Читать книгу Teerelän perhe - Alkio Santeri - Страница 3

Jäätyään yksin kotiin, kului Johannalta aika hitaanlaisesti. Isä nukkui koko päivän ja ainoastaan joitakuita kyläläisiä sattui pikimältään pistäytymään. Johanna kutoi sukkaa ja mietiskeli. Toisinaan, kun ei isäkään sattunut kuorsaamaan, oli tyttö nukahtamaisillaan, mutta silloin hän meni ulos, huuhtoi kaivo-vedellä kasvonsa ja tuli virkeämmäksi.

Johanna oli juuri kasvojensa pesun päättänyt, istunut uunipenkille ja alkanut rivakasti kutoa sukkaansa punaista raitaa, kun ovi avautui ja sisään astui vaivalloisesti liikkuva vanha eukko, jota kylän kesken nimitettiin Saaraleenaksi.

Tuskin oli Saaraleena saanut oven sen verran raolleen, että siitä sopi pään sisään pistää ja nähdä Johannan, kun jo alkoi:

– "Siunatkoon! – pitääkö mun uskoa silmiäni, että Johanna olis pois kisalta. – Totta totisesti, mitähän nyt pojat sanovat, kun ei tuo lintujalka ole siellä valssaamas. – Kyllä Siipelän Kallella ja Kuppilan Iikalla on ikävä! Tiedän sen varmaan, koska ovat monta kertaa pyytäneet mun – mutta mitäs tuosta puhun. – Kylläpä sinä jo ymmärrätkin. – Mutta on siellä vaan monella muullakin kaipausta. Kehutaan, että Niemelän Joonaskin meinaa, mutta sitä en minä ikänä usko… Köyhä! Millä se komiain korvalle, sellaisten kuin Kuppilan Iikka ja Tammiston Samppa? – Noo, johan sekin nyt mies miehenänsä menee ja sanotaan, että sillä on rahaakin neljä tuhatta markkaa. Mutta pian se raha on mennyt, kuin ei ole taloa niin kun tälläkin Kuppilan Iikalla … puoli manttaalia, lapsi! – Se on jo koto se, johon sopii emännäksi mennä. Kyllähän Kuppilas on Miinakin, tytär-Miina, mutta sen isäntä suoraa rahalla, kun on kyllä sitä". – Saaraleena levitti käsiänsä. "Sen vain sanon sulle: 'valitse parahin puska, kun on kyllä valikoiman varaa!' – No Maija on kisalla? Se on tietty, missäs kauha on muualla kun padas. On sekin laitaa, kun piikaleppana on kisalla ja tyttären täytyy olla kotona. – Mutta sellaisiahan ne ovat tämän aikaiset piiat. En minä koskaan lähtenyt, jos tytär kotona oli, e-en! Sen verran häpyä mulla oli".

Nyt vasta tuli aikaa Johannalle jotain vastata, sillä muori alkoi kaivaa nuuskarasiaansa.

"En minä halunnutkaan kisalle, käskin Maijan vain mennä, hänen teki mielensä". Mutta Johanna puhui kuuroille korville, sillä muorin kaikki aistit olivat kiinnitetyt omiin asioihinsa.

"Noh – noh – mitä – missä – missä – ?" äännähteli hän, kun monista, kaikenlaisella kamalla täytetyistä taskuistaan etsiskeli tuohista ystäväänsä, eikä tavannut sitä.

"Mutta – voi tyrä sekänä! Missä juuttahilla on nuuskatoosani?" Saaraleenan hätä oli sydämellinen. Uskollinen toveri, lääkäri, lohduttaja, ruoka ja juoma; kaikkein näiden sijassa on köyhällä vaimolla nuuskarasia. Nyt pelkäsi Saaraleena sen kadottaneensa.

"Oletteko kadottanut?"

"Älä puhu, lapsikulta! Tulispa siinä vahinko. – Mutta tu – tuolla se pahahenki nyt vihdoinkin on! – Tule nyt sieltä käsiin, nokkani on tyhjä kun pesty kastrulli. – Kas niin, ota nyt vastaan kuonokulta mitä tässä tarjotaan! Ota Johanna sinäkin, se on oikein kanvertilla kryydättyä, ja siellä on 'tunkkapöönäkin'".

"Vai on tunkkapöönäkin, mikä se on?"

"Se on ympyräinen niinkuin papu; – kaiva sormellasi sieltä toosasta, kyllä sen löydät".

"Ka, niin on; – sepä on!"

"Mitä sinä siitä Maijasta tykkäät, onko se hyvä piika?"

"En minä hänestä ainakaan mitään moiti".

"Joo'o, mutta kamala se on, kun kisalle menee, eikä tytär".

"Eihän se mitään ole".

Saaraleenan silmät vilistelivät nyt jo viililautasilla ja hän alkoi:

"Teillä on paljo särvintä, mutta eihän ole kummakaan, teillä on hyviä lehmiä ja hoidetaan hyvin. – Sisar-Tiina sanoi, että Teereläs on niin hyvää piimää, ettei koko kyläs semmoista, niinkuin tervaa, niin toimitti sisar-Tiina. Mä sanoinkin jotta tarvittispa sitä saada maistaa. – No Heikki ja Ville ovat tietysti kisalla. Kumma kun eivät ne jo ole akkoihin sekaantuneet, vaikka en minä tiedä jos ovat jo yrkämiehinä. Minä niin vähä kuulen ihmisten asioita, en tiedä niin mitänä – en mitänä, – mitäpäs minä tietäsinkään, – kukapas tämmöiselle semmoisia puhuisi". Saaraleena huiskutteli ruumistansa ja näytti tuntevan itsensä hyvin hyljätyksi samalla, kun taas antoi silmäinsä vilistää pitkin viilipyttyriviä.

"Kukahan huolisi semmoisista juopporateista, kun veljeni ovat".

"Se vasikka elää, joka juo. – Mutta kuinkas isä vaari jaksaa? Eipä häntäkään kotona näy". Saaraleena tirkisteli salavihkaan myyrän silmillään sänkyyn ja taas hyllykaapin päälle jossa oli erillaisia ruokapyttyjä.

"Makaa". Johanna näytti jo alkavan tuskastua uteliaasen vieraasensa.

"Joo'o, vanhat tarvitsevat lepoa. Kun minäkin menen kylästä mökille, niin täytyy panna aina vähäksi aikaa levolle sänkyyn. Olen jo ruvennut väsymään. – Olisko sinulla Johanna kaljaa? Antaisit mulle vähän juoda, kurkkuani niin kuivaa".

Johanna otti tuopin pöydältä ja antoi muorin käteen. Kova näytti jano olevankin, sillä Saaraleena veteli aika siemauksia.

"Uh huh huh, kuinka mä kovin join. Sepä nyt vasta oli hyvää kaljaa, oikein juhlajuomaa. – Tuhansia kiitoksia, Johanna-kulta".

"Oliko edes kyllä? Minä menen lisää laskemaan", keskeytti Johanna, kun sai käteensä tyhjän tuopin.

"Ei ei, sitä oli kyllä. Älä mene ainakaan minua varten laskemaan. Mutta jos sinulla on piimää, niin pane sitä vähä tuonne leiliini. Täytyy jo ruveta kotiinpäin hankkimaan". Johanna sai leilin käteensä, ja muori jatkoi: "Niinkuin äsken sanoin, ota vaan mieheksesi Kuppilan Iikka, niin et kauppaas kadu!"

Mummo olisi kentiesi vielä jatkanut, mutta hän keskeytyi siitä, että Maija tuli suurella kiireellä tupaan.

"Lakatkaa jo noista hullutuksistanne!" käski Johanna kun kuuli Maijan tulevan.

Maija oli hätääntynyt ja palavissaan.

"Voi hyvä Jumala!" hän huusi ovesta tultuaan, "voi Johanna parka, mitä nyt on tapahtunut! – voi, voi! Älä nyt sentään kovin pelästy – " Maija istui hohuuttaen penkille. Johanna jäi hämmästyneenä leili kädessä seisomaan keskilattialle ja Saaraleena repi huivia korvainsa päältä, että paremmin kuulisi.

"Mitä, mitä on tapahtunut?"

"Ville on tehnyt murhan".

"Murhan!" äännähti Johanna ja leili putosi kädestä lattiaan.

Muori oli kiintynyt tarkastelemaan Maijaa. "Voi armahda, voi armahda, voi armahda!" huokaili hän ja huiskutteli hartaasti ruumistaan. "Ja nyt joutuu poikaparka kiinni, voi laupias isä!"

"Ja kenenkä on hän…?" änkytti Johanna kasvoiltaan vaaleana.

Maija mainitsi murhatun nimen.

"Missä on Heikki?"

"Niin, – Heikkiä on lyöty, häntä tuodaan pian kotiin".

Tämä sanoma Heikistä ei juuri näyttänyt erityisesti Johannaan vaikuttavan, eikä hän edes kysynyt, kuka oli Heikkiä lyönyt. Kuvapatsaan tapaisena seisoi hän tuijottaen Maijaan.

"Laupias Jumala!" hän huudahti, "mitähän hirmuja se viina vielä saattaakaan matkaan tässä kurjassa talossa…" Hän tyrskähti itkuun ja peitti kasvonsa esiliinallaan.

"Lapsi-parka, kyllä sulla on suruja, mutta pane nyt piimää sinne minun leiliini, että pääsisin – ka tuollako se leili onkin, lattiassa? Mitä varten sinä sen sinne heitit? – Voi kummaa! Entä ei ole kuitenkaan mennyt rikki", pani Saaraleena ja tarkasteli vanhaa likaista leiliänsä.

Johanna rupesi nyt kiireesti liikkumaan, ikäänkuin jotain etsien.

"En ehdi, en ehdi nyt, – oi! tulkaa toiste Saaraleena, niin minä annan teille piimää, mutta nyt en ehdi, minä menen katsomaan sinne tappelu paikalle – "

"Mutta Johanna! Mitä sinä teet siellä? Heikki tuodaan pian kotiin ja Ville viedään vankivartijan luo, ja muuten on enin osa jo lähtenyt sieltä pois", selitti Maija.

"Mutta murhatun tahtoisin nähdä, että oikein veljeni tuntisin. Mitä Ville sanoi kun kiinni pantiin?"

"Mitä hän sitten sanoi … kerskaili vaan".

"Ja vielä kerskaili! – Voi hirmua, kun aavistukseni kävi toteen! – Miksi juuri pitää minun sukukuntani olla tämmöistä?"

Johanna riensi ulos.

Saaraleena oli myöskin jo pois lähdössä.

"Tuopa nyt vasta on riivattu tuulihattu, kun oli vähällä särkeä hyvän, Matti vainajan tekemän leilini. Ei Teerelän juopoista olisi ainakaan ainoakaan kyennyt semmoista sijaan tekemään. Se meidän vainaja olikin hyvä tekomies; pappilan rouvakin osti kerran kolme hänen tekemäänsä askia, ja kehui niitä. – Tämäpä nyt vasta on konstia, kun viivyttää ja odotuttaa ihmistä täällä koko päivän, eikä sitten annakaan piimää, muutama trulli! Lähtee vaan. – Mutta oma syyni, olisihan minun pitänyt jo tullessanikin tietää kuinka täällä käy, aina täällä tapellaan. Täytyy nyt jo mennä, niin kauan kun edes pääsee eheällä nahalla".

Näin haasteli muori itsekseen, mutta kuitenkin niin kovalla äänellä, että Maijakin sen taisi kuulla. Sitte alkoi liikata pois.

Maija huokaili vaatteita muuttaessaan ja lähti ulos, luultavasti lehmiä noutamaan.

Vähän aikaa sen jälkeen heräsi isäntä-ukkokin pitkällisestä unestaan. Hän oihkasi pari kertaa sängyssään, sillä helteisen ilman vuoksi oli hyvin palava. Raotti vähän etehitten syrjää, ja äyhkäsi karkealla äänellä:

"Juotavaa!"

Vastaukseksi ei kuulunut muuta kuin kärpästen surinaa, joista parvi etehitten avattua lensi julkeasti ukon nenälle.

"Sooh!" pani ukko ja pyyhkäsi pois.

"Onko ketään siellä?" huusi hän ja kurkisteli pitemmälle sängystä.

Ei vastausta kuulunut.

"No ovatko ne hiiden kattilassa joka sorkka?" hän sitten myrisi, ja alkoi kömpiä lattialle. Asteli pöydän luo ja tirkisteli juotava tuoppiin joka vielä oli äskeiseltään tyhjänä; se lennätettiin nyt takapenkille, niin että kaksi rannetta katkesi. Oviloukossa seisoi vesikorvo. Täytyihän ukon nyt veteen tyytyä, kun ei kuitenkaan viitsinyt mennä kellarista kaljaa laskemaan. Vaan vesinappo oli poissa. Väsyttävää oli etsiminen, täytyi ottaa tuon tyhjän puutuopin takapenkiltä, johon se äsken heitettiin.

"Niinpä sekin vuotaa kun kassi, menivätkö ne vanteet nyt poikki? Löyhiäpä ne olivatkin!" paneskeli ukko, kun vesi norona juoksi uurteista lattiaan. Sammutettuaan janonsa, heitti hän tuopin pöydälle. – Pihalta rupesi kuulumaan ihmisääniä.

"Ketähän sieltä on tulossa? Lienevätköhän poikia, vai onko Tervahaudan Juha liikkeellä? – Onkohan tuolla pullossa vielä viinaa?" Näin itsekseen haastellen, asteli kaappinsa luo. Vaan tyhjänä oli joka ainoa pullo. Useammista koki hän kallistaa suuhunsa, jos sattuisi jotain valumaan, mutta kaikki turhaan.

"Kaikki on tyhjänä, ei niin tippaakaan. – Taitaa olla parasta, että menen uudestaan sänkyyn, koska niin rasittaa ja painaa", puheli kömpiessään vuoteelle. Sitten veti hän esiripun tiukasti kiinni ja rojahti selälleen puhkuen ja ähkyen.

Rähinätä, jonka ukko sattui pihalta kuulemaan, pitivät Heikin saattajat. Johanna oli tullut näiden vastaan, vaan palannut siitä takaisin, kun oli kuullut, että murhattu ja murhaaja olivat jo sieltä kukin paikoilleen korjatut.

Äänettömänä ja sanaakaan virkkaamatta kulki Johanna rattaiden sivulla, joissa Heikkiä kotiin kuletettiin.

Heikki makasi rattailla ja vilkasi toisinaan arasti sisartaan, sillä hän luuli huomaavansa, että tämä liian tarkoin hänen menetyksiään piti silmällä.

"Kuka sinua on lyönyt?" kysyi Johanna.

Heikki katsahti ilkeästi Johannaan.

"Niemelän Joonas".

Johanna näytti joutuvan hämille.

Heikin olisi tehnyt mieli katsoa Johannan kasvoihin, mutta tämä oli ne toisaalle kääntänyt.

"Oih!" oihkasi Heikki.

Johanna oli taasen saanut sisällisen riehunsa osaksi asettumaan. Taasen katseli hän veljeänsä ja pudisti päätänsä.

"Niin kipeä ei hän ole kuin hän tahtoo luulotella, vanha teeskentelijä", mutisi Johanna.

Kun oli päästy Teerelän pihalle, kannettiin Heikki tupaan.

"Oih, oih!" valitti tämä.

"Oletko tosiaankin niin huono, ettet kykene itse tupaan menemään?" kysäsi Johanna, ja pieni ilveily näytäikse suun sopissa.

Heikki purasi huultansa, mutta ei vastannut mitään.

Johannan silmät iskivät kiukkua. Hän valmisti kuitenkin sijaa ovisänkyyn, kun ei tahtonut vieraitten nähden ja kuullen ruveta paljastamaan veljensä luultua halpamielisyyttä.

"Oih, voih!" pani Heikki kun laskettiin vuoteelle, ja oli vaipuvinaan kokonaan uuvuksiin.

Peräsängyn esiripun raosta tirkisteli kaksi silmää, ja tirkistelijä murisi hiljaa itsekseen:

"Mitä onko tuo nyt saanut rykäänsä? Sepä sattui kohdalle!"

Heikin tuojat lähtivät pois ja Johanna pistäysi ulos.

Silloin, yhtä aikaa, tempaistiin molempain vuodetten esivaate syrjään.

Isä ja poika silmäilivät toisiaan.

Kun tätä katselemista oli hetkinen kestänyt, virkkoi isä, ikäänkuin paremman puheen puutessa:

"Onko sinua lyöty, vai mikä sinun on?"

"On", kuului vähän ajan kuluttua murahtava vastaus.

"Kuka?"

"Tiedättehän, ettei niitä miehiä kasva joka mättäällä, jotka tätä poikaa lyömään kelpaavat".

"Kuitenkin lie se nyt kuitenki joku ollut, joka siihen on kyennyt!"

"Niemelän Joonas", laski Heikki hammasten välistä. Sitten käänsi kasvonsa seinään päin, ikäänkuin merkiksi, ettei hän enään halunnut jatkaa puhetta siitä aineesta.

Mutta ukolla oli vielä kysyttävää.

"Missä Ville on? Toivoakseni ei hänen ole asiat yhtä huonosti kuin sinun, sillä hänessä luulen löytyvän kuitenkin miehen vastusta".

"Liiaksikin".

"Mitä sanot?"

"Sanon, että hänessä on miehen vastusta liiaksikin!" Poika matki isänsä äänen painoa.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Sitä, että hän istuu vankivartijan luona murhasta".

"Mitä sanoit?!" kiljasi ukko, mutta ylöskavahtaminen sängystä sekä hämmästys kasvoilla merkitsivät, että hän oli oikein kuullut.

Johanna tuli samassa sisään, hänelle huusi ukko vastaan:

"Johanna! Onko totta mitä Heikki sanoo, että Ville on tehnyt murhan?"

"Kuuluupa olevan".

Johannan ääni oli valittava, ja itku, joka jo ulkona oli vuotanut, puhkesi nyt entistä katkerampana. Tyttö vaipui penkille istumaan.

Saamainsa tietojen nojalla kertoi Johanna isällensä tämän tapauksen erityis-seikkoja.

Ukko raivosi, riehui kuin hurja hullu, tahtoi musertaa ja rikki raastaa kaikki mitä saatavilla oli.

"Hevonen kotiin!" hän Johannalle huusi, "minä tahdon mennä Villen luo!"

Johanna lähti vapisten hevosta noutamaan.

"Helvetti, minkälaisia heikkohenkisiä ne ovat, – kun yhdestä puukon pistosta heittävät henkensä! – Ja semmoisten tähden täytyy nuoren pojan ottaa raudat jalkoihinsa. – Mutta se onkin mies, joka rautoja kantaa, eikä se, joka lautoihin pannaan, – Oli se sentähden liian nuori, tuo poika, rautoja helistelemään – toista olisi, jos ne minun jaloissani – minäpä niitä osaisin kantaakin, koska kaksi kertaa olen jo siinä koulussa ollut. – Minä oikeastaan olen luotukin linnaa varten, – minä olen itse tappelumies, minä! Kuka on kuullut minun milloinkaan aristavan! – Mutta tuo poika, se saattaa ruveta pian urajamaan ja sitten kaikki lörppöhuulet häntä äikistelemään! – Mutta sitä en minä kärsi, en! Ennen tahdon mennä poikani kanssa Siperiaan!"

Näin raivosi ukko ja viskoi kaikki eteensä sattuvat huonekalut, ynnä muut, nurinniskoin.

Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli – isän rakkautta.

"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.

"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti kurittamaan kelpaa!"

Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.

Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.

"Pane, Johanna, se valjaisiin". Ukon ääni oli lempeä, melkein itkevä.

Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän käskyn.

"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.

Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis, kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:

"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä pulloissa ei ole mitään. – Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla? Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja luvattomilla ajoilla. – Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta antakoon toisen puolen velaksi".

Pullot taskuun pistettyään, meni hän ulos.

Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan suitsia.

Tomu pölisi kujasta ja peitti paksuun pilveensä ajajan ja hevosen.

Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli, pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:

"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä – ".