Читать книгу Teerelän perhe - Alkio Santeri - Страница 2

Kisa Remppulan kylän Tanhulassa kiehui jo puolipäivän aikoina ylimmillään. Kaksi pelimannia istui kisatuvan pöydän päässä, toinen viulunjousta tuhansin kiemuroin tanssitti ja loihti esiin polskat ja valssit, mitkä tenhoten nuorison tempasivat kaikki iloiseen pyörivään hälläkkään. Huiluniekka puhalsi posket pullollaan klarinettia, kohotti tunnelmaa, lisäsi riemua, antoi hyppelylle repäisevämmän luonteen. Kauas kuului tämä peli. Kylän kujilla tapasi se kulkijain korvia pannen jalat tanssitahtia tavottelemaan. Soitto loihti koko kylän täyteen kisaa. Vanhat kuultelivat kaukaa ja vaelsivat kisamuistoissaan, nuoret menivät lähelle ja heittäysivät iloisen telmeen pyörteisiin.

Ahkerasti siinä tanssittiin, vuorotellen polskaa ja valssia. Vaan kun pelimannit rupesivat katrillia soittamaan, silloin tuli toisille huoahdus-aika, ja tämän kunnia-arvoisen tanssin mestarilliset taitajat astuivat esiin näyttämään jalka-tempullisia ihmetöitä.

Mutta Remppulan kyläläisillä oli nyt, kun heidän kylässään kisa oli, muutakin tekemistä, ei vaan tanssia. Tytöt puuhasivat tulisijan ympärillä, porisuttaen kahvipannuissa mustaa ohrakahvia. Kun keitos oli valmiiksi saatu, mentiin urkkimaan ja nykkimään kukin tuttujansa kisatuvasta asuintupaan, missä kestitys toimitettiin. Joku rikkaampi talontytär jo tarjosi oikein kahvia tutuilleen, mutta se oli ylen harvinaista.

Tapa vaati että samankyläläiset menivät yhdessä joukossa kisalle. Sisään tultua mentiin kylän-rinki. Niinpä tehtiin tälläkin kisalla. Remppulan poikain velvollisuus oli pidättää nyt jokaisen "kyläringin" paikoilleen seisomaan, ja ne pojista, jotka itsensä jonakin pitivät, menivät piirin sisään tarjoilemaan tutuille ja tuntemattomille viinaryypyt. Vaikka tämä tarjoomistapa näin tasapuoliselta näytti, oli siinäkin tutuilla kuitenkin etusija, sillä niille työnnettiin pullo useammat kerrat kehoituksella: "No ryyppää paremmin". "Ota hyvä ryyppy, vähemmästä tuntuu" j.n.e. Ei tuttaville tarjoileminen kuitenkaan vielä tähänkään loppunut, sillä kaiken päivää kävelivät Remppulan pojat pullo taskussa ja nyhjäsivät tuo tuostakin yhden ja toisen nurkan taakse, missä yhä uudelleen ja taas uudelleen uudistettiin: "No ryyppää paremmin".

Tämän kestitsemisen seuraukset eivät kauan pysyneet salassa, sillä kuta illemmalle aika kului, sitä jyskyisemmäksi kävi tanssi. Nurkissa seisojatkin unohtivat taitamattomuutensa ja antautuivat innolla voimakkaisiin polskan pyörteisiin.

Illan lähestyessä alkoi kisaelämä saada vihdoin juopuneitten metelöimisestä pelottavan luonteen. Moni nuorimies hyppeli jo irvillähampain, tapaili pyöriessään kyynäspäillään vihamiestään. Mitään kiihkoa taltuttavia väliaikoja ei enää pidetty sillä pelimannit olivat jo juovuksissa ja vetivät yhteen jaksoon kiehtovia polskiaan.

Yht'äkkiä kuului pistoolinlaukaus. Paikalla vedettiin esiin useita tervapamppuja. Hirveä kiljunta himmensi pelinäänen. Pakokauhu valtasi tytöt ja osan pojistakin. Pelimannit pakenivat avonaisesta ikkunasta, hekin. Ikkunain taakse kertyi ulos paennut joukko uteliaana sisään kurkistelemaan.

Tappelu oli näin alkanut. Useita kylän isännistä oli jo alusta pitäin määrätty pitämään kisalle poliisivahtia. Ne kokivatkin voimainsa mukaan eroittaa tappelijoita. Mutta heidän lukunsa oli vähäinen, ja saivatpa onneansa kiittää, jos eheällä nahalla pääsivät pois temmellyksestä.

Pojat tempoivat tuppiaan, kun eivät muistaneet, että puukot jo aamupäivällä tarkastuksessa pois korjattiin. Jollekulle oli kuitenkin onnistunut säilyttää puukkonsa ja niiden kanssa he nyt telmivät, aivan kuin verenhimoiset pedot, katsomatta keneen sattuu.

Toiset pyllyilivät kimputtain lattialla taistellen käsivoimin, nyrkein ja jaloin.

Leikki rupesi käymään niin kuumaksi, että useat katsoivat hyväksi ajoissa poistua, saatuansa kuhmuja ja useassa tapauksessa vertavuotavia haavoja. Pari urosta kannettiin jo pyörtyneinä ulos, sillä ystävät huolehtivat, vaikka kuumakin oli, kaatuneet pois jaloista.

Sen verran, mitä tuosta hurjasta riehusta sai selvää, voi huomata, että Pamppulan- ja Remppulan-kyläiset olivat yksistä puolin Suhjalan-kyläisiä vastassa.

Kylästä oli vihdoin saatu kokoon miehiä, jotka tappelun kuumimmillaan ollessa ehtivät paikalle rauhottamaan.

Tästä syystä syntyi tappelunmenossa se käänne, että pojat, jotka huomasivat heidän tointansa häirittävän, rupesivat kaikin, ikäänkuin yksistä puolin antamaan selkään kylän järjestysmiehille. Meteli näytti käyvän yhä sotkuisemmaksi, mutta rauhantekijäin puoli alkoi olla voitolla, jonka seurauksia sekin oli, että poikia tuon tuostakin pistettiin porstuaan, ja vieläpä isällisellä kädellä kuritettiin uppiniskaisimpia. Viime mainitut riehuivat pihalla naisväen keskellä, koettaen siellä edes huudollaan tuhoja tehdä, ja saaden yltyä vaan siitä, että naisväki koetti heitä rauhottaa. Piha oli ihmisiä täynnä, joista osa kirosi ja kiljui, toinen rukoili, pyyteli; tytöt kehoittelivat kotiin lähtemään.

Erinäistä huomiota tappelun melskeessä herätti eräs varteva nuorukainen, nimeltään Moonu, kotoisin Pamppulan kylästä.

Raivoisana riehui hän ja pieksi ympärilleen mitä vaan ylettyville sattui, ei säästänyt muita eikä itseään. Aseet oli häneltä jo kuitenkin saatu pois ryöstetyiksi niin ettei hän paljailla nyrkeillään, vaikka ne jykevät olivatkin, saanut kovin suuria aikaan.

Rupesivat tappelijat kuitenkin väsymään, ja rauha luultiin olevan likellä. Mutta silloin juuri, kun tämä toivo oli toteutumaisillaan, ajoi Kuppilan Iikka kuormansa pihaan.

Pihassa olijat vetäytyivät seinuksille ja tekivät tulioille laveata tilaa.

Iikka paukutteli tervapiiskalla oriinsa lautasia ja pakoitti sen suoraa päätä ryntäämään portaille.

"Teerelän pojat!" huudahdeltiin, "Näitä vielä tarvittiin! – Mitä tästä vielä tulee!" suhistiin.

Kuin kissa hiiren niskaan, lensi Ville tappelupaikalle, toiset perässä.

"Hurskus murskus!" Ville huusi, ja hypähti huoneen kynnykseltä puoli lattiaan.

Suhjalan kyläläisiltä pääsi riemun kiljuva karjunta; vastapuolelta yhtä lannistumatonna vastattiin. Nekin tappelijoista, jotka jo olivat vetäytyneet pois, tunkivat nyt uudelleen sisään puoluettaan auttamaan. Moninkertaisella raivolla uudistui tappelu. Seinät jyskyivät ja paksut lattiapalkit notkuivat hirveän temmellyksen alla.

Kylästä tuodut rauhantekijätkin sekautuivat osalta tappeluun, sillä eivätpä mielineet heittää kostamatta iskuja, joita rauhaa rakentaissaan saivat.

Näin oli petomainen riehunta taas uudessa vauhdissa, kun tieltäpäin tuli pihaan juosten verevä nuorukainen.

"Täälläpä elämää on; kutka siellä tappelevat?" hän kysyi, seisahtuen siihen joukkoon, joka tirkisteli ikkunasta tappeluhuoneeseen.

"Niitä on tuvan täydeltä, veljesi Moonukin", vastattiin.

"Saakoon nyt kerrankin köniinsä!" arveli nuorukainen naurussa suin, ja ryhtyi toisten seurassa huoneeseen kurkistelemaan.

"Katsokaa Moonua!" huudahti joku.

"Voi pöllöä! Pitääköhän mun mennä ottamaan hänet pois sieltä", arveli vasta tullut.

"Älä, Joonas! – olisitpa hassu. – Anna hullutella", huusi joku tytöistä ja koko joukko yhtyi häneen.

"Älä mene", sanoi muuan mieskin.

Mutta Joonas, – se oli nuorukaisen nimi – oli jo menossa sisään.

"En viitsi", sanoi hän, "nähdä, että hän tuolla tavalla pölläilee".

Estelemisen huutoon yhtyivät kaikki tytöt, mutta ilman toivottua seurausta.

"Antakaa mennä", sanoi taas muuan mies-katsoja, "saadaan nähdä kuinka hän poikia pöllyttää".

"Mennään ikkunasta katsomaan, mitä hän tekee!"

Joonas seisahtui silmänräpäykseksi kisahuoneen kynnykselle. Silmäiltyään ympäri huonetta, äkkäsi pian veljensä. Voimakkailla käsillään alkoi hän miehiä sivuille päin viskoa ja, näin itselleen tietä raivattuaan, pääsi pian Moonun luokse. Hän tarttui takaa päin viime mainitun kaulukseen, sanoen:

"Nyt mennään".

Mutta Moonu, joka ei mielinyt veljeänsä seurata, rupesi tekemään vastarintaa. Kuitenkin näytti Joonas pääsevän voitolle. Ovelle takaisin ei kuitenkaan ollut niin helppo enää päästä, Joonaskin alkoi saada paukauksia usealta taholta.

Hänen täytyi heittää, irti Moonun kauluksesta ja ruveta oikein toden perään pyrkimään pois tappelijain keskeltä.

Rauhan rakentajista ei ollut enään suuria tietoja, toiset olivat paenneet verissäpäin pois ja toiset sekautuneet itsekin tappeluun. Vaan apua ei Joonas näyttänyt kaipaavankaan, sillä pian oli hän saanut taas tiensä auki raivatuksi, ja olisi voinut pistäytyä ulos. Mutta hän ei tahtonut sittenkään jättää Moonua, vaan tahtoi, hinnalla millä hyvänsä, viedä tämänkin pois. Moonu oli silloin sekaantunut sarvista yhteen Teerelän Heikin kanssa.

"Päästäkää irti, surkeat!" Joonas työnsi Heikkiä ja Moonua toisistaan erilleen. Pian se onnistuikin, ja sitten ovesta ulos pyrkimään. Vaan tuskin oli hän astunut kynnykselle, pitäen oikealla kädellä kiinni Moonusta, kun hän vasemmassa käsivarressaan tunsi kipeän pistoksen. Tämä oli jo liikaa! Salaman sukkeluudella kääntyi Joonas katsomaan taaksensa, ja ehti paraiksi näkemään miten Teerelän Heikki pisti puukon taskuunsa.

Junkkari aikoi kadota joukkoon, mutta ei sitä ehtinyt, ennenkuin sai jo semmoisen paukauksen Joonaan nyrkistä, että tupertui pyörtyneenä lattiaan seinän viereen. Joonas vaaleni, luuli ensin miehen henkensä heittäneen, mutta havaitsi kohta, että tämä liikahteli. Juuri silloin juoksi huoneesta hänen sivutsensa mies huutaen:

"Oi – oi – oi! Teerelän Ville löi puukolla – hän murhasi minun!"

Mies kaatui portaille ja parvi kokoutui hänen ympärilleen; siihen jäi Joonaskin.

Siunauksia, avuksihuutoja, itkua.

Tappelu oli murhasanoman levittyä laannut.

Nimismieskin saapui paikalle; kuoleva oli jo silloin vetänyt viimeisen henkäyksensä. Hiljaisuus, jota vähän aikaa takaperin olisi ollut vaikea mielessäkään kuvitella, vallitsi.

"Onko tullut murha?" kysyi nimismies.

"On", kuului useita vastauksia.

Nimismies astui kiireesti portaille. Hänen muassaan tulleet miehet seurasivat.

"Kuka on murhaaja?" kysyi hän katseltuaan kuollutta.

Jotain suhistiin, mutta selvää vastausta ei kuulunut.

"Kuka on tehnyt murhan?" Nimismiehen ääni oli nyt jo tiukempi.

Joka taholta kuului epäröivää suhinaa; korvaan sattui useasti nimi:

"Teerelän Ville".

Nimismies tunsi nimen. Tiesi nyt myöskin, kuka oli murhan tekijä.

Varmana tästä ja perustaen kysymyksen kuulemiinsa kuiskauksiin, kysyi hän:

"No missä hän on?"

"Tuolla porstuassa!" vastattiin useasta suusta, ja jokainen näytti olevan täydellisesti selvillä, kenestä oli kysymys.

Nimismies astui porstuaan ja viittasi miehilleen, jotka seurasivat perässä.

Teerelän Ville oli koko ajan seisonut porstuassa, hiljaa tuijottaen portaille. Vaan kun nimismies astui jalkansa kynnyksen yli, loikkasi Ville suutupaan ja näytti aikovan paeta avonaisen ikkunan kautta, mutta useita rivakoita käsiä tarttui samassa hänen niskaansa.

"Mitä minusta tahdotte?" kyseli tuikeasti kiinniotettu, riuhtoen irralle päästäkseen.

"Hiljaa!" Nimismies oli totinen. Villekin vaikeni. Ruununpalvelija otti taskustaan parin käsirautoja. Ville vaaleni yhä.

"Tänne kätesi" kuului komento.

"Mitä varten? En minä ole mitään tehnyt!"

"Miksi pakoon aijot sinä kurja, jollei mikään omaatuntoasi paina?"

"Mutta minä en ole syyllinen". Villen ääni oli hätäinen ja värisevä.

Nimismiehen ääni oli vakavan juhlallinen, kun hän lausui, luoden silmäyksen ympärillä oleviin:

"Se, joka teistä voi sanoa, että tämä on syytön tuohon murhaan, nostakoon ylös kätensä!"

Jokaisen silmät lensivät uteliaasti ympäri huonetta, vaan yhtäkään kättä ei näkynyt ilmassa.

Sanaakaan enään lausumatta, otti nimismies Villen kädet ja kytki ne.

Ville ei vastustellut.

"No viekää mihin tahdotte, ei tämä poika pelkää. Mutta murhaa en ole tehnyt".

Ville koetti saada äänensä röyhkeämmäksi, mutta turhaan; – se tuli kuin maan alta, vienosti koleana ja värisevänä.

Nimismies kääntyi poispäin.

Jokaisen huomio oli tähän saakka ollut niin kiintyneenä edellisiin tapauksiin, että nyt vasta huomattiin Heikki, joka nurkassa voihkasi. Nimismies astui otsa rypyssä sinne.

"Kuka on sinua lyönyt, – missä on haavasi?" nimismies uteli.

Heikki käänsi vaivalla itseänsä ja viittasi kädellään Niemelän Joonaasen, joka sanatonna seisoi taampana.

"Tuo", sanoi lyöty.

Nimismies katsoi osotettuun suuntaan.

"Häh – mitä – Joonasko?" hän kysyi ilmeisesti kummastuneena.

"Nii-in".

"Missä on sitten sinun haavasi?"

Heikki osoitti takaraivoaan. Sitä tutkittiin, vaan haavaa ei siellä ollut; ainoastaan iso kuhmu.

"Kuinka sinäkin, Joonas, teet tämmöisiä töitä ja tuletkaan tämmöisiin paikkoihin? Sinusta olen luullut toki parempaa".

Sana ei tahtonut kulkea Joonaan suusta, kun hän sitä yritti. Kuitenkin se vihdoin onnistui niin, että hän selvitti mitä varten oli tullut ja mitä varten oli Heikkiä lyönyt.

Heikin iskemä haava oli hyvin pieni, mutta se vuosi verta, vaikka sitä oli koetettu huivilla ympäri sitoa, ja se todisti puhujan puolesta. Moniaat näkijät todistivat selityksen oikeaksi. Mutta olipa niitäkin, jotka väittivät Joonaan syyttä tappeluun ryhtyneen. Väittely oli syntymäisillään, mutta nimismies sen lopetti murinaan.

"Kuinkahan lieneekin", virkkoi nimismies vihdoin, "tämä asia täytyy tulla tarkemmin tutkituksi. – Joonas tulkoon vankivartijan luo". Harmaana kasvoiltaan kuulteli Joonas käskyä. Monen kasvoilla kuvastui hämmästys, sillä vähimmän kaikista olivat he Joonaan kiinnijoutumista osanneet aavistaa.

"Pannaanko minut rautoihin?" kysyi Joonas kumealla äänellä, ja astui nimismiehen eteen.

"Ei vielä ainakaan".

Kysyjä siirtyi näköjään kiitollisena sivulle.

Viimeisten tapausten aikana olivat tappelijat osanneet paeta paikalta niin tyyni, ettei ollut enää jälellä kuin muutamia. Vaan kun ei niidenkään päälle kuulunut mitään erinäistä syytöstä, jäivät he nimismieheltä rauhaan. Tyttöjä sekä kylästä kokoontuneita akkoja ja ukkoja oli paljon paikalla.

"Kumma ettei täällä ole tehty useampia murhia!" ihmetteli nimismies kun hänelle kerrottiin tappelusta.

"Kummapa kyllä, mutta pahimmilta saatiin jo päivällä puukot pois, eikä niitä enää ollut kuin viimeksi tulleilla".

"Eikö kukaan muu saanut puukonhaavoja, kuin Joonas ja murhattu?"

"Saivat kyllä, monet, mutta ne olivat itse niin syyllisiä tappeluun, että katsoivat kentiesi paremmaksi pitää ne hyvänään, kuin ruveta ilmoittelemaan".

Nimismies toimitti väen hajalle ja käski jonkun viemään murhatun leikkaushuoneelle.

Pidätetyitä lähti hän miehineen viemään vankikulettajalle.