meihin, jos hän olisi astunut meidän teitämme, toiminut tarkoitusperäämme varten, olisin häntä säästänyt, olisin kannattanut hänen valtaansa, olisin tukenut häntä kaikin keinoin, jotka voin suojattejani avustaakseni luoda; sillä madonsyömän kuningasvallan paikkailemisen asemesta olisi hän sen meidän kanssamme määrättynä päivänä kukistanut. Mutta hän kuului ylimysluokkaan, hänellä oli synnynnäinen kunnioitus ensimäistä arvoastetta kohtaan, jota hän ei tahtonut tavoitella, monarkiaa kohtaan, jonka kimppuun hän ei uskaltanut hyökätä. Kuningasta halveksiessaan hän silti säästi kuningasvaltaa, tekipä enemmänkin, hän asettui kilveksi tuolle kuningasvallalle, jota vastaan meidän iskumme kohdistuvat. Parlamentti ja kansa, jotka suuresti kunnioittivat tätä elävää salpaa kuninkaallisia etuoikeuksia laajentavan anastushalun edessä, pysyivät itsekin kohtuullisina vastustuksessaan, ollen varmoja voimakkaasta avusta, kun hetki tulisi.

— Käsitin tilanteen. Ryhdyin kukistamaan hra de Choiseulia.

— Tämän mahtavan työn, johon kymmenen vuoden aikana oli liittynyt niin paljon vihaa ja harrastuksia, aloitin ja lopetin muutamassa kuukaudessa keinoilla, joita on tarpeetonta teille mainita. Salaseikalla, joka on osana voimastani, sitä suuremmasta, kun se voima pysyy iäti kätkettynä kaikkien silmiltä ja ilmenee ainoastaan vaikutuksissaan, olen kukistanut, karkoittanut hra de Choiseulin ja sen seurauksena aikaansaanut pitkän sarjan mielipahaa, pettymyksiä, voivotuksia ja suuttumusta.

— Ja nyt kantaa työ hedelmiänsä; nyt koko Ranska vaatii Choiseulia takaisin ja nousee palauttaakseen hänet, kuten orvot kohottavat katseensa taivaan puoleen, kun Jumala on temmannut heiltä isän.

— Parlamentit käyttävät ainoata oikeutta, mikä niillä on, elottomuutta. Ne lakkaavat toimimasta. Hyvin järjestetyssä ruumiissa, jollainen ensiluokkaisen valtion pitää pila, yhden tärkeimmän elimen halvautuminen tietää kuolemaa; ja parlamentti on yhteiskuntaruumiille, mitä vatsa on ihmiselle; kun säädyt eivät enää toimi, niin kansa, valtion sisukset, ei enää tee työtä eikä siis enää suorita maksuja; kulta, valtioruumiin veri, tyrehtyy.

— Tahdotaan tietenkin taistella, mutta kuka voi taistella kansaa vastaan? Sitä ei tee armeija, tämä kansakunnan tytär, joka syö maalaisen leipää, joka juo viinitarhurin viiniä. On jälellä vain kuninkaan talous-, etuoikeutetut osastot, henkivartijat, sveitsiläiset, muskettisoturit, kaikkiaan tuskin viisi- tai kuusituhatta miestä! Mitä voi tuo kourallinen kääpiöitä, kun kansa jättiläisenä nousee?

— Nouskoon se siis, nouskoon! — huusivat useat äänet.

— Niin, niin, työhön! — innostui Marat.

— Nuori mies, en ole vielä kysynyt teidän mielipidettänne, — virkkoi Balsamo kylmästi.

— Tämä joukkojen kapinallinen kiihtymys, — jatkoi hän, — tämä heikkojen, mutta lukumääränsä vuoksi voimakkaaksi käyneiden kapina eristettyä mahtajaa vastaan, voisi vähemmän perinpohjaisten, puolikypsyneiden, vähän kokeneiden toimesta heti alottaa vaikutuksensa ja saavuttaisi vauhtiakin niin helposti, että se minua peloittaa. Mutta minä olen miettinyt, minä olen tutkinut. Minä olen astunut itse kansan keskuuteen ja sen asuun puettuna, sen kärsivällisyydellä varustettuna, sen muokkaamattoman karkeuden itselleni lainaten olen katsellut sitä niin läheltä, että olen sulautunut kansaan. Minä tunnen sen siis tänään. En siis enää sen suhteen erehdy. Se on voimakas, mutta se on tietämätön; se on ärtyisä, mutta se ei kanna kaunaa; sanalla sanoen se ei vielä ole kypsä kapinaan, siihen, mitä minä kapinalla ymmärrän ja sellaiseen, jota minä tahdon. Siltä puuttuu oppia, joka näyttää sille tapahtumat esimerkin ja hyödyllisyyden kaksoisvalossa; siltä puuttuu omien kokemustensa muisto.

— Se muistuttaa niitä rohkeita nuorukaisia, joiden olen nähnyt kansanjuhlissa Saksassa kilvoitellen nousevan laivan mastoon, minkä huippuun maavouti oli ripustuttanut sianliikkiön tai hopeapikarin. He hyökkäsivät kuumina kiihkosta ja kiipesivät ihmeteltävällä nopeudella; mutta perille päästessään, kun enää vain oli käsivarsi ojennettava palkintoa tavoittamaan, heidän voimansa uupuivat ja he laskeutuivat alas kansajoukon ilkkuessa.

— Se tapahtui heille ensi kerralla, kuten teille juuri sanoin; toisella kertaa he säästivät voimiaan ja hengitystään, mutta ottamalla liiaksi aikaa he tappasivat hitaudesta, niinkuin ennen olivat tehneet liiallisen kiireen vuoksi. Kolmannella kerralla he vihdoin valitsivat keskitien kiirehtimisen ja hitauden välillä ja tällä kertaa he onnistuivat. Kas siinä suunnitelma, jota olen miettinyt. Yrityksiä, yhä uusia yrityksiä, jotka lakkaamatta lähentävät meitä päämaaliin, kunnes tulee päivä, jolloin pettämätön menestys sallii meidän sen saavuttaa.

Balsamo lakkasi puhumasta, ja lakatessaan puhumasta hän katsahti kuulijoihinsa, joita kuohuttivat kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden intohimot.

— Puhukaa, veli, — virkkoi hän Marat'lle, joka oli kaikkia muita kiihkeämpi.

— Esitän sanottavani lyhyesti, — lausui Marat; — yritykset nukuttavat kansoja, milloin eivät lannista niiden rohkeutta. Kokeileminen on Geneven kansalaisen hra Rousseaun oppia, tuon suuren runoilijan, mutta hitaan ja arkailevan neron, hyödyttömän kansalaisen, jonka Plato olisi karkoittanut tasavallastansa! Odottaa, yhä odottaa! Maalaisväestön vapauttamisesta, Pariisin nuijakapinasta asti [Kaarlo VI:n aikana, jolloin kapinaan nousseet pariisilaiset käyttivät nuijia aseinaan, Suom.] olette te jo odottaneet neljäsataa vuotta! Laskekaa odottaessa kuolleet sukupolvet ja rohjetkaa vieläkin ottaa tulevaisuuden tunnuslauseeksi tuo turmiollinen sana: odottakaamme! Rousseau puhuu meille siitä vastustuksesta, jollaista tehtiin suurella vuosisadalla, kuten vastustivat markiisien edessä ja kuninkaan jalkojen juuressa Molière huvinäytelmissään, Boileau satiireissaan ja la Fontaine saduissaan.

— Vaivaista ja heikkoa vastustusta, joka ei ole vaaksan vertaa edistänyt ihmisyyden asiaa. Pienet lapset toistelevat noita verhottuja opinkappaleita niitä ymmärtämättä ja nukahtavat niitä kertaillessaan. Myös Rabelais on teidän mielestänne politikoinut; mutta sille valtioviisaudelle nauretaan, eikä kukaan siitä paranna tapojansa. Ka, oletteko kolmeensataan vuoteen nähneet ainoatakaan väärinkäytöstä poistettavan? Kylliksi runoilijoita, kylliksi teoreetikkoja! Töitä, toimintaa! Olemme jo kolmen vuosisadan kuluessa Ranskaa lääkinneet, mutta nyt on aika kirurgin vuorostaan esiintyä leikkelyveitsi ja saha kädessä. Yhteiskunta potee kuolemanvihoja, pysäyttäkäämme mädännys raudalla. Odottakoon ken nousee pöydästä levähtääkseen pehmeillä nurmilla, joiden ruusunlehvät hän orjillaan puhalluttaa pois; sillä tyydytetty vatsa synnyttää aivoissa kutkuttavia höyryjä, jotka niitä elvyttävät ja saattavat tuntemaan onnea. Mutta nälkä, kurjuus, epätoivo eivät tule ravituiksi eivätkä löydä lohtua säkeistöistä, mietelauseista ja kertomarunoista. Ne kohottavat äänekkäitä huutoja suurissa kärsimyksissään. Kuuro, ken ei noita valituksia kuule; kirottu, ken ei niihin vastaa. Kapina, vaikka sen täytyisi tukehtuakin, valaisee mieliä enemmän kuin kymmenen vuosisadan ohjeet, enemmän kuin kolmen vuosisadan esimerkit; se valaisee kuninkaat, elleipä heitä kukistakaan. Ja siinä on paljon, siinä on kylliksi!