Читать книгу Uhri: Perheromaani - Anttila Selma - Страница 7

Sisällysluettelo

Luokkani on kuin monipäinen olento, joka liikkuu, tuntee ja ajattelee samoin kuin minä puhuessani ja innostuessani aineestani. Näen nuorukaisten otsalla murheen painamia juovia, miesten ohimoilla harmaita hiuksia, näen toisten silmissä palavan tulen, kuulen äänissä kiihkomieltä, tunnen totuuden kaipuuta kaiken takana mitä he sanovat tai sanomatta jättävät, tunnen maanalaista tulta, josta he eivät ole tietoisia.

Olen saanut heidän luottamuksensa. Minä olenkin etsinyt heidän sydäntänsä. Kun tuo monipäinen olento hajoaa kymmeniksi osiksi, ovat ne kaikki minulle erilaisia ihmisiä, joilla on oma tarinansa, oma tapansa puhella, hymyillä, haaveilla, kiihtyä ja ymmärtää elämää. Kädenlyönti, sana, katse riittää usein, ja meille avautuu jokin salattu portti, josta yhdessä astumme mielialojen metsään ja vaihdamme siellä ajatuksia.

He taluttavat minua kuin kädestä pitäen ihmeellisille poluille; kova kohtalo on siellä toisinaan kivittänyt viattomia ja vaatinut uhria, jolla ei näytä olevan pyhitystä, ei tarkoitusta. He purkavat tästä nousseen pyhän vihansa, ja minä löydän sovellutuksen omalle sisäiselle näkemykselleni. Sekin on usein yltynyt sietämättömäksi tuskaksi. Minua vain kammottaa se ajatus, että ystävieni ja samalla oppilaitteni herännyt viha pahaa vastaan voi paisua yli äyräittensä, muuttua vihaksi itse vihaamisen vuoksi, kiteytyä turmiolliseksi aatteeksi ja ruumistua töiksi.

Silloin palaa mieleeni nuoren tytön kuolemassa hymyilevät kasvot, ihana rakkauden uhri. Yhtä ehdoton kuin se, on kaiketi myöskin viha.

Vastapainona omalle valoisalle perheonnelleni ahdistaa minua elämän taakkana tämä nimetön tuska, joka toisinaan kohdistuu varmaan näkemykseen ja kokemukseen, saa siitä yllykettä ja vaatii sovellutusta kokonaisuuteen. Elämän pyhät uhrit eivät salli itseään pilkattavan, sen minä tunnen ja tiedän. Missä sellaista näen, laskeutuu se raskaana kuormana omalletunnolleni, enkä saa siltä rauhaa. Silloin lupaan elämäni, työni — kaikkeni!

Lapseniko myöskin?

Entä jos heidät vaadittaisiin uhriksi?

Sydämeni pusertuu kokoon, elämäni sammuu hetkeksi, en kykene ajattelemaan, en tunne enkä tiedä. Olen vielä nuori, joudun uudestaan äidiksi. Elämä on suloista, valoista ja vapauttavaa. Tahdon olla kevyt mieleltäni, antaa elämälle suuren, arvokkaan lahjan lapsessani! Ei mikään pelko saa meitä yllättää, ei mikään synkkä aavistus painua sieluumme. Me nousemme elämän taivaalle valonsäteenä. Niin voitan itseni ja raskaat ajatukset, painan pääni pielukselle ja vaivun rauhalliseen uneen.

Ennen kouluun menoaan Heikki tuli sanomaan hyvää huomenta.

— Minulla on ollut hyvä yö, ja nyt on vuoteessani niin suloinen lämmin. En henno vielä nousta, sanoin hänelle naureskellen. — Ja Taju on samaa mieltä, vai kuinka, Rasupulu?

Poika oli kiivennyt sänkyyni ja möyri pääni päällä, hirmuisesti sekoittaen tukkaani.

— Kyllähän teidän kelpaa, kun ei tarvitse mennä kouluun, sanoi

Heikki.

— Istuhan hiukan tuohon vuoteen laidalle, niin sanon sinulle jotakin.

— Silmäsi ovat niin kummallisen suuret ja säteilevät. Teet minut uteliaaksi.

— Niin, näes, ensi vuonna meitä on neljä perheenjäsentä.

Heikki oli hetken vaiti, mutta kasvojen ilmeet puhuivat liikuttavasta hellyydestä, ehdottomasta ilosta. Hymy ei ollut vain iloa, se oli enemmän: luonnon riemua, hetkeen pysähtymistä, kaiken muun unhotusta. Elämänihme oli yllättänyt hänet kuin valon välähdys, huikaisevana ja lämmittävänä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne yhdisti meidät hiljaisessa hetkessä.

Hän kääri peitteen hellästi ympärilleni pehmeillä ja suojelevilla liikkeillä. Se oli niin juhlallista.

— Kiitos, Heikki, minun on oikein hyvä olla. Mene sinä kouluun — muutoin myöhästyt. Älä anna pojille tänään jälki-istuntoa.

— En, vaikka pöydälleni hyppisivät, vakuutti Heikki nauraen.

Hänen oli vaikea lähteä. Ovelta hän kerran vielä palasi puristamaan kättäni.

Mielialani vaihtelevat, mutta pohjalla asuu nykyään alati tuo kumottava tunne — edesvastuuni jostakin, en tiedä tarkoin mistä. Se on saanut minut ryhtymään puuhaan lastenseimen hyväksi. Sellainen laitos tuntuu kuitenkin tässä kaupungissa olevan perin outo ja valtahenkilöille vastenmielinen, eikä kansakaan sitä tunne.

Ystäväni, toimittaja, kyllä tajuaa asian ja kehoittaa kirjoittamaan lehteen.

Olen tehnyt niin ja saanut aikaan kiivasta sananvaihtoa lehdessä ja sen pahempi, se heijastuu myös kotielämäämme.

— Sinähän kirjoitat samassa äänilajissa kuin työväen lehdet, moitti

Heikki.

— Entä se tapa, jolla koko tämä nurkkakunta suhtautuu mokomaan pieneen aloitteeseen? kivahdin minä. — Onhan se naurettavaa. Minä muka kohentelen patjoja paheen alle. Ja sitten muutamat lapsettomat rouvat ja vanhatpiiat lukevat tilastoa numeroherrojen avulla kuin…

— Älä innostu, lapsi kulta, enhän minä tahdo väitellä.

— Niin, mutta minä tahdon. Pahinta tässä vain on se, ettet sinäkään minua ymmärrä. Alan jo olla katkera sinullekin! tiuskasin kiihoittuneena.

— Sitä sinun sentään kannattaa punnita perusteellisemmin, ennenkuin sanot, puhui Heikki pyyhkien silmälasejaan hermostuneesti.

— Eihän se asiaa muuttaisi, koska kuitenkin niin tunnen, eikä meidän välillämme ole salaisuuksia.

— Ole hyvä ja ilmoita, milloin lakkaat niin tuntemasta, silloin vasta voin jatkaa keskustelua kanssasi, sanoi Heikki ja jatkoi samassa: — Minä menen klubiin.

Hän poistui taakseen katsomatta ja painoi lujanlaisesti oven kiinni.

Se sävähdytti minua pahasti aivan kuin olisin saanut iskun. Vaivoin sain kyyneleet pidätetyiksi. En tahdo itkeä, se on voitettava pienen kumppanini vuoksi.

Hänellä pitää olla hyvä. Olkoon elämäni muutoin, kuten ihmisten yleensä. Hän on kuin puhetoverini, näkymätön tuomarini, ja hän ohjaa ajatuksiani, joita hellin hänen vuoksensa. Kahdenkeskiset hetkemme ovat juhlaa, jolloin syvennymme välittömästi tuntemaan aikaa ja ihmisiä. Heidän myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä liukuu ohitsemme, ja ehdoton suuntamme painaa meitä omalla voimallaan yhä samaa päämäärää kohti. Sanoisinko sitä ihmisyydeksi? En tiedä, koska se on minulle vielä hämärä. Tiedän vain, että se on samaa, minkä vuoksi oppilaani uhrasi nuoren elämänsä.

Niin, pikku Apuni, meitä yhdistää suuri tuntematon. Samantekevä, ohjaatko sinä minua vai minä sinua. Emmekä sitä osaakaan määritellä. Se humu, jota ajassa kuulemme, täyttää elämämme ja antaa sille huolestuneen, hiukan raskaan tunnun. Meidän on pakko etsiä, mennä pohjaan saakka. Sinä, Apuni, olet perinpohjainen, ja vaatimuksesi ovat ehdottomat.

En voi kieltäytyä käymästä niissä suurissa kokouksissa, joissa ruumiillisen työn miehet puhuvat. Heidän sanansa kalahtelevat kovina ja särmikkäinä olevaa, vanhaa yhteiskuntarakennetta vastaan kuin painavat kivet. He heittelevät näitä sanojen kiviä elämän poluille, ja voimme nähdä, että niistä kerran paisuu vaarallisia röykkiöitä, joita on vaikea tieltä poistaa. Pelkään sellaisen röykkiön nousemista, sillä kerran se sortuu niiden päälle, jotka sitä lähinnä kasaavat, samoin kuin niidenkin, joiden on ajan tullen pakko raivata se pois. Sillä kulkijat eivät voi astua yli eikä ohitse loukkaamatta itseään verille, ja sortuminen uhkaa kaikkia kuolemalla.

Sanohan, Apuni, miksi mielimme lepyttää tuota jotakin, sitä, millä on suunta vallassaan, itse elämää? Eihän se kesytettävä olekaan, pelkkä vaara, vaan pikemmin itse työ ja tahto, emmekä siis saa olla vain huolissamme. Ilo on toinen puoli elämäämme ja rakkaampi. Ja kuitenkin huoli pysyy.

Puhelin soi.

Valtuusto on myöntänyt seimelle vuotuisen määrärahan.

— Seimi on saanut rahaa! huudahdin aamulla Heikin nähtyäni. —

Kuuletko, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?

— Älä nyt pauhaa, enhän minä ole kuuro.

— Myönnä sentään, että minä olen voittanut.

— Minä en osaa siihen sanoa sitä taikka tätä. Yleinen asia — mitä se nyt meihin kuuluu? Teillä naisilla on perin subjektiivinen katsantokanta…

— Purrr! Pojat ovat kai olleet vallattomia koulussa. Voinhan minä pidättääkin iloni ja voitonriemuni. Minun on vain niin hyvä olla, ja minä uskon voimieni riittävän moniin puuhiin, jotka nyt ovat edessä, kun työ on alulle pantava.

Hetken kuluttua oli riemuni haihtunut, ja salaperäinen hartaus täytti mieleni. Se uusi ja suuri, mitä olin tavoitellut, peläten ja lepytellen, tuli yhä lähemmäksi. Kohta ehkä saisin katsella tuota peloittavaa tuntematonta silmästä silmään, joutua sen kanssa kamppailemaan.

Kunpa saisinkin kerran ymmärtää, nähdä!

Seimen kautta olen luullut löytäneeni sen avaimen, jolla pääsen elämän kätkettyihin kammioihin. Sydämet aukenevat sen avulla ja kodit, joiden avuttomuus ja kainous jäisi muuten verhojen peittoon. Minua peloittaa yhä enemmän, mutta rohkeuteni kasvaa samalla. En epäile mennä sinne kanssasi, Apuni, se on puhdasta elämää, ja sen todellisuus on totuutta.

Köyhyys, tuo hirmuinen peto, ivailee siellä ihmisten avuttomuutta, aherrusta, väsymystä, raakuutta ja hyvyyttä aivan kuin se hykertelisi käsiään joka kerta kun rikos tapahtuu, vääryys voittaa ja viattomana sortuva huutaa kostoa menehtyessään. Mutta me näemme siellä muutakin. Tuo häijy hirviö lyyhistyy pimentoihinsa ihmisten auttaessa toisiaan teoin ja hellin sanoin. Se painuu näkymättömiin, kun joukkojen ruhtinaallinen anteliaisuus luo omia linnoja, mielikuvien palatseja, joko todellisia tai kuviteltuja. He ovat sittenkin rikkaita ja suuria siellä, missä luulemme näkevämme vain kurjuutta ja kärsimystä. Oi, sinä peloittava ja mahtava elämä!

Ja kuitenkin siellä on ahdasta, ummehtunutta, toisiinsa kytkeytymistä. He hengittävät raskaasti ja haukkovat ilmaa kuin kala paksun jään alla. Ilmaa ja valoa he kaipaavat.

Mitä auttaa meidän pyrkimyksemme? Onhan se vain pisara ja kuitenkin — pisara rakkauden merestä.

Apuni, miksi me heitä rakastamme? Se on taaskin arvoitus. Ehkä siksi, että itse olemme avuttomia, yksin. Niin, ja siksi, että meillä on rakkaus luontoa, elämää, ehdottomuutta!