Читать книгу Lääkärin kohtalo: eli Sairaalan n:o 6 - Антон Чехов, Anton Pavlovich Chekhov, Anton Czechow - Страница 3

Kerran eräänä syksyaamuna Ivan Dmitritsh, nostettuaan palttookauluksensa ja käydä polskuttaen likaisia kujia ja takapihoja pyrki erään porvarin luo panemaan toimeen ryöstötuomiota. Hänen mielialansa oli synkkä kuten aina aamusilla. Eräällä poikkikadulla kohtasi hän kaksi vankia jalkaraudoissa, joita neljä vartiasotamiestä pyssyineen saattoi. Oli Ivan Dmitritsh ennenkin usein kohdannut vankeja ja aina olivat ne herättäneet hänessä säälin ja epämieluisan tunteen, nyt sitä vastoin tämä kohtaus teki häneen jonkin erinäisen, kummallisen vaikutuksen. Hänestä alkoi yht'äkkiä tuntua siltä, että hänetkin voidaan kytkeä kahleisiin ja samaten saattaa likaista katua myöten vankityrmään. Käytyään porvarin luona ja palatessaan kotia, hän kohtasi postitoimiston läheisyydessä tuttavan poliisipäällikön, joka tervehti ja kulki hänen kanssaan rinnan kadulla muutaman askelen; tässä oli hänen mielestänsä jotakin epäilyttävää. Kotona eivät koko päivässä haihtuneet hänen päästänsä vangit ja pyssysotamiehet, ja jokin käsittämätön sydämen levottomuus teki hänelle lukemisen ja ajatustensa keskittämisen mahdottomaksi. Iltasella hän ei sytyttänyt huoneessaan kynttilätä, koko yössä hän ei nukkunut ja lakkaamatta pyöri hänen päässänsä ajatus, että hänet voidaan vangita, panna rautoihin ja salvata vankityrmään. Hän ei tiennyt tehneensä minkäänlaista rikosta ja saattoi olla varma siitä, ettei hän vastedeskään tekisi murhaa, murhapolttoa tahi varastaisi; mutta voihan tietämättänsäkin, vasten tahtoansa tehdä rikoksen ja paljonhan panettelukin saa aikaan ja voihan vielä viimeisellä nipukalla oikeudellinen virhe käydä mahdolliseksi. Opettaahan ikivanha kansanviisauskin, että kerjuupussista ja vankeudesta ei ole kenenkään itseään vapaaksi vannominen. Ja oikeusvirhe, oikeudenkäytön nykyisellä kannalla ollessa, on hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitään kummeksittavaakaan. Ihmiset, jotka ovat virallisessa, muotopuolisessa suhteessa toisten kärsimyksiin, esimerkiksi tuomarit, poliisit, lääkärit karaistuvat tottumuksen voimasta aikaa myöten siihen määrään, ett'eivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suojattejaan ja hoidokkaitaan kohdella muuten kuin virallisesti ja kaavan mukaan; siinä kohden he eivät vähääkään eroa maaukosta, joka takapihalla teurastaa lampaita ja vasikoita eikä huomaa verta. Vaan jotta moisen virallisen, hengettömän persoonallisen kohtelun kautta viaton ihminen voi menettää kaikki säätyoikeutensa ja tulla tuomituksi pakkotyöhön, siihen tuomari ei tarvitse muuta kuin – aikaa. Vain aikaa, voidakseen noudattaa joitakin muodollisuuksia, joista tuomarille maksetaan palkka, ja sen jälkeen on kaikki päättynyt. Hae sitten oikeutta ja turvaa tässä vähäisessä, likaisessa kaupungin pahaisessa kahdensadan virstan päässä rautatiestä! Ja eiköpä liene naurettavaakin oikeutta ajatteleminen, kun jokaista väkivallan tekoa yhteiskunnan puolelta tervehditään järkevänä ja tarkotuksen mukaisena välttämättömyytenä, ja mikin armahduskirja, esim. syyttömäksi julistus herättää koko suuttumuksen myrskyn, tyydyttämättömän koston tunteen?

Aamusella Ivan Dmitritsh nousi kauhuissaan ylös, kylmä hiki otsallaan, ja oli täysin vakuutettu, että hänet voidaan vangita minä hetkenä hyvänsä. Jos, – ajatteli hän, eiliset synkät ajatukset eivät ole yön aikana hellinneet hänestä, niin on niissä rahtunen totuutta. Mahdotonhan niiden oli juolahtaa päähän ilman minkäänlaista aihetta. —

Poliisi kulki hitain askelin ikkunain ohi: sekään ei tapahtunut syyttä. Siinä kaksi miestä seisahtuu talon läheisyydessä ja on vaiti. Miksi ovat he vaiti?

Ja siitä lähtein Ivan Dmitritshille koittivat tukalat päivät ja rauhattomat yöt. Kaikki, jotka kulkivat ikkunain ohi tahi poikkesivat pihaan, olivat hänen mielestänsä vakoilijoita ja urkkijoita. Puolipäivän aikaan poliisikomisaarius tavallisesti ajoi kaksivaljakollaan kaupungilla; hän ajoi kaupungin laidassa olevalta taloltaan poliisikamarille, mutta Ivan Dmitritshin mielestä hän joka kerran ajoi liian nopeasti ja joka kerran oli hänen ulkomuotonsa jotakin erikoista ilmaisevinaan: näytti aivankuin kiiruhtaisi hän ilmoittamaan, että kaupunkiin on ilmestynyt erittäin vaarallinen pahantekijä. Ivan Dmitritsh vavahti kuullessaan porttikellon kilahtavan tahi porteissa jyskävän, joutui pois tolaltaan, kun kohtasi tuntemattoman ihmisen kortteeriemäntänsä luona; poliiseja ja santarmeja kohdatessaan hän hymyili ja vihelteli, näyttääkseen välinpitämättömältä. Yöt läpi kotasin hän oli nukkumatta, odottaen vangitsemistaan, mutta kuorsasi ja hengitti kovasti ja syvään, niinkuin nukkuva, jotta emäntä luulisi hänen makaavan; jos hän ei saanut nukuttua, merkitsi se tietysti, että omantunnon soimaukset kalvoivat häntä – mikä sitova todeksinäyttö! Tapahtumat ja terve järki todistivat hänelle, että tämä pelko ei ole muuta kuin joutavuutta ja houkkamaisuutta, että arestissa ja vankeudessa, laveamman katsantokannan mukaan, ei ole itse asiassa mitään peljättävää, – ollapa omatunto vain puhdas ja rauhallinen; mutta mitä järkevämmin ja johdonmukaisemmin hän asiata mietti, sitä suuremmaksi ja vaikeammaksi kasvoi sielun ahdistus; se oli jotakin samantapaista, kuin on kerrottu eräästä erakosta, joka tahtoi hakata itselleen aukioimen paikan aarniometsään; mitä uutterammin hän kirveellään teki työtä, sitä sakeammaksi paisui metsä. Vihdoin viimein Ivan Dmitritsh, nähdessään sen hyödyttömäksi, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui koko sielullaan epätoivon ja pelon valtaan.

Hän rupesi hakemaan yksinäisyyttä ja karttamaan ihmisiä. Virantoimitus oli hänestä jo ennenkin vastenmielistä, nyt se tuli hänelle sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jollakin tavalla petetään, pannaan salaa hänen taskuunsa rahaa ja sitten syytetään lahjojen otosta, tahi että hän itse vahingossa tekee kruunun papereissa virheen, joka on väärennyksen arvoinen, tahi hävittää vieraita rahoja. Kumma ett'ei hänen ajatuksensa ennen ollut noin notkea ja kekseliäs, kuin nyt, jolloinka hän joka päivä mietti tuhansia eri syitä, joiden nojalla hänen vapautensa ja maineensa saattoivat joutua vaaraan. Siihen sijaan ulkomaailmaan kohdistunut huomionsa melkoisesti heikkeni, erittäinkin mitä tuli kirjojen lukemiseen, ja jopa alkoi muistikin pahasti pettää.

Keväällä, kun lumi suli, löydettiin muutamasta rotkosta lähellä hautuumaata kaksi puoleksi mädännyttä ruumista – vanhan eukon ja pojan, jotka merkeistä päättäen olivat kuolleet väkivaltaisen kuoleman. Kaupungissa ei muusta puhuttu, kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista murhantekijöistä. Jotta tämän kaksinkertaisen murhan tekijäksi ei luultaisi Ivan Dmitritshiä, niin hän kulki kaduilla hymyileväisenä, mutta kohdatessaan tuttaviaan hän vuoroin kalpeni ja punastui ja alkoi vakuuttaa, ettei katalampaa rikosta ole, kuin heikkojen ja avuttomien murhaaminen. Mutta tähän valheella liikkumiseen hän pian kyllästyi ja jonkun aikaa tuumittuaan hän päätti, että hänen asemassaan on parasta piileytyä talonemännän kellariin. Kellarissa hän siis kyyrötti päivän, sitten yön ja vielä seuraavan päivän, siellä hänen tuli kovasti vilu, ja odotettuaan ehtoohämärää hän salaa kuin varas hiipi huoneeseensa. Aamun valkenemaan asti seisoi hän keskellä lattiaa, hievahtamatta paikaltaan ja kuulostellen. Varhain aamusella, ennen auringon nousua, tuli emännän luo muurareja. Ivan Dmitritsh hyvin tiesi, että he tulivat muuraamaan uudestaan kyökin uunia, mutta pelko se kuiskasi hänen korvaansa, että nämä eivät ole muurareja vaan muurareiksi puettuja poliiseja. Hän hiipi hiljaa asunnosta ulos ja lähti, kauhun valtaamana, viilettämään ilman takitta ja hatutta pitkin katuja. Haukkuen ajoivat häntä takaa koirat, joku talonpoika huusi hänen jälkeensä, korvissa vinkui tuuli, ja Ivan Dmitritshistä tuntui kuin koko maailman väkivalta olisi kasaantunut hirmuiseksi vuoreksi hänen takanaan ja tavottanut häntä kiinni.

Hänet pidätettiin, tuotiin kotia ja emäntä lähetettiin noutamaan lääkäriä. Lääkäri Andrei Jefimitsh, josta edempänä kerrotaan, määräsi kylmiä kääreitä päähän sekä laakeri- ja kirsimarjantippoja, pudisti suruisesti päätään ja lähti pois, sanottuaan emännälle ett'ei hän enää tule, koska ei pidä häiritä ihmisiä hulluksi tulemasta. Kotona kun ei ollut varoja elää eikä lääkärin hoitoa saada, niin Ivan Dmitritsh kohta vietiin sairashuoneeseen, jossa hänet sijoitettiin kuppatautisten osastoon. Hän kun ei nukkunut öisin, koukutteli ja häiritsi sairaita, niin käski Andrei Jefimitsh kohta sen jälkeen viedä hänet huoneeseen N: o 6.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh joutui kaupungissa jo unhotukseen ja emäntä kantoi hänen kirjansa katoksen alle rekeen, josta poikalurjukset ne ennen pitkää kantoivat teille tietymättömille.