Читать книгу Kadonnut maailma - Arthur Conan Doyle - Страница 3

Sisällysluettelo

"Urotyöt ympäröivät meitä."

Mr Hungerton, tytön isä, oli todellakin maailman säädyttömin ihminen — turpea, pöhöttynyt, vanha papukaija, tosin perin hyvänahkainen, mutta oman yksinkertaisen minänsä yltäkylläisyyttä uhkuva. Vain se ajatus, että voisin saada tuollaisen appiukon, olisi voinut olla omiaan vieroittamaan minut Gladystä. Olen varma siitä, että hän luuli minun kolme kertaa viikossa tulevan "Kastanjoihin" vain kuulemaan hänen mielipiteitään kaksinkertaisesta rahakannasta — aineesta, jonka auktoriteettina hän piti itseään.

Vähintäin tunnin minä tänä iltana istuin kuuntelemassa hänen selvittelyjään hyvien rahojen väistymisestä huonojen tieltä, hopeasta arvonmäärääjänä, rupian arvon alenemisesta, ja vaihtoliikkeen oikeista ohjeista.

Olettakaamme, huusi hän mielettömästi innostuneena, että kaikki maailman velat samalla kertaa langetettaisiin maksettaviksi. Mitä tapahtuisikaan silloin nykyisten olosuhteitten vallitessa? Minä vastasin häikäilemättömästi, että olisin silloin mennyttä miestä, josta taas oli seurauksena, että hän hyppäsi pystyyn tuoliltansa, moitti minun parantumatonta kevytmielisyyttäni, mikä teki kaiken vakavan keskustelun kanssani mahdottomaksi, ja mennä köpitti huoneesta pukeutuakseen ennen vapaamuurarikokoukseen lähtöänsä.

Näin minä siis vihdoinkin olin jäänyt kahden kesken Gladyn kanssa, ja tuo kauan kaipaamani kohtalokas hetki koitti. Koko illan olin tuntenut samaa, kuin tuntee sotilas, joka odottaa vaaralliseen rynnäkköön kutsuvaa signaalia. Voiton toivo ja häviön pelko vuorottelevat hänen mielessään.

Hän istui ylpeän hienon profiilin piirtyessä punaisten verhojen taustalle. Oi, kuinka hän oli kaunis! Ja samalla niin luoksepääsemätön! Me olimme olleet hyviä ystäviä, oikein hyviä ystäviä, mutta kuitenkaan minä en voinut saavuttaa häneen sellaista toveruussuhdetta, joka vallitsi minun ja Daily Gazette'ssa toimivien työtovereitteni välillä — sikäläisessä ympäristössäni tunsin itseni täydelleen vapaaksi, avomieliseksi ja ystävälliseksi, mutta minkäänlaisia rakkauden vaikutelmia en siellä koskaan tuntenut. Vaistoni sanoo, että ei ole lainkaan minua liehittelevää, kun joku nainen suhtautuu minuun liian vapaasti ja luonnollisesti. Niin pian kun rakkaus on herännyt, seuraa sitä ujous ja epävarmuus — perintönä noilta menneiltä raakuuden ajoilta, jolloin rakkaus ja väkivalta usein kävivät käsikädessä. Painunut pää, alasluotu katse, kohoileva rinta ja arka asento — nämä, vaan eivät kiinteä katse ja reippaat vastaukset, ovat intohimon todelliset tuntomerkit. Minäkin lyhyen elämäni aikana olen huomannut tämän todeksi — tai sitten olen perinyt tämän vakaumuksen sinä synnynnäisenä tietoisuutena, jota me kutsumme vaistoksi.

Gladys omasi suuren määrän naisellisia ominaisuuksia. Jotkut pitivät häntä kylmänä ja kovana, mutta heidän tuomionsa oli rikollisen väärä. Tuo hienosti pronssilta vivahtava, melkein itämaiselta vaikuttava iho, sysimusta tukka, suuret loistavat silmät, täyteläiset kauneina kaartuvat huulet — kaikki ne puhuivat lämmöstä ja hehkusta. Mutta minä tiesin varsin hyvin, että tähän asti en ollut osannut loihtia esiin näitä tunteita. Oli miten oli, joka tapauksessa tahdoin järkähtämättömästi saada ratkaistuksi tämän asian vielä tänään. Ei voisi kuitenkaan sattua mitään hänen kieltoansa pahempaa, ja oli parempi olla hyljätty kosija kuin hyväksytty veli.

Niin pitkälle ajatukseni olivat ehtineet, että aioin juuri katkaista pitkän ja epämiellyttävän hiljaisuuden, kun kaksi tutkivaa tummaa silmää kääntyi minuun päin, ja niiden omistaja ravisti ylpeätä päätänsä, nuhtelevasti hymyillen.

"Minusta tuntuu ihan siltä, kuin te, Ned, aikoisitte kosia minua. Oi, älkää viitsikö! Näin on paljon hauskempi!"

Minä siirsin tuolini lähemmäksi häntä.

"Kuinka voitte tietää, että minä aioin kosia teitä?" kysyin minä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Kyllä nuo oireet aina tuntee! Mahtaneeko nainen milloinkaan valmistumattomana joutua tuohon tilanteeseen? Mutta, hyvä Ned, meidän ystävyytemmehän on ollut niin todellista ja miellyttävää! Olisi väärin särkeä sitä. Eikö teidänkin mielestänne ole ihanaa, kun nuori mies ja nuori nainen voivat niin vapaasti seurustella keskenään kuin me?"

"Enpä tiedä, Gladys. Katsokaahan, minähän voin puhua yhtä vapaasti myös — asemapäällikön kanssa." En voi ymmärtää, kuinka tämä virkamies tuli sekoitetuksi asiaan, mutta niin nyt kerta kaikkiaan kävi, ja me nauroimme molemmat. "Sellainen suhde ei minua tyydytä. Minä tahdon kietoa käteni teidän ympärillenne, tuntea teidän päänne rintaani vasten ja — oi Gladys, minä tahdon —."

Hän oli hypähtänyt tuoliltaan huomattuaan, että minä aioin tekoina toteuttaa mielihaluni.

"Nyt te olette särkenyt kaiken, Ned", hän sanoi. "Ennenkuin tällaista sattuu, on kaikki niin vapaata ja luontevaa. Tämä oli todellakin ikävää. Kuinka nyt ette voinut hillitä itseänne?"

"Syy ei ole minun", väitin. "Luonto ja rakkaus ovat minua voimakkaammat."

"Ehkä on toista, jos molemmat rakastavat. Mutta minä en ole koskaan kokenut mitään sellaista."

"Mutta teidän täytyy, teidän, joka olette niin kaunis ja niin sielukas. Oi Gladys, te olette luotu rakkautta varten. Teidän täytyy rakastaa!"

"En voi muuta kuin odottaa, kunnes rakkaus tulee."

"Mutta miksi ette voi rakastaa minua, Gladys! Minun ulkomuotoniko tähden?"

Nyt hän vähän heltyi. Hän ojensi kätensä, hänen asentonsa oli ystävällinen ja miellyttävä, kun hän kumartui puoleeni — ja kohotti päätäni. Uneksuvasti hymyillen hän katseli kasvojani.

"Ei, syy ei ole se", sanoi hän viimein. "Te ette ole mikään itserakas poika, joten voin suoraan teille sanoa, että syy ei ole se. Se on syvemmällä."

"Luonteeniko?"

Hän nyökäytti päättäväisesti.

"Mitä voin tehdä sen parantamiseksi? Istukaa ja puhelkaamme. Ei, minä vakuutan, että pysyn tyynenä, kun te vaan istutte."

Hän katsoi minuun hämmästyneenä ja epäillen, joka paljon enemmän miellytti minua, kuin hänen avomielinen luottamuksensa. Miten alkuperäiseltä ja raa'alta tämä tuntuukaan, kun se pannaan paperille. Ja voihan olla, että tämä tunne on vain minun omituisuuksiani.

"No sanokaa nyt minulle, mitä minusta puuttuu?"

"Minä rakastan toista", hän sanoi.

Nyt oli minun vuoroni hypätä pystyyn tuoliltani.

"En ketään erikoisesti", hän selitti ja nauroi nähdessään kasvojeni ilmeen, "puhun vain ihanteesta. En ole koskaan tavannut sellaista miestä, jota tarkoitan."

"Kuvailkaa hänet minulle. Miltä hän näyttää?"

"Hän voisi olla jokseenkin teidän näköisenne."

"Miten rakastettavaa, että sanotte noin. No mitä avuja hänellä sitten on, joita minulta puuttuu? Sanokaa suoraan! Onko hän absolutisti, kasvissyöjä, ilmapurjehtija, teosofi, yli-ihminen — minä koetan tulla samanlaiseksi, Gladys, kun te vain sanotte, mikä teitä miellyttää."

Hän nauroi luonteeni venyväisyyttä.

"Ensiksikin", hän sanoi, "minä en usko, että minun ihanteeni puhuisi noin. Hän olisi ankarampi, jäykempi mies, eikä niin taipuvainen mukaantumaan ajattelemattoman tytön oikkuihin. Mutta ennen kaikkea hänen täytyy olla toimen mies, joka voi tehdä vaikutuksellista työtä ja joka uskaltaa pelkäämättä katsoa kuolemaa silmästä silmään suurten töitten ja harvinaisten kokemusten sankari. En koskaan voisi rakastaa sellaista miestä, joka ei olisi saavuttanut kuuluisuutta, sillä se heittäisi heijastuksensa minuunkin. Ajatelkaa Richard Burtonia! Lukiessani hänen vaimonsa kirjoittamaa elämäkertaa hänestä, ymmärsin niin hyvin hänen rakkautensa. Ja lady Stanley! Oletteko koskaan lukenut tuon kirjan viimeistä lukua, jonka hän on kirjoittanut miehestään? Kas, nuo ovat miehiä, joita nainen voi jumaloida koko sielustaan ja kuitenkin kasvaa rakkautensa perustalla — saaden osakseen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden siitä, että on voinut innostaa heitä tuollaisiin jaloihin urotöihin."

Hän oli niin kaunis innoissaan, että olin jo vähällä muut taa puheenaihetta. Maltoin kuitenkin mieleni ja jatkoin ajatustenvaihtoa.

"Emmehän kuitenkaan kaikki voi olla Stanley'ta tai Burtoneja", minä sanoin. "Sitäpaitsi eihän aina tarjoudu tilaisuuksia — minun kohdalleni ei ainakaan ole sattunut sellaista, Jospa kerran vain sattuisi, niin kyllä minä koettaisin."

"Mutta meitähän ihan saartavat pelkät tilaisuudet. Ne miehet, joista minä puhun, luovat itse itsellensä tilaisuuden. Urotyöt ympäröivät meitä, odottaen sankariansa. Miesten velvollisuus on ne suorittaa, naisten palkita sellaiset miehet rakkaudellansa. Ajatelkaapa vain tuota nuorta ranskalaista, joka viime viikolla astui ilmalaivaansa. Tuuli aivan hirveästi, mutta koska oli ilmoitettu, että hänen ilmaannousunsa tapahtuisi juuri silloin, tahtoi hän välttämättömästi suorittaa sen. Tuuli kuljetti häntä tuhatviisisataa englanninpeninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja hän laskeutui maahan kaukana sisä-Venäjällä. Kas siinä vasta mies! Ajatelkaa sitä naista, jota hän rakasti, ja ajatelkaa kuinka toiset naiset mahtoivat kadehtia häntä! Sellaisesta miehestä minä pitäisin — että muut minua hänen tähtensä kadehtisivat."

"Minä olisin mielelläni tehnyt saman miellyttääkseni teitä."

"Mutta teidän ei pitäisi menetellä näin vain miellyttääksenne minua. Teidän täytyisi tehdä niin, koska ette voi muuta, koska tämä tuntuu teistä luonnollisimmalta — koska mies teissä vaatii oikeuksiansa, päästäkseen esiintymään sankarina. Te kerroitte, mainitakseni esimerkin, viime kuussa Viganissa tapahtuneesta räjähdyksestä. Ettekö olisi voinut myrkyllisestä kaasusta välittämättä laskeutua tuonne kivihiilikaivoksen syvyyteen auttamaan noita onnettomia?"

"Sen teinkin,"

"Mutta ettehän maininnut siitä mitään."

"Se ei ollut kerskaamisen arvoista."

"Sitä en tiennyt." Hän katsoi minuun vähän suurempaa mielenkiintoa osoittaen. "Se oli reipas teko."

"Minun oli pakko tehdä niin. Jos tahtoo antaa hyvän kuvauksen jostakin, täytyy olla silminnäkijänä."

"Mikä jokapäiväinen syy! Tapauksen runollisuus haihtuu jäljettömiin. Mutta olkoot menettelynne syyt mitkä tahansa olen joka tapauksessa iloinen siitä, että olitte kaivoksessa." Hän ojensi minulle kätensä, mutta niin lempeän arvokkaasti, että minä ainoastaan kumarruin sitä suutelemaan. "Minä olen suuri hupakko tyttöhaaveineni. Mutta kuitenkin on tämä minussa jotain niin todellista, kuin osa itsestäni, etten voi olla toimimatta sen mukaisesti. Jos kerran menen naimisiin, tahdon saada kuuluisan miehen."

"Miksi ette sitten tee niin!" huudahdin minä. "Teidänlaisenne naiset sytyttävät miehen rohkeuden. Niin olette tehnyt minullekin. Antakaa minulle vain tilaisuus, ja saatte nähdä, että minä käytän sitä. Muuten olette oikeassa sanoessanne, että miehen täytyy itse hankkia itsellensä tilaisuuksia eikä odottaa kunnes niitä tarjoutuu. Ajatelkaa vain lordi Cliveä — tuota köyhää kauppapalvelijaa, joka valloitti Intian. Tuhat tulimmaista, kyllä minäkin vielä jotain saan aikaan maailmassa."

Tyttö nauroi minun irlantilaisen intoni äkillistä purkausta.

"Niin, mikäs teitä siitä estäisi", hän sanoi. "Teillä on kaikki, mitä mies voi toivoa itsellensä — nuoruus, terveys, voimaa, kasvatus ja tarmo. Äsken olin pahoillani siitä mitä puhuitte, nyt olen siitä äärettömän iloinen, koska se herättää teissä semmoisia ajatuksia."

"Ja jos minä —?"

Tunsin hänen sametinhienon kätensä huulillani.

"Ei sanaakaan enää, sir. Teidän olisi pitänyt jo puoli tuntia sitten olla toimistossanne täyttämässä velvollisuuksianne, mutta minulla ei ollut sydäntä muistuttaa teitä. Jonkun ajan kuluttua, voitettuanne itsellenne aseman maailmassa, voimme me palata asiaan."

Tässä syy, miksi minä tuona sumuisena marraskuun iltana juoksin Camberwell-raitiotievaunuun palavin sydämin ja vakaasti päättäneenä, että ei päivääkään saisi kulua minun etsimättä tehtävää, joka olisi rakastamani naisen arvoinen. Mutta kuka olisi osannut aavistaa, mihin uskomattoman merkillisiin vaiheisiin tämä urotöihin pyrkimys minut saattoi, ja mitä ihmeellisiä askeleita sainkaan ottaa, ennenkun pääsin sitä toteuttamaan.

Tällä esipuheella ei kai monen lukijan mielestä ole mitään tekemistä itse kertomuksen kanssa. Ilman sitä ei kuitenkaan olisi mitään kertomusta syntynyt. Vasta silloin kun mies lähtee maailmaan tietoisena siitä, että tilaisuuksia sankaritöihin on kaikkialla, ja valmiina käymään niihin käsiksi, vasta silloin hän uskaltaa irroittautua tähän asti tuntemastaan maailmasta lähteäkseen ihmeellisen salaperäiseen hämäränmaahan, jossa suuret seikkailut ja suuri palkinto häntä odottavat. Näine mietteineni astuin minä Daily Gazetten toimitukseen, minä sanomalehden ehkä vähäpätöisin avustaja, lujin päätöksin antautua johonkin uhkarohkeaan tekoon, joka olisi minun Gladyni arvoinen. Oliko kovuutta vai itsekkäisyyttä, että hän pyysi minua oman kunniansa tähden panemaan elämäni vaaranalaiseksi? Tuollaisia ajatuksia voi nousta keski-ikäisen miehen mieleen, mutta ei koskaan tulisen kaksikymmentäkolmevuotiaan, jonka rinnassa palaa ensi rakkauden tuli.