Читать книгу Muistojen komeroista - Alkio Santeri - Страница 5

Isäntä Mäntyläisen suu oli juonikkaassa hymyssä.

– En tiedä, sanoi, te olette kertoneet niin hauskoja juttuja, että…

Katsoi sivuilleen, mihin sylkisi.

Monen muun suu oli jo odottavalla vehnäsellä. Siirtelivät jalkojaan, vaihtoivat polvea, mikä sytytti uuden paperossin, kuka pani piippuun.

– Annas minä kaivan perät sun piipustas, sanoi Tienvieri ulottaen

Mäntyläisen piippua.

– Älä vain pohjaa puhko.

– En. Toimita sinä vain niitä sun satujas.

– Kerran kun minä olin Mäkiturja-vainajalla ajopoikana, aloitti Mäntyläinen, lähdimme, isäntä ja minä, Riimalaan holliin. Se oli niin Jumalalta kylmä talvipakkanen, että kun vähänkin kosteata tuli naamasta ulkopuolelle, kohta jäätyi, niinkuin tikku. Olimme molemmat paksusti puettuina. Mullekin laitettiin kotona isännän isävainajan vanhat turkit omieni päälle. Niillä oli reessä hyvin mukava istua, eikä minun ollut vähääkään muuten kylmä, mutta jalkoihin rupesi matkalla ottamaan, vaikka olikin aivan uudet karvakengät, jotka ruoti-Tuomas oli edellisellä viikolla tehnyt härkäpahasen koivista.

Muistan vielä aivan hyvin, kuinka mukavalta tuntui silloin, kun ensimmäistä kertaa kävellä tossottelin niillä karvakengillä ja hieroin hangella niistä tervavettä. Se härkä oli kesällä tehnyt niin monta sapettavaa kiusaa karjamatkoilla, että olin monta kertaa kyynelet silmissä luvannut sille, selkänahkansa kautta, kaikki kalliisti maksaa. Se tapasi mennä jöngöttää ja huipata häntäänsä, piittaamatta yhtään mitään siitä, mitä minä sille vihojani puhkuin. Syksyllä se junkkari vihdoin pantiin penkkiin, ja silloin minä jo tilasin sen koivista kengät ja ne luvattiin. Siivot ansakengät niistä tulikin muuten, vaikka täytyihän niihin tulla »Tuomaan peukalonjälki». Mutta minkä sille teki, kun en saanut itse tehdä.

Istuin lautakoijan perässä ja annoin hevosen mennä hölköttää, kun isäntä ajoi edellä. Vaikka jalkojani vähän palelikin, en viitsinyt nousta, kun ne isännän isävainajan turkit oli niin raskaat, etten paljoa päässyt paikaltani päkähtämään. Päässäni oli minulla uusi, keltainen paslikka, jonka olin ostanut kynttelinmarkkinoilta edellisellä viikolla. Se oli hyvä paslikka, korean keltainen ja pehmeä. Sitä oli jo moni yrittänyt ostaa, mutta en ollut ruvennut kenenkään kauppoihin. Ajattelin vain, että antaa nyt mielen tehdä, muttei saada. Juuri näitä omia asioitani, ansakenkiäni ja paslikkaani, sitten niitä turkkeja mietiskellen ajelin toisen hevosen jäljessä. Isäntä oli noussut ja jäänyt kävelemään minun rekeni perään.

– Eikö sinun ole vilu? kysyi.

– Jalkoja vähän tuntelee, sanoin.

– Tule kävelemään.

– Tiedä … viitsiikö.

– Jalkasi kylmetytät. Tule kohta, tahi minä kaadan.

– Kaatakaa, jos tahdotte.

Isäntä sieppasi samalla minun paslikanpiikkiini ja veti siitä tielle. Vaikka se olikin leikkiä, pisti minun aikalailla vihakseni. Se veti yli lautakoijan laidan ja minun otti selkääni vähän kipeätä. Pelkäsin jo, että paslikka repee. Se oli aina niin kovakourainen ja vähä rehvänluontoinen, jotta minua tapasi sapettaa, kun viitsi niitä voimiansa näyttää sellaisille kakaroille kuin minäkin vielä olin, siinä kahden-kolmentoista tienoilla. Purin hammasta itsekseni ja ajattelin, että odota!

Kyllähän minä sen nyt jäljestäpäin olen ymmärtänyt, että hyvä tahtohan sillä oli, vaikka olis se saanut tulla ihmismäisemmin toimeen pannuksi. Mutta ei sitä silloin tullut ajatelluksi.

Kun siitä tieltä kömmin jaloilleni, olivat hevoset jo kulkeneet muutaman sylen edelleen ja isäntä istui omassa reessään ja nauroi. Nähtyään, että minä aloin juosta paarustaa, saavuttaakseni rekeni, huusi hän hevosille ja antoi niiden ruveta juoksemaan. Olin juuri saavuttamaisillani reenperän, kun hevoseni tempautui hilpeään juoksuun ja minä jäin raskaine turkkeineni tielle seisomaan.

Voi kamalaa, kuinka minua suututti!

Ensimmäinen kiusanteon ajatus, joka tuli mieleeni, oli se, etten päkähdä paikaltani, vaan jään siihen. Mutta sitten ajattelin, että sillä on syytä minua rangaista, eikä se katso, minkälaisen aseen saa käteensä, kun sen pään ottaa. Rupesin siis tallustamaan jäljestä. Mutta koetin sen tehdä niin hitaasti kuin suinkin oli mahdollista. Pakkanen oli yhä kirppaantunut sen johdosta, että oli alkanut tuulla. Jalkani lämpenivät pian hyväksi, mutta alkoi samalla hiottaa. Mitään hätää ei mulla ollut. Muuten täytyy minun tunnustaa, että jonkinlainen vahingonilo täytti sydämeni, kun vähän ajan kuluttua näin isännän seisovan hevosten kanssa keskellä talvitietä ja kuulin hänen huutelevan ja karjuvan minua kiiruhtamaan. Mutta minäkö olisin kiiruhtanut! Lompottelin niin hiljaa kuin taisin ja ajattelin, että nyt hänellä