Читать книгу Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке - Арто Паасилинна - Страница 7

Oiva Juntunen ajatteli että olisipa onnellista, jos hän voisi palkata tuollaisen majurin apurikseen. Täällä erämaassa sissielämään tottuneesta upseerista olisi korvaamaton hyöty. Oiva Juntusesta ajatus tuntui hullulta, mutta miehestä kannatti silti ottaa selvää. Niinpä hän lyöttäytyi Remeksen kaveriksi, ja kyseli kaikenlaista.

Majuri Remeksestä oli outoa, mutta mukavaa kun joku ihminen kiinnostui hänestä. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosiin. Tässä iltanuotiolla teki oikein hyvää kun kerrankin sai puhella, kertoilla itsestään. Väliäkö sillä vaikka kuulija oli outo mies, joku amanuenssi Asikainen. Ihmisiä kirjastolaisetkin ovat.

Majuri kertoi suorittaneensa asevelvollisuutensa normaalisti, ylenneensä reservin vänrikiksi. Hänelle oli annettu kaksi ansiomerkkiä, toinen urheilusta ja toinen ammunnoista. (Tämä ei pitänyt paikkaansa, mutta pakkoko kaiken oli totta olla.)

– Sitten minä menin kadettikouluun. Siellä kului kolme vuotta, sattumoisin minä olin sen kurssin paras. (Kahdeskymmenes, mikä et ollut kovin huonosti sekään.) Missäs sinä Asikainen muuten palvelit? Et kai sentään niitä siviilipalvelumiehiä ole vaikka jäkäliä keräiletkin?

Oiva Juntunen arveli että nyt oli viisasta vastata totuuden mukaisesti:

– Savon prikaatissa. Minä olen vaan jääkäri, puujalkakomppaniasta[44].

Majuri jatkoi omaa kertomustaan. Nyt kannatti vähän lisäillä sotilaallisia saavutuksiaan, kun kaveri ei ollut upseerien asioista perillä.

– Kadettikouluaikoina minä otin vaimon. Sitten luutnanttina minä palvelin tovin joukkueenjohtaana, mutta pian sain oman komppanian ja yliluutnantin vakanssin. Sitten vuosi kapteenikurssilla, syntyi ensimmäinen lapsi… minulla on nykyjään kaksi aikuista tytärtä. Siitä sitten kovassa imussa sotakorkeakouluun, luin muuten pääkielinä ranskaa ja venäjää, ne ovat sotilaskielinä tärkeämpiä kuin saksa tai englanti, nykyjään. Puoli vuotta minä opiskelin Ranskassakin, sikäläisessä sotilasakatemiassa. Sieltä päästyä minä toimin sotakorkeakoulussa opettajana. Pääesikuntaanhan se tie sitten veikin, mutta on tullut harrastetuksi myös kansainvälistä toimintaa. Kyproksella ja Suezilla olen komentanut suomalaisia YK-joukkoja, viimeksi Siinailla olin Siilasvuon kanssa järjestelemässä Egyptin ja Israelin rauhanneuvotteluja… ikäänkuin oikeana kätenä.

Tämä kaikki oli täyttä palturia. Majuri Remes oli komennettu joukko-osastopalveluun heti sotakorkeakoulun jälkeen, eikä hän ollut käynyt sen paremmin Ranskassa kuin Siinaillakaan. Mutta Oiva Juntuseen juttu upposti täydestä, ja innostuneesti hän kysyi:

– Olitko sinä tosiaan siellä aavikolla niissä rauhanneuvotteluissa, sillä kilometritolpalla?

– Sielläpä tietenkin. Siinä me tehtiin YK: n historiaa. Mutta rauhan turvaaminen, se juuri onkin sotilaan työtä, tunnusti Remes vaatimattomasti. – Olen näes sitä mieltä että kansainvälinen kokemus on tuotava välillä myös Suomeen. Upseerin, jolla on maailmanlaajuista kokemusta, on syytä jakaa tietonsa oman armeijan piirissä, muuten hankittu tietopääoma kuluu hukkaan, vanhenee eikä hyödytä isänmaata. Kun saavuin kotimaahan, minusta tehtiin prikaatinkomentaja. Aikamoinen vastuu nuorelle majurille vai mitä! (Pataljoonaa suurernpaa joukko-osastoa Remes ei koskaan ollut komentanut, sehän tiedetään.)

– Mutta sotilaan ei auta jäädä paikoilleen, vaikka olisikin loistavissa asemissa. Minä otin nyt vuoden virka-vapaata, minulla on suunnitelmissa suorittaa lisensiaatti-tutkinto teknillisessä korkeakoulussa. Ehkäpä samantien väittelen tekniikan tohtoriksi? Pioneeriaselajin kehitys vaatii tänä aikana myös sotilailta perusteellista teknistä perehtymistä. Ei se ole enää mitään rakennusmestareitten hommaa.

Oiva Juntunen valpastui. Tässä nyt oli häntä vastapäätä paitsi sotilas, myös tiedemies. Oli ehkä sittenkin ollut ajattelematonta ruveta leventelemään yliopistollisen kitjastovirkailijan tehtävillä.

Mutta majuri Remes ei epäillyt mitään.

– Minä kun johdin näitä sotaharjoituksia, niin siitä se virkavapaus myönnettiin. Palkinnoksi… yleensä näes puolustusvoimista on melkein ylivoimaisen vaikea saada virkavapaata, mutta minulle lohkesi kokonainen vuosi pelkällä puhelinsoitolla! (Tuntui hienolta ajatella asiaa näin. Se, että virkavapaa oli tullut pomeranssiviinan ansiosta, ei nyt ollut tärkeätä.)

Oiva Juntunen kysäisi, minkä takia majuri oleskeli nyt täällä erämaassa eikä esimerkiksi Helsingissä laatimassa lisensiaattityötään.

Majuri mietti kuumeisesti sopivaa vastausta. Hänelle itselleenkin oli epäselvää, minkä takia hän kyyhötti nuotiolla jonkun amanuenssin kanssa. Sitten hän keksi:

– Noo… pidän ensi alkuun vähän lomaa. Kyllä sitten talvella ehtii tutkia ja lukea. Keräilen vähän voimia.

Majuri tuijotti tuleen tovin.

– Taloudelliset seikat asettavat näes omat rajoituksensa, hän uskoutui. – Minulla ei ole varallisuutta, eikä tällä iällä enää oteta opiskelulainaa. Joskus olen ajatellut että pitäisi kokeilla, löytyisikö täältä Lapista kultaa. Kaivamalla, monia on viime aikoina onnistanut.

Oiva Juntunen sävähti. Kultaa! Oliko tuo turpea majuri perillä hänestä?

Majuri huomasi toverinsa mielenkuohun. Hän päätteli että näköjään myös amanuenssi Asikaisen sydäntä kuumotti kullanhimo. Ehkäpä tuo siisti kirjastovirkailija oli huiputtanut häntä? Oli tullut tänne etsimään kultaa jonkin varman vihjeen perusteella, vaikka väitti keräilevänsä jäkäliä. Lemmenjoen vanhat kultaesiintymät olivat täältä koilliseen, lähettyvillä. Täällä saattoi tosiaankin olla geologisesti merkittäviä esiintymiä.

Majuri Remes tuijotti toveriaan arvostelevasti. Tämä vaikutti pelästyneeltä. Muka jäkälälajikkeitten perässä täällä juoksenteli, pirun paskat. Mutta mitäpä tuosta! Majuri Remes voisi hyvin ruveta tuommoisen miehen kanssa yhteistyöhön, se vaikutti kannattavalta. Jos miehellä oli vielä varallisuutta, niin sen parempi.

– Sinua taitavat kultahommat kiinnostaa, kysyi majuri viekkaasti.

Oiva Juntunen mietti pää kohisten[45]. Mitä majuri näillä kultapuheilla tarkoitti? Vasta äsken oli ollut juttua sotakorkeakoulusta, miten nyt tähän tultiin? Tiesikö Remes että hänellä oli kultaa enemmän kuin riski mies kunnolla jaksaa kantaa? Oliko tässä nyt laukeamassa iljettävä ansa? Tunsiko majuri Siiran, monimurhaajan ja pirun.

Oiva Juntunen pakotti itsensä rauhalliseksi.

– Kuule Remes. Jäkälät ovat minulle elämä elämässä. Vaikka ei kai se kullankaivuukaan hullumpaa hommaa ole.

Majuri päätti ettei kannattanut kiristää kaveria enemmälti. Oli sopivampaa jutella leppoisemmista aiheista näin ensihätään.

– Kolmikymmenluvulla minun isäni muuten suomensi meidän suvun nimen. En minä mikään Remes alkujani ole.

Oiva Juntunen rauhoittui. Ei tässä ehkä sittenkään ollut mitään pelättävää. Viikkojen pakoilu vaan oli vienyt hermot. Kun asiaa viileästi ajatteli, niin eihän majuri Remes mitenkään voinut tietää kullasta. Remes? Minkä niminen Remeksen isä oli ollut?

– Mitäs Remes merkitsee ruotsiksi, Oiva Juntunen kysyi kiinnostuneena.

Hitto, tuskitteli Remes. Ei kai Remeksellä ollut ruotsalaista vastinetta. Piti kuitenkin koettaa jatkaa:

– No, isäukko oli niin suomalaismielinen että otti nimekseen Remeksen. Minun suku isän puolelta on Reuterholmeja. Paroni Reuterholmista lähtöisin, historiasta tuttu nimi vai?

Oiva Juntunen nyökkäsi innokkaasti. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta Reuterholmeista, mutta oliko sitä pakko tunnustaa. Oiva Juntunen epäili että amanuenssit ovat perillä kaiken maailman reuterholmeista, miksei siis hänkin.

– Minun suvussani ei ole yhtään paronia, tunnusti Oiva Juntunen rehdisti.

– Niinhän se on… mutta mitäpä merkitystä aatelisarvolla nykymaailmassa on, vähätteli majuri Remes. – Paskat! Me olemme köyhtynyttä ylimystöä, jäljellä on vain kunniakkaan suvun komea maine, ei mitään muuta. Tietysti joskus tuntuu katkeralta ajatella että vielä kaksisataa vuotta sitten minunkin esivanhempani määräsivät elämänmenosta Ruotsi-Suomen suurvallassa.

– Sen kyllä ymmärtää, myönteli Oiva Juntunen. – Varmasti ottaa joskus päähän.

Majuri huokasi raskaasti. Tosiasiassa hän ei ollut sen aatelisempi kuin suomalainen työhevonen, mutta yhtä kaikki, pahalta vaan tuntui.

Majuri kohensi nuotiota. – Tosiaankin voitaisiin ruveta kokeilemaan kultahommia. Onhan tässä monta kuukautta aikaa ennenkuin talvi tulee.

Oiva Juntusta säälitti tämä juro aatelismies, jolla ei ollut varaa edes lisensiaattityötä varten. Sotilas, majuri, alkujaan paroni Reuterholmin perillinen, ja puhui nyt köyhyydestä. Oiva Juntunen veti lompakkonsa esiin ja latasi majurin kouraan viisituhatta markkaa.

– Ota nämä ensi alkuun. Kaivele kultaa, tai kaivetaan yhdessä. Sinä hoitelet käytännön asiat, minä keräilen jäkäliä. Jos kultaa saadaan, pannaan tuotto tasan. Tai miten vaan sovitaan.

Majuri otti ihmeissään rahat vastaan. – Nämä ovat niitä tädin perintöjä? Miten sinä uskallat luottaa outoon mieheen?

– Minä luotan aatelismiehen sanaan. Minulla on autovuokraamon kärry Puljun tien varressa. Aja sillä kylille ja palauta se. Ostele tarvittavat välineet. Hakkuja, lapioita, mitä nyt kullankaivuussa tarvitaan. Ja muonaa, ollaan täällä muutama kuukausi. Tutkitaan jäkäliä ja kaivetaan kultaa. Mikä hätä meillä täällä on ollessa? Virkavapaata molemmilla.

Majuri mietti kummissaan että miten tässä nyt näin kävi. Ilman ainuttakaan nyrkiniskua tuo mies työnsi hänelle nipun seteleitä. Kyllä maailmassa oli sinisilmäistä porukkaa. Mutta mikäpä tässä. Tuommoisen kaverin kanssa kannatti kultaa kaivaa vaikkei saisikaan. Harvinaisen hyväuskoinen nuori mies.

Oiva Juntunen oli tyytyväinen asioitten saamaan käänteeseen. Hänellä oli nyt apumies, kullankaivuu-upseeri. Oivaa säälitti majurin hyväuskoisuus. Jotkut ovat yksinkertaisia, hän huokasi, ja saavat tehdä raskaimmat hommat.

– Minä lähden heti huomenna hankkimaan Kittilästä varusteita, lupasi majuri. – Mutta sitä ennen tehdään parempi laavu, että sovitaan molemmat kunnolla nukkumaan.

Aamulla majurin maastopukuinen olemus hävisi kesäiseen erämaahan. Virkeästi hän astui uudella tiellä, vapaana kullankaivajana, seteleillä ravittuna. Oiva Juntunen toivoi ettei mies katoaisi sille tielleen. Tämä oli jättänyt leiriin tavaroitaan, kyllä hän palaisi. Jotenkin Oivasta tuntui siltä että majurin sanaan saattoi luottaa.

– Eivät kaikki ole tällaisia roistoja niinkuin minä.