Читать книгу Tottisalmen perillinen - Anni Swan - Страница 4

Seuraavat päivät olivat maisteri Tickleniukselle koettelemuksen aikaa. Klaus ei vielä ollut päässyt isoisänsä suosioon, ja siitä nyreissään hän katkeroitti opettajansa mieltä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän istui tunnilla halveksiva hymy huulillaan kuuntelematta opettajan kysymyksiä ja vastasi niihin kaikkiin päin seinää. Beata piti uskollisesti veljensä puolta ja kiusasi hänkin omalta osaltaan Ticklenius-parkaa ankarasti. Tosin hän aina tuon tuostakin sai katumuksen puuskan ja päätti silloin vast'edes käyttäytyä mallikelpoisesti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli valmis uusiin kepposiin.

Maisteri tuskastui, kadotti malttinsa, nuhteli ja viimein rukoilikin oppilaitaan, jotka itsepintaisesti häntä kaikessa vastustivat. Läksyt menivät penkin alle, laskuesimerkit oli väärin laskettu, vihot täynnä tahrapilkkuja ja virheitä. Maisteri ei kuitenkaan tahtonut valittaa paronille, pudisti vain surullisena päätään, kun häneltä kysyttiin lasten käytöstä.

Maisterilla oli tapana pistää kätensä taskuun, joten hänen taskunsa aina pullottivat kuin avonaisen säkin suu. Eräänä laskentotuntina, kun maisteri parhaillaan seisoi kumarassa molempien lasten välillä korjaamassa Beatan vihkoa, sujahdutti Klaus äkkiä mustepullon hänen taskuunsa. Maisteri oli ahkerassa työssä eikä huomannut mitään, korjasi vain edelleen Beatan sotkuisia lukuja. Soipa sitten päivälliskello, maisteri teki vielä jonkin muistutuksen vihkoon ja päätti tunnin.

Päivällispöydässä tarkastivat lasten silmät uteliaina maisterin käsiä. Mutta ne olivat aivan puhtaat, musteesta ei jälkeäkään. Pettyneenä kuiskasi Klaus sisarelle:

— Hän on huomannut sen ja ottanut pois.

— Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.

Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä. Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel, molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän "hienoja".

Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi kiivas ottelu.

— Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi — — — Mitä tämä merkitsee!

Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana. Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina, sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi! Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan roiskahduttanut aimo tahrat.

Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana.

Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc!

Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän

ei koskaan hämmentynyt.

— Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni ivallisesti.

Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.

Mutta silloin sanoi paroni: — Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.

— Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. — Sekä paroni että

Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.

Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.

Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.

Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet. Se oli lauhkea ja viisas — oikea kissojen kissa. Sillä oli oma pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään vesisaaviinkin.

Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt, ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes hänet sieltäkin karkoitettiin.

— Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata uhkasi kertoa isoisälle.

Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.

— Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]

Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon. Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.

Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika naurahti viekkaasti: — Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.

— Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.

Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt nau'unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: — Katolle, Ek, tuokaa kissa alas!

Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa. Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.

Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.

Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: — Klaus, Klaus, Klaus-herra!

Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli saattanut.

Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.

Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:

— Klaus-herra, oletteko siellä?

— Olen, kuului uhkamielinen vastaus.

— Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois kotoa.

— Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan suostu.

— Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte hänet haudan partaalle.

Äänettömyys.

— Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.

— En halua kotiarestia.

Viekas palvelija mietti hetkisen.

— Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.

— Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen vieressä.

Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin. Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.

Isoisä ei kuitenkaan hänen suureksi hämmästyksekseen sanonut moitteen sanaakaan, vain lyhyen: — Mene huoneeseesi, sinulle tuodaan sinne ruoka.

Klaus sopersi epäselvän hyvää yötä, suuteli molempia vanhuksia kädelle kuten tavallisesti ja lähti huoneesta. Kynnyksellä hän kuitenkin epäröi! Tädin itkettyneet silmät vaivasivat häntä. Teki mieli kääntyä ja pyytää häneltä anteeksi ajattelematonta kujetta. Mutta ylpeys ja ehkä ujouskin esti. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä kenenkään edessä, oli Jonas usein sanonut, ja hän oli oikeassa.

Mutta uni karttoi sinä yönä Klauksen silmiä. Levotonna hän heittelihe vuoteessaan ja näki unta, että Mimi Ottilia-tädin yömyssy päässä itki hänen vuoteensa reunalla.

Kolmas luku.