Читать книгу Tottisalmen perillinen - Anni Swan - Страница 6

Suuri oli hämmästys ja ihmettely Tottisalmessa, kun paronin vaunut ajoivat pihalle ja Ek paronin käskystä nosti tunnottoman pojan syliinsä. Beata, joka oli juossut isoisää vastaanottamaan, luuli poikaa Klaukseksi ja päästi kimakan hätähuudon. Tuossa tuokiossa oli piha täynnä ihmisiä. Mademoiselle sai hysteerisen kohtauksen, ja Ottilia neiti juoksi noutamaan vettä, joka häneltä läikähti maisteri Tickleniuksen niskaan, tämä kun ensimmäiseksi sattui hänen tielleen.

Hämminki lisääntyi vielä enemmän, kun paroni lyhyesti lähetti noutamaan tohtoria heti ja joutuisaan.

— Eikö täällä ole ainoatakaan järkevää ihmistä, huusi paroni jymisevällä äänellä — onpa toki, siinähän on Riikke-mamseli, Jumalan kiitos, ottakaa poika haltuunne.

— Mutta eihän se olekaan Klaus! huusi Beata luotuaan silmäyksen kalpeaan poikaan. Hyväinen aika, isoisä, kuka se on?

— Pappilan renkipoika, vastasi paroni.

— Pappilan renkipoika! Jumalan kiitos, se ei ollutkaan nuori herra — pappilan renkipoika vain, toisti palvelusväki iloisena.

Samassa Yrjö aukaisi silmänsä ja katseli avutonna ympärilleen. Hän näki pelkkiä outoja kasvoja, kuuli sanat: pappilan renkipoika vain, ja vaipui uudelleen tainnoksiin.

— Kas niin, hyvät ihmiset, menkää nyt kukin toimiinne, Klaus-herra on pappilassa hyvässä turvassa. Ja sen enempää selittämättä paroni viittasi hämmästyneitä ja kuiskailevia palvelijoita hajaantumaan.

— Minne minä hänet kannan? kysyi Ek Riikke-mamselilta, renkitupaanko?

— Minun huoneeseeni, vastasi Riikke-mamseli.

— Sitä en neuvoisi, virkkoi Ek tuttavallisesti hiljentäen ääntään. Mamseli ymmärtää, ettei tällaista huutolaispoikaa ole miellyttävää pitää huoneessaan.

— Viekää hänet sinne vain, kuului Riikke-mamselin lyhyt ja päättävä käsky.

— Sama se, mutta kyllä mamseli vielä katuu, luvalla sanoen, mutisi Ek.

Riikke-mamseli antoi nopeasti sisäkölle muutamia käskyjä. Pian oli kapea telttasänky nostettu emännöitsijän huoneeseen, vuode valmistettu ja poika laskettu vuoteelle.

Kun Ek ja palvelustyttö olivat lähteneet, katseli vanha mamseli kauan tajutonta poikaa. Hän työnsi ruskeat hiukset pojan korkealta otsalta.

— Armollinen Jumala, huokasi hän liittäen ryppyiset kätensä yhteen.

Teetkö sinä meistä pilkkaa?

Tunnin kuluttua saapui tohtori. Hän tutki tarkoin loukkaantunutta ja pudisti päätään. — Paha juttu, mutisi hän.

Riikke-mamseli katseli häntä huolestuneena. — Toipuuko hän?

— Kenties, kenties ei, se oli ilkeä tärähdys, josta luultavasti seuraa aivokuume. Saamme nähdä, mitä lepo ja hyvä hoito saavat aikaan. Aiotteko pitää hänet tässä huoneessa, Riikke-mamseli?

— Kyllä, herra tohtori.

Tohtori katseli häntä silmälasiensa takaa.

— Mutta poikahan on teille uppo outo, mikäli ymmärsin paronin puheesta. Hänhän on tykkänään toisesta pitäjästä.

— En ole häntä koskaan ennen nähnyt, herra tohtori.

— Hm, Riikke-mamseli, te olette hyvä ihminen. — Hän tarkasti poikaa. — Merkillisen kaunis poika. No niin, saamme nähdä, saamme nähdä. Tehän olette tottunut sairaanhoitajatar, Riikke-mamseli.

— Ainahan sitä pitkän elämän varrella saa sellaiseen tottua, vastasi

Riikke-mamseli.

— Hm, hm, tohtori näytti hajamieliseltä. Sitten hän äkkiä kysyi osoittaen seinällä riippuvaa nuoren meriupseerin kuvaa ja hiljentäen ääntään:

— Miten tuo on tänne joutunut?

— Kun nuori paroni karkoitettiin kotoa muka väärentäjänä, — mamseli korosti sanaa muka, — ei hänen kuvansa tietysti enää saanut riippua sukumuotokuvien seurassa, hänhän oli tahrannut kunniallisen nimen. Paroni käski minun poistaa kuvan huoneestaan. Minä ripustin sen huoneeseeni vanhempieni rinnalle. Vanhempani olivat kunniallista väkeä, herra tohtori, ja kunniallinen oli nuori paronikin kiireestä kantapäähän, sanottakoon hänestä mitä tahansa. — Ja Riikke-mamseli katsoi tohtoriin taistelunhaluisena kuin vanha kana, joka tahtoo poikasiaan suojella.