Читать книгу Pikku mies - Alphonse Daudet - Страница 7

Oi, te lapsuuden muistot, te ette milloinkaan mielestäni murene! Päivänselvänä on yhä sielussani Rhonen matkamme. Näen vielä laivan, sen matkustajat ja laivamiehet; kuulen siipien viuhinan ja koneen sihinän. Kapteenin nimi oli Géniès, mestarikokin Montélimart. Sellaiset seikat eivät hevin unohdu.

Laivamatka kesti kolme päivää. Vietin nämä päivät kannella, salongissa kävin vain syömässä ja nukkumassa. Kaiken muun ajan istuin laivan äärimmäisessä keulassa, ankkurin luona. Siellä oli suuri kello, jota soitettiin kaupunkeihin saavuttaissa. Istuin tämän kellon viereen, köysikasojen joukkoon; asetin papukaijahäkin jalkojeni väliin ja katselin ympärilleni. Rhone oli niin leveä, että tuskin sen rantoja eroitti. Mutta minä olisin suonut, että se olisi ollut vielä leveämpi ja että sen nimi olisi ollut: meri! Taivas oli säteilevän kirkas, vesi vihreä. Suuria aluksia purjehti myötävirtaan. Aivan lähellä meitä kahlasi merimiehiä laulaen aasin selässä joen yli. Toisinaan sivuutti laiva jonkun lehtevän pajua ja saraheinää kasvavan saaren. »Autio saari!» sanoin hiljaa itsekseni, niellen sitä silmilläni…

Kolmannen päivän lopulla luulin tulevan myrskyn. Taivas oli yhtäkkiä mennyt pilveen: paksu sumu leijaili joen päällä, laivan keulaan sytytettiin suuri lyhty, ja minä aloin kaikki nämä enteet nähdessäni, tuntea itseni levottomaksi… Silloin sanoi joku lähelläni: »Tuolla on Lyon!» Samassa alkoi suuri kellokin soida. Oltiin Lyon'issa.

Näin hämärästi sumun läpi valoja tuikahtelevan vuoroin kummallakin rannalla; me kuljimme jonkun sillan alitse; sitte vielä toisenkin. Kummallakin kertaa taittui koneen tavattoman suuri savutorvi kahtia ja sylki kidastaan mustia savuvirtoja, jotka saattoivat minut yskimään. Laivalla oli kauhea hälinä. Matkustajat etsivät tavaroitaan, laivamiehet kiroilivat kierittäessään tynnyreitä pimeässä. Satoi…

Kiiruhdin äidin. Jacques'in ja vanhan Announ luo, jotka olivat toisessa päässä laivaa, ja siinä me seistä kyyrötimme kaikki neljä, toisiimme kiinnipainuneina. Annou'n suuren sateenvarjon alla, silläaikaa kun laiva asettui jokiäyrään varteen ja maallenousu alkoi.

Luulenpa, ettemme olisi sieltä koskaan selvinneet, ellei isä olisi tullut meitä noutamaan. Hän tuli meitä kohden epäröiden huutaen: »Halloo, halloo!» Tähän tuttuun »hallooseen» vastasimme kaikki neljä yhteen ääneen: »halloo!» ylen onnellisina ja sanomattomalla helpoituksen tunteella. Isä suuteli meitä kiireisesti, otti toisella kädellään minua, toisella veljeäni kädestä ja sanoi naisille: »Seuratkaa minua!» Ja niin sitä mentiin… Siinä vasta miesten mies!

Me pääsimme vain vaivoin eteenpäin; oli pimeä, ja laivankansi oli liukas. Kompastuimme joka askeleella tavaralaatikkoihin… Yhtäkkiä sattui korvaamme laivan toisesta päästä valittava, itkunsekainen ääni: »Robinson, Robinson!»

Voi, hyvä Jumala! huudahdin minä ja koetin irroittaa kättäni isän kädestä; hän luuli, että jalkani oli luiskahtanut ja tarttui vielä lujemmin minua kädestä.

Ääni jatkoi edelleen vieläkin valittavampana, vieläkin itkevämpänä: »Robinson! Robinson raukka!» Minä tein uuden ponnistuksen saadakseni käteni irti. »Papukaijani», huusin minä, »minun papukaijani!»

— Se siis puhuu nyt? sanoi Jacques.

Josko se puhui; kuulinhan sen peninkulman päähän… Olin hämmennyksissäni unohtanut sen sinne laivan toiseen päähän ankkurin luo ja sieltä se kutsui minua, kirkuen kaikin voimin: »Robinson! Robinson! Robinson raukka!»

Onnettomuudeksi olimme kaukana ja kapteeni huusi: »Joutukaa!»

»Me tulemme sen huomenna hakemaan», sanoi isä; »laivalta ei mitään katoa.» Ja samalla hän vei minut mukaansa kyynelistäni välittämättä. Voi surkeutta! kun papukaijaa seuraavana päivänä lähetettiin hakemaan, ei sitä löytynyt… Ajatelkaa minun epätoivoani: ilman Perjantaita! Ilman papukaijaa! Robinsonista ei enää voinut tulla mitään. Kuinka olisi muuten paraimmallakaan tahdolla voinut loihtia itselleen aution saaren neljännessä kerroksessa, likaisessa, kosteassa talossa Lanterne kadulla.

Voi tuota kauheaa taloa! Se on ijäksi painunut mieleeni: raput olivat perin likaiset: piha muistutti kaivoa: portinvahdilla, joka samalla oli suutari, oli kojunsa vesipumpun vieressä… Kaikki oli hirveätä.

Tulopäivämme iltana päästi vanha Annou kyökkiin asettuessaan hätähuudon:

— Torakoita! Torakoita!

Me juoksimme sinne. Mikä näky!… Kyökki oli noita ilettäviä eläviä täynnä; niitä juoksenteli ruokakaapissa, seinillä, laatikoissa, uunin päällä, astiakaapissa, kaikkialla. Tahtomattaankin niitä sotki kuoliaaksi. Huh! Annou oli niitä jo paljon tappanut; mutta mitä enemmän hän niitä surmasi, sitä enemmän niitä tuli. Niitä tuli vesikourun lävestä; vesikourun läpi tukittiin; mutta seuraavan päivän iltana tuli niitä toista tietä, ties mistä. Täytyi varta vasten hankkia kissa niitä tappamaan, ja joka yö oli kyökissä kauhistava teurastus.

Torakat saattoivat minut vihaamaan Lyon'ia heti ensi illasta lähtein. Seuraavana päivänä tuntui vielä paljo ikävämmältä. Talon tavat täytyi muuttaa; ruoka-ajatkin olivat toiset!… Leivilläkään ei ollut sama muoto kuin ennen meillä. Niitä kutsuttiin »kruunuleiviksi». Onpas sekin nimi!

Kun vanha Annou teurastajalta kysyi »paahtopaistia» niin renki nauroi häntä päin silmiä: hän ei tietänyt mitä paahtopaisti on, senkin tomppeli!… Voi, kuinka kaikki oli ikävää.

Hankkiaksemme itsellemme jotain huvia sunnuntaisin, menimme koko perhe Rhonen rannalle kävelemään sateenvarjot kädessä. Vaistomaisesti suuntasimme aina kulkumme etelää kohden, Perrache'iin päin. »Minusta tuntuu kuin tulisimme lähemmäksi kotiseutuamme», sanoi äiti, jolla oli vielä ikävämpi kuin minulla… Nämä perhekävelyt olivat painostavia. Isä torui, Jacques itki koko ajan, minä pysyttelin aina perässäpäin, en tiedä, miksi häpesin näyttäytyä kadulla, luultavasti sentähden, että olimme köyhiä.

Kuukauden kuluttua sairastui vanha Annou. Sumu teki hänet sairaaksi, hänet täytyi lähettää takaisin etelään. Tyttö rukka, joka oli intohimoisesti kiintynyt äitiini, ei voinut suostua meitä jättämään. Hän rukoili, että hänet pidettäisiin, luvaten ettei kuole. Täytyi väkisin viedä hänet laivaan. Etelään saavuttuaan meni hän epätoivoissaan naimisiin.

Annou'n lähdettyä ei enää otettu uutta palvelustyttöä, joka minusta oli kurjuuden huippu… Portinvartijan vaimo kävi tekemässä karkeammat askareet; äitini ihanat, valkeat kädet, joita minä niin mielelläni suutelin, tulivat punaisiksi kuuman lieden ääressä. Jacques taasen kävi ostoksilla. Hänelle pistettiin suuri kori kainaloon ja sanottiin: »Osta sitä ja sitä»; ja hän osti sitä ja sitä erinomaisesti, aina vetistellen tietenkin.

Jacques rukka! ei ollut onnellinen hänkään. Tuo aina vetistelevä poika kävi isälle vähitellen vastenmieliseksi, ja hän antoi korvapuustien paukkua… Päivät pitkät kaikui herkeämättä: »Jacques, kuinka tyhmä sinä olet! Sinä olet aika aasi!» Totta onkin, että Jacques rukka isän läsnäollessa joutui kokonaan päästään pyörälle. Ponnistellessaan kyyneleitä vastaan näytti hän kovin rumalta. Isä katkeroitti hänen elämänsä. Kuulkaa esimerkiksi ruukkujuttu:

Eräänä iltana juuri pöytään istuttaessa ei ole tippaakaan vettä talossa.

— Kyllä minä menen hakemaan, sanoo kiltti Jacques rukka.

Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.

Isä kohauttaa olkapäitänsä:

— Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule ehjänä takaisin, se on varma.

— Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, — älä nyt vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.

Isä jatkaa:

— Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.

Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:

— Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?

— Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.

Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa:

— Vai särjen minä tämän? No, saadaanpas nähdä!

Menee viisi minuuttia, menee kymmenen: Jacques'ia ei kuulu. Äiti alkaa olla huolissaan:

— Kunhan ei hänelle ole mitään tapahtunut?

— Joutavia, mitä hänelle olisi tapahtunut? sanoo isä vihaisella äänellä. Hän on särkenyt ruukun eikä uskalla tulla sisään.

Mutta yhtä kaikki tätä sanoessaan vihaisen näköisenä, — vaikkei parempaa ihmistä ollut auringon alla — nousee hän ylös ja menee raottamaan ovea, hiukan katsoakseen, minne Jacques on joutunut. Ei hänen tarvinnutkaan kauvas mennä; Jacques seisoo rappusissa oven edessä tyhjin käsin, äänettömänä kivipatjana. Nähdessään isän, tulee hän kalpeaksi ja sanoo sydäntä särkevällä, heikolla, voi, niin heikolla äänellä: »Minä olen särkenyt sen…» Hän oli särkenyt sen!…

Eyssette perheen aikakirjoissa kutsutaan tätä tapausta »ruukkujutuksi».

Pari kuukautta Lyon'iin tulomme jälkeen vanhempamme alkoivat ajatella meidän koulunkäyntiämme. Isä olisi mielellään pannut meidät lukioon, mutta se tuli liian kalliiksi. »Entä jos panisimme heidät kirkkokouluun», sanoi äiti; »lapsilla kuuluu siellä olevan hyvä olla.» Tämä tuuma oli isällekin mieleinen, ja kun Saint-Nizier oli meitä lähin kirkko, niin lähetettiin meidät Saint Nizier'n kirkkokouluun. Siellä oli kovin hauskaa. Ei siellä päntätty kreikkaa päähän eikä latinaa, niinkuin muissa kouluissa, vaan meiltä opetettiin avustamaan juhla- ja arkimessussa, saimme myös opetella vuorolauluja ja polville lankeamista ja meitä harjoitettiin kauniisti suitsuttamaan, joka ei ole niinkään helppoa. Siellä oli hauskuutta kaikenmoista, joku tunti päivässä vain sanain taivutusta ja latinalaisen raamatun lukua, mutta se oli vain sivuseikka. Me olimme siellä ennen kaikkea jumalanpalvelusta varten. Vähintäin kerran viikossa sanoi abbé Micon juhlallisen näköisenä pannessaan nuuskaa nenäänsä: »Huomenna. pojat, ei ole aamutunteja. Me menemme hautajaisiin.»

Me menimme hautajaisiin. Kuinka hauskaa! Vielä oli ristiäisiä ja häitä, tai piispantarkastuksia, tai vietiin kuolevaisille herranehtoollinen. Herranehtoollinen kuolevaiselle! Kuinka me olimme ylpeitä, kun saimme olla sitä saattamassa. Pappi kulki pienen punaisen samettikatoksen alla kantaen herranehtoollisleipää ja pyhää öljyä. Kaksi kuoripoikaa kannatti samettikatosta, kaksi muuta kulki sen perässä suuret kullatut lyhdyt kädessä. Viides kävi edellä ja rämisti pientä väkkärää. Tavallisesti oli se minun tehtäväni… Herranehtoollisen kulkiessa ohitse ottivat miehet hatun päästään, ja naiset tekivät ristinmerkin. Kun kuljettiin jonkun sotilasvartion ohitse, huusi vahti: »Aseisiin!» Sotamiehet juoksivat kokoon ja asettuivat riviin. — Kunniaa! sanoi upseeri… Pyssyt kalisivat ja rumpu pärisi. Minä rämistin kolme kertaa väkkärääni ja me kuljimme ohi.

Jokaisella meistä oli pienessä kaapissa täydellinen papillinen asu: pitkäliepeinen musta kauhtana, messupaita, jossa oli suuret, kankeat tärkkihihat, mustat silkkisukat, kaksi patalakkia, toinen verasta, toinen sametista, pienillä valkeilla helmillä koristettuja kauluksia, — kaikki mitä tarvittiin.

Tuon puvun huomattiin sopivan erittäin hyvin minulle.

— Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.

Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon. Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin hento!… Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!… Näitä pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin hauskaa!»

Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä, yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa, niin oli hänellä se tarjota.

— Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.

— Entä Jacques? sanoi äiti.

— Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi. Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme hänestä kauppamiehen.

En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty… Mutta häneltä ei kysytty, eikä minultakaan.

Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero, ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin katupojan näköinen… Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!» Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä. Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa, että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te… Lopuksi ristivät toverit minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi…

Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla, mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta. Hän teki minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan ja kävi ostoksilla, — oli siis kauppa-alalla.

Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku Mies luki kaikin voimin.

Uljas Pikku Mies! Näen hänet talvella lämmittämättömässä huoneessa, työpöytänsä ääressä, jalat sängynpeitteeseen käärittyinä. Ulkona pieksi lumiräntä akkunanruutuja. Konttorissa kuului isä sanelevan: Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä tätä kuuta…

Ja Jacques'in itkun tukahduttama ääni toistavan:

— Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä…

Vähän väliä aukeni kamarin ovi hiljaa: äiti tuli sisään. Hän lähestyi varpaillaan Pikku Miestä. Sh!…

— Luetko sinä? sanoi hän hyvin hiljaa.

— Luen, äiti.

— Eihän sinun ole kylmä?

— Ei toki!

Pikku Mies valehteli, hänen oli päinvastoin hyvin kylmä.

Silloin äiti istui hänen viereensä ja viipyi siinä pitkän aikaa, laskien hiljaa kutimensa silmiä, vähän väliä raskaasti huoaten.

Äiti rukka! Hän ajatteli silloin aina rakasta kotikaupunkiansa, jota hän ei luullut enää milloinkaan näkevänsä… Oi, voi, suureksi surukseen, meidän kaikkien suruksi, sai hän sen piankin nähdä.