Читать книгу Veneh'ojalaiset - Arvid Järnefelt - Страница 3

Sisällysluettelo

1.

Läntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista sääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina töröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes huopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää.

Monet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden avulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu pelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi? Onko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti paisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo!

Mutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet ovat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä erityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään suureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan peräaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana. Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse todistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista laskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen muiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, täysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä syvempiin korpiin painuvat.

Oliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo ihmisyhteyteen?

Silloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se ihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki Väinämöisen viisaudet sisältäisi.

Mutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin päinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen ajautumista vastaan.

Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta niin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän hurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina joku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan miestä ollut.

Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan puheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani Veneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen kauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään mitään.

Koska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän kysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat?

Paholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat.

Ja valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja laulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä olen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se Veneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä pään.

Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys tulisi ensimäistä pahemmaksi.

Ja tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet neuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi.

Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea yhteen tule.

Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.—Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.

Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä siteenä.

Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan.

Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.

Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.

Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää vaikutusalaa ihmisyhteydessä.

Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä. Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.

Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.

Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut

Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.

Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin, ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti, että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.

Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt, nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.—Ketä sinä aijot käräjille haastaa?—Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.—Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?—Naapuri.—Mikä talon nimi?—Tyrväntäinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.—Taitaa se olla muorin kirstussa.—Millä paperilla Veneh'oja viljelee?—Liekö sillä papereita.—Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen, että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.

Mutta ei kaksi kolmetta mene.

Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:—Sinä olet voittanut.—Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun paperiin.

Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.

Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria.

Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt, olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.

Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin palkasta.

Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.—Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän nuorille,—ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.—Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin.

Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.

Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa. Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.

Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti voudiksi pukeutunut paholainen.

—Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja ymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä samalla niin painostamaan.

Tämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa, viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei näyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.

Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli, katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan yli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana tuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään tervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen enempää.

Kartanon herra sanoi voudillensa:

—Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin palvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä kaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa rakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa lähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä metsäkulma kelpaa huonommallekin väelle.

Tähän vouti vastasi:

—Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon rengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän kylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja ehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon.

Kartanon herra sanoi:

—Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt. Me verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi viljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa lämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen.

—Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin eri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon heiltä kielletty.

Kun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet enää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan lapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät työnsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi kokoon.

Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli luetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta.

Mikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti vanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin ratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi, rakastaa jylhääkin luontoa.

Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän ymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän kyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta ruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen?

Puheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta kun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi hänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten poispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti antaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi:

—Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla muuttamatta niin kauan kuin hän elää.

Sillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan.

Ja tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli poispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen takanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin hyvää herraansa.

Mutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla kuolematta.

Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja kahdeksan ajastajan ikäiseksi.

Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä kasvamistaan kasvoi.

Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.

Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut.

Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.

Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä, että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja hän elämistään eli.

Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle elämäniloa pilpattivat.

Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin kalskeen ja elämistään eli.

Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.

Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään. Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.»

Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.

Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.

Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja piioikseen.

Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.

Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.

2.

Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten kylästä—sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi. Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.

Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava; sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun ilooni!»

Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle notkistaen.

Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun maata.

Sillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli maamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut. Ja oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa, mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi kauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen suuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta pään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian. Juuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee rengikseni.—Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja syvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata, joka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla olemassa.

Eväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän pystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen ja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi näyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle uhrauttanut.

Mies alkoi hakuihinsa väsyä.

Ja niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori, jonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle, päänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle.

Ja näki ihmeellisen näyn.

Kirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän nukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi. »Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,—nytpä et jaksa nostaakaan!»—Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös kasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen terä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun nojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat tuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: »Etpä jaksa heilutella!»—Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen jalkainsa astinlautana. »Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!» kiljui kirveen säkenöivä terä.—Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä tulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä huimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran päänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei ollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä upposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat tähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse valtaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut pääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan, kiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa vimmassa huutaen:

»Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!»

Uni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo piiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä.

Ja kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen tuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille maita vapaiksi ostaa.

Kaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan, toinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään riitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten kylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä pirulle myydä tahtoo.

Ja niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän Veneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja pelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen puumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa siellä, jos se vaan tekee hänet rikkaaksi täällä. Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta kauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan vihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon.

Kohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä viedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä kuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi ollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja kirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli hän paholaisen sanovan:

»Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!»

Ja hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti!

Tietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien varmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki valmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi siellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten säkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti selkäänsä ja läksi maailmalle.

Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa matkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää säkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle.

—Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen jälkeensä.

Heikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo.

—Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman lieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja sen taivaankanteen sinkautti.

Sitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin veneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin hirmukitaan viskautunut ihmislapsi.

Heikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha

Tyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen.

Se oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi

kyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin.

Ensi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei se ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet yhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä, jotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet. Sellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen nähtyjä vaan suurempi.

Ja hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä kauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet.

Mutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin katso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka sarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri ja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä rantalepistä haahden lähteä.

Suuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli aivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt.

Mitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta sittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin pysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän kakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä syöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa muutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa ottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen pitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei koko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen on tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka hänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut!

Ja hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta.

Aikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet sinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän on totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta tulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen kaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee saatana.—Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä

—Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä.

—On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä viinat ja nämä viljat viemme.

Näes nyt, ajatteli Heikki,—ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!

Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:

»Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.»

Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.

Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.

Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat, eivätkä myös talollisia ryöstä?

Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden.

Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.

Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat.

Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.

Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.

Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.

Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi.

Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.

Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.

Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää, kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.

Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.

Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen.

Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi, leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.—Ettekö te saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän rikkauksista.—Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.

Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei värähtänyt.

—Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä yönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät, saat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi kannat?

Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen leuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että maitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa vasten. Silloin Riikki naurahti.

—Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken mietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa.

Eikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen kivenheittämän väliä toiseen majaan.

Heidän mennessänsä sanoi Riikki:

—Viedään lapsi talteen.

Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas:

—Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat hänet.

Heidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö odotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että heitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä kovin pelkäsi.

Riikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi:

—Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt. Ja koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä kauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä.

Mutta Riikki sanoi Heikille:

—Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä hopearuplaa ja hän katsoo lapsen.

Ja koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän viekastellen Sandralle:

—Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä leikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa emännäksensä.

—Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki.

Ja Riikki sanoi:

—Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle.

Silloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti Heikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi nauramaan.

—Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle sanoi:—Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan.

Ja meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä.

Ja kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja rakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu!

Ja heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta lyhyempi. Ja Riikki sanoi:

—Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin pohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta joutuin, ennenkuin päivä valkenee.

Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti.

Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies opasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes kolmen kivenkantaman päässä toisistansa.

Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa. Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys. Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä pakotien avannut.

Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet kuolemaan.

Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessänsä piru oleminen.

Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät. Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.

Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa

Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän

ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt.

Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.

Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli: Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka Veneh'ojan miehille vannoin.

3.

Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Hämeenlinnaan.

Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle

kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen

Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa

Hämeenlinnan kasakoille.

Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.

Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen sen mukaan kuin rautatie valmistui.—Silloin oli hänen poikansa, jonka hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.

Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi kojuinensa keskelle kaupunkien väliä.

Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä väsymyksen ja tautien runtelemana.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo rikas mies.

Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.

Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.

Tyhjästä hän oli alkanut.

Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä, että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.

Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä.

Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!» Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut. Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut, huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli jo nielty, alkoi maistua—maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle—eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä ollut enää missään—ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo kiinni ja päälaella.

Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita kaikkein makoisimmalla.

Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.

Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi, muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit.

Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.

Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans saada häneltä korvillensa.

Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.

Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja lennätti kauhan hänen silmillensä.

Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans taivuttamisyrityksissään kiihottui.

Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.

Asia oli tällainen:

Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia, pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan, oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa rettelöihin—seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja arestikurista ei ollut mitään apua.

Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.

Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.

Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä. Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.

Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.

Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.

Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin häntä vaan odottanut,—että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.

Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin, oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa hakemaan.

Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle. Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.

Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle koulusta puhunut.

Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.

Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan.

Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.—Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin suomalaisetkin saavat sivistystä.

Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.