Читать книгу Pikku mies - Alphonse Daudet - Страница 9

Oli maanantaipäivä heinäkuussa. Olin antanut viekoitella itseni koulusta päästyä pallosille, ja kun vihdoin tein kotiinlähtöä, oli paljo myöhäisempää, kuin olisin suonut. Juoksin pysähtymättä Terreau'n torilta Lanterne kadulle asti, kirjat vyöhön pistettyinä ja lakki hampaitten välissä. Mutta kun pelkäsin kauheasti isää, pysähdyin rappusiin minuutiksi henkäisemään, juuri niin pitkäksi aikaa, että keksin sopivan selvityksen viipymiseeni. Ja sitte soitin rohkeasti.

Isä tulikin itse minulle aukaisemaan. »Kuinka kauvan sinä olet viipynyt!» sanoi hän. Minä aloin vapisten ladella hätävalhettani, mutta hän ei kuunnellut loppuun, vaan veti minut luokseen ja syleili minua kauvan sanaakaan sanomatta. Koska olin odottanut vähintäin aika nuhteita, kummastutti tämä vastaanotto minua suuresti. Ensimmäiseksi juolahti päähäni, että Saint-Nizier'in pastori oli meillä päivällisellä; tiesin kokemuksesta, ettei meitä koskaan sellaisena päivänä toruttu. Mutta mennessäni ruokasaliin näin heti paikalla, että olin erehtynyt. Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, isälle ja minulle.

Entä äiti? Ja Jacques? kysyin kummastuneena.

Isä vastasi tavattoman lempeällä äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:

— Äitisi ja Jacques ovat matkustaneet pois, Daniel; abbé veljesi on kovin sairaana.

Nähdessään minun käyvän kalman kalpeaksi, lisäsi hän minua rauhoittaakseen melkeinpä iloisesti:

— Kun sanon »hyvin sairaana» niin tarkoitan vain, että meille on kirjoitettu veljesi olevan sängyn omana; tiedäthän, millainen äiti on, hän tahtoi kaikin mokomin lähteä ja minä annoin hänelle Jacques'in seuraksi… Ei se mitään vaarallista liene… Ja nyt, istu pöytään, niin rupeamme syömään: olen nälkään kuolemaisillani.

Istuin sanaakaan sanomatta pöytään, mutta sydäntäni ahdisti ja vain vaivoin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, että abbé veljeni oli kovin sairaana. Alakuloisina ja äänettöminä istuimme siinä toisiamme vastapäätä. Isä söi nopeasti ja joi suuria kulauksia, sitte äkkiä pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa… Minä taasen liikkumattomana pöydän toisessa päässä ja aivan kuin puoleksi tajuttomana, muistelin niitä kauniita kertomuksia, joita abbé oli minulle kertonut tehtaalla käydessään. Näin hänen kokoovan kauhtanansa liepeet harpatakseen ammeitten yli. Muistin myös päivän, jolloin hän ensi kerran messusi koko perheen ollessa kirkossa. Kuinka kaunis hän oli, kun hän kääntyi meihin päin kädet koholla sanoen Dominus vobiscum niin lempeällä äänellä, että äiti itki ilosta!… Nyt kuvittelin hänet tuolla kaukana, vuoteen omana sairaana (voi, kovin sairaana: jokin aavistus sanoi sen minulle) ja tuskani häntä tässä tilassa ajatellessa kävi kaksinkertaiseksi siksi, että kuulin äänen, joka sydämeni syvyydestä huusi: »Jumala rankaisee sinua, se on sinun syysi! Sinun olisi pitänyt tulla suoraa päätä kotiin! Sinä et olisi saanut valehdella!» Ja tuon kauhean ajatuksen valtaamana, että Jumala häntä rangaistakseen antoi hänen veljensä kuolla, sanoi Pikku Mies epätoivoisena itseksensä: »En koskaan, koskaan enää ole koulusta tullessani pallosilla.»

Kun ateria oli lopussa, sytytimme lampun ja ryhdyimme iltatöihimme. Isä levitti paksut kauppakirjansa pöytäliinalle jälkiruuan jäännösten keskelle ja laski ääneen laskujansa. Finet, torakkakissa, kuljeskeli pöydän ympärillä surkeasti naukuen. Minä avasin akkunan ja olin nojallani sen ääressä.

Oli pimeä, ilma tuntui tukahduttavalta… Alhaalta porttien edustoilta kuului naurua ja puhelua, kaukaa Loyassen linnasta rummun pärinää… Olin siinä jonkun aikaa surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottanut pimeyteen, kun kova kellonsoitto tempasi minut äkkiä akkunasta. Katsoin kauhistuneena isään ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman kauhun ja pelon värähdyksen, joka oli minut vallannut. Tuo kellonsoitto vaikutti häneenkin kammottavasti.

— Soitetaan, sanoi hän minulle melkein hiljaa.

— Älä mene, isä; kyllä minä menen avaamaan. Ja minä syöksyin ovea kohden.

Kynnyksellä seisoi mies. Näin hänet epäselvästi pimeässä, kun hän ojensi minulle jotakin, jota epäröin ottaa vastaan.

— Sähkösanoma, sanoi hän.

— Sähkösanoma, hyvä Jumala! Mitä se merkitsee?

Minä otin sen väristen käteeni ja aijoin panna oven kiinni; mutta mies pisti jalkansa oven väliin ja sanoi kylmästi:

— Se täytyy kuitata.

Se täytyi kuitata. En tietänyt sitä, sillä se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka otin vastaan.

— Kuka siellä on, Daniel? huusi isä minulle; hänen äänensä vapisi.

Minä vastasin:

Vain kerjäläinen… Ja antaen miehelle merkin odottaa minua juoksin huoneeseeni, kastin hapuilemalla kynän mustetolppoon, ja palasin samassa.

Mies sanoi:

— Kuitatkaa tuohon.

Pikku Mies kuittasi vapisevalla kädellä, porraslamppujen valossa; sitte hän sulki oven ja tuli jälleen sisään sähkösanoma poveen piiloitettuna.

Niin, minä pidin sinua piilossa povessani, onnettomuuden sanoma! Minä en tahtonut, että isä sinut näkisi, sillä minä tiesin edeltäpäin, että sinä tulit ilmoittamaan meille jotakin kauheata, ja kun minä sinut avasin, niin et kertonut minulle mitään uutta, kuuletko, sähkösanoma! Sinä et minulle mitään kertonut, mitä ei sydämeni jo ollut arvannut.

— Siellä oli vain kerjäläinen? sanoi isäni katsoen minuun.

Vastasin punastumatta: »Niin oli», ja asetuin entiselle paikalleni akkunan luo haihduttaakseni hänen epäluulonsa.

Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.

Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat, että hän on parantunut…»

Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on parantunut.

Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen kostutin, kun sen olin avannut… Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua! Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:

Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!

Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä. Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.

Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, — saihan hän sen kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.

Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen, hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti, kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä naura.»

Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän kyyneltemme syyllä.

Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanat hän on kuollut ja että täytyy rukoilla hänen puolestansa.