Читать книгу Neiti de Taverney - Alexandre Dumas - Страница 6

Balsamo katseli kauan tätä vaimoa tai pikemminkin tarkkasi hänen omituista luonnettaan, joka muuten olikin heti ensi näkemällä kiinnittänyt hänen tutkivan silmänsä.

Ovenvartijatar astui siis huoneeseen kirje kädessä ja sanoi vanhan naisen (sillä kurjuuteen tuomitut naiset käyvät vanhoiksi jo kolmikymmenvuotiaina) muikealla äänellä:

— Hra Marat, tässä on pyytämänne kirje.

— Kirjettä en halunnut, vaan teitä minä tahdoin tavata, — vastasi

Marat.

— Kah, tässä olen, hra Marat, valmiina palvelukseenne. — Matami

Grivette kumarsi. — Mitä haluatte?

— Tahtoisin saada tietoja kellostani, — virkkoi Marat; — senhän arvaattekin.

— Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen päivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.

— Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta kello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan alle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se minulta varastettaisiin.

— Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla siellä.

Ja teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin voimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa somistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli kellonsa piiloittanut.

— Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, — sanoi nuori mies — mutta kello?

— Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne asettanut, hra Marat?

— No, niinhän teille juuri sanoin…

— Etsikää tarkoin.

— Oh, olen etsinyt, — virkkoi Marat vihaisin katsein.

— Sitten olette sen hukannut.

— Mutta sanonhan teille, että eilen sen itse panin tuonne kynttilänjalan alle.

— Joku on sitten käynyt täällä, — selitti nainen vain; — te otatte vastaan niin paljon ihmisiä, niin paljon tuntemattomia!

— Verukkeita, verukkeita! — huudahti Marat, kiivastuen yhä enemmän. — Tiedätte hyvin, että eilisestä täällä ei ole ketään käynyt. Ei, ei, kelloni on mennyt samaa tietä kuin viimeisen keppini hopeanuppi, samaa tietä kuin pieni hopealusikkani, tiedättehän, ja kuusiteräinen veitseni! Minulta varastetaan, rouva Grivette, minulta varastetaan. Olen sietänyt monta seikkaa, mutta en siedä tätä, muistakaa se!

— Mutta, monsieur, — kysyi matami Grivette, — syytättekö ehkä minua?

— Teidän on pidettävä huolta tavaroistani.

— Avain ei ole yksistään minun hallussani.

— Te olette ovenvartijatar.

— Maksatte minulle écun kuukaudelta ja tahtoisitte, että palvelisin teitä kymmenen edestä.

— Vähät välitän, palveletteko minua hyvin vai huonosti mutta varastamista en mitenkään siedä.

— Monsieur, minä olen kunniallinen nainen.

— Kunniallinen nainen, jonka jätän poliisikomisariuksen haltuun, ellei kelloani tästä tunnin päähän ole löytynyt.

— Poliisikomisariuksenko haltuun?

— Niin.

— Minunlaiseni rehellisen naisen poliisikomisariuksen haltuun?

— Rehellisen naisen, rehellisen naisen!…

— Niin, ja josta hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa, kuuletteko!

— Jo riittää, rouva Grivette.

— Ah, aavistin teidän epäilevän minua jo lähtiessänne.

— Minä olen epäillyt teitä siitä asti, kun keppini nuppi katosi.

— Kah, minä sanon vuorostani teille erään asian, hra Marat.

— Minkä?

— Että teidän poissaollessanne olen neuvotellut…

— Kenen kanssa?

— Naapurieni kanssa.

— Mistä asiasta?

— Siitä, josta minua epäilitte.

— Enhän teille siitä vielä ollut mitään virkkanut.

— Minä näin sen hyvin.

— Ja naapurit? Olen utelias tietämään, mitä ne teille sanoivat, ne naapurit.

— Ne sanoivat, että jos te minua epäilette ja onnettomuudeksenne ilmaisisitte epäilyksenne jollekulle, niin oli kuljettava päähän asti.

— Häh?

— Oli nimittäin todistettava, että kello oli viety.

— Se on viety, koska se oli tuolla eikä sitä enää siellä ole.

— Niin, mutta että minä olisin sen ottanut, minä olisin sen ottanut, kuuletteko! Haa, oikeuden edessä vaaditaan todistuksia; teidän omaa sanaanne ei uskota, hra Marat; te, näettekös, ette ole meitä parempi, hra Marat.

Yhäti tyynenä Balsamo katseli tätä näytelmää. Hän huokasi, että vaikka Marat'n vakaumus ei suinkaan horjunut, tämä kuitenkin alensi ääntään.

— Vieläpä niin, — jatkoi ovenvartijatar, — että ellette ottamalla sanojanne takaisin tunnusta rehellisyyttäni, näettekös, ja anna minulle hyvitystä, niin minä menenkin komisariusta etsimään, kuten talonisäntämme minua juuri äsken neuvoi.

Marat puri huultansa. Hän tiesi, että tässä oli todellinen vaara. Isäntä oli vanha, liikeasioista yksityselämään vetäytynyt rikas kauppias. Hän asui kolmannen kerroksen huoneustossa, ja korttelissa juoruiltiin, että hän kymmenkunnan vuotta aikaisemmin oli suuresti suosinut ovenvartijatarta, joka ennen oli ollut keittiötyttönä hänen vaimollaan.

Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että Marat, jonka luona kävi salaperäisiä vierailijoita, Marat, joka ei ollut mikään vakavarainen nuori mies, Marat, joka eli ikäänkuin hiukan piilossa ja oli hiukan herättänyt poliisiviranomaisten epäluuloa, ei halunnut tulla tekemisiin komisariuksen kanssa, sillä siten hän olisi joutunut hra de Sartines'n käsiin, joka hyvin mielellään lueskeli Marat'n kaltaisten nuorten miesten papereita ja mielellään lähetti näiden kauniiden kirjoitelmien kyhääjät sellaisiin mietiskelykoteihin kuin Vincennes, la Bastille, Charenton ja Bicêtre.

Hän siis alensi ääntänsä; mutta samassa suhteessa ovenvartijatar korotti omaansa. Syytetystä hän oli muuttunut syyttäjäksi. Siitä oli seurauksena, että tämä hermostunut ja hysteerinen nainen kiihtyi kuin ilmavirran kohtaama lieska.

Uhkauksia, valoja, huutoja, kyyneleitä, kaikkea hän käytti. Siitä nousi todellinen myrsky.

Silloin oli Balsamon mielestä aika tulla väliin; hän astahti vaimoa kohti suorana ja uhkaavana keskelle huonetta ja katsahtaen häneen kaamea kiilto silmissä hän asetti kaksi sormea rinnallensa ja lausui, ei huulillaan, vaan silmillään, ajatuksellaan, kaiken tahtonsa voimalla sanan, jota Marat ei voinut kuulla.

Matami Grivette vaikeni heti, horjui ja menettäen tasapainonsa kulki takaperin silmät hirveästi laajenneina ja vaipui tämän magneettisen kipinän mahdin musertamana sanaa sanomatta vuoteelle.

Pian hänen silmänsä sulkeutuivat ja avautuivat terien kuitenkaan tällä kertaa näkymättä; hänen kielensä liikkui kouristuksentapaisesti, vartalo ei hievahtanut, ja kuitenkin kädet vapisivat kuin kuumeen puistattamina.

— Ohoo, — huudahti Marat, — aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!

— Niin.

— Hän siis nukkuu?

— Hiljaa! — varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen: — Monsieur, — virkkoi hän, — on tullut hetki, jolloin kaikki epäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös tuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.

Marat totteli.

— No? — kysyi hän.

— Malttakaas.

Ja ottaen kirjeen Marat'n käsistä:

— Tiedättekö, keltä tämä kirje on? — kysyi Balsamo näyttäen kirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.

— En, monsieur, — vastasi tämä.

Balsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.

— Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.

— Hän ei osaa, — sanoi Marat.

— Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?

— Tietysti.

— No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan sitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.

Marat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva Grivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon voimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki, seuraavat sanat:

'Paras Hippokrateeni.

Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?

Tietystikin osa niistä juodaan.

Ystäväsi L. David.'

Tämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.

Marat pudotti paperin.

— Ka, — sanoi Balsamo, — näette, että Grivette-rouvallakin on sielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.

— Ja omituinen sielu, — virkkoi Marat, — sielu, joka osaa lukea, vaikka ruumis ei siihen kykene.

— Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi jäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä kirje, kun hän on herännyt, — kun ruumis on varjollansa verhonnut sielun, niin näette.

Marat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa kapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.

— Nyt, — jatkoi Balsamo, — siirrymme siihen, mikä teille on

mielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta.

— Rouva Grivette, — sanoi hän sitten, — kuka on ottanut hra

Marat'n kellon?

Haltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.

— Minä en tiedä, — sanoi hän.

— Te tiedätte sen varsin hyvin, — väitti Balsamo, — ja olette sen sanovakin. — Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: — Kuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.

— Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra

Marat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?

— Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.

— Sitä en tiedä.

— Näette, — huomautti Marat, — itsetajunta on läpitunkematon turvapaikka.

— Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, — sanoi Balsamo, — niin pian tulette vakuutetuksi. — Sitten kääntyen ovenvartijaan: — Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!

— No, no, — hillitsi Marat, — älkää vaatiko mahdotonta.

— Te kuulitte, — tivasi Balsamo; — minä sanoin tahtovani. Silloin onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.

— Ei, ei, — sanoi hän, — mieluummin kuolisin!

— Niin, — huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman leimahtamaan hänen silmistään, — sinä kuolet, jos siksi tulee, mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?

Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.

— Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, — virkkoi Marat.

— Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo lähteä.

Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.

— Puhukaa, — sanoi hän, — puhukaa: kuka otti kellon?

— Matami Grivette, — vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.

— Ja milloin hän sen otti?

— Eilen illalla.

— Missä se oli?

— Kynttilänjalan alla.

— Ja mihin hän sen pani?

— Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?

— Numeroon 29.

— Mihin huonekertaan?

— Viidenteen.

— Kenelle hän sen siellä antoi?

— Eräälle suutarinkisällille.

— Mikä hänen nimensä on?

— Simon.

— Kuka hän on?

Nukutettu oli vaiti.

— Kuka hän on? — toisti Balsamo.

Sama äänettömyys.

Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä, ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan kuiskaamaan:

— Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.

— Hiljaa! — viittasi Balsamo. — Antakaa omantunnon puhua.

Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon, kysyi:

— Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?

— Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon.

Silloin paholainen kiusasi häntä.

— Tekikö matami Grivette sen puutteesta?

— Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.

— Hän siis lahjoitti sen?

— Niin.

— Simonilleko?

Nukutettu ponnistausi.

— Simonille.

Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti hillittömään itkuun.

Balsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset epäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä hirvittävää näytelmää.

— Niin, monsieur, — virkkoi hän, — näette vihdoin sielun taistelun ruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin umpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö nyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että kaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää kieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta, nuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on valtavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa, opiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon, älkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne. Hyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä aarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen olette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä taltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.

Hän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan nuoren miehen poskille.

Marat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen hämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.

Tämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin tahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de Sartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä hervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen tykytyksiä, ja hän pelkäsi.

Hänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen luokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:

— Tulkaa kanssani, hra Marat.

— Mihin sitten?

— Saint-Jacques'n kadulle.

— Minkätähden?

— Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka oli vaipunut tuolille, nousi ylös.

Silloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita alas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat askelmia.

Marat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan murskaavan päänsä.

Portaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren miehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa talon ullakkokerrokseen asti.

Grivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti, että hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva mies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties kolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt ovenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami Grivetteä mies peräytyi.

Mutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä kuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja antoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen tohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin silmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä mielipuoleksi.

Tuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun hän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: — Hän herättää minut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä kuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän kipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä pidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen kaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.

"Olisiko todellakin omatunto?" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään kamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.

7.

Ihminen ja hänen työnsä.

Marat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä omaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva filosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen iltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän vai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti pöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau mietiskeli.

Hänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja filosofiset teoksensa Émile ja Yhteiskunnallinen sopimus. Silloin tällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan näitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.

"Ah hyvä Jumala!" virkkoi hän lukien Émilestä omantunnon vapautta käsittelevän kohdan, "onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista filosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt minunlaistani palon sytyttäjää!

"Mitä!" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. "Minä olen singahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja yhteiskuntaa vastaan…

"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat käyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille minä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut yhteiskunnan villitsijä…"

Hän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.

"Olen", sanoi hän, "parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat kirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata kertaa oikeassa.

"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka olen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin oli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka sytyttää koko maailman.

"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen veljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan satona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät yhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat tyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne siirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin… Oh, minä olen hyvin suuri rikoksentekijä!"

Hän luki vielä sivun Savoijalaisesta pastoristaan.

"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan…' Minä olen sen kirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat paheillensa.' Senkin olen kirjoittanut."

Ja Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.

"Minun syytäni siis on", sanoi hän, "että nuo veljet yhtyvät veljiin; eräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista; sieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat kavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi heidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:

"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia; meillä on täällä filosofian kurssi.'

"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse peljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin ampiaispesiin!"

Ajatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi geneveläistä filosofia.

"Minäkö kapinanhankkija!" mutisi hän. "Kyllä minua todellakin lapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?"

Hän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan astui sisään tuoden aamiaista.

Hän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa Yksinäisen mietteistä.

— Kas nyt, — sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti aivan kirjan päälle, — siinä ylpeä herrani peilailee itseään kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee itseään!

— No, Teresia, — virkkoi filosofi, — kärsivällisyyttä; jätä minut, en ole leikkituulella.

— Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? — vastasi toinen ivallisesti. — Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua keimailijaksi.

Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.

Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin mielessään.

— Kah, sinä mietiskelet! — virkkoi Teresia. — Sinä aiot jälleen kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä…

Rousseau värisi.

— Sinä haaveilet ihannenaisistasi, — sanoi hänelle Teresia, — sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea… tai ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.

Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.

— Ei, — vastasi filosofi. — Minä en enää kirjoita mitään pahennusta herättävää… Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla…

— Ohoh, — huudahti Teresia, vieden kupin pois. — Se on mahdotonta; sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia… Vielä jokunen päivä sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit jumaloimistasi naisista… Sinä olet satyyri, noita!

Sana noita oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.

— No, no, hyvä ystäväni, — tyynnytteli hän; — saat nähdä, että tulet tyytyväiseksi… Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa. Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!

— Sittenpähän nähdään, — sanoi hänen emäntänsä. — Kuule, kello soi!

Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän pyysi odottamaan etuhuoneessa.

Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja lyijykynällä, virkkoi:

— Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on eräs, joka tahtoo sinua tavata.

— Kuka hän on?

— Eräs herra hovista.

— Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?

— Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!

— Sano se sitten.

— Hra de Coigny.

— Hra de Coigny! — huudahti Rousseau; — hra de Coigny, hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?

— Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen mies.

— Minä tulen, Teresia.

Rousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki tohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja astui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.

Tämä ei ollut istuutunut. Hän katseli jonkinlaisella uteliaisuudella kuivia kasveja, jotka Rousseau oli liimannut paperille ja sovittanut mustiin puukehyksiin. Lasioven narahtaessa hän kääntyi ja virkkoi kohteliaasti tervehtien:

— Onko minulla kunnia puhua hra Rousseaun kanssa?

— Kyllä, monsieur, — vastasi filosofi yrmeähköllä äänensävyllä, joka silti ilmaisi ihailua puhujan erinomaisen kauneuden ja teeskentelemättömän hienouden johdosta.

Hra de Coigny oli todellakin Ranskan herttaisimpia ja komeimpia miehiä. Varmaan oli aikakauden vaatekuosi keksitty häntä varten. Se esitti oivallisesti hänen moitteettoman jalkansa siromuotoisuuden, näytti kaikessa somassa laajuudessaan leveät hartiat ja korkean rinnan, antoi majesteetillisen ilmeen hänen pystyryhtiselle päällensä ja häivähdytti norsunluun valkeuden hänen virheettömille käsilleen.

Tämä tarkastelu tyydytti Rousseauta, joka todellisena taiteilijana ihaili kaunista kaikkialla, missä hän sitä tapasi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — millä voin teitä palvella?

— Teille on kaiketi ilmoitettu, monsieur, — vastasi aatelismies, — että olen Coignyn kreivi. Lisään siihen, että tulen madame la dauphinen puolesta.

Rousseau kumarsi punastuen korvia myöten; Teresia, joka seisoi ruokasalin nurkassa kädet taskuissa, katseli mieltymyksellä Ranskan suurimman prinsessan pulskaa lähettiä.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa antaa etsiä minua… minkätähden? — sanoi Rousseau. — Mutta tehkäähän toki hyvin ja istukaa, monsieur.

Rousseau istahti itse. Hra de Coigny otti korituolin ja seurasi esimerkkiä.

— Monsieur, asia on näin: tässä tuonnoin hänen majesteettinsa syödessään päivällistä Trianonissa ilmaisi jotakin myötätuntoa musiikkianne kohtaan, se kun on niin hurmaavaa. Madame la dauphine ajatteli, että kuningasta ilahduttaisi nähdä jonkun teidän koomillisen oopperanne esitystä Trianonin teatterissa…

Rousseau kumarsi syvään.

— Tulen siis, monsieur, madame la dauphinen puolesta pyytämään teitä… — Oh, monsieur, — keskeytti Rousseau, — minun suostumuksestani se ei ollenkaan riipu. Näytelmäkappaleeni ja niihin kuuluvat pikku aariani ovat niitä esittäneen teatterin omaisuutta. Lupa on siis pyydettävä näyttelijöiltä, ja heidän puoleltaan hänen kuninkaallinen korkeutensa ei suinkaan kohtaa enempää esteitä kuin minunkaan. He tulevat hyvin iloisiksi saadessaan näytellä ja laulaa hänen majesteettinsa ja koko hovin edessä.

— Tehtävänäni ei ole pyytää teiltä ihan sitä, monsieur, — virkkoi hra de Coigny. — Hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinsessa tahtoo tarjota kuninkaalle täydellisemmän ja harvinaisemman huvituksen. Hän osaa kaikki oopperanne, monsieur…

Rousseau kumarsi taas.

— Ja laulaa niitä varsin hyvin. Rousseau mytisti suutansa.

— Suuri kunnia minulle, — sopersi hän.

— Ja, — jatkoi hra de Coigny, — kun useat hovin naiset ovat mainioita soittajia ja laulavat hurmaavasti, ja kun myöskin monet herrasmiehistä hyvänlaisella menestyksellä harrastavat musiikkia, niin oopperan, jonka madame la dauphine valitsisi teostenne joukosta, esittäisi tämä herrojen ja naisten seura, ja pääosissa olisivat heidän kuninkaalliset korkeutensa.

Rousseau ponnahti tuolillaan.

— Vakuutan teille, monsieur, — että se on minulle tavaton kunnia, ja pyydän teitä tarjoamaan siitä hänen korkeudelleen nöyrimmät kiitokseni.

— Oh, siinä ei ole kaikki, monsieur, — virkkoi hra de Coigny hymyillen.

— Ah!

— Täten kokoonpantu näyttelijäseurue on kyllä muita loistavampi, mutta vähemmän harjaantunut. Mestarin valvova silmä ja neuvot ovat välttämättömiä. Esityksen tulee olla kuninkaallisessa aitiossa istuvan ylhäisen katsojan ja myöskin kuuluisan tekijän arvoinen.

Rousseau nousi kumartaakseen; tällä kertaa oli kehuminen häntä liikuttanut; hän kumarsi sievästi hra de Coignylle.

— Senvuoksi, monsieur, — sanoi aatelismies, — hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin kappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.

— Oh!… — virkahti Rousseau. — Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ajattele… Minäkö Trianoniin?

— Miksikä ei?… — lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla sävyllä.

— Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies; te olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi sydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja Rousseau hovissa… eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?

— En käsitä, monsieur, — vastasi hra de Coigny kylmästi, — miten teitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä kunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan ensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau, kätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun. Sen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan, kun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen kuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.

— Tietysti, — myönsi Rousseau, — tietysti.

— Johtuisiko se, — sanoi hra de Coigny hymyillen, — aiheettoman häveliäisyyden jäännöksestä?… Se olisi joutavaa. Siksikö, että olette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra Rousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette sitä vihaa?… Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen, jotka ovat kuninkaallista verta.

— Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa asemaani… minä elän eristettynä, yksinäni… onnettomana.

Teresia irvisti.

"Vai onnettomana…" tuumi hän; "pitäisipä kelvata!"

— Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin, kuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät vain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?… Mitä tekisin?…

— Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on kirjoittanut Uuden Heloisen ja Tunnustukset, monsieur, ole enemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä, niin monta kuin meitä onkin?

— Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta…

— Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.

— Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.

— Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa, pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna. Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni, mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.

— Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni, kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa minua enemmän kuin voin sanoa. — Annatteko siis vaikuttaa itseenne?

— Ei, minä en voi… en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.

— Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin ajelu.

— Niin teille, virmoilla hevosillanne.

— Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau. Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.

Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan ystävälliselle prinssille.

Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut vastustaa.

— Täytyy siis suostua, — virkkoi hän, — sillä minua ei koskaan ole näin taitavasti ahdistettu.

— Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, — vastasi hra de

Coigny; — järjeltänne te olisitte valloittamaton.

— Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa toivomuksen.

— Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni. Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee tarjota hänelle suosiotaan.

— Se on totta, monsieur, — vastasi Rousseau hymyillen, — mutta vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä rukoillaan.

— Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä noutamaan opastaakseni teidät.

— Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, — sanoi Rousseau. — Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.

— Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse itsensä.

— Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä missään paikassa maailmassa… En teidän osaltanne kieltäydy tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin… ehdoton sanani.

— Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello kuusi.

— Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.

— Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?

— Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.

Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli tapana pukea tavallaan vaativasti.

— Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä. Suom.] — huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. — Mutta tehän aivan murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!

— Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat vain viisitoista souta.

— Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.

— Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.

Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui pimeitä portaita alas.

Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen hymyillen, Versaillesiin.

Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.

8.

Rousseaun pukeutuminen.

Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:

— Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät ahdistelullaan!

Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän asettui Rousseaun eteen virkkaen:

— Olet sinä aika pöyhkeilijä!

— Minäkö? — kysyi Rousseau kummastuneena.

— Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!

— Minäkö?

— Sama mies… Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.

— Oi, hyvä Jumala! — vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.

— Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?

Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.

— Sinä olet hupsu, — sanoi hän; — minunlaiselleni miehelle ei kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla nerollani.

Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.

— Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.

Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron

Charentonissa.

— Siksi, — virkkoi Rousseau, — että hra de Sartines on tyrannin palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi…

— Niin sitten? — tutkaisi Teresia.

— Ah, niin, — huokasi Rousseau, — tiedän, että viholliseni olisivat kovin mielissään; niin!…

— Miksi sinulla on vihollisia? — tivasi Teresia. — Siksi että olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de Voltairella on ystäviä, sen arvaa!

— Se on totta, — vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.

— Mutta, dame, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla! Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna… Ja kaiken tämän on hän ansiollaan saavuttanut… Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.

— Luuletko, — huomautti Rousseau, — etten minä ole siellä kuin kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon loistonsa varastaneet.

— Varastaneet! — kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.

— Niin, varastaneet… sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.

— En väitä, että kansa on onnellinen, — myönsi Teresia; — mutta kuningas on sentään kuningas.

— No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?

— Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan, että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.

— Minä en pelkää mitään, — virkkoi Rousseau ylväästi.

— Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä juuri olet minulle jutellut.

— Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.

— Sinäkö?

— Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?

— Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta, peläten, että se sinua raapaisisi… Mitä sitten, kun vartijat ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?… Näetkös, minä tunnen sinut kuin olisin äitisi… Sinä menet heti kohta ajamaan partasi, voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi, koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin, jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi, kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi… ja huomenna, ah, huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!…

— Sinä erehdyt, hyvä ystävä, — sanoi Rousseau. — Vakuutan sinulle, että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa; mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä vastaan… Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.

— Siis sinä et pukeudukaan? — sanoi Teresia ivallisesti.

— En.

— Et ota uutta tekotukkaasi?

— En.

— Etkä siristä pieniä silmiäsi?

— Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä minä viisi.

— Oh, mutta ajathan toki partasi, — virkkoi Teresia; — se on puolta jalkaa pitkä.

— Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen huoneeseen.

Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja tuoleille.

Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.

Silloin sanoi Teresia:

— No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan… Hoviasuun laittautuminen ei käy niin nopeasti… Sinun ei enää auta viivytellä, jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.

— Sanoinhan sinulle, Teresia, — vastasi Rousseau, — että tässä asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten minäkin.

— No, no, — virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen hänet mairitteluilla tahtoonsa, — älä ole itsepäinen, Jacques, äläkä tee tyhmyyttä… Vaatteesi ovat tuossa… partaveitsesi on valmiina… minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut…

— Kiitos, hyvä ystävä, — vastasi Rousseau, — minä vain kerran sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä ulos.

"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.

Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet, hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään, hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia, vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi hyvännäköisyydekseen.

Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt, sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.

Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä hän saattaisi sanoa kuninkaalle.

Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään, viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.

Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten sillakkeelle, virkkaen:

— Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät vääränrahan-tekijältä.

— Hyvästi, — sanoi Rousseau.

— Monsieur näyttää retkulta, — toisti Teresia. — Olehan varuillasi!

— Varo sinä tulta, — vastasi Rousseau; — äläkä koske papereihini.

— Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, — lisäsi Teresia epätoivoissaan.

Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko hauskan näköiseksi.

Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.

9.

Trianonin kulissit.

Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin seurassa.

Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa; kirjailijaa ei kukaan ajatellut.

Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai huviloihinsa.

Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de

Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.

Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä häntä uudelleen tarkkaamasta.

Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta, jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.

Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.

Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.

Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle, missä orkesteri häntä odotti.

Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, — että tehty oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.

Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.

Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja hilpeimmällä tuulella.

Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta istumaan.

— No, eikö aleta? — kysyi Ludvig XV.

— Sire, — sanoi kruununprinsessa, — paimenet ja paimentytöt eivät vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.

— Voisihan esiintyä kävelypuvussa, — huomautti kuningas.

— Ei, sire, — vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, — sillä me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden vaikutuksen.

— Aivan oikein, madame, — myönsi kuningas; — jaloitelkaamme sitten hiukan.

Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.

Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.

Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.

Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut narrimaisesti hienoutta tavoitellut.

Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin johtajana.

Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut hra Rousseau.

— Kyllä, monsieur, — vastasi hän.

— Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, — virkkoi upseeri.

Rousseau nousi hyvin liikutettuna.

Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku aaria:

"Ma kaiken onnen hukkasin".

Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.

Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle aatelismiehelle.

Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:

"Colin jo hylkää mun…"

Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.

Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti filosofin opetusta.

Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun, jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.

Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.

Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.

Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa, ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:

— Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille kappaleemme tekijän?

— Tekijän — sanoi kuningas etsien muististaan.

Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä. Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.

Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.

— Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, — virkkoi hän, — sen ihanan oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita huonosti.

Nyt kohotti kuningas päätänsä.

— Ah, — sanoi hän kylmästi, — hra Rousseau, minä tervehdän teitä.

Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki hänen pukunsa puutteellisuudet.

Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan talossa.

Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai epämieluista.

Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.

— Hra Rousseau, — sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen nuttuansa ja tekotukkaansa, — te olette säveltänyt ihanaa musiikkia, jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.

Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun vaatimuksia loukkaavalla äänellä:

"Jos oisin kuunnellut mä ääntä keikarein, jo oisi valjennut uus' aamu lemmellein."

— Se on ihanaa! — huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.

— En tiedä, laulanenko minä oikein, — virkkoi dauphine.

Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.

Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin romanssia:

"Mun pikku majassain ain' uudet huolet on. ja syksyn, talven vain ma tunnen, lohduton."

Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa. Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta nauraa.

Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä, jota vain hovissa tavataan.

Kuningas jatkoi hämmentymättä:

"Oi, paimentyttösein, jos kanssas jakaa saan tään majan, mielehein ei suru saavukaan."

Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.

— Sanokaahan minulle, hra Rousseau, — virkkoi kuningas, — onko totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?

Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut tällä hetkellä saada sanaa suustansa.

Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:

"Ei lemmellä ain' ole selvillä vain, min myöntäisi, min kieltäisi."

— Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? — kysyi kuningas.

Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa ultima thule… Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.

Kuningas hyräili:

"Hän lapsi on,

hän lapsi on…"

— Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen kanssa, hra Rousseau?

Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:

"Nyt käykää alle jalavain,

jo tanssi alkaa, tyttöset!"

orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten viimemainittu tuhosi Marsyaan.

Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt pukuansa viimeistelemään.

Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi nuoren naisen kättä.

Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti. Hän oli hipaissut Rousseauta.

Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun. Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten ymmärtävän toisensa.

Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.

Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.

Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:

— Oh, ihme!

— Mikä niin! — virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä seuralaiselleen.

— Hra Rousseau! — huudahti rouva Dubarry.

— Geneven Rousseau? — kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan koulupojan äänellä.

— Niin, monseigneur, — vastasi kreivitär.

— Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, — virkkoi veitikka nähdessään Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, — hyvää päivää… Saamme kuulla teidän musiikkianne.

— Monseigneur… — sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.

— Oi, hyvin herttaista musiikkia, — säesti kreivitär, — musiikkia, joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!

Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen tulessa.