Читать книгу Onnelliset: Kotiopettajatar onnellisten perheessä - Arvid Järnefelt - Страница 6

Sisällysluettelo

Lukijani varmaan ja syystäkin oudostelee, miten minä syntyperältäni suomalaisena, vieläpä "alaluokasta" lähteneenä, saatoin vastustelematta tai millään tavalla mieltäni ilmaisematta kuulla niin halveksivia huudahduksia suomalaisuuden laskuun. Mutta pyydän ensiksikin ottamaan huomioon asemani kotiopettajattarena. On aina hyödyllistä osata asettua toisen ihmisen kannalle ja asettukaapa nyt kerraksenne sellaisenkin olennon maaperälle. Kuvitelkaa mieleenne olento, jonka aina täytyy osata asettua toisen kannalle, — jonka täytyy kokonaan luopua omasta taivaanrannastansa voidakseen elää vain toisten näköaloissa, — jonka täytyy sammuttaa oman elämänsä kaikki muistelmat eläytyäkseen toisten muistelmiin, luopua mauistansa omistaakseen toisten maut, tulevaisuudestansa, melkeinpä nimestänsäkin ajatellakseen vain toisten tulevaisuutta ja nimeä, — silloin on edessämme kotiopettajattaren kuvan pääpiirteet. Tosin ei hänen tehtävänsä tässä itsensä unohtamisessa ole lainkaan niin vaikea kuin luulisi. Sillä vuosikausien kuluessa ei kukaan milloinkaan muistuta hänen mieleensä mitään mikä koskee hänen personaansa, ei tiedustele hänen vanhemmistaan, kotiseudustaan, ei kysy hänen makujaan, hänen tulevaisuuttaan tai personallisia aikeitaan. Paras kotiopettajatar on se, jolla ei mitään tuommoisia personallisia asioita olekaan. Mutta juuri tästä syystä voikin sattua, että hän myös hautaa luonnollisen heimotunteensa muiden personallisten myötämielisyyksiensä mukana. Ja hän voi joutua vieläkin pitemmälle. Tottuneena eläytymään vieraisiin makuihin ja tunteisiin hän voi eläytyä myöskin vieraaseen heimotunteeseen. Eikä ollenkaan tarvitse erikoisesti syyttää kotiopettajatar-poloisten muka orjamielisyyttä. Tunnen jalosukuisia aviopuolisoja, jotka ovat puolisonsa tähden unohtaneet oman heimotunteensa omistaakseen vähitellen kokonaan puolisonsa heimotunteen, jopa nousseet oman entisen heimonsa suoranaisiksi vihollisiksi, vainoaikain koituessa. Ylimenon siltaa on aivan helppo kulkea. Ihmisessä syntyy jonkinlainen sanaton tunnon päätelmä: he rakastavat ruotsalaisiansa juuri samalla tunteella millä minä rakastan suomalaisiani. Oman tunteeni perustuksella minä oleellisesti ymmärrän heidän tunteensa, sen herkimpiä värähdyksiä myöten. Vuosikausien yhdessäolo totuttaa näin aina asettumaan heidän kannallensa ja aivan huomaamattani tapahtuu minussa vihdoin tuo omituinen tunteiden vaihdos, jota muutamat vertaavat maankavallukseen, mutta toiset saattavat yhtä hyvällä syyllä pitää siunauksellisena sielunlisänä, joka kohottaa ihmisen heimolais-asteen yläpuolelle.

En ole koskaan päässyt täysin selville siitä, kummatko ovat oikeassa, tuomitsijatko, vai hyväksyjät. Eiköhän voi ajatella niin, että "kavallus" on käsillä vain jos totuttautuu ottamaan osaa myöskin oman heimon pilkkaamiseen ja halventamiseen, mikä kaikki muutamissa oloissa on kylläkin jokapäiväistä leipää. Ja siihen — sen voin sanoa käsi sydämellä — en ole tehnyt itseäni vikapääksi. Mutta kukaan ei voi kohtuudella vaatia kotiopettajattarelta, että hän osoittaisi mieltänsä joka kerta kun kuulee laskettavan pilaa tai saa olla omaan heimoonsa kohdistuvien vastenmielisyyden purkauksien todistajana.

Pilan ja halveksimisen aiheet suomalaisia kohtaan ovat muuten niissä piireissä, joista nyt on puhe, jotenkin löyhällä perustuksella. On vain olemassa jokin ylimalkainen tunne, että suomalaiset ovat jotain alempaa rotua, jonka varsinainen elämänala ei oikeastaan nousisi palkollisen tasoa ylemmäksi, ellei olisi ilmaantunut turhanpäiväisiä kansan villitsijöitä. Uuden ajan muuttuneet olot, umpisuomalaisen nuorison miehistyminen ja toiminnan arenalle astuminen ei ole voinut heidän pinttynyttä ajatuskantaansa vähimmässäkään määrässä muuttaa, ainakaan ei heidän vanhojensa. Aina vaan heissä pysyy se vakaumus, että suomalainen nainen, olipa muuten kuinka sivistynyt tahansa, kävelee jalankärjet sisäänpäin, avaa suunsa ihmetellessään, jopa saattaa juhlaillallisen syötyään hienosti röyhähtää, ja että suomalainen herra, vaikkapa palvellen senaatin virastoissa, käyttää kaulusta hienoon reunalikaan asti, tai että hänen housunsa ovat joko liian pitkät tai liian lyhyet, takaa pussillaan tai polvista pönkällään, tai että takki kiiltää kyynäspäistä. Saattaa olla vain yksikin näistä pukuvirheistä, niin se jo riittää rodun ilmaisemiseksi, ja parooni vetää kädellään mykän eroseinän itsensä ja nousukkaan välille. Pahoin pelkään, että heidän halveksumisensa ei ottaisi vähetäkseen, vaikka meillä syntyisi tuhatvuotisista talonpoikaissuvuistamme omia parooneja. Vaatimukset vain kasvaisivat ja he löytäisivät parooni Miettisestä naurettavuuksia ehkä paljon enemmän kuin nyt maisteri Miettisestä. Perinpohjin tuntien heidän myötä- ja vastenmielisyyksiensä vivahdukset minä voin todistaa, että asemamme, jos se perustetaan mokomaan kilpailuun ja pannaan riippuvaksi heidän tunnustuksestansa, on peräti toivoton. En voi mitenkään kuvitella mielessäni että he luopuisivat vaatimuksistaan ja tinkisivät jotain comme-il-faut käsityksistään suomalaisten hyväksi.

Erittäin voimakkaasti tunsin tätä kaikkea nyt seuranneessa tulkinnassani.

Tulin saliin ennen paroonia.

Maalaisistani oli saapunut vain talonpoika itse. Vaimo oli jäänyt hotelliin kirstua ja myttyjä vahtimaan.

Mies esitteli itsensä maanviljelijä Leppäseksi, Oulun puolesta.

Kookkaan puoleinen, kaunis, vapaa, kuninkaallinen, jos ajattelen häntä kotitilallansa vauhkoa orivarsaa taluttamassa; mutta täällä liukkaalla parkettipermannolla, palmunoksien alla, matalien tuolien ja matalalta alkavien ikkunain keskellä hänen olentonsa tuntui supistuneelta, tuoden mukanaan tänne jonkinlaista tukalaa, toivotonta epäsointua.

Kovin reippaasti hän alkoi. Teki sulavia liikkeitä, puhui kovalla, iloisella äänellä, siirtelihe paikasta toiseen lyöden kantapäitä yhteen.

Tietysti tämä kaikki oli pelkkää tekeytymistä. Minä tunnen teidät niin hyvin, rakkaani. Tiedän, että vauhti oli otettu jo ennen sisään astumista, jo kadulla. Tiedän mitä on maksanut irtautua kotinurkista, voittaa ujosteleva arkailu, tulla pääkaupunkiin, astua tämän kynnyksen yli. Vaimo oli siellä kotona ylen urhoollinen, piti retkeä leikintekona, oli utelias näkemään maailmaa ja Suomen suurinta kaupunkia. Mutta mitä lähemmäksi tultiin, sitä enemmän hän vetäytyi etualalta ja antoi miehensä kulkea edellä. Kunnes viimeisessä koettelemuksessa voimat kokonaan pettivät ja hän jäi istumaan hotelliin. Tiedänhän minä, kuinka suureksi nolaukseksi te otitte sen, että teidät käännytettiin hotelliin, kun te kimpsuinenne kampsuinenne olitte juuri astumassa paroonin luo aivan kuin valmiin sukulaisen syliin. Te vasta silloin huomasitte minkä hirmuisen sopimattomuuden olitte olleet tekemäisillänne. Tiedän miten mies syytteli omaa ja vaimonsa sanomatonta tyhmyyttä. Tiedän myöskin, että punaista kirstua ja tuliaisnyyttejä vartioimaan jääminen oli emännältä pelkkä tekosyy täydellisen masentumisensa peittämiseksi.

Reipastelu onnistui Leppäselle aluksi vallan mainiosti. Puhe pysytteli nopeana, tarpeellisen ylimalkaisena, pelkissä isäntäväen terveyden ja voinnin kohteliaissa tiedusteluissa. Ja ainoastaan tuosta hienosta hiostumisesta, joka oli noussut hänen punertavalle, karvalakin jäljeltä vielä kuumalle otsalleen, ymmärsin mitä jännitystä tämä häneltä kysyi.

En saanut häntä parhaillakaan pyynnöillä istahtamaan.

Ensin luulin hänen arastelevan sitä, että sarkavaatteet joutuisivat kosketuksiin tuolin vaaleanviheriän silkin kanssa tai että lunta olisi kenties vielä jäänyt hänen saappaisiinsa sulamaan siihen muhevalle jalusmatolle. Mutta myöhemmin tulin selvästi huomaamaan, että hän piti vain sopimattomana käydä istumaan syrjäisen käskijän pyynnöstä — ennenkuin isäntäväki itse oli tullut. Oikein, oikein, rakkaani! Tämä kaikki on niin tuttua, niin kallista, niin lähellä sydäntäni. Siellä pitkissä, puhtaissa pirteissänne te opetatte lapsillenne ja lastenne lapsille itsenäisiä, mutkallisia käyttäymissääntöjä, miten tervehtiä tupaan tullessa, mihin jäädä seisomaan, milloin kättä tarjota ja milloin odottaa toisen tarjoavan, miten ensin puhetta alkaa, milloin vasta asian sanoa, miten lähtöä tehdä, ja kuitenkin ovat nämä säännöt niin selviä että jo ensi kertaa opetettaessa tuntuu kuin olisi ne jo kauan sitten tiennyt. Niine perinnäistietoinenne te menette reippaan varmoina vaikkapa kuninkaan palatsiin. Sillä toki ovat esi-isät satojen vuosien aikana tienneet oikein opettaa miten jumalan luoman on jumalan luomaa kohteleminen. Mutta jo hovin etupihoilla saatte kokea, ettette näistä asioista mitään tiedä. Te hämmennytte ja reippautenne alkaa arveluttavasti horjua.

Ilmoitukseni, että olin saapunut tulkiksi paroonille, joka ei puhunut suomea, sai Leppäsen vähän levottomaksi. Hänen vauhdikas reippautensa aleni huomattavasti ja mies kävi hyvin totiseksi. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut näin juhlallisia toimenpiteitä, vaan oli varustautunut johonkin aivan toiseen.

Yhä selvemmin aloin huomata, että tässä täytyi olla Leppästen puolella jokin väärinkäsitys koko kutsun varsinaisesta tarkoituksesta.

Ja niin olikin.

Parooni ilmestyi vihdoin saliin.

Rauhallisen uneliaana, niinkuin hänen tapansa aina oli, hän alkoi lähestyä meitä.

Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan yksiväriset, tummanpunaiset. Kauempaa katsoen niiden lisäksi näkyivät vain harmaantuneet, melkein valkeat viikset ja valkea tukka, eikä mitään muuta. Mutta lähemmäksi saatua erottuivat vihertävän ruskeat, raukeat silmät, joita uneliaat silmäluomet peittivät puoliväliin asti.

— Mycket angenämt, hän sanoi veltolla nenä-äänellä, tervehtien Leppästä sormiansa puristuttamalla.

— Parooni sanoo iloitsevansa tuttavuudesta, minä käänsin Leppäselle koettaen auttaa häntä entiseen reippauteensa.

Leppänen rykäsi, naurahti epätietoisena ja alkoi hokea:

— Jo joo, joo, kyllä, kyllä niin…

Ja teki kohta voimakkaan yrityksen koko entisen vauhdikkaan mielialansa takaisin palauttamiseksi. Istuutuen vapaasti meidän mukanamme hän äkkiä pääsikin kaikista kahleista. Silmät alkoivat viekkaasti hymyillä, ruumis runnahti jäykistyksestään, ja tavoitellen ystävällisintä sovinnollisuutta vastaukseksi paroonin odottamattomaan ilon ilmaisuun heidän juuri alkaneen tuttavuutensa johdosta hän sanoi sydämen täydellä antaumuksella:

— Lentoa se tekee!

Mutta parooni ei pannut tähän jokaiselle tunnetun säävaihteen kertomiseen mitään huomiota, vaan alkoi suoraa päätä puhua "asiasta".

Leppäseen katsomatta, minuun kääntyneenä, hän saneli yhteen menoon melkein kaiken sanottavansa, joka oli minulle suurimmaksi osaksi jo tuttu puhelustani paroonittaren kanssa.

Paroonin vielä puhuessa huomasin kuinka Leppänen jälleen suoristihe tuolillaan, kuinka hän jäykistyi, kävi totiseksi, ja kuinka uudestaan hieno hiostuma kohosi hänen otsalleen.

Olin aivan varma ettei Leppänen ymmärrä sanaakaan mitä parooni puhuu. Mutta Leppänen olisi jäykistynyt, vaikka parooni olisi muitta mutkitta sanonut antavansa tyttärensä hänen pojalleen ja vaikka Leppänen olisi ymmärtänyt joka sanan paroonin puheesta. Sillä tällä hetkellä Leppänen vähät välitti kaikesta siitä mitä parooni saattoi puhua tai olla puhumatta. Häntä kangistutti sanomattomasti vain se tosiasia, että parooni ei ollut yhtynyt säästä puhumaan.

Tietysti Leppänen olisi kyllä yhtä mielellään saattanut sanoa puheen alkajaisiksi jotain muutakin, jos vain olisi keksinyt toisen yhtä varman yksimielisyyden-pohjan heidän kahden välille. Mutta hän ei keksinyt, ja silloin täytyy turvautua säähän, joka on aina varma yhdysside umpivieraidenkin ja tuntemattomien välillä. Mutta alkaa puheensa "asialla", ensin osottamatta pitävänsä sovinnollisuutta kaikkia "asioita" tärkeämpänä, se on ainakin yhtä kömpelö virhe kuin tervehtimisen laiminlyönti. Semmoiset olivat maalla tavat ainakin minun lapsuudessani ja Leppäsestä minä nyt näin, että ne olivat siellä samat yhä edelleenkin.

Mutta parooni ei tietysti aavistanutkaan loukanneensa, vieläpä syvästi loukanneensa Leppästä. Hän päinvastoin piti parhaana viivyttelemättä iskeä ikävään ja arkaan asiaan; sittepähän näkee voiko olla kysymystä mistään sovinnollisuudesta heidän välillänsä. Mitä suoremmin ja välittömämmin hän kävi asian sisimpään ytimeen, sitä rehellisempi hän tunsi olevansa. Ja pakko puhua ennen asiaa jostakin semmoisesta kuin "säästä" olisi tuntunut hänestä suorastaan teeskentelyltä, — tuskinpa hän olisi saanut sellaisia etulauseita suustansakaan ilman nolointa ja onnettominta irvistystä. Sillä parooni oli todella sydänjuuriaan myöten rehellinen mies, jonka vertaisia ani harvassa tapaa.

En tiedä kuitenkaan olisiko hän, jos olisi tulkitta haastanut suoraan Leppäselle, sentään purkautunut niin intohimoisiin ja säälimättömiin sanoihin kuin nyt, jolloin hän tiesi niiden käyvän vielä minun seulani lävitse. Luottaen siihen, että minä kyllä tulen "valitsemaan sanoja", hän antautui hillittömän vapaasti ikäänkuin vain minulle selittämään tuon rakkaussuhteen ääretöntä typeryyttä ja sen toteuttamisen täydellistä mahdottomuutta.

Kaikki jättäytyi näin minun varaani.

Jo paroonin ensi sanoista minä aloin miettiä miten ja myöskin mitä tulen Leppäselle puhumaan.

Tehtäväkseni siis tuli keksiä sopiva, vähimmin loukkaava muoto niille ytimekkäille lauseille, joilla parooni todisteli avioliiton olevan noiden nuorten välillä mahdottoman. Ensiksikin, hän sanoi, Jöije ei ole kasvatettu karjakon tehtäviä silmällä pitäen. Jos herra ylioppilas, kuten kuulostaa, ei ole halukas lukuja jatkamaan, vaan aikoo jäädä isänsä maatilaa hoitamaan, niin — olipa tila kuinka hyvässä kunnossa tahansa — se vaatii emännäksi käytännöllisen ja säästeliään ihmisen, eikä Jöijen tapaista, jolla ei ole kaukaisintakaan aavistusta mistään sellaisesta. Hänen tapaisensa olento vaatii menestyäkseen kaupunkilaista sivistyselämää ympärilleen, taidenautintoja, alituista seurustelua … eikä istumista suuressa pohjalaisessa tuvassa, jota yksi ainoa kattolamppu valaisee. Sanokaa Leppäselle että hänen velvollisuutensa on pelastaa poika siitä kauheasta onnettomuudesta, minkä heidän yhtymisensä aivan varmaan tuottaisi myöskin tälle pojalle. Sanokaa, että Jöije ei ole niitä tyttöjä, jotka voivat nöyrästi kohtaloonsa alistua. — Toiseksi — ja parooni meni mielenliikutuksesta aivan sinipunervaksi — tässä varmaankin lasketaan, että maalainen tupa voitaisiin vähitellen muuttaa herrashovin asunnoksi niillä varoilla, jotka kerran minulta jäävät? Sanokaa hänelle, että tämä on perinpohjainen erehdys. Niin, neiti Kahila, Jöijen ainoa pelastus on joutua rikkaisiin naimisiin, joka on takaava hänelle mahdollisuuden jatkaa totuttua elämäntapaa aineellisista huolista kokonaan vapaana. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Mutta selittäkää se nyt myöskin tuolle. — Kolmanneksi, koska varma onnettomuus uhkaa yhtä paljon hänen poikaansa kuin minun tytärtäni, ja koska minä puolestani olen jo tehnyt kaiken mitä suinkin voi ajatella häivyttääkseni tyttärestäni nuo typerät tunteet — voittehan kertoa ulkomaanmatkastamme — niin ehdotan, että nyt pojan isä puolestaan tekisi jotain onnettomuuden torjumiseksi, ja uskallan esittää mietittäväksi, eikö olisi sopivinta toimittaa poika pois tältä paikkakunnalta, jonnekin pohjoisemmaksi, ja koettaa tutustuttaa toisiin neitosiin, emäntä- ja karjakkokoulun käyneisiin. No, no, ettehän näitä viimeisiä tarvitse sanoa, sanokaa vain, että veisi pois. Ymmärrättehän: se on mahdotonta! se on typerää! se on suurinta idiotismia! No sanokaa, sanokaa.

Parooni alkoi käydä edestakaisin, puhallellen ja nenäliinoin pyyhkien kuumentuneita kasvojansa.

Mistä löytäisinkään sopivan vertauksen, joka edes sinne päinkin kuvaisi sitä täydellistä epäsointua, minkä tulkintani vaikutti Leppäseen! Vertaisinko tilannettamme pianoon, jonka kaikki kielet ovat päästetyt vireistään ja jolla kuitenkin soitetaan akordeja? Minä puhuin ja minun omia korviani viilsi se mitä sanoin. Leppänen kuunteli ja hänen kasvonsa jäykistyivät vähitellen omituiseen tuskan irvistykseen, silmät pienenivät pienemistään loistaen valoa vastaan epämääräisesti ja tylsästi. Ellen erehdy, häntä melkein nukutti. Ja minä vain jauhoin ja jauhoin. Olin vasta toisessa pykälässä asti ja mietin ylimenoa kolmanteen eli ehdotukseen, että poika vietäisiin pois koko kaupungista.

Ennenkun vielä siihen pääsin, huomasin että Leppänen alkaa suuttua. Hän riuhtasihe äkkiä irti mielensä painostuksesta, ojentui terävästi, käpristi jalat tuolin alle ikäänkuin olisi vain odottanut milloin minä lopetan jaarittelemasta ja hän pääsee nousemaan.

Koetin viivyttää kolmatta pykälää ja lievensin sanojani niin kuin vain taisin. Sillä minä tiedän mitä talonpojan suuttuminen tämmöisissä hänelle oudoissa olosuhteissa merkitsee. Siinä voi olla leikki kaukana. Ensimäisestä sopimattomasta sanastaan näin hienossa ympäristössä hän itse jo luulee menettäneensä koko pelin, ja kun se on kerran menetetty, ei hän enää välitä mistään, vaan antautuu valtoinaan mielensä kuohua purkamaan.

— Parooni ajattelee, minä sanoin, että asia voisi teidänkin pojallenne koitua mitä suurimmaksi onnettomuudeksi…. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä Leppäsen silmät alkoivat arveluttavasti räpytellä, ja voimatta enää hillitä itseään hän nousi — seikka joka maalaisten käsitysten mukaan on perin tavaton. Sillä nousta lähteäkseen ennenkun kahvia on tarjottu merkitsee jokseenkin samaa kuin alkeellisimpienkin käyttäymissääntöjen rikkomista, jonka tehtyään melkein voi ruveta vaikka kiroilemaan tai huonekaluja rikki paiskelemaan. Minä odotinkin joka hetki Leppäsen suusta lähtevän jotain sellaista kuin: "saatanaakos minua tänne narrasit!" Sillä hänen huulensa alkoivat vavista ja hän ilmeisesti haki sanoja.

En uskaltanut jatkaa. Minä vaikenin.

Parooni kysyi, olenko tulkinnut kaiken.

Mutta ennenkun vastasin, sanoi Leppänen murahdellen:

— Mikäs siinä muu auttaa, viedään poika pois koko kylästä.

Ihastuneena sanoin paroonille, että ennenkun olin ehtinyt vielä tulkitakaan, Leppänen jo itse ehdottaa, että poika toimitetaan pois. Johon parooni hämmästyneenä sanoi, ettei ollut odottanut sellaista talonpoikaiselta ihmiseltä. Ollenkaan huomaamatta Leppäsen mielentilaa parooni meni hyvillään häntä kättelemään. Rupesipa sopertamaan suomeakin.

Mutta Leppänen otti puolestaan tämän kättelemisen hyvästin sanomiseksi, eli — taaskin maalaisten käsitysten mukaan — kuulumattomaksi ylimielisyyden ja hävyttömyyden osotukseksi. Sillä hyvästit täytyy lähtijän sanoa ensin, muuten on asema kuin ulospotkitun.

Minä näin selvän ivanhymyn Leppäsen suupielissä, ja samassa muuttui hänen käytöksensä jyrkästi. Hän ojensi auliisti kätensä paroonille ja alkoi monilla syvillä kumarruksilla vakuutella kunnioitustansa "herra paroonille", jopa "korkeasti kunnioitetulle herra paroonille".

Parooni mielistyi yhä enemmän, taputteli Leppästä olalle, ja minä kuulin hänen kauhean suomensa sekaantuvan Leppäsen lakkaamattomiin mairitteluihin. Ja mitä enemmän parooni mielistyi sitä nöyremmin Leppänen kumarteli. Kuulinpa hänen sanovan paroonin puheitten sekaan: "Kas sitä poikaa! Että se kehtaakin niin ylhäisiä! Hunsvotti!" — Ja niine kumarruksineen vetäytyi hän yhä lähemmäksi ovea, kunnes livahti eteiseen, kapasi lakkinsa ja palttoonsa ja yhä laverrellen ja kumarrellen hävisi.

Hykerrellen käsiään parooni lähestyi Leppäsen lähdettyä minua ja sanoi: Kovin miellyttävä mies, mainio mies! hm? — Teki kierroksen ympäri salia, saapui taas eteeni ja sanoi: Olisi ehkä pitänyt tarjota hänelle matkarahat. Hm?

Minä en sanonut luulevani, että Leppänen olisi ottanut vastaan.

Parooni punnitsi vähän aikaa asiaa, oudostellen arveluani, ja ehdotti sitten, että hän ostaisi Leppäselle jonkun sopivan maanviljelyskoneen. Hm?

Kun minä siihenkin pudistin päätäni, jätti parooni koko asian, ja sanoi tehden lähtöä salista kiitettyään minua sydämellisesti:

— Nyt on Jöije asianomaisesti hoidettava, kaikki muu on selvä. Ja minä en tiedä mihin parempiin käsiin voisin uskoa tämän tehtävän kuin teidän, neiti Kahila. Te tunnette hänet ja hänellä on teihin rajaton luottamus. Te myös rakastatte häntä, minä tiedän sen … (Paroonin ääni värähti ja hänen silmänsä kostuivat.) Ymmärtäen mistä onnettomuudesta teidän on hänet pelastaminen menetelkää varovaisesti, viisaasti…

Lupauksen merkiksi ojensin käteni paroonille. Hän oli liian liikutettu voidakseen muulla kuin kädenpuristuksella kiittää minua lupauksestani. Ja hienostaan rykien ja silmiänsä nenäliinalla kuivaten hän poistui.

Jöije raukka! Kuka sinun "sulhasesi" lieneekään, tähän asti ovat vain sinun vanhempasi olleet liittoanne vastaan, mutta tästä lähin ovat hänenkin vanhempansa teitä vastaan, ja vielä ehdottomammin, tuhat kertaa päättävämmin!

Sillä jos talonpoika menettää hetken kiivastuksesta tasapainonsa, purkautuu kiroilemaan tai vihansa ilmaisemiseksi vaikkapa pirstoo tuolin tai parikin, niin semmoisen tapauksen jälkeen voi vielä ajatella hänen puoleltaan jonkun ajan kuluttua seuraavia anteeksipyyntöjä ja välit vihamiehen kanssa saattavat eheytyä. Mutta kun hän rupeaa herran edessä tyhmää ja nöyrää näyttelemään, silloin on kaikki lopussa. Esirippu on ikuiseksi laskeutunut hänen ja hänen vihamiehensä väliin.