Читать книгу Muistojen komeroista - Alkio Santeri - Страница 3

Räätäli Arvosen vuoro oli kertoa.

– Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman päivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50 vuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo kannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä mieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta, ihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut. Kaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin talvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua kuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa oikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella kuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin tavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. – Mutta tuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon pyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi seppä.

– Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset kuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.

Päivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha. Etelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi, uhkuen rehevässä kukkeudessaan.

Me poljimme pyöriämme nautinnolla, vaikka olikin lämmin. Sillä vapaudentunto, tieto, että oli edessä kokonainen kesäinen viikko vapautta, vaikutti niin kuin öljy jäseniimme. Elämässä lupasi avautua meille, työmiehillekin, uusi nautinnontila: kesälepo, kesäloma. Me pyöräilimme kuin lapset, täynnä odotusta ja jo saavutettua nautinnoniloa.

Sivuutamme pitäjän toisensa jälkeen. Pysähdyimme milloin leipuripuodin edessä, milloin missäkin, saadaksemme jotakin suuhumme.

Päivän kuluessa on jo uhkaavia ukkospilviä liikuskellut kuultavalla taivaslaella. Illan tullen alkavat lyhyet, äksyt tuulenpuuskaukset hermostuneesti suhahdella. Yöksi uhkasi ilmeisesti saavuttaa ukonilma.

Lähenimme kuitenkin jo ensimmäistä, ennakolta määrättyä yökortteeriamme. Meistä ei tosin kumpikaan tietänyt tarkalleen missä se oli. Mutta jossakin kalliolla piti näillä tienoin oleman torppamökki, jossa asuu minun vaimoni täti miehineen. En ollut koskaan heidän luonansa käynyt, en koskaan heitä edes nähnyt. Mutta monet terveiset heiltä oli tullut meille ja aina kutsut:

– Tulkaa joskus kestiin. Kyllä meillä kahvikupin saa ja ruoka-aterian.

Nyt me siis menimme heille kestiin.

Jo alkaa ukkonen jyrähdellä. Mutta tuolla edessämme myöskin jo kohoaa kallioinen ylänköseutu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme lähellä tädin majaa. Ja ennenkuin oikein huomaammekaan, on tuossa kallionreunalla laudoitettu tupa, jonka ikkunaverhot ja ovi ovat kiinni ja jonka, myöskin suljetusta, navetasta kuuluu hiljainen lehmänkellon kalahdus.

– Ka! huudahdamme yht'aikaa.

– Siinä se on.

Poikkeamme tieltä ja kävelemme pihaan, avaten edestämme veräjän, joka on tarkoin suljettu ja vielä raskas malka laskettu eteen tueksi.

– Onkohan edes ketään kotona? päivittelemme.

Samalla iskee salama, ukkonen jyrähtää vallan lähellä ja ensimmäiset raskaat sadepisarat putoovat läiskien valkeaan kallioon.

Minä koputan ovelle. Vähään aikaan ei kuulu mitään, mutta pihaikkunan tiudin heilahtaa hieman. Painaudumme lähelle seinää, sillä sade alkaa roiskia. Arvaamme, että he pelkäävät, kaksi vanhaa ihmistä, tietääkseni. Voivat meitä rosvoiksikin luulla. Aion juuri mennä ikkunan taakse ja ilmoittaa kuka olen, kun samalla kuuluu sisästä ovenkäynti ja kiireinen, äksyltä tuntuva vanhan naisen ääni kysyy:

– Kuka? … Keitä te olette?

Panin nyt suuni lähelle ovenrakoa ja selitin kuka olen.

Samassa lensi ovi rajusti auki sisäänpäin niin, että olin vähällä sen mukana tuuskahtaa nenälleni.

– Sepä hauskaa… Kah!

Edessäni seisoo aivan pieni, noin 70-vuotias muori paitasillaan, paljain päin.

Ennen kuin edes selviän oven äkkinäisestä liikkeestä ja pääsen tolkulle siitä, että iloinen reipas tervehdys oli todellakin lähtenyt tästä paitasillaan seisovasta vaimovanhuksesta, on hän jo tempaissut tuvanoven auki ja huutaa sinne:

– Äijä! Äijä! Tääll' on vieraita!

– Ken hän on? kuuluu tuvasta vanha miehen ääni, joka tuntuu tulevan hampaattomasta suusta.

– Annan tyttären mies! Nous' ylös!

Kuulemme kuinka äijä tempautuu sängystä. Kun me talutamme pyöriämme pois sateesta ja kysymme saammeko yösijaa ja saisimmeko tuoda pyörät sisään, juoksee vanha vaimo jo tuvassa ja porstuassa, hokien:

– Vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee, vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee … vielä häntä…

Äijä seisoo ovessa housujaan napittaen ja käskee tulla tupaan.

Sillä aikaa on muori jo pannut kahvipannun tulelle ja sytyttänyt puut.

– Palo sinä sokuria! käskee muori äijää jo ainakin viidennen kerran.

– Onko teillä nälkä? kysyy samalla juostessaan ja yrittää katsahtaa silmiin, minkä ohimennessä ehtii.

– Kysyäkään sellaista! hulluttelee hän samalla itselleen. Aivan kuin lintu hyppää hän pöytälavitsalle, ottaa lautaselta viilipunkan ja heittää sen alashypätessään pöytään, laskien käsistään aivan kuin jonkin heittoesineen.

Me seisomme ihmetyksen lyöminä tämän verrattoman ketteryyden ja toimeliaisuuden edessä.

Kahvipannu kuohui jo yli ja äijä samalla valitti, että kun sokeri on niin kovaa. Muori on jo kiehuvaa pannua hätyyttelemässä ja härnää äijälle:

– Mikset kastele, mikset kastele, kastele…

Mutta saman tien hakee muori taas kaapista lusikoita ja heittää ne pitkästä matkasta pöydälle. Samalla jostakin nurkasta vääntää sylin täyteen sänkyvaatteita, vie ne ulos puotiin ja palatessaan sanoo tehneensä meille sinne vuoteen.

Nyt pannaan meidät syömään. Voita, leipää, lihaa, viiliä ja maitoa. Kaikki laitokset äärimmäisen siistiä. Istumme pöytään salamain leimutessa ulkona. Tavaton ruokahalu yllättää. Vanhukset istuvat lähelle pöytää juttelemaan. Muori johtaa puhetta, kyselee meidän perhekuulumia, kertoo omiaan ja on iloinen, että nyt kerrankin tultiin. Tuskin olemme lopettaneet syömisemme, kun muori jo tuo kahvit. Taas hän heittää tarjottimen pöytään. Tällä kertaa oli vähällä tulla vahinko, mutta ei tullut. Tuo heitteleminen näytti tulleen tälle polttavan toimeliaisuuden ihmiselle tarpeeksi. Jokainen hillitty kosketus oli hänelle ajantuhlausta.

He juovat itsekin samalla kahvia. Juttelusta saamme tietää, ettei olla köyhiä, jonka tiesin jo ennestään; myöskin, että lapsia on Amerikassa, sekä että he kahden tekevät täyttä kyytiä vielä tämän torpan työt. Lehmiä on kaksi ja yksi vasikka ja hevonen.

Vaari rupesi haukottelemaan. Kello on lähellä kymmentä.

– Yö kuluu, virkkaa hän haukotuksensa välistä.

– Mennään maata! julistaa muori. Kun täss' kupsehditaan, niin aamulla on vääräniska. Tulkaa nyt, minä näytän.

Niin lähti hän ulos ja meidän oli heti seurattava, ellemme odottaneet häntä ovelta palaamaan ja ihmetellen kysymään:

– Vai aiotteko siinä yönne istua?

Meidät vietiin pieneen lautaseinäiseen vaatepuotiin, jonka avatusta ovesta tuoksahti vastaamme vahva vällyjen ja pyykkivaatteiden haju.

Muori oli juossut edellä puotiin.

– Vähän harvaksi ravistuneet nuo seinät, hän sanoi, kun seinänraoista hohtivat salamat.

Nousimme puotiin mielessämme punniten, suojaavatko nuo seinät sateelta.

Aivan kuin muori olisi arvannut ajatuksemme, hän sanoi:

– Puikkikaa nahkasten alle! Vetäkää päähänne. Kyllä siellä tarkenee.

Hän laskeusi jo pihaan, jossa sade pieksi hänen paitaansa. Painaessaan ovea kiinni, kysyi, koska saa herättää.

– No siellä yhdeksän ajoissa, sanoin minä.

Hän mutisi jotakin juosta hytistäessään tuvanpuolelle, jossa porstuanovi heti lensi kiinni ja napsahti lukkoon.

– Se on nyt jo sängyssä, sanoi seppä.

– Ja me olemme vielä tässä, sanoin minä.

– Minä en ole ikänä nähnyt niin kelvollista ihmistä kuin tämä, uudisti seppä, yhä ihmetyksen vallassa.

Minä olin kuullut tästä muorista jotakin. Mutta kaikki tämä joustava ripeys oli yli kaiken arvailun.

Ihmetellen kävimme sänkyymme, peittäysimme nahkasiin. Ja muorin ennustus, että kyllä siellä tarkenee, toteutui korkeimmassa mitassa.

Ukkosta kesti tunnin verran, jolla aikaa salamat hyväilivät vuodettamme. Mutta sitten hiljeni kaikki ja me aloimme nukkua ensimmäisen kesälomapäivämme muistoja sulatellen.

Olimme aikoneet todellakin venyä vuoteessamme edes kello 8: aan. Mutta kello oli tuskin livahtanut yli 5:n, kun oveemme lyötiin aivan kuin hädän edestä ja muorin ihmettelevä ääni kuului:

– Ettekös meinaa ollenkaan nousta ylös? Kahvi on jo ollut aikaa valmiina ja … pitää munkin vielä niitylle.

Meidän on noustava. Puettuamme ja peseydyttyämme juomme kahvit, sitten syödään aamiainen yhdessä talonväen kanssa. He ovat jo tänä aamuna olleet niityllä. Kun saavat meidät pois, menevät jatkamaan.

Käymme heidän kanssaan yhdessä ulos. Siinä kallion alangossa heidän niittynsä leveneekin, 5 tynnyrinalaa timotee- ja apilaniittyä. Vieressä on haka, missä karja ja hevonen ovat laitumella. Komeana upeilee niitty heinäkuun aamun kirkastetussa loisteessa. Eläimet tuossa aitauksessa ovat kuin luonnonsyöttiläitä.

Ja nämä kaksi vanhaa ihmistä, täynnä työniloa ja elämän kannattavaisuuden uskoa. Ei yhtäkään rikkinäistä säveltä heidän äänissään…

Vaari vielä jaarittelee ja piippuaan sytyttelee, kun me pyöriämme pidellen olemme matkaan lähdössä, Mutta silloin jo muori niittää, turpea, tuoksuva apila kaatuu. Aidan toisella puolen ynisee vasikka muoriin päin turpaansa kurottaen ja vanha hiiro höristelee.

– Odottakaa, odottakaa, kuuluu muorin kehoittava, hyväilevä ääni samalla, kun pieni terävä viikate nuoleksii apilaa juuresta poikki.

Lähdemme. Meidät on vallannut kummallinen koti-ikävä, työn-ikävä.

Lukemattomat kiireet ja tekemättömät työt painavat mieltä.

En muista kumpi sen ensin sanoi. Mutta pian löysimme itsemme etsimässä sopivaa kotiinpaluutietä, ettei tarvitsisi sitä samaa tietä koko matkaa palata, jota oli tultu.

Kesälomamme ei siis tullutkaan kestämään viikkoa, niin kuin olimme aluksi aikoneet. Kesti kuitenkin niin kauan, että se synnytti mielissämme uuden kesän-ikävän, jolloin jatkaisimme sitä, mikä tänään jäi puolinaiseksi.