Читать книгу Uhri: Perheromaani - Anttila Selma - Страница 10

Sisällysluettelo

Aika virtaa nopeasti kuin vuolas joki, jonka pinnalla elämämme pieni alus kiitää. Antaudumme täydellisesti hetkien ja päivien vietäviksi niiden lukua laskematta. Mitä se hyödyttäisikään? Huominen eroaa tuskin missään suhteessa tästä päivästä, ja kummallakin näyttää silti olevan oma täyteläinen erikoisuutensa, omat pikku huolensa ja ilonsa, jotka syöksyvät toisinaan ryöppynä ylitsemme, toisinaan taas soluvat tasaisina ja hyväntuulisina virran mukana.

Meidän oma maailmamme, lapset, Heikki ja minä, olemme nyt kerta kaikkiaan kokonaisuus, ja me tunnemme liittyvämme yhä kiinteämmin toisiimme.

Meille näyttää kehittyvän yhä selvemmäksi ominainen maailmankatsomuksemme. Se tarkastelee ulkomaailmaa mielellään etäältä arvostelevana, hiukan ivaillen eristetyssä asemassaan, josta ei herkästi luovuta, koska se suo meille oman vapautemme noudattaa viattomia mielitekojamme. Samasta syystä emme myöskään tartu ulottuvissamme oleviin ulkonaisiin etuihin, vaikka pikku aluksemme onkin perin työläs hoidettava, vaatien Heikiltä ja minulta täyden ponnistuksen ja valppauden.

Ja kuinka pikkumiehet jo osaavat olla käskijöitä, vaatijoita, ikäänkuin olisivat tietoisia vaikutusvallastaan minuun, valitakseen juuri ne sanat, ne liikkeet, ne luottavan avuttomat vetoamiset, kyyneleet ja hymyt, joita en voi vastustaa, en silloinkaan, kun päivän työt ja rauhattomuus on vienyt voimat niin tyyten, että tuskin jaksaa jalkaa jalan eteen nostaa.

Heidän ulkoasunsa, vaatteensa, terveytensä, iloisuutensa ovat minulle yhtä tärkeitä kuin ilma hengittääkseni. Istun koneeni ääressä väliin päivät perättäin myöhään yöhön tyydyttäen intohimoista haluani saada valmista, nopeasti jotakin näppärää ja hauskaa, josta sitten itse enimmin nautin, kun pojat uusissa tamineissaan ovat entistä somempia.

Heidän reippautensa vapisuttaa minua ylpeydellä ja minä kuvittelen heissä jo ilmenevän niitä mahdollisuuksia, jotka kerran kehittyneinä ominaisuuksina antavat minulle oikeuden heistä todella ylpeillä.

Tämä minun uskoni on taika, joka tekee meidät aivan välttämättömiksi toisillemme. Se liittää meidät järjellä ja tunteella tajuttavasti yhteenkuuluviksi, niin että heidän elämänsä on minun elämääni, heidän ilonsa ja surunsa minussa kajahtavaa, heidän liikkeensä, äänensä, unensa, onnensa ja vaaransa kuin heijastusta, joka ulottuu minuun läheltä ja kaukaa.

Meidän yhteinen elämämme on kuin soittokone, jossa soinnut ja kosketus saa alkunsa milloin heidän, milloin minun puoleltani. Heidän näppäyksensä, olkoon se kuinkakin kevyt tai hapuileva, saa silmänräpäyksessä olemukseni väräjämään. Heidän sielunsa sointupohjasta helähtää elämän sävel, painellessani rakkauden lakien mukaan niitä ääniä, joita on itsessäni ja samalla heissä. Elämämme on kuin satua ja samalla loppumatonta työtä ja itsensä unohtamista.

Toisinaan minusta tuntuu kuin kadottaisin tietoisuuteni omasta elämästäni ja siirtyisin vähä vähältä näennäiseen olomuotoon, jonka loisto houkuttelee yhä edemmäksi tuntemattomaan. Se ei peloita minua, ei hävitä mitään elävää ja hyvää; se nostaa kuin tuuli lintua korkealle. Ja minut valtaa toisinaan lapsellinen halu etsiä itseäni lapsista tai heitä itsestäni, mutta se on vain väläyksellistä, sillä heidän elämänsä on lapsellisessa täydellisyydessään niin helppoa ja luonnollisen korkeata ja mielikuvituksessaan huikaisevaa, etten voi heidän tasollaan vaivattomasti pysytellä.

— Kun minä rakennan talon, kehuu Apu, — niin se on suuri, suurempi kuin kirkko. Ja linnut siellä laulaa ja enkeli puhuu…

* * * * *

Kuinka totta hän tarkoitti rakentamisellaan, sain vasta parin päivän päästä havaita.

Hän karkasi minulta tietymättömiin. Tuntimääriä etsin talosta, lähikaduilta ja pihoista, tutkien mielestäni kaikki mahdolliset ja mahdottomat sopet. He olivat jo saaneet mennä läheiseen kirkkopuistoon yksin, mutta Taju oli jäänyt leikkimään, kun Apu hävisi.

— Minne Apu meni? kyselin Tajulta kiivaasti.

— Rakentamaan, kuului lyhyt ja selvä vastaus.

— Mitä sitten?

— Kirkkoa.

— Minne?

— Hiekkaan.

Taju levitti suuret silmänsä kuin ihmetellen minun levottomuuttani ja tarttui levollisena käteeni, kun lähdin viemään häntä kotiin, jatkaakseni sitten tutkimuksiani.

Kului monta tuntia harhaillessani kaupungilla, kunnes Apu iltapäivällä asteli vastaani esplanaadilla.

— Missä sinä olet ollut? sain sanotuksi kumartuessani ottamaan hänet syliini.

— Olisinhan minä tullut! oli hänen varma vakuutuksensa.

— Missä ihmeessä sinä olit?

— Rakentamassa.

— Mitä sinä rakensit?

— Hiekasta taloja.

— Missä?

— Saunan edessä.

— Kuinka sinä sinne löysit?

— Minä hain sen.

— Mutta kuinka?

— Ne hakkaa.

— Eihän äiti kuule.

— Hevonen vie hiekkaa.

— Sinä veitikka! Ja minkä näköinen sinä olet? Savessa ja porossa ja housunläppä repsottaa takaa. Nappi on pudonnut vasemmalta puolelta.

Me olimme keskellä esplanaadia, josta olin häntä epätoivoisena etsimässä, ja ihmiset hymyilivät ymmärtäen seikkailumme perinpohjaisuuden.

Oli aloitettu muuan uusi rakennus, eikä se ollut varsin lähelläkään. Sen hän oli vainunnut ja seurannut hiekkakuormia. Niitähän kulki meidän ohitsemme nytkin katua pitkin. Apu oli tepsutellut mukana, yhä ajatellen omaa taloaan, ja sitten kaikenlaisten rakennustarpeiden keskellä tyydyttänyt leikkimishaluaan koko päivän.

Kuinka monta taloa hän silloin olikaan rakentanut ja sen ohella valloittanut puolen kaupunkia vähääkään empimättä.

Vasta nyt, kun huolestuneena nuhtelin häntä yksin lähtemisestä, tulvivat hereät kyyneleet ehkä enemmän väsymyksestä kuin pelosta.

— Et sinä osaa pelätä vaaraakaan!

— Äiti, kuka se vaara on? kysyi hän vielä itkuisena.

— Vaara on sellainen, että se kurkottaa pitkät kätensä ottamaan, jos joku menee kauas kotoa.

Apu tarttui lujasti kaulaani, ja niin saavuimme kotiin.

* * * * *

Tätä nykyä matkustamme kaukaisissa maissa salin lattialla, johon on levitetty maailmankartta. Se leikki on niin todellista, että minun on ollut pakko hankkia kirjoja ja tutkia niitä ahkerasti, voidakseni olla oppaana. He nielaisevat ahnaasti sanani ja kuljettavat pikku sormiaan kartalla hyvin päättävästi. He vetävät minua kädestä eteenpäin näillä matkoilla tehden yhä uusia kysymyksiä, aivan kuin puistossa juostessamme.

— Äiti, kerro Roomasta! pyytää Taju.

— Paavista. Tanssiiko paavi? tiedustelee Apu.

— Sinä olet tuhma, eihän paavi tanssi! inttää Taju.

Apu hakee punaisen kahvipannumyssyn pöydältä, painaa sen päähänsä ja riipaisee eteisen naulasta väljän kauluksen, jonka levittää hartioilleen. Sitten hän hyppii lattialla huutaen:

— Paavi Pius tanssii saksanpolkkaa!

Sillä aikaa minä ehdin hiukan kahmaista tietoja Vatikaanista, ja meidän retkeilymme jatkuu pikkuhiljaa.

Apu on maltiton ja tiedustelee kesken kaiken, kuinka suuri maailma on, ja sitten hän alkaa laskea mustia kaupunkien merkkejä. Pääkaupungit nimitellään siinä ohimennen tarkalleen ja niiden väkiluku. Taju on apuna laskemassa kaupunkeja, mutta lukumäärä paisuu liian suureksi, ja maailman suuruus häipyy meiltä toistaiseksi.

— Mennään Amerikaan! huudahtaa Apu ja yltyy sitten kertomaan:

— Paha poika meni ostamaan pullaa. Ja sitten se söi sitä. Siinä oli nuppineuloja. Siitä se poika suuttui ja lähti Amerikaan. Ja kun se tuli sinne, niin Amerikan portti oli lyöty kiinni. Ja sitten se poika purjehti Atlantilla, eikä sillä ollut äitiä. Merestä nousi Vaara ja tarttui pitkällä kädellään sen pojan niskaan ja pisti pohjaan.

— Sinä valehtelet! julisti Taju.

Samassa he yltyivät kahden purjehtimaan suurimpiin satamiin, ostivat ja möivät valtamerien takaisia tavaroita eikä Itä-Intian komppania ole suinkaan tehnyt suurempia kauppoja eikä ottanut haltuunsa laajempia alueita kuin Taju ja Apu salin lattialla. Enkä usko kuningatar Victorian olleen niinkään ylpeän ministeriensä voitokkaasta politiikasta kuin minä olin poikieni maailmanmatkoista.

Heidän kuvittelunsa ja puuhansa ovat kuin veden kirkas pinta heijastusta ympäristöstä ja niistä ajatusten ja mielikuvien maailmoista, joissa me vallattoman raisusti yhdessä liikumme. Eikä tämä kaikki ole tahallista, vaan ehdotonta poikien monimutkaisen kehityskulun noudattamista.

He vetävät minua kädestä yhä kysellen ja leikkien, ottavat minulta kaikki luottavaisina ja itsevaltiaina. Me olemme nyt oppineet luvunlaskunkin alkeet. Milloin ja kuinka se on tapahtunut, en voi tarkalleen sanoa. Me viisastelemme ja ihmettelemme, kuljemme yhä löytöretkillä. Neekerit, punaihoiset ja valkoiset ovat kuin laskunappuloita, ja heidän suhdelukunsa houkuttelee vaikeisiin tehtäviin. Näin heitellään kuperkeikkaa kaikenlaisilla muistitiedoilla, kunnes tulee pakko ja halu saada merkitä paperille tietoja, joista ei saa tinkiä. Se tapahtuu aluksi tekstaamalla, ja lopulta opimme kirjoittamaan.

Apu leikkii kuvitelmilla, ihmetellen:

— Mitähän jos minä kiipeisin tuonne kirkon huipulle ja ottaisin pitkän tangon ja kolistaisin kuun alas? Taikka jos vain mittaisin kuinka korkealla se on.

Tuntuu tosiaan siltä kuin kuu olisi saavutettavissa. Taivas on laskeutunut merkillisen alhaalle, niin että kirkon huimaavan korkea viiri näyttää puhkaisevan sen ja uhittelevan kalpeata taivaankappaletta.

Toisinaan Taju vielä tulee hiljaa ja leikistä uupuneena koskettamaan kevyellä kädellä hartiaani kuin ohimennen ja painaa omalla avuttomalla tavallaan päänsä povelleni.

— Äiti, minä tulen syliin.

Me istumme hetkisen vaiti, ja lapsen jäsenten jännitys laukeaa, pieni suu jää hiukan raolleen, niin että valkoiset hampaat hohtavat helminä ja jalat ulottuvat polviltani maahan asti.

Samassa Apu jo nelistää noutamaan karkuria ja työntää rajusti Tajua, vaatien:

— Minä keskelle!

Se merkitsee, että hänen pitää päästä lähemmäksi äitiä kuin Tajun.

Taju laskeutuu polveltani hiukan räpytellen silmäluomiaan, sillä uni oli vallannut hänet samassa tuokiossa, kun hänen päänsä painui povelleni.

— Sinä herätit Tajun.

— Minä kanssa nukun, uhittelee Apu, nousee syliini, nipistää silmänsä kiinni, avaa ne jälleen tirkistäen minuun, heittää kätensä kaulalleni, mutta ponnahtaa samalla lattialle. Hänen otteensa ovat lujat ja varmat, ja pyöreä ruumis työntyy toisinaan minua vasten kovana kuin puu. Luulisi, että hän on Tajua voimakkaampi, mutta niin ei ole laita. Kotilääkärimme väittää, että Tajusta voisi tulla atleetti, jos hänen lihaksiaan oikein harjoitettaisiin, mutta Tajun luonteelle se on mahdotonta.