Читать книгу Veneh'ojalaiset - Arvid Järnefelt - Страница 4

Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?

Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.

Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi perässä ja torui:

—Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!

Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.

Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:

—Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän saneli lyöntinsä tahtiin.

Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai pahaa?

Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.

Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.

—Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!

Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti nöyränä ja uteliaana.

—Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!

Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.

—Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun…

Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:

—Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!

Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:

—Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!

Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois.

Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.

Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.

Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi sinne:

—Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!

Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.

Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä ja alkoi sitten:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin…

Frans huusi keskeyttäen:

—Kustaava tuo poikansa kouluun!

—Jaa mihin tuo?

—Kouluun.

—Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensä.

—Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut olin…

Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen, sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon, paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistä enin iloitsi.

Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka

Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut

jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän

Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi.

Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.

Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa, oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi, mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.

Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät, että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne, mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.

Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä vähäpätöinen kysymys.

Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella poikansa ja tyttärensä puheita koulusta.

Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:

—Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.

Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:

—Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.

Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin taivut!

He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.

4.

Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle.

Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.

Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin kaupungin yleisenä kaatopaikkana.

Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan.

Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa.

Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista, sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin »norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia» vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat» rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi. Mutta ryssät olivat lukuisimmat.

Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus, tarkkuus, taito, sääty—ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.

Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon, taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.

Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.

Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus heidän koulu-elämässään.

Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla, meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin »kapteeniksi».

Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.

Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä tuijottamaan!

Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä. Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa hengästyksen katkaisemat sanat: me—koetamme—iltapäivällä—uudestaan.

Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.

Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas, eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.

Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain välinsä jo sopineina.

Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä alas.

Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.

Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta:

—Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön nuuskaksi.

Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.

Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:

—Kyllä Hinkki voittaa minut.

Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.

Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua.

Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää kapteeniksi.

Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi ollutkaan.

Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että täytyy mennä ruutia hakemaan.

Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä hän aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle.

Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.

—Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.

Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki vuorelta.

Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.

Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä odottamaan.

Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.

—Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.—Onko sinulla 5 penniä?

Kapteeni sanoi:

—Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä teet?

Hinkki sanoi:

—Se on sinun päivärahas. Anna tänne.

Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä.

—Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.

Puistossa soitteli musiikki.

Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.

—Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?

Kapteeni sanoi:

—Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?

Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:

—Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.

Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja alkoi juosta puistokäytävää alas.

Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jälkeen.

Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.

Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä hengästys talttuisi.—Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän paperossiäijästä.

Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitä.

Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.

—Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän levottomana ympärilleen katsellen.

Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.

—Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.

—Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.

—No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?

Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.

Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas kuin maalla.

He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.

Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkäkenoon perälle.

—Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.

—Harakan vallit, sanoi kapteeni.

—Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle, ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.

Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.

Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia maailmoita näkemään.

Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.

Vene pysähtyi kokonaan.

Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.

Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:

—Mitä sinä noin venettä heiluttelet?

—Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.

Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.

Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui.

Kapteeni oli kuin hulluna.

—Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne helvettiin sinä olet soutanut!

Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellä.

Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella. Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.

Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:

—Mitä ne kranaatit oikein ovat?

—Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.

—Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?

—Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat.

—Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?

Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.

—Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?

Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.

—Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.

—Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.

Ja vähän ajan perästä sanoi:

—En minä vaan. Merille minä karkaan.

Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.

Merille,—se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.

Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:

—Mihinkäs me nyt mennään?

—Katso taakses, sanoi Hinkki.

Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.

Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.

Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.

—Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.

Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja toinen läpi ylhäällä merelle päin.

—Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.

Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.

—Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.

Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia.

He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.

—Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää vasten.

—Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.

Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.

Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä, ikionnettomuutta itkeviä.

Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.

Ei epäilystäkään. Ne huokailivat—huokailivat.

Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.

—Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.

—Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja mahdottomaksi huomannut.

—Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.

—Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.

—Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.

—Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi haaveistaan.

—Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.

Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:

—Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan, joutuin, joutuin!

Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen niistä siihen katkesi:

—Mitäs nyt tehdään?

—Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn, pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.

Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään kiirettä.

—Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.

Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.

—Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen käännetyksi kotiin päin.

—Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden.

Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.

Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi.

Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.

Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa.

—Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!

Hinkki kääntyi katsomaan.

Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.

Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.

Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä muka sitä lataamaan.

Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.

—Herran tähden, Hinkki! Hinkki!

Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta vasten.

—Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan: puh, puh,—että ryssä ymmärtäisi.

Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.

—Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.—Ni ponimai poruski. Hellitä vaan ruuti ensin.

Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista muurin sisäpuolelle.

Heidän odotellessaan sanoi Hinkki:

—Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin.

—Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.

—Kranaateista raapivat.

Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.

Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua:

Hel Viktooria, hel Viktooria!

Tshilivili vippan boi!

—Ole hiljaa, sanoi Hinkki.

Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.

Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.

—Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.

Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.

—Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.

Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet.

Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.

Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.

Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:

—Mitä hän on tehnyt?

Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:

—Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa hänelle selkään.

Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se oli Hinkin ainainen konsti.

Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia.

He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.

—Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat päässeet kadulle.—Ei siellä lystiä ole.

—Oletko ollut? kysyi kapteeni.

—Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.

—Löivätkö ne?

—Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.

—Löikö se?

—Löi.

Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun.

Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.

—Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.

—Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.

Ja he erosivat.

Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.

5.

Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,—vaarin lempipoika.

Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti heillä tuli usein riita.

Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on, mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.

Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.

Vaari sanoi vaan:

—Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin!

Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta.

Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:

—Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.

Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi:

—Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.

Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:

—Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.

Hinkki ihastui.

Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta.

Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.

Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:

—Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.

Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi.

Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa, mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin toistaiseksi kouluun.

Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui.

Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä. Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.

Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.

Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,—vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.

Tämä kävi häneen kovin kipeästi,—ei senvuoksi että hän olisi tahtonut itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta!

Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria, kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.

Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.

Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko olennossa ja käytöksessä;

Hän alkoi lukea.

Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä, ympärilleen vilkuilematta.

Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti jonottavasta mörinästänsä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina, ikäänkuin häveten tietoansa.

Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.

Niin teki myös kapteeni.

Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä, epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!

Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä, kiusanteolla,—sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa. Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä, ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja silloin hän on vapaa teeskentelystä.

Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.

Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja.

—Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestä koulussa.

Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden käänteen.

Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.

Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut päästä merille.

Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.

—Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9, »Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi häpeästä.

Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.

Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille, joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.

Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.

Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki—sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli, viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen rakastuneet.

Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.

—Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.

Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan, vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin, yksipuoliseen solmuun.

Kellon tultua kuusi he läksivät.

Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret, teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa—ei koulusta kotiin läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen, viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan hänen henkeensä antautuen.

Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita kiviä.

Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.

Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö. Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet.

Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja näki silloin Magdan sisaret—arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli musta kalotti päälaella.

Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!

He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.

Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä, omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se on meitä varten.

Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?

Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen. Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana, mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli juopui.

Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä tahtoi häntä suudella.

Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta, tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut everstin pojilta.

Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi soittelemaan polkkaa.

Kapteeni ajatteli:

—Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se minun heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa, vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä suinkaan aina hyvältä tuoksu.

Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun, niin hän sen kokonaan hylkää.

Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen avoinna.

Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.

Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan pöydältä kaikki mitä siinä oli.

Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta

Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.

Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen, korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,—sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa.

Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen välissä.—Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?

Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.—Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän vierastellut enää ketään.