Читать книгу Uusi aika: Romaani - Alkio Santeri - Страница 11

Sisällysluettelo

Työiltojen jatkuessa kasvoi osanottajain innostus yhtä myötään. Heitä oli kaikkiaan hyvä joukko toistakymmentä. Koivusen Vihtori oli vanhastaan tunnettu puumieheksi. Hän teki pöytää, Varamäen Iikka apulaisenaan. Tämä Iikka oli 17-vuotias poika, renkinä Varamäen nuorella isännällä. Poika oli tekijäsukua. Oli todellakin somaa katsoa, miten tämä pari teki työtä yhdessä. Vihtorilla aina vakaa, juro katse, täynnä itsetietoista sisällistä vakaumusta, joka kaikki pyöri tämän työn ympärillä. Karvalakki oli miehellä syvällä päässä, aivan kuin periaatteen vuoksi sekin, vaikka hiki tippuikin usein pitkin poskipäitä. Iikan lakki lensi usein alotettaessa ensitöiksi naulalle ja silmistä loisti kirkas, hieman vallaton mieli. Näiden silmien loiste sai aina sisäisesti nauttivan, tarkkaavasti hymyilevän ilmeen, kun poika sattui pysähtymään työssään ja katselemaan muutamaa vuotta vanhempaa toveriaan, jolta hänen mielestään työ kävi niin puhtaasti. Heillä näytti olevan hyvät välit. Iikka oli kohottanut Vihtorin esikuvakseen. Tämän puheet otti hän opikseen samoin kuin työntekotaidonkin. Se ei kuitenkaan voinut hillitä vallattoman iloista nuorta poikaa joskus nauramasta, kun sattui huomio kiintymään toverin syvälle päähän painettuun lakkiin, jonka alta kaksi älykästä silmää vaivoin saattoi nähdä ja hiki virtaili valtoinaan.

— Pane se lakki pois, kun sä niin hikoilet, kehotti Iikka joskus.

Toinen silloin sysäsi karvalakkia hieman peremmälle, mutta ei aikonutkaan ottaa pois, ei myöskään sanonut mitään.

Vihtori taas toisinaan pysähtyi katselemaan nuoremman toverinsa höylänlykkäystä, puukon käyttelyä ja kirvesveistosta. Silloin voi hänen totisista silmistään näkyä hymyä ja joutui odottamaan että siellä kielen päällä pyörivä kehumasana putoaisi. Välistä sellainen sana jo livahtikin, mutta useimmiten jotenkin kynityssä ja laihdutetussa asussa. Se saattoi muodostua matkalla pikkuohjeeksikin. Mutta silti ymmärsi Iikan herkkä korva äänensävystä esikuvansa kehuvan ajatuksen. Poika vilautti silmiään, tunsi olevansa kiitoksesta hämillään, mutta kätki sen visusti heräävän kunnianhimonsa taimitarhaan. Tällaisessa tapauksessa aiheutui usein työkalun tarkastus.

— Tuo höylä ei vie puhtaasti! Hän katsoi asiantuntijan tarkkuudella höylänterää, löi sen irti, etsi hiomakiveä vanhan, tottuneen nikkarin vakavalla, hätäilemättömällä tavalla. Sillä aikaa Vihtori alotti taas työnsä. Näin jatkui illasta toiseen. Joskus Iikka suoraan kehäsi Vihtoria. Silloin tämä ärähti.

Myöskin Erkin Sameli oli tekomies. Hän oli ottanut urakakseen muutamia tuoleja. Toverina oli hänelläkin nuorempi poika, jonka osa rajoittui aluksi sarvihöylän vetoon ja vähäarvoisempiin avustuksiin. Työ heiltäkin sujui hyvin. Sameli oli havainnut, että pojalla oli taipumuksia, mutta ettei hän ollut saanut tähän saakka mitään alkuopastusta. Hän rupesi tämän havaittuaan ohjaamaan työtoveriaan, Niilo Mikkonen oli tämän pojan nimi. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa alkoivat nousta innostuksen kera. Kun oli muutamia iltoja oltu koossa, alkoi Niilo olla aina ensimäisenä nuorisoseuratalolla, vaikka hän asui muutamain kilometrien päässä kylän etäisimmässä kolkassa. Tämä herätti jo toisten ikätoverien huomiota. Miten se niin aikaiseen ehtiikin? he toisiltaan kyselivät. Muuan pari juoruili takanapäin, että kun ei Niilon tarvinnut muka tehdä kotona juuri mitään, hän jouti hyvin. Heidän piti tehdä enemmän, uskottelivat. Ei tässä ollut perää. Mutta se oli totta, että Niilon kotona ei ollut höyläpenkki ollut kunnossa niinä vuosina, joina Niilo olisi voinut sen ääressä yritellä. Hän oli sen nähnyt solan orsilla rujona ja jalatonna. Poika ei ollut koskaan siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Mutta nyt oli hänen sielussaan jotain herännyt. Höyläpenkki veti puoleensa aivan kuin viulukin, jota hän oli viimeaikoina opetellut soittamaan. Ja kun höylä alkoi ottaa eheitä lastuja, valmistumassa oleva tuolinjalka saada määrätyitä muotoja, juuri sellaisia kuin tahdottiin, kuin hän itse tahtoi, valtasi pojan yllättävä, kuohuva iloisen tyydytyksen tunne, aivan kuin olisi jotain hyvin valtaavaa intohimoa kutkutellut. Se häntä seurahuoneelle veti niin aikaisin.

Erkin Samelin luonne oli sellainen, että hän kaipasi aina hieman kehumisia, säilyttääkseen kykynsä innostua. Niilo ei ymmärtänyt tätä. Mutta hän kehuskeli Samelia sisällisen tunteensa kuohuvasta vaatimuksesta, hyvässä uskossa, ilman vähintäkään vilppiä. Se teki Samelille hyvää. Hän innostui opastamaan toveriaan suurella halulla ja ohjasi hänet viipymättä tekemään vaativampiakin töitä. Oli todellinen nautinto nähdä tätä paria. Siinä oli yhteishenki saanut oikein persoonalliset muodot.

Kuhilasmäen Mikko oli ollut kahtena iltana mukana, mutta sitten jäänyt pois. Hän ei osannut mitään täällä tehdä ja tunsi itsensä liian ylpeäksi ja vanhaksi harjoittelemaan. Jotkut laskivat hänestä hieman pilaa, mutta pian sai hän jäädä rauhaan, toveripiirin ulkopuolelle. Eikä häntä muistettu moneen viikkoon, ennen kuin hänen nimensä taas pujahti esiin muutaman ikävän juorujutun yhteydessä, joka ilmeisesti yritti Mikkoa aivan liioitellen mustata.

Sitä vastoin Sepän Kustaa oli etsinyt työtä toisten seurassa. Hän tunnusti rehellisesti ettei hänestä ole puusepäksi, eikä ikänä tule olemaan, mutta hän tekisi ja maalailisi kulisseja, jos se sopisi. Ja se sopi. Kanteleinen itse ryhtyi Kustaata apuamaan kehysten kokoamisessa. Kustaa ompeli paikat rikkinäisiin kaukaisiin ja alotti maalauksen. Hänellä oli tähän työhön vanhaa tottumusta, sen toiset pojat tiesivät ja Kanteleinenkin nyt näki. Maalattiin metsäkulisseja. Kanteleinen teki Kustaalle selkoa perspektiiviopista.

Kustaa veteli kankaalle perusviivoja. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut mitään perspektiiviopista. Mutta hän sovellutti sitä heti.

— Näinkö?

Kanteleisen täytyi ihmetellen tunnustaa, että tässä kulissimaalarissa oli niin valtaava annos todellista taiteilijaa, että…

— Katsokaahan! huusi hän paukkuvaan, sihisevään ja hälisevään saliin. Päät kääntyivät näyttämölle päin. Kanteleinen asetti rinnan kaksi metsäkulissia ja näytti lampulla. Kustaa, silmäkulmat tiukasti rypyssä, kiirehti vielä sudillaan parantelemaan eräitä kohtia, hokien hämillään:

— Ei ne … ei ne vielä…

— Onko hyvä? huusi Kanteleinen katsojille.

Joku alkoi taputtaa käsiä ja toiset yhtyivät siihen niin välittömästi, että itse arkatuntoinen Kustaa näytti tuntevan sen vilpittömyyden.

— Mitäs ne tyhjää…

Hän yritti nauraa, mutta se ei onnistunut. Sitte hän koetti viheltää "Laps' Suomen", jota viime aikoina oli paljon laulettu, mutta huulet värisivät. Hän oli hämillään. Ennen, kun häntä oli kehuttu, ei se ollut vaikuttanut tällä tavalla.

Taputus höyläpenkkien ääressä oli laannut ja huomio taas kiintynyt kullakin omiin töihinsä. Näyttämöaukon vieressä seisoi muuan mökinmies ja kädet housuntaskuissa tuijotteli Kustaan maalaamia puun kuvia. Hänen vieressään seisoi pari pientä poikaa sama lumouksen ihmettelevä ilme silmissä.