Читать книгу Onnelliset: Kotiopettajatar onnellisten perheessä - Arvid Järnefelt - Страница 7

Sisällysluettelo

Jöije parka! Aavistinhan minä mitä melua sinun rakkausjuttusi oli täytynyt nostaa, ymmärsin täydellisesti miten tuo "maailman osanotto" puolestaan oli ankarana painajaisena vanhempiesi ajatuksissa ja miten se sitoi heidät kerran omaksumaansa kantaan saattaen peruuttamattomiksi heidän päätöksensä.

Mutta vähän oli tämä kaikki sen rinnalla, että nyt myöskin vanha kotiopettajasi oli liittoutunut sinua vastaan!

Vanhempasi ja maailma olivat suoraan sinua vastaan, mutta entinen opettajasi, johon sinulla oli rajaton luottamus, oli päättänyt menetellä niin, ettet lainkaan huomaa hänen aikomuksiansa. Hän aikoi antaa sinun olla siinä luottamuksessa, että hän muka oli ainoa, koko maailmassa ainoa, joka oli sinun puolellasi, ja sitten, vähitellen, käärmeen viisautta ja kyyhkyn lempeyttä käyttäen, johtaa sinut tästäkin ajatusten ja tunteiden sotkelmasta niinkuin oli johtanut sinua ennen lapsena erhetysten pauloista. Sinua uhkasi siis tuhat kertaa suurempi vaara kuin kaikki vanhempiesi ja maailman vastustukset yhteensä.

Näin minä todella ajattelin, ja olin ylpeä luottamustehtävästä, joka oli minulle annettu. Älköönkä minua syytettäkö nytkään mistään suomalaisuuden tai talonpoikaisuuden halveksimisesta. Minä vain tunsin sydämessäni, että tämä oli Jöijeni puolelta suurta eksymystä, että hän oli valmistamassa itselleen mitä suurinta kärsimystä ja pettymystä. Sitä ajatusta en voinut kestää. Jöije oli minulle enemmän kuin oma lapsi.

Muistan Jöijeäni hänen viidenneltä ikävuodeltaan asti. Olenhan parikin kertaa hänelle omakätisesti lapsenkylpyjä antanut, mikä tapahtui hoitajattaren auttamiseksi ja silloin paroonittaren suureksi huviksi tämän omassa huoneessa. Muistan elävästi miten hänet riisuin, miten hän sitten, juuri ammeeseen istutettuna, keltaiset kiharat vielä kastumattomina, alkoi pienillä kätösillään iloisesti läiskytellä vedenpintaa, kuinka hän nauroi kohti kurkkua, kun vettä roiskahteli meidän päällemme ja yltympäri permantoa, äidin hennomatta estää hänen iloansa, vaikka kalliit huonekalut kastuivat ja ehkä tärveltyivätkin.

Tosin Jöije sai kyllä myöhemmälläkin ijällä tehdä melkein mitä ikinä tahtoi. Luullakseni hän sai nauttia kotiopetustakin yksinomaan senvuoksi, ettei häntä hennottu panna koulun pakonalaisuuteen, vaikka syyksi silloin mainittiin, että hän muka koulussa joutui seurustelemaan "kenen kanssa tahansa". Kotiopetus ei ollut suinkaan helppoa. Jöijeä oli aivan mahdoton saada lukemaan mitään mikä ei kiinnittänyt hänen mieltänsä. Hän ei ruvennut yrittämäänkään. Herttaisella naurullaan vain käänsi kaiken leikiksi, joten ei suuttumisestakaan tahtonut mitään tulla. Ja sitä paitsi tämän pahan vian korvasi monenkertaisesti hänen hämmästyttävä älynsä ja tavaton muistinsa kaikessa siinä opittavassa, mihin hänen mielensä kiintyi. Niille kasvattajille, jotka suosittelevat pakotonta ja rangaistuksetonta menettelyä ja perustavat opetuksen pelkkään oppilaan mielenkiinnon herätykseen, on tämä minun Jöijeni kylläkin loistava esimerkki: hänet olisi todella voinut johtaa pelkän "oman mielenkiinnon" voimalla mielevyyden ylimmille huipuille, jos vain kasvattajassa itsessään riitti mielevyyttä.

Menettelytapa oli muuten vanhempien antaman ohjeen mukainen. He puolestaan halusivat pakotonta ja rangaistuksetonta kasvatusta — ei minkään teorian perustuksella, vaan jonkinlaisesta ylimyksellisestä vaistosta. Opettaja sai sitten suoriutua miten paraiten osasi. Ja minulla muodostui asia kohta teorian pohjalle (jota ehkä saan toisten tarkemmin selostaa). Mutta mihin hirmuiseen epäjohdonmukaisuuteen me olimmekaan kaikki kasvattajat nyt tekemässä itsemme syypääksi! Tyttö oli saanut "tehdä mitä tahtoo" ja kaikki oli perustettu hänen omalle mielenkiinnollensa, mutta nyt, kun hän ikänsä puolesta todella alkoi olla oikeutettu tekemään mitä tahtoi, ja kun hänessä oli herännyt hänen elämänsä ehkä suurin mielenkiinto, nyt me olimme nousemassa häntä vastaan väkivalloin, pakoin, viekkauksin, petoksin! Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään torjuakseen onnettomuutta sen tieltä, jota rakastaa!

Näiden ristiriitaisten tunteiden vallassa minä menin paroonittaren puolelle, kertoakseni mitä salissa oli puhuttu, ja hänelle minä vielä varmemmin vannoin tulevani tekemään kaiken voitavani Jöijen pelastamiseksi.

Paroonittarelle hyvästit sanottuani minä ennen talosta lähtöä tahdoin vielä pitkästä aikaa nähdä tuttuja huoneita, jotka olivat monen vuoden kuluessa olleet minunkin kotinani. Kiersin keittiön kautta, toivoen tapaavani vanhan ystäväni "köksän". Mutta talossa olikin jo toiset palvelijat, jotka vierastellen katselivat minun tunkeutumistani luvattomille alueille.

Sen sijaan tapasin Jöijen.

Hän tulla tupsahti omasta huoneestaan, ja rientäen jälkeeni tavotti minut välikäytävässä.

— Älä usko sanaakaan kaikesta mitä mamma on puhunut, hän kiirehti sanomaan ennenkuin oli vielä ehtinyt luoksenikaan.

Sitten vasta, itsekin naurahtaen, sanoi hyvän päivän, ja kietaisten kätensä kaulaani puristui minua vastaan.

Hän oli viime näkemämme jälkeen ehtinyt kasvaa solakaksi neidoksi, joka saattoi kaiketi vain vanhaan kotiopettajaansa suhtautua entiseen lapselliseen tapaan. Johan olin saanut kuulla miten "fiirattu" hän oli, vieläpä muutamalta taholta miten arveluttavan vapaa ellei suorastaan kevytmielinen hän oli käytökseltään.

Nyt kohdatessa me varmaan molemmat tunsimme kuinka paljon uutta ja outoa oli välillemme tullut viime näkemästämme asti.

Kun kaksi sydäntä puristuu lähetyksin niin että niiden tykinnät kuulevat toisensa, tapahtuu usein, että mielestä unohtuu kaikki kieräilemisen aikeet, ja sielut, ikäänkuin löytäen toisensa, yhtyvät totuuden ja vilpittömyyden hengessä. Silloin on mahdoton välttää puhumasta juuri siitä mikä tuntuu tuona hetkenä. Niin minäkin unohdin kaiken sen valtioviisauden, jolla olin vahvasti varustaunut. Sanoin — aivan kuin vain jatkoksi siihen mitä olimme yhteisesti jo tunteneet:

— Ja olet onnellinen?

Jöije katsahti minuun riemastuneesti, ja sanoi kohta:

— Kuinka en todella tullut ajatelleeksi sinua, rakas, rakas Hilja! Sinä juuri oletkin ainoa, joka voit minua auttaa. — Ja kapsahti taas kaulaani kuin turvaa hakien.

Olin siis ilman mitään varsinaista petosta saavuttanut suunnitelmani ensimäisen ehdon: Jöije oli varma, että minä olin tässä hänen hengenasiassaan kokonaan hänen puolellaan.

Hän leperteli:

— Olenko onnellinen, sinä kysyt. Se sana ei riitä, rakas Hilja. Minä olen enemmän kuin onnellinen. Minä — minä elän. Mutta te muut ette kukaan tiedä mitä eläminen onkaan, sinäkin rakas Hilja, sinäkään et oikeastaan tiedä mitä on — elää.

Tässä minut tapasi niin voimakas säälin tunne häntä kohtaan, että hillitessäni itkuun purskahtamista kaulani jänteet alkoivat kuristaa minua ja minun täytyi kätkeä häneltä kasvoni uudestaan puristumalla häneen. Raukka, raukka Jöijeni, hän on "enemmän kuin onnellinen" ja mahdottomuuden muurit kaatuvat kohta joka suunnalta hänen päällensä ja musertavat hänet!

Varmaan hän tunsi minun tutisevan liikutuksesta, koska työnsi minut poispäin itsestään, nähdäkseen kasvoihini, ja sanoi:

— Ah, Hilja rakas, asia ei ole yhtään niin kuin he ovat sinulle kertoneet: Me emme ole edes kihloissa.

Minä hämmästyin.

— Ettekö kihloissa?

— Emme. Ja kuitenkin paljon enemmän kuin kihloissa.

Jöije rupesi nauramaan minun ällistykselleni.

— Mutta minä tulen oikein luoksesi puhumaan näistä asioista. Missä sinä asut?

Minä sanoin, kenen luona olin kotiopettajattarena.

— Uh, semmoiset fennomaanit, hän huudahti. Mutta sinulla on tietysti eri huone. Tulen illemmalla sinua hakemaan, sinun täytyy nähdä hänet. Kuinka hauskaa!

Ja hyppi ilosta vielä aivan tyttömäisesti.

Hänellä olikin tukka vielä palmikolla, niinkuin minun aikoinani. Samat olivat myöskin hänen vallattomat ohimo- ja niskakiharansa. Mutta hän oli myöskin kokonaan toinen. Ennen oli huomio kiintynyt etupäässä vain kauniisti kaartuviin, tukan vaaleuden suhteen verrattain tummiin silmäkulmiin, lievästi kyömyyn, lyhyenlaiseen nenään ja hauskasti avonaiseen suuhun, jonka loistavista hammasriveistä nauru aina niin raikuvasti kajahteli. Mutta nyt oli kasvoissa uutta jokin ihmeellinen eloisuus. Ulkonainen kauneus jäi syrjä-asiaksi ja huomio kiintyi kokonaan ja yksistään silmiin, joiden satumainen henkevyys ikäänkuin loi joka hetki uuden kuvan hänestä. En ole ennen enkä jälkeenpäin koskaan nähnyt ihmislasta, jolla sielu olisi kohonnut niin katseeseen ja silmistä niin puhunut, kuin nyt Jöijellä.

Ja tämäkö sokaiseva kaunotar oli valinnut ihailijoistaan parhaana — suomalaisen talonpoikaisylioppilaan! Asia alkoi käydä minulle yhä suuremmaksi arvoitukseksi.

Jöije tuli todellakin luokseni, mutta vasta siihen aikaan kun kadulla sytyteltiin lyhtyjä ja kauppapuotien ikkunat toinen toisensa jälkeen valaistuivat.

Ilma pysyi yhä suojaisena. Kaduilla ajeltiin rumassa lumisohjussa. Lumi teki sulamista myöskin katoilla ja vettä läiskähteli katukäytäville ja minne sattui vasten laseja, milloin vaieten kun tuuli lennätti räiskeen ulommas, milloin taas suurella räminällä osuen juuri ikkunani pellille. Se oli sitä meidän kaupunkilaista huhtikuutamme, yksitoikkoista ja alakuloista.

Mutta kun Jöije astui huoneeseeni, niin kaikki valkeni, ja minä uudestaan koin saman tunteen kuin äsken ensikerran hänet nähdessäni: hänestä levisi ihmeellistä iloa ja onnea minullekin; jokainen sana tai oikeastaan jo pelkkä äänikin antoi elämänhalun lisäystä ja sai reippaalle tuulelle. Niinpä sekin mikä äsken alakuloisesti rämisi ikkunalaudalla, oli nyt Jöijen tultua valoisan, eloisan kevään ennettä. Kohta kohta jäät vapautuvat, helähti rinnassani.

En voinut olla sanomatta:

— Jöije kulta, alan todellakin uskoa, että sinä olet onnellinen.

— No nyt mennään, nyt mennään, hän sanoi ja aikoi noutaa minulle päällysnutun.

— Minne? minä ihmettelin. Mutta Jöije rupesi nauramaan:

— No Marttia katsomaan, sitä vartenhan minä tulinkin.

— Vai Martti hänen nimensä on?

— Herranen aika, etkö sinä todellakaan tiedä vielä mitään! — hän huudahti ja istui nojatuoliin. — Sinä sanot minua onnelliseksi, mutta vähällä olin jo tulla onnettomaksi. Ajatteleppas, tähän asti ovat vain minun vanhempani olleet meitä vastaan, mutta nyt Martti kertoo ihmeitä. Hän on juuri tavannut isänsä, niin, niin, näithän ukon meillä, ja hän oli Martille sanonut että "sen miehen tyttöä et sinä tuo meidän taloomme, et vaikka itkisit!" Olipa vielä vaatinut Marttia pois koko Helsingistä.

Jöije mietti vähän aikaa, tarkasteli hymyillen sormiensa päitä, katsahti sitten kulmiensa alta minuun ja purskahti raikuvaan nauruun:

— Voi, älä Hilja hyvä käy noin totiseksi, sinulla on aina vaan kyyneleet silmissä! Leikkiähän minä vaan puhuin, eivät he voi meille mitään.

Ja sitten hän lisäsi vähän totisempana:

— Tietysti, onhan kyllä paha, että pappa ja mamma siellä suotta vihoittelevat, mutta se on heidän asiansa. Meille he eivät missään tapauksessa voi mitään, eivät minun vanhempani eivätkä hänen, sillä meitä ei voi kukaan erottaa toisistamme.

Tähän minä huomautin, ettei Jöije äsken myöntänyt olevansa kihloissa.

Kuinka silloin saattoi kuitenkin olla erottamaton?

Nyt Jöije tuli oikein intoihinsa.

— Älä sinä ollenkaan luule, hän sanoi, — että meidän välimme on sitä tavallista ihastumista ja kihlautumista, ei ollenkaan. Me olemme kihloissa vain heidän tähtensä, sillä muuten emme saisi ollenkaan olla yhdessä. Mutta me kaksi olemme ihankuin yksi, tiedätkös. Yksin emme ole kumpainenkaan yhtään mitään, mutta yhdessä olemme. Se on semmoista elämää ja onnea, josta ei ole kellään aavistustakaan. Ei sinullakaan, Hilja, sillä sinäkin olet yksin.

Minä koetin nyt varovasti panna hävittämissuunnitelmaani vireille. Sanoin nähneeni eläessäni paljon nuoria, usein saattaneeni seurata heidän sielullista kehitystään myöskin "rakastumiskautena", ja aina tehneeni sen havainnon, että nuoret ensi kerran rakastuessaan pitävät tunne-elämänsä heräämistä uutuutena, joka tapahtuu ensi kerran maailmassa.

Mutta Jöijeen tämä todistukseni ei vaikuttanut mitään.

— Ei, hän sanoi, minä näen, että sinun pitää saada tietää kaikki alusta asti.

Ja Jöije alkoi kertoa.

Me istuimme kohta melkein pimeässä. Ainoa valaistus tuli vastapäisten makasiinien lampuista, raitiovaunujen sähkökipunoista ja eräästä katulyhdystä, jonka tuulessa lepattava tuike piirsi seinälle väräjävän ruutukuvan. Mutta se hahmotti minulle myöskin Jöijen piirteet ja kiilteli usein hänen elävissä silmissään, jotka pimeästä huolimatta uteliaina koettivat minun katseestani nähdä hänen sanojensa vaikutusta minuun.

Muistan kertomuksesta melkein jok'ainoan sanan ja seuraavassa esityksessäni koetankin säilyttää hänen omia lausekäänteitään, ainoastaan paikka paikoin lisäten sellaista, mitä hänen ei tarvinnut erikseen kertoa minunkaltaiselle heidän perheolojensa läheiselle tuntijalle.

Mutta tämä kertomus esiintyy tässä muulla tavalla täydennettynä. Monesti minä näet jälestäpäin, kun jo olin päättänyt kirjoittaa kirjan Jöijestä, kaivelin tätä samaa heidän ensimäisen kohtaamisensa tapausta, koettaen saada hänet tarkemmin ja yhä tarkemmin kertomaan mitä hän siitä muisti. Ja usein sainkin tietää jotain lisäksi. Vaikka Jöije aina vähän nauroi kirjallisille puuhilleni eikä niihin uskonut, antautui hän sentään tässä niinkuin monissa muissakin kohdin selityksiin ja oikaisuihin, jopa usein täydentäviin kuvauksiin, jotka suuresti edistivät asiaani.

Mutta palaan puolipimeään huoneeseeni, jossa lyhdyn tuike värjöttää seinällä ja nuori tyttömäinen Jöije ensimäisen kerran kertoo minulle kertomustaan.