Читать книгу Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6 - Антон Чехов, Anton Pavlovich Chekhov, Anton Czechow - Страница 2

II

Оглавление

Noin 12-15 vuotta jälellepäin, asusti kaupungin pääkadun varrella omassa talossaan virkamies Gromow, siihen aikaan vankka ja äveriäs mies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Päästyään jo yliopiston neljänteen kurssiin Sergei sairastui kiihkeään keuhkotautiin ja kuoli, ja tämä kuolema oli ikäänkuin alkuna onnettomuussarjalle, joka yhtäkkiä kohtasi Gromowin perhettä. Viikko jälkeen Sergein hautajaisten isävanhus pantiin syytteen alaiseksi väärennyksistä ja kruununvarojen hukkaamisesta ja kuoli kohta vankilan sairaalassa kuumeeseen. Kartano ja koko irtain omaisuus myytiin huutokaupalla ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille paljaille.

Siihen aikaan kun isä vielä eli, Ivan Dmitritsh ollessaan Pietarissa, jossa hän opiskeli yliopistossa, sai 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt hätäpäiviä ollenkaan, mutta nyt oli hänen pakko tehdä jyrkkä muutos elämässään. Hänen täytyi aamusta myöhään yöhön antaa halvasti palkattuja opetustunteja yksityislukijoille, työskennellä puhtaaksikirjoittajana ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä ansaitsemansa rahat hän lähetti äidilleen elannoksi. Semmoista elämäntapaa ei Ivan Dmitritsh voinut kestää; hänen mielensä lannistui, voimat raukesivat ja, erottuaan yliopistosta, matkusti hän kotiin. Täällä pikkukaupungissa hän puoltolauseiden nojalla sai opettajanpaikan piirikoulussa, vaan joutui eripuraisuuteen toverien kanssa, ei jaksanut voittaa oppilastensa suosiota ja hylkäsi kohta viran. Äiti kuoli. Hän eleli puoli vuotta ilman paikatta, syöden vain vettä ja leipää, ja pääsi sen jälkeen oikeuden palvelijaksi. Siinä toimessa oli hän kunnes sai eron sairauden tähden.

Hän ei koskaan, ei edes nuoruudessaan, ylioppilaana ollessaankaan, ollut näyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha ja herkkä vilustumaan, söi vähän ja makasi huonosti. Yhdestä viinaryypystä kihahti jo hänen päähänsä ja hän sai hermokohtauksia. Hän halusi aina ihmisten seuraa, mutta ollen ärtyisä ja luulevainen luonteeltaan, ei hän läheiseen ystävyyteen kenenkään kanssa tullut, eikä hänellä ollut ystäviäkään. Kaupunkilaisista hän aina puhui halveksien, sanoen heidän raa'an sivistymättömyytensä ja untelon eläimellisen elämänsä tuntuvan hänestä ilettäviltä. Hän puhui tenooriäänellä, kovasti ja intoisasti, eikä muuten kuin kiivastumalla ja joutumalla mielenkuohuun, tahi ihastuksella ja kummastellen, sekä aina avosydämisesti. Puhui hänen kanssaan mitä hyvänsä, aina hän hoki vain samoja: että elämä kaupungissa on tukehuttavaa Ja ikävää, että yleisöllä ei ole mitään korkeampia harrastuksia, kunhan elää kyhnystää väritöntä, mieletöntä elämätään, vaihetuksekseen harjoittaen väkivaltaa, törkeätä irstaisuutta ja teeskentelyä; heittiöt käyvät kylläisinä ja vaatepäällä, rehelliset saavat tyytyä vain muruihin; on saatava kouluja, paikallinen, suunnaltaan rehellinen sanomalehti, teaatteri, helppotajuisia luentoja; kyvykkäämpien voimien on liittyminen yhteen; tarvitaan että yhteiskunta oppii tuntemaan oman taitamattomuutensa ja kauhistuu sitä. Ihmisiä arvostellessaan käytti hän paksuja värejä, yksinomaan valkoista ja mustaa, tunnustamatta minkäänmoisia välivivahduksia; ihmiset hänen mieltänsä myöten jakaantuivat kunnon ihmisiin ja heittiöihin; keskitietä ei ollut. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui kiihkeästi, ihastuksella, vaan itse hän ei ollut rakastunut.

Mielipiteittensä jyrkkyydestä ja hermostuneisuudestaan huolimatta häntä kaupungissa suosittiin ja mainittiin selän takana Vanjan nimellä. Hänen syntyperäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä, puhdas luonteensa ja hänen kulunut takkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja perheelliset vastoinkäymisensä herättivät herttaisen lämpimän ja surulloisen tunteen; lisäksi oli hän hyvästi koulutettu ja paljon lukenut, tiesi kaupunkilaisten mielestä ainakin kaikki ja toimitti kaupungissa jonkunlaisen liikkuvan tietosanakirjan virkaa.

Hän lueskeli varsin paljo. Hänen tavallinen toimensa oli istua klubissa, näpelöidä hermostuneesti partaansa ja selailla lehtiä ja aikakauskirjoja; kasvoista näkyy että hän ei lue, vaan ahmii, ehtimättä tuskin pureksia. Väkisten tunkee mieleen ajatus, että lukeminen oli yhtenä hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtäläisellä ahneudella luki kaikkea mitä vain käsiin sattui, jopa menneenvuotisia lehtiä ja almanakkojakin. Kotona hänellä oli tapana lukea pitkällään.

Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6

Подняться наверх