Читать книгу Uusi aika: Romaani - Alkio Santeri - Страница 10

Sisällysluettelo

Tarkastus nuorisoseuratalolla oli toimitettu. Kanteleisen ohjelma oli valmis: Kaikki työkuntoiset miehet seurahuoneelle iltakökkiin panemaan taloa asuttavaan kuntoon!

Kyllä siitä moni pelästyi. Yksin johtokunnan jäsenetkin kävivät harvapuheisiksi.

Tänne seurahuoneelleko oikein puutöihin? Ilman palkkaa iltansa kuluttamaan täällä, kun toiset laiskoina saavat olla missä haluavat… Ja sitte tulevat tänne pyhinä ja särkevät kohta kaikki, niin ettei siitä ole yhtään mitään hyvää…

Mielikuvitukset elivät. Siellä vilahteli lukemattomia hupaisempia illanviettotapoja houkuttelevina ja lumoavina kuin kevätpurot.

Mitä oli niiden rinnalla seurahuone, jossa piti tehdä työtä! Sehän oli sulaa järjettömyyttä, kun ei kerran ollut mitään pakkoa.

Olisi toista, jos kaikki tulisivat. Mutta ne eivät tule. Eivätkä pysty!

Kuinka sitä sitte muutamat tulisivat ilman palkkaa?

Mutta Kanteleinen jatkoi rauhallisena esittelyään:

— Näin syksyiset työpäivät loppuvat tavallisesti aikaiseen ja meille jäävät pitkät illat… Kokoonnumme parina iltana viikossa, nähdäksemme mille maistuu puunhaju ja työnhuvi siellä, missä moni on ennen vain hypellyt ja voimistellut.

Puhuuko se oikein totta? Miehen silmä on saanut kiinteän tuikkeen, äänessä karahtaa omituinen käskijän sävel…

Pojat kummastelevat ja katsovat vielä uudestaan Kanteleista. Joku alkaa jo ihmettelystään tauota. Se voisi kenties olla mahdollista? Voisi siinä olla hauskaakin sille joka osaa…

Kanteleinen sanoo, että seurahuoneen lämmitysvehkeet on ensin kuntoonpantava. Hän kutsuu kylän muurarin, näkyypä se olevan mukava mies.

Todellakin! Muurilaitoksia katseltiin joukolla. Mahtaako muurari vaatia paljonkin näiden kuntoonpanosta?

— Noo, ei niinkään paljoa kuin mahdollinen tulipalo veisi, jos sellainen…

Ja sitten ne penkit! Ei ollut ennen tullut huomatuksikaan, miten ikävän näköisiä ne olivat. Totta kyllä, että ne alkuaankin oli tehty vain hätävaraksi, silloin kun seurahuone laitettiin. Sillä välin on niitä säästämättä pidelty, niin kuin pidetään sellaista, josta ei ole mitään lukua. Tästä kaikesta oli niihin jäänyt monta merkkiä. Sitä paitsi oli luonto puolestaan niitä pidellyt, vedellyt kaltoiksi ja ontuviksi.

Tuolien ja pöytien laita oli sama. Tuoleja oli aikoinaan ostettu kaksi tusinaa, mutta nyt niistä oli vain kuusi sellaisessa kunnossa, että pysyivät omin neuvoin pystössä ja kaksi sillä tavoin, että niiden jalkoja oli vahvistettu saharivun kappaleilla.

Pöydistä yksi seisoi puhtaasti omin neuvoin, mutta toisen katkaistu jalantynkkä nojasi mukavasti kulmapenkkiin ja kolmas lepäsi näyttämön nurkassa piilossa, vaivojansa sentään huutamatta.

Seinillä riippui joitakuita kehyksettömiä, tomuisia kuvatauluja. Ikkuna-uutimet oli kekseliäästi solmiteltu tarkoituksella saada revityt ja liatut kohdat peittymään solmujen sisään. Näyttämö oli kuin sodan jäleltä, ikäänkuin olisi vihollinen siellä majaillut ja lähtenyt sitte äkkinäisen yllätyksen humalassa. — —

— Eivät ne taida tulla tänne, virkkoi vihdoin Kuhilasmäen Mikko, jonka silmäin eteen ehdotettu työ kohosi voittamattomana ja mielikuvituksellisena jättiläisyrityksenä. Eipä sillä, ettei hänkin olisi pitänyt sitä tarpeellisena! Oikeinhan tässä todella sai hävetä, mutta … kun eivät ne kuitenkaan tule.

— Niin noh, tuleehan niitä aina joitakuita, kuten sinä ja minä ja…

Pisteleekö se? Mikko vilautti kysyvänä. Mutta Kanteleinen katseli rauhallisesti ja varmana hymyillen, kun Mikon vakoileva katse arkana pakeni.

— Eivät ne kaikki tällaisiin töihin pystykään, virkahti Koivusen Vihtori ja katsoi tuijotellen Kuhilasmäen Mikkoon, ikään kuin jotain tarkoittaen.

— On niitä sellaisiakin jotka pystyvät, murahti Erkin Sameli.

Sepän Kustaa vihelteli hieman syrjässä mestarillisesti erään näytelmäkappaleen laulua, ottamatta osaa neuvotteluun. Se ei kuulunut hänelle, koska häntä ei ollut tällä viime kerralla luotu puumieheksi.

Asia päätettiin. Tahi oikeammin, sen päätti Kanteleinen johon yhtyivät Koivusen Vihtori ja Erkin Sameli. Seurahuoneelle kerättäisiin muutamia höyläpenkkejä koulusta ja kylältä ja aineksia pyydettäisiin talollisilta.

Vähää myöhemmin alkoi nuorisoseuratalolta parina iltana viikossa kuulua iloisesti laulava höylänääni, kirveen pauke ja sahan sihisevä rauske.

Ensi kerroilla kun poikia kutsuttiin tuli todella, kuten oli ennustettukin, muutamia vain. Mutta pian sai harrastus käänteen. Kylässä heräsi tämän nuorisoseuratalolla tapahtuneen työnvaihdoksen johdosta tavaton uteliaisuus. Kolmantena iltana kun nikkaroitiin tuli sinne niin paljo väkeä, ettei jalka tahtonut jakaapua. Suurin osa ei kuitenkaan tahtonut ajatellakaan muuta työtä kuin poltella paperossia ja kädet taskuissa istua päältäkatsojina. Toiset taas tahtoivat töikseen tyrkkiä ja vääntää toisten tyhjäntoimittajain kera.

Kanteleisen täytyi ottaa komentava ryhti. Kukaan ei saanut polttaa eikä ollenkaan riehua ja vääntää. Työtä tarjottiin kaikille. Ken ei muuta voinut, sai käydä kylästä aineksia keräilemässä. Niskoittelijat alkoivat näyttää luontoaan. He olivat täällä aina saaneet olla vapaina eivätkä aikoisi nytkään ketään ujostella. Jos joku meinaisi sellaista, niin he pian suuttuisivat. Eivätkä he ainakaan tätä opettaja-poikasta viitsisi pakosta totella.

Kun tämä ajatustapa alkoi puhjeta teoiksi ja sanoiksi, nostivat työssäahertavat heti sotaäänen ja ilmoittivat kohlivin sanoin menevänsä omavelkaiseen takuuseen siitä, mitä opettaja oli sanonut. Ja joka ei usko, sille asia kyllä todistetaan. Tämä vaikutti, että rähinäpojat puikkivat tiehensä, mutta toisia, jotka olivat hiljaisina katselleet, ryhtyi töihin.

Ilta illalta kasvoi työinto. Moni poika pyyhkiessään hikeä otsaltaan nauroi, että hän hikoilee aivan kuin hyppylattialla. Monen työtaito oli heikko, mutta opettajan innokas ohjaus heitä rohkaisi siihen määrään, että syntyi oikein tosiyrityksiä.

Kanteleinen oli laatinut piirustuksia pöytiä, tuoleja ja penkkejä varten, kaikki suoraa, lujaa mallia. Mitä enemmän työ edistyi ja onnistumisen mahdollisuus alkoi näyttää varmalta, sitä suurempi työnilo valtasi mielet. Iltasin ei tahdottu ehtiä ollenkaan poislähteä. Mutta Kanteleisen täytyi katsoa, etteivät saisi kylässä ruveta valittamaan sitä, että seurahuoneella rehkitään yöt, niin ettei sitte aamulla tahdo jaloilleen saada.

Poikain työillat nuorisoseuratalolla alkoivat pian herättää kylässä yleistä huomiota. Tuntui kuin koko Jokirannan yleinen mielipide olisi tämän johdosta värähtänyt. Mitähän ne nyt oikein siellä meinaavat? kysyttiin ja tirkistettiin, kun pimeän läpi loisti ikkunoista tuli, kuului työnpauke, vihellys ja joskus laulukin.

— Mitäkö? joku otti vastatakseen. Pahojatekojaan paikkaavat. Ovat särkeneet penkkinsä ja pöytänsä, niitä ne nyt uusivat. Hän oli ollut katsomassa.

— Saadakseen sitte taas särkeä.

— Ei ne niitä enää särje, kun itse tekevät, vakuutti joku toinen.

— Tämä uusi opettaja kuuluu olevan mukava. Se niitä nyt komentaa.

— Kuuluu olevankin vain torpan poika.

— Ilmankos… Ei suinkaan se sinne renkien ja Jussien joukkoon menisikään, jos olis korkeampia säätyjä.

— Mitä mahtaa siitäkin koulunpidosta tulla, kun opettaja poikajoukoiss' kaiket illat häärää?

— Anna sen häärätä! sanoi edellinen. Ei se hulluinta ole, jos se nuo klopikat saa paremmille tolille kuin mitä ne tässä ovat olleet.

— Enhän minä, toinen oli valmis peruuttamaan. Hän oli sanonut vain.

Kylä odotti melkein henkeä vetämättä. Oltiin niin ymmällä, ettei tietty oikein, pitikö niitä ruveta kehumaan vai haukkumaan. Mutta varmuuden vuoksi talolliset antoivat lautoja ja koivuja. Oli jotain olemassa, joka vakuutti mieliin että oli parempi antaa kuin kieltää. Varsinkin kun muutkin antoivat. Jokirannassa oli jotain sulamistilassa. Sitä ei kukaan huomannut. Se tuli niin valmistamatta. Seurahuoneella kohosi mieliala ilta illan jälkeen. Höylä sai yhä laulavamman äänen, ja kuusipuun kuiva pihkanhaju täytti tuvan aivan kuin parikymmentä vuotta takaperin iltasin, kun vielä oikein puhdetöitä tehtiin. Vanhatkin miehet tulivat jo sieraimiinsa vetämään. Se tuntui niin tutulta ja somalta. Kun kävelivät seurahuoneelta kotiinsa, puhuivat he entisistä ajoista…