Читать книгу Alfred Kihlman I (of 2) - Aspelin-Haapkylä Eliel - Страница 3

Alfred Kihlmanin lapsuudenkoti ei ole enää kuvattavissa – ei ulkonaisesti, sillä hänen kotitalonsa hävisi siinä tulipalossa, joka 3 p: nä elok. 1852 tuhosi vanhan Vaasan, eikä sisällisesti, sillä kaikki ne, jotka ovat sen näkemältä tunteneet ja sen lämpimästä elämästä vaikutelmia saaneet, ovat iäksi vaienneet. Lukuunottamatta muutamia harvoja, hajanaisia piirteitä on kaikki mielikuvituksen vallassa.

Niinkuin jo tiedämme syntyivät lapset, Siegwarth, Hilma ja Alfred, 1820-luvun alkupuolella, ja heidän nimensä todistavat, että vanhemmat yhä elivät romanttisen runouden ihailussa, jonka merkeissä heidän nuoruudenrakkautensa oli kukkinut. Paitsi omia lapsia asui perheessä 1820-luvulla nuorukainen Adrian Gustaf Ganander, [Synt. Kaskisissa 31 p: nä toukok. 1807, sukulainen rouva Kihlmanin puolelta.] joka kirjoittaen Turusta 26/1 1829 alkaa kirjeensä: "Armaat kasvatusvanhempani", kiittää erinomaisesta hyvyydestä, jota hän pitkän olonsa aikana "Sedän ja Tädin kodissa" oli saanut nauttia, ja tervehtii herttaisesti lapsia, joiden hyvä ystävä hän tietenkin oli. Ganander tuli s. v. papiksi ja pääsi apulaiseksi Paraisiin, arkkipiispa Tengströmin luokse, mutta kuoli jo seuraavana vuonna. Ymmärrettävää on, että 23-vuotiaan sukulaisen kuolema läheltä koski niitä, joiden piirissä hän oli vuosikausia elänyt. Kovempi isku oli kumminkin Siegwarthin kuolema 1833. Hän oli jo alottanut koulunkäyntinsä ja häntä mainitaan "toivehikkaaksi". Vanhempiensa esikoisena oli hän heidän lempilapsensa, ja vielä vanhoilla päivillään äiti oli sanonut Siegwarthin kuoleman olleen kovimman iskun, minkä hän elämässään oli kokenut. Alfred oli siihen aikaan kahdeksan-vuotias ja siis jo niin kehittynyt, että hän nähdessään veljensä kalman kalpeana, suu ja silmät iäksi suljettuina, pystyi vastaanottamaan pysyvän vaikutuksen kuoleman järkyttävästä arvoituksesta. Jollei se ollutkaan alkusyy hänen luonteensa vakavuuteen, eihän se hänen mieltään huojentanutkaan. [Muutamista, alempana luettavista sanoista, jotka Alfred 20-vuotiaana kirjoitti erään ystävän kuoleman johdosta, saattaisi kuitenkin luulla, että veljen kuolema ei ollut erittäin syvästi häneen koskenut.] – Hilmasta, Alfredin kahta vuotta vanhemmasta, ainoasta sisaresta, kerrotaan, että hän lapsena sairasti ankaraa tulirokkoa, joka ei ollut jättämättä häneen pysyviä jälkiä. Hän tuli näet sen jälkeen joissakin määrin tylsämieliseksi ja välinpitämättömäksi ulkonaiselle elämälle. Hän oppi kyllä kirjoittamaan ja lukemaan, teki myöskin käsitöitä eikä hänen olennossaan ollut mitään outoa, loukkaavaa, mutta siitä huolimatta hänen kehityksensä jäi keskeneräiseksi. Eräs tiedonantaja, joka aikoinaan on hänet läheltä tuntenut, on sitä mieltä, että omaiset jotakuinkin väärin arvostelivat Hilmaa. Hänellä oli m.m. kaunis lauluääni, ja hän oppi helposti uusia lauluja. Jos ennen, niinkuin nykyään, olisi yritetty kehittää jälellejääneitä, arvelee kertoja, olisi Hilma voinut tulla aivan toiseksi. Alfredia kohtaan sisar osotti suurta kunnioitusta, mutta ymmärrettävää on, että hän ei veljeen vaikuttanut siihen tapaan kehittävästä kuin usein huomataan, missä sisarukset ovat keskenään uskottuja ystäviä.

Helmikuun alussa 1839 A. G. Kihlman lähti Turkuun suorittaakseen pastoraalitutkinnon ja viipyi matkallaan toukokuuhun saakka. Puolisojen tällä ajalla vaihtamat kirjeet sallivat meidän vilkaista siihen kotiin, johon huomiomme on kiintynyt. Kovasti siellä kaivataan isää, samoin kuin tämäkin kaipaa omaisiaan. Akkunasta tähystetään, poikkeaako Forsblom kirjelaukkuineen taloon vai kulkeeko ohi; jos hän tulee, Alfred huutaa riemusta. Kirjeissä on lapsillekin osansa: Hilma saa tietää, että isä joka päivä käyttää tohveleja, jotka tytär oli ommellut matkaa varten, ja Alfredia kehotetaan tyystin ja tyynesti miettimään ainekirjoituksiaan; poika näet ahertaa koulutöissään. Kuvitellen elämää kotona isä kysyy, laulavatko vihervarpuset häkissä kevätauringon paistaessa. – Äiti puolestaan hoitaa taloutta ja antaa kaikesta tietoja. Kerran hän kuitenkin myöntää itselleen aivan harvinaisen huvin. Venetsialainen noitatemppujen mestari Olivo esiintyi toht. Sabellin salissa, ja pastorinrouvakin maksoi pankkoriksin nähdäkseen "ilmamatkan, lumotun mustalaiskeittiön eli taikakyyhkysen" y.m. "Mutta usko pois, se oli jotakin erikoista, olen kuin noiduttu, hän teki ihmeellisiä temppuja. Tiistaina hän vielä esiintyy, ja vaikea minun on olla menemättä – mutta teatterissa [jossa näyteltiin 'Sulhanen Mexikosta'] en ole käynyt". Siihen isä vastaa, että Turussa oli Torslow näyttelijäjoukkoineen; se oli jotakin merkillisempää kuin Vaasassa näyttelevä kuljeksiva teatteri, eikä Turussa teatteria pidetty syntinä. Isäkin oli kerran ollut Torslowia katsomassa. Seuraus äidin käynnistä Olivon näytännössä oli muutoin se, että hän seuraavana yönä näki unta omasta ukostaan ja Olivosta yhdellä kertaa! – Kodin hoidon ohella vei seurustelu pääosan aikaa. Perheen ystävät ja sukulaiset kävivät usein talossa, ja olivat niistä läheisimpiä: rehtori J. C. Ebeling, hovioikeuden asessori G. A. Alán, Calamniuksen, Grönbergin, Vasastjernan perheet y.m. Ja tietysti kävi siellä myöskin, niinkuin pappilassa ainakin, kansanihmisiä, ja heistä kerrottaessa toistetaan heidän lauseensa kansanmurteella. Siitä huomaa, että pastorinrouva, aitovaasalainen kun oli, osasi ja rakasti kansan alkuperäistä sanontaa. – Yksi isän kirjeistä sisältää suoruudessaan rakastettavan kertomuksen onnettomuudesta, joka häntä kohtasi Turussa. Hänen saarnavuoronsa oli määrätty pitkäksi perjantaiksi. Lukujen kiireessä hän oli vaillinaisesti valmistautunut eikä senvuoksi paremmin käynyt kuin että hän takertui keskellä saarnaa. Hän huomasi, ettei hän voinut "kartatta" jatkaa, mutta käsikirjoitus oli jäänyt – kortteeriin! Silloin hän pyytää seurakuntaa odottamaan, astuu alas saarnatuolista ja rientää jalan suoraa päätä asuntoonsa, jonne oli noin kilometrin matka. "Millä mielin olin kaiken tämän aikana, kuinka kiireesti kävelin, kuinka palatessani olin hiessä ja punainen kuumuudesta ja häpeästä – sen voit hyvin kuvitella!" – Tällä matkalla, joka huolimatta pitkän perjantain vastoinkäymisestä päättyi hyvin (lopullinen arvosana: cum laude), Kihlman haki Kruununkylän kirkkoherranviran, jonka sitten saikin. Yksi kilpailijoista oli Ebeling, mutta ei se näy häirinneen ystävysten väliä. [A. G. Kihlmanin pastoraalitutkinnosta on myös tietoja samanaikaisissa J. L. Gummeruksen kirjeissä (Jaakko Gummerus, Pohjal. pappeja past. tutkinnossa 1830-luvulla, Jouko II siv. 31-56)].

* * * * *

Käytyään Vaasan koulua syyslukukaudesta 1835 Alfred keväällä 1840 erosi siitä ja lähti 20 p: nä elok. Turkuun jatkaakseen opintojaan sikäläisessä kymnaasissa eli lukiossa; Vaasaan näet sentapainen opisto perustettiin vasta 1844. Silloin alkoi pojan ja vanhempien välillä kirjeenvaihto, johon tämä ja seuraava luku pääasiassa perustuvat. Mutta ennenkuin seuraamme sankarimme elämänvaiheita kodin ulkopuolella, on hänen kuvansa ainakin muutamin ääriviivoin luonnosteltava semmoisena kuin hän oli lähtiessään kodista. Välittömien ainesten puutteessa on siihen käytettävä kirjeistä otettuja, niin sanoakseni, taapäin viittaavia piirteitä.

Alfred sanoo itsestään, että hän luonnostaan oli hidas, jopa laiska. Laiska hän ei kuitenkaan ollut tavallisessa merkityksessä, päinvastoin oli hän erittäin ahkera lukemaan; mutta hän oli – mikäli päätettävissä on, isäänsä tullen – hidasverinen. Luontainen vitkallisuus esti häntä tekemästä pikaisia päätöksiä, reippaasti toimimasta, vaikka hän toiselta puolen – äidin tapaan – lujatahtoisesti harrasti päämääräänsä, kun se oli hänelle selvinnyt. Hän oli älykäs mietiskelijä, joka puolelta ja toiselta tarkasteli omia asioitaan ja muittenkin niin malttavasti ja järkeilevästi, että saattoi muistutuksillaan ja päätelmillään loukata toisia, jotka olivat taipuvaisemmat noudattamaan tunteitaan. Kun lisäksi tuli varhain kehittynyt velvollisuudentunto ja – ehkä osaksi heikonlaisesta terveydestä johtuva – vakavuus, on luultavaa, että hän monesti näytti vanhamaiselta ikäisekseen. Luontaisesta sulkeutuneisuudestaan hän avautui ainoastaan uskotun ystävän seurassa, mutta kuuluu hän sentään joskus useammankin kesken olleen iloinen, niinkuin pojan sopii, ja hupaisa. Vilkaspuheinen hän ei ollut, mutta hänen sattuvissa, usein ivallisissa huomautuksissaan ilmeni luontainen kyky tarkata ihmisten heikkoja ja naurettavia puolia. Sisarensa ja tämän ystävättärien seurassa ja tanssikoulussakin Alfred tottui seurustelemaan naisten kanssa, ja kerrotaan hänen koulupoikana yhteen aikaan osottaneen taipumusta oikeaan kavaljeerimaisuuteen: hän oli tarkoin huolehtinut pukunsa siisteydestä ja mielellään käherryttänyt tukkansa. Sitä vastoin hänessä ei – äly kun alusta aikain oli voitolla ruumiilliseen verraten – huomattu taipumusta urheiluun. Isästä tiedetään, että hän oli luonnonystävä ja m.m. huvitettu kalastamisesta – nuorempana sitä varten joskus käyden Isossakyrössäkin, mutta vanhempana säännöllisesti Molnträskillä, jonka rannalla hänellä oli pieni viljelysmaa ja tupa ("Stugan vid träsket"); syksyisin hän siellä pyydysteli lintuja ansoilla. Oliko Alfredilla ollenkaan halua semmoiseen taikka yleensä ulkoilmaelämään, on epäiltävää, sillä jos niin olisi ollut laita, olisi hän kai edes ohimennen kirjeissään viitannut siihen, maininnut sitä kaipaavansa. Kaikesta päättäen oli Alfredissa jo lapsena ja poikana nähtävissä se mietiskelijä, se henkisiä ja hengellisiä tähtäävä etsijä, joksi hän yhä enemmän oli kehittyvä. – Mitä hän poikana luki koulukirjojensa rinnalla, siitä on olemassa vain seuraava muistotieto. Kotitalon puutarhassa kasvoi omenapuita, ja niistä oli yksi niin iso, että Alfred saattoi kyyristyen istua sen oksilla. Vanhana hän oli kertonut siinä lukeneensa Robinson Crusoen, Envallsonin (ranskalaisen alkuteoksen mukaan laatiman) komedian Slotterölet eller Kronfogdarne sekä Fryxellin kertomuksia.

Alfred matkusti höyrylaivalla Uleåborg, joka rakennettuna Oulussa ja varustettuna Tukholmasta tuodulla koneella kesällä 1839 kapteeni Kaarle Rambergin johdolla oli alkanut säännöllisiä kulkuja läntisten rannikkokaupunkien välillä. Edistys entiseen verraten oli suuri, vaikka ei kiirettä pidettykään. Niin esim. Bergön edustalla iltapäivällä viivyttiin useita tunteja, joina matkustajat kävivät maissa. Sitte jatkettiin eteläänpäin. Alfredilla oli makuusija lunastettuna peräsalongissa, mutta kun hän, tapansa mukaan, myöhään yritti menemään levolle, ei hän enää tavannut pienintäkään sopukkaa vapaana, vaan hänet neuvottiin etusalonkiin. Siellä taas oli niin kuuma, että hän pian palasi kannelle. Oli yö ja jotenkin pimeä, eikä muita matkustajia näkynyt. Vähän aikaa hengitettyään raitista ilmaa, hän äkkiä kuuli pelottavan huudon: "auttakaa! auttakaa!" Ensi hetkessä hän ei tiedä, mistä huuto kuuluu keskellä aavaa merta. Muutamat ravintolanpalvelijattaret, jotka myöskin olivat vilvottelemassa kannella, selittävät asian. On näkynyt kuin kari tai kivi laivan edessä, ennenkuin ennätetään ilmottaa perämiehelle, huomataan, että se onkin vene, jossa on neljä henkeä ja joka samassa joutuu laivan rataskodan alle. Kun vene murskaantuneena tulee esiin, on siinä vain kaksi henkeä. Näkijät huutavat, että laiva on seisahdettava, mutta kapteeni nukkuu kannen alla, eikä perämies tiedä mitä tehdä(!) Pirstattu vene hukkuvine ihmisineen häviää yöhön, ja laiva jatkaa jyskyttäen kulkuaan! – "Kuinka kauheata", Alfred huudahtaa, "nukkuvana, sillä varmaankin ihmiset nukkuivat, kun laiva murskasi heidän veneensä, muuttaa iankaikkisuuteen!" Luonnollista on, että kaamea tapaus kauan esti häntä saamasta unta ja että se pysyvästi jäi hänen muistiinsa. [Eräästä isän kirjeestä saadaan tietää, että tapaus ei sentään päättynyt niin kauheasti kuin Alfredin kertomuksesta luulisi. Toinen kalastajavene kuuluu tulleen avuksi, eikä haaksirikkoisia liene ollut useampia kuin kaksi.]

Laivassa oli muitakin Turkuun meneviä lukiolaisia, sekä semmoisia, jotka Alfred ennestään tunsi, että tuntemattomia. Jälkimäisiä olivat Raahen kappalaisen And. Helanderin pojat Viktor Lars ja Reinhold, joihin hän matkalla tutustui ja joille hän antaa arvolauseen: "luultavasti siivoimmat (de hyggligaste) koko lukiossa". Varsinkin on tuttavuus Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin välillä merkille pantava, sillä se ja heidän keskustelunsa laivalla vaikutti, niinkuin pian saamme nähdä, käänteentekevästi edelliseen. Sen on hän itse myöhemminkin tunnustanut. – Kun aamulla oli käyty Kristiinankaupungissa, missä pastori K. J. Roos herätti Alfredin hänen aamu-unestaan, tultiin yöksi Raumaan ja kolmantena päivänä illalla Turkuun.

* * * * *

Jos Alfred Kihlman olisi ollut herkkä runoilijaluonne, jonka sisäinen elämä oli moninaisten ulkonaisten vaikutusten varassa, olisi kai tässä tarpeen luonnostaa kuva 1840 vuoden Turusta, täynnä muinaisuuden haamuja, vaikka 13 vuotta ennen tapahtunut palo olikin supistanut kaupungin varsinaiset muistomerkit mahdollisimman vähäiseen. Koska hän ei kuitenkaan kirjeissään sanallakaan ilmaise kiinnittäneensä huomiota siihen, tyydymme mainitsemaan ne opettajat, joiden johdolla hänen nyt kolme vuotta oli jatkettava opintojaan. Historian lehtori oli Edv. Bergenheim, teologian J. A. Edman, latinan kielen Erik Elfgren, matematiikan J. Efr. Ahlstedt, filosofian ja luonnonhistorian Henr. Heikel; "pyhien kielten" s.o. raamatullisen kreikan ja heprean lehtorinvirka oli avoinna C. Jos. Estlanderin jälkeen, joka keväällä oli muuttanut Vöyriin kirkkoherraksi. Lehtorit olivat, niinkuin tiedetään, myöskin tuomiokapitulin jäseniä, arkkipiispan, Er. Gabr. Melartinin, ja tuomiorovastin, Gust. Gadolinin, ohella. Alempana saadaan nähdä, että Kihlmanille oli kylläkin edullista jo lukioaikanaan oppia tuntemaan hiippakunnan hallinnon miehet, sillä hänen kohtalonsa oli myöhemminkin saattava hänet tekemisiin heidän kanssaan. Alfredille oli asunto tilattuna erään leskirouva Hjeltin luona, joka, Pienen Hämeenkadun varrella asuen, kahden tyttärensä kanssa elätti itseään pitämällä koululaisia täysihoidossa. Hänen huonetoverinaan oli ensiksi A. F. Roos, papin poika Kristiinankaupungista, ja viihtyivät he hyvin, joskin heidän kamarinsa oli vaillinaisesti kalustettu. Heillä näet ei ollut piironkia, eikä peiliä, eikä edes sänkyvaatteita tarpeeksi. Mikä puuttui oli joko kotoa saatava tai yhteisesti hankittava. Alfred puolestaan tilasi peitteen ja lakanoita kotoa ja samalla pistoolinkin, jotta hänellä olisi ase, millä puolustaisi itseään, jos paluumatkalla kotia kohtaisi pahantekijöitä(!). Mietittyään myöskin vuokrata pianon Alfred, Roos ja kolmas toveri, Jak. Simelius, markkinoilla yhdessä ostivat kitaran sillä tyydyttääkseen soitannollisia taipumuksiaan. Kun koulutunnit olivat klo 7 – 9, 11 – 1 ja 3 – 5 ja lukeminen illalla kesti klo 10 – 11: een saakka, ei ollut paljon aikaa huvituksiin, ja pian Alfred tuli kannalle, jolla hän periaatteellisestikin niitä kartti.

Samassa kirjeessä (1/10 1840), jossa Alfred mainitsee kitaran oston, hän kertoo: "Reinhold Helander asuu nyt ulkokamarissa, ja hänen kanssaan on minulla tapana keskustella uskonnosta, sillä hän on hyvin perehtynyt uskontoon ja on n.s. pietisti; mutta miten ylenkatsottuja nämä pietistit ovatkaan, niin toivoisin kuitenkin olevani oikea pietisti, niinkuin Olof Helander". – Olisi halu sanoa: näin se alkoi, jollei Olof Helanderin nimi saisi ajattelemaan, että siemen kenties oli jo ennen kylvetty. Innokas herännäisjohtaja Olof Henr. Helander, Reinholdin vanhin veli, joka 1838 oli vihitty papiksi, oli näet s.v. tullut Vaasaan kirkkoherran apulaiseksi, ja tietysti oli – juhannuspäivänä 1840 ensikerran ripillä käynyt – Alfred kuullut hänen saarnaavan ja ehkä muutenkin oppinut hänessä tuntemaan palavan heränneen, "oikean pietistin" esikuvan. Niinikään oli hän varmaankin jo ennen kuullut heränneitä ankarasti arvosteltavan ja pilkattavankin. Vihdoin hän hyvin tiesi, että hänen vanhempansa eivät suosineet heränneitä. Kaiken tämän huomaa niistä kirjeistä, jotka lähinnä ovat selostettavat.

Seuraavassa kirjeessä (18/10) Alfred jo tunnustaa sisällisesti muuttuneensa:

"Nykyään olen ruumiiltani sangen terve", hän kirjoittaa, "mutta miten on sydämeni laita? Huomaan joka päivä minkälainen kurja syntinen olen, ja kuinka suuri on Jumalan armo, kun hän on antanut Pyhän Henkensä vaikuttaa yhteen suurimpia syntisiä. Sikäli on tilani nyt parempi, että tiedän sieluni olevan saatanan kynsissä ja että Jumalan hengen kautta olen ruvennut huolehtimaan sen pelastamisesta, mutta muuten lankean tavan takaa, mikä ei ole ihme, kun aina olen turvannut omaan itseeni. Vasta tänä iltana olen havainnut luulleeni että voin omin päin tulla oikeaksi kristityksi, jonka vuoksi myöskin lukemattomasti olen tehnyt syntiä Jumalaa ja hänen käskyjänsä vastaan; mutta nyt tahdon rukoilla Jumalaa, että hän Kristuksen tähden suo minulle voimaa ja rohkeutta taistella saatanaa, maailmaa ja lihaani vastaan, ja silloin kai minä onnistun. Minä tahdon tulla totiseksi, eläväksi kristityksi, ja tullakseen siksi täytyy hyljätä maailma, ja sen minä mielelläni hylkäänkin voittaakseni Jumalan valtakunnan. – En tahdo salata mitään vanhemmiltani, ja sen vuoksi sanon ennenkuin kukaan muu sen kertoo, että olen – pietisti. Toverieni suosion, johon pääsin ottamalla osaa kekkereihin lukukauden alussa, olen nyt kokonaan menettänyt, mutta se tappio ei ollenkaan vaivaa minua, sillä toivoni on, että saavutan paremman suosion Jumalan luona. Joka päivä saan kokea ivaa ja pilkkaa, joilla keinoin saatana koettaa vetää minut maailmaan ja sen huvituksiin. – Olen Isän neuvon mukaan välttänyt suurempia seuroja ja seurustellut ainoastaan Roosin ja nuoremman Helanderin kanssa, joka on ollut välikappale Jumalan kädessä minun herättämisekseni synnin unesta, johon olin niin sikeästi vaipunut." Sitten hän vakuuttaa, että huolehtiminen sielun autuudesta ei estänyt häntä täyttämästä maallisia velvollisuuksiaan, että hän ei kertaakaan ollut käynyt assembleeoissa eikä teatterissa eikä sirkuksessa, vaan toivoo, että Jumala vastedeskin varjelisi häntä semmoisista maallisista huveista. Vihdoin hän lähetti terveisiä Hilma-sisarelle ja Lindbom-neitsyeelle [Lotta, uskottu palvelijatar], että heidän tulee vakavasti ajatella sielunsa pelastusta, "mutta kaikkein enimmin toivon", lisää hän lopuksi, "että Teissä, rakkaat vanhempani, syntyisi totinen elävä usko Jeesukseen". – Vielä Alfred samassa kirjeessä sanoo, ettei hän enää seuraavana lukukautena tule asumaan Roosin kanssa, sillä he ovat eri mieltä uskonnollisissa asioissa; sitä vastoin olisi hänelle hyödyllistä asua [Isak Otto] Appelbergin kanssa. [I. O. Appelberg oli myöskin pohjalainen ja Oulun koulusta tullut Turun lukioon. Oman kertomuksensa mukaan oli hän jo silloin herännyt ja juuri hän ensiksi vaikutti tovereihinsa tässä oppilaitoksessa, niin että heränneitä lukiolasia oli noin 20, kun hän 1841 erosi. J. A. Cederberg, Teol. Tidskrift 1907, siv. 317.]

Oliko tämä vanhemmille kokonaan odottamatonta, on mahdoton tietää. Ainakaan ei Alfredin heräys ollut yksinäinen tapaus laatuaan. Herännäisyysliikkeen vaikutusta oli näet ilmaantunut Vaasan koulussakin, ja Alfred kirjoittaa kirjeensä lopussa: "Sanotaan, että Vaasan koulun pietistit ovat joutuneet kouluoikeuden eteen, saa nähdä, miten se asia päättyy." [Tästä asiasta kirjoittaa N. G. Malmberg Frans O. Durchmanille (Lapua 9/10 1840) seuraavaa: "Nykyisin on valkea päässyt irti Vaasan koulussa ja niin sytyttänyt rehtorin ja konrehtorin luokkalaiset, että ainoastaan 2 edellisistä ja 3 jälkimäisistä on enää vanhassa aatamilaisessa elämässään. Alemmillakin luokilla ovat useat heränneet. Nämä pojat ovat iloisia ja vilkkaita (muntra och lifliga). He sanovat, etteivät kämmenpatukat eikä selkäsaunat voi pelottaa heitä vastaanottamasta Jumalan armoa. Inspector Scholae on todistajain läsnäollessa kieltänyt [Olof] Helanderia pitämästä seuroja heidän kanssaan; sen vuoksi pitävät he niitä nyt itsekseen. Koko Mikkelin viikolla ovat he melkein joka ilta pitäneet seuroja. Näetkös, että Herra armollaan tunkeutuu kouluihinkin? Eikö kaikki semmoinen sytyttäisi tulta meihinkin mädänneisiin pilkepuihin (ruttna klabbar)!" – Kirjeen omistaa toht. A. W. Koskimies.] Varmaa on, että kirje oli vastenmielinen sekä isälle että äidille. Isä alottaa kyllä vastauksensa myöntämällä, että Alfredin kirje yleensä (i det hela taget) oli häntä ilahduttanut, "sillä sydämessäni ei ole rakkaampaa toivoa kuin että tulisit ja jäisit siksi, miksi kirjoitat tahtovasi tulla totiseksi, eläväksi kristityksi". Mutta toiselta puolen on kirje myöskin saanut hänet levottomaksi ja etenkin se, että Alfred jonkunlaisella ylpeydellä sanoo: Olen pietisti. Sentähden hän jatkaa: "En voi muuta toivottaa kuin että Jumala pelastakoon Sinut siitä! Sillä semmoisena kuin pietismi tähän saakka harvoin poikkeuksin on esiintynyt parhaimmissakin edustajissaan, sisältää se lahkolaishenkeä, ihmisorjuutta, luostarimieltä, kaiken maailmallisen ilon hylkäämistä, joka vain soveltuu orjuuden hengelle, ylvästelyä siitä, että voidaan kieltäytyä yhdentekevistäkin seikoista, sekä kuvittelua, että siten kieltäytyen ollaan Jumalalle mieluisempia kuin muut; halua ulkonaisestikin, vaatteiden kautta y.m. herättää huomiota – toivoa saavuttaa marttiiranimi ja tulla vainotuksi, ja siinä toivossa rikotaan esivallan selvimpiä asetuksia – uhkarohkeutta tuskin itse synninunesta heränneenä asettua tuomioistuimelle ja säälimättä tuomita toisin ajattelevat kadotukseen, uskoa kokevansa ja tietävänsä mitä ei kukaan muu ole kokenut eikä tiedä ja täydellisyydessä olla Paavalin vertainen, joka voi toivoa, että kaikki olisivat niinkuin minä. Että pietismillä suuremmassa tai vähemmässä määrässä on nämä viat, sen tulet aikoinaan huomaamaan, vaikka nykyään et voisikaan sitä myöntää, ja että siinä siis ei esiinny kristinuskon pyhä, korkea ja lempeä henki, siitä rukoilen ja toivon, että Jumala Jeesuksen itsensä kautta, joka on tosi valo, vähitellen on sinua valaiseva. – Ensimäinen toivomukseni on, ja minä toivon että suot sille jotakin huomiota, on se, että hartauskirjana luet ainoastaan raamattua – niin että sinä ensin siitä opit tuntemaan Jumalasi ja vapahtajasi ja mitä hän vaatii ja vastaiseksi jätät sikseen kaikki muut uskonnolliset kirjat, joihin on enemmän tai vähemmän sekotettu ihmismielipiteitä, ja 2: ksi neuvon ja käsken minä, että olet itse toimeenpanematta uskonnollisia seuroja taikka semmoisissa käymättä toisten luona – hartauteen on tilaisuutta kirkossa, kaikki muut seurat ovat tarpeettomina ja useimmiten vahingollisina kielletyt. Tällä en kuitenkaan tarkota, niinkuin ymmärrät, uskonnollista keskustelua jonkun hurskaan ystävän kanssa. – Muutoin, koska jokainen uskonnollisessa suhteessa seisoo ja kaatuu oman isäntänsä edessä, tulee Sinun luonnollisesti siinä seurata omaa vakaumustasi – mutta älä vain rupea ihmisorjaksi! ei apollolaiseksi, ei keefakselaiseksi, ei paavalilaiseksi, ei helanderilaiseksi taikka appelbergiläiseksi! – vaan Kristuksen opetuslapseksi ja ystäväksi." – Äiti kirjoittaa lyhyesti, että Alfred on tarpeettomasti antautunut pietistien seuraan, sillä ilmankin voi peljätä ja rakastaa Jumalaa. – Jos sydämesi on tullut paremmaksi, tuottaa se meille suurta iloa, mutta että Sinä nyt olet pietisti – se ei ole oikein. Sitä paitsi hän Alfredin vastauksesta päättäen oli sanonut tämän "menettäneen järkensä", mutta sitä ei näy säilyneistä kirjeistä.

Alfred puolestaan vastaa (14/11) yhdellä kertaa molemmille, isälle ja äidille, alkaen "Jeesuksen nimeen" ja toivoen, etteivät paheksuisi, vaikka hän jollakin tavoin ankarasti puhuisi heistä itsestäänkin. Isä oli erehtynyt olettaessaan, että hän ylpeillen oli tunnustanut olevansa pietisti. Eihän se nimitys tuottanut muuta kuin vihaa ja pilkkaa. "Sitä paitsi tunsin ennestään Isän mielipiteen siitä, enkä siis voinut toivoa mitään kannatusta Isän puolelta." Hän oli vain tarkottanut, että tahtoi olla tosi, elävä kristitty. Edelleen isä väärin syytti pietistejä lahkolaisuudesta, sillä olihan heidän oppinsa yhtäpitävä raamatun kanssa. Mitä tulee maailmallisen ilon hylkäämiseen, niin oli poika sitä mieltä, että juuri niin tuli oikean kristityn tehdäkin. Maailmallisella ilolla tarkotettiin kai näytäntöjä ja tanssiaisia; jos semmoisissa tiloissa alkaisi puhua Jumalasta, niin joutuisi naurunalaiseksi niinkuin hullu, ja se, jos mikään, todistaa, etteivät ne ole kristillisiä. Assembleeoissa maailma näyttäytyy mitä viehättävimpänä, ihminen mieltyy pian suruttomaan elämään, omatunto vaipuu uneen, ja synninunesta ei helposti herää. Vetäytyä pois semmoisista viettelyksistä ei hänen mielestään ollut orjamaista, vaan päinvastoin oli orjamaista palvella maailmaa. – Mitä äidin lausuntoon tulee, oli se tehnyt häneen tuskallisen vaikutuksen, mutta hän oli lohduttanut itseään ajattelemalla, että äiti ei todella ollut tarkottanut mitä sanonut oli; "Vaikka kirjeeni paikoittain on jotenkin pietistinen, toivon sentään, ettei Teissä asu vihaa minua kohtaan." —

Kuukauden päästä Alfred palasi kotia joululomalle, ja silloin arvatenkin keskusteltiin enemmän näistä asioista. Ettei kuitenkaan täydellistä sovintoa pojan ja vanhempien välillä syntynyt, näkyy selvästi myöhemmistä kirjeistä. Totta on, että niissä ei väittelyä uudistettu, mutta kireänlainen väli ilmenee kuitenkin. Alfred julkilausuu kyllä rakkautensa vanhempiaan kohtaan ja käyttää tavallisen nöyrää kieltä, joskin siellä täällä joku lause, niinkuin nuorelta kirjoittajalta saattaa odottaa, on huonosti valittu; sitä vastoin on isän kirjeissä – äidin kirjeitä ei ole säilynyt, eikä hän näy enää kirjoittaneenkaan niin usein kuin ensi lukukautena – jotain soimaavaa, joka viittaa pysyvään tyytymättömyyteen, vaikka samalla on tunnustettava, että hän osottaa suurta malttavaisuuttakin ja varoo sanoja, jotka olisivat voineet johtaa syvempään välirikkoon. – Näin oli siis Kihlmaninkin perhe ja koti yksi niitä lukuisia samanlaisia, joissa herännäisyys sai aikaan eripuraisuutta toisiaan rakastavien sydämien kesken. Säännöllisesti se oli yksi tai useampi perheen nuoremmista, joka vanhempien mielipahaksi joutui voimakkaan uskonnollisen liikkeen valtaan ja siten aiheutti epäsovun. Ymmärrettävästi nuoretkin siitä kärsivät, mutta palava vakaumus, että kyseessä oli kaikkein tähdellisin ja korkein, sai heidät pysymään lujina, ja sanomattakin käsittää, että itsenäisen aseman puolustaminen hengellisissä asioissa ei voinut olla syvästi vaikuttamatta luonteenkehitykseen yleensäkin. Mitä Alfred Kihlmaniin tulee, näkee kirjeistä, että hän monessa kohden vielä oli lapsi, mutta myöskin, että hän merkillisen lyhyessä ajassa miehistyi. Siihen ei ainakaan ollut vähin syy se, että hän heräyksen jälkeen eristettynä vanhemmistaan oli niin sanoakseni pakotettu itse vastaamaan puolestaan.

* * * * *

Kevätlukukautena 1841 oli kirjeenvaihto hyvin laimea. Äiti oli jo kotona sanonut, että hänellä ei ollut mitään kirjoitettavaa, sillä tiesihän poika kuinka kodissa elettiin, ja toukokuun lopulla Alfred huomauttaa isän viimeksi kirjoittaneen helmikuun keskivaiheilla. Toiselta puolen olivat Alfredin kirjeet hurskaudessaan niin naiveja taikka, sanoisinko, kömpelöitä, että vanhemmat kai katsoivat parhaimmaksi olla niihin vastaamatta. Siten hän neuvoo heitä (viitaten äidin sanoihin, ettei ollut mitään kirjoitettavaa) kirjoittamaan Jeesuksen rakkaudesta ja heidän omasta hengellisestä tilastaan, "sillä minun on sydämestäni tähdellistä tietää, ovatko rakkaat vanhempani hyvällä vai huonolla tiellä", ja toisessa kirjeessä hän varottaa heitä antamasta rikkauden estää heitä kääntymästä – "ajatelkaa näitä sanoja: rikkaitten on vaikea päästä taivaan valtakuntaan". – Että Alfred itse pian ymmärsi, ettei hänen asiansa ollut opettaa ja johtaa vanhempiansa, varsinkaan ei näin nuhtelevasti, sen huomaa myöhemmistä kirjeistä. Kumminkin ovat nämä piirteet kuvaavia aikakaudelle: kun herännyt vaati muitakin muuttamaan elämäänsä, niin noudatti hän hehkuvan vakaumuksensa pakotusta. Niin saattoi lapsikin katsoa velvollisuudekseen nuhdella vanhempiaan; mutta toiselta puolen tämä saa käsittämään, että perhesopu niin helposti häiriintyi herännäisyyden vaikutuksesta. – Isän vastaus kirjeisiin, joista viimeinen päättyy kysymykseen: "Tuleeko minun tulevana lukukautena asua rouva Hjeltillä, vai mihin olette aikoneet lähettää minut?" oli jotenkin ankara. Alottaen: "Meidän poikamme Alfred!" kirjoittaja näet huomauttaa, että "ei ole kylläksi että lapsi kirjoittaa rakkaat vanhemmat, vaan on rakkaus osottautuva koko kirjeessä", s.o. ilmenevä teoissa eikä sanoissa. Asunnosta puhuttaessa ovat sanat sitä kovemmat: "Meidän tahtomme, toivomme ja käskymme on, että asut yksin, ja tämä toivomus on niin vakava – että ei Helanderin sinua hallitsevien sanojen ja katseiden eikä sinun 'aavistuksesi' taikka jonkun rouvan toimenpiteiden tule kumota ja tyhjäksi tehdä sitä rakastavassa pojassa." Muuten oli heistä yhdentekevä, asuiko hän entisessä vai toisessa siistissä paikassa – "luultavasti olet ymmärtämättömällä innollasi pahottanut ja väsyttänyt isäntäväkeäsi". Pojan on senvuoksi pyytäminen heiltä anteeksi ja vanhempien puolesta kiittäminen heitä heidän häntä kohtaan osottamastaan hyvyydestä.

Kesällä välit paranivat, ja sen jälkeen on isän kirjeissä enemmän lämpöä. Alfred matkusti Uleåborg laivalla myrskysään vallitessa ja merikipua kärsien Turkuun, ja isä kirjoittaa, että hän "tuvassa järven rannalla" kuullessaan tuulen tohinan oli toivonut pojan Kristiinankaupungista tai Raumalta jatkaneen maitse. Vanhempien tahdon mukaan Alfred nyt asui yksin entisessä huoneessaan, johon oli tuonut piirongin kotoa, ja lokakuusta alkaen oli neiti Gustaava Cairenius hänen emäntänsä. Rouva Hjelt oli näet vuokrannut toisen huoneuston, ja hänen kanssaan oli Helanderkin muuttanut; Alfred kävi vain syömässä rouvan luona. Isä selittää nyt, miksi hänen tuli asua yksin: "Ihmisen täytyy itse ajatella – eikä aina kuunnella toisen lavertelua – ei aina eikä kaikessa olla toisen johdettavana – hänen tulee itse etsiä tiensä ja itse vaeltaa sitä." Jumala antaa valoa ja tukea, kun nöyrästi etsii häntä; mutta "häntä on etsittävä hänen omasta sanastaan, eikä lahkolaiskirjoituksista. Älä ymmärrä minua väärin. Ei kukaan toivo enemmän kuin minä, että olet Jeesuksen ystävä ja opetuslapsi." – Nähtävästi vanhemmat syyttivät Helanderia Alfredin mielen muutoksesta ja olivat sen vuoksi tyytyväisiä, kun toverukset asuivat erillään. [Tuskin tarvitsee sanoa, että Alfred Kihlmanin ja R. Helanderin ystävyys pysyi muuttumatta. Sen todistaa m.m. heidän kirjeenvaihtonsa väliaikoina. Edellisen kirjeitä ei ole olemassa, mutta kyllä muutamia jälkimäisen kirjoittamia ja näistä näkee, että he kirjeissään pääasiassa puhuivat sielunsa tilasta samoin kuin vanhemmillakin heränneillä oli tapana.] Alfred ei enään antaudu vastaamaan, eikä hän myöskään mainitse mitään nti Caireniuksesta, joka hänkin oli herännyt. Sitä vastoin hän kertoo opinnoistaan y.m.s. Lukukauden alkupuolella (22/9) hän ensikerran esiintyy opponenttina väittelyssä, joka tietenkin tapahtui latinan kielellä. Ensin hän oli ollut aivan kalpea pelosta, sanoivat toverit, mutta kaikki meni hyvin. Huutokaupoista hän ostaa kirjoja, Beckerin maailmanhistorian (josta lukee lisää läksyjen ohella), Passowin kreikkalais-ruotsalaisen sanakirjan y.m., osottaen siis jo 16-vuotiaana sitä kirjanrakkautta, joka hänessä pysyi virkeänä niin kauan kuin hän eli. Varsinkin Passowin ostamista hän pelkäsi isän moittivan. Se maksoi melkein yhtä paljon "kuin kokonaisen kuukauden toimeentulo täällä Turussa", mutta syystä että hän aikoi suorittaa maisteritutkinnon oli hänestä hyvä, että hän nyt jo sai hyötyä siitä. "Sitä paitsi on sillä aina arvonsa, ainakin niin kauan kuin Suomenmaa katsoo klassillisten kielten olevan välttämättömiä todelliselle sivistykselle(!)" Isä, joka itse oli kirjojen ystävä ja yhä tilasi uusia (enimmäkseen kuitenkin saarnakirjallisuutta) ei moittinut poikaansa, vaan lähetti rahaa. – Opettajistaan Alfred tänä lukukautena erittäin mainitsee toht. Aron G. Borgin, joka 1841 oli nimitetty pyhien kielten lehtoriksi, mutta jo seuraavan vuoden lopulla tuli eksegetiikan professoriksi ja muutti Helsinkiin. "Erinomaisen taitava ja kaikkein suosima", sanoo hänestä Alfred. "Senkin vuoksi on hän merkillinen, että hän ei koskaan kiivastu, vaan aina hallitsee mielensä, olkoot vastaukset kuinka tyhmiä tahansa. Hän voittaa kuitenkin yhtä paljon ja kenties enemmänkin sävyisyydellään kuin toiset kiihkoisuudellaan. Kun muut eivät osaa, kysyy hän minulta; se pakottaa minua, jollen muuten tahtoisi, tarkkaan lukemaan kreikan läksyni. Minä luenkin ahkerasti, siitä olkoon Isä vakuutettu." – "Olin läsnä", hän kertoo edelleen, "kun eroavia tutkittiin venäjän kielessä. Kun Ryssä oli päättänyt, kuulin hänen sanovan rehtori Edmanille: 'Ne olivat kovin kehnoja'. Siihen vastasi Edman: 'Jaa, ketä on siitä syyttäminen, oppilaita vai opettajaa?'" – "Ryssä" (J. Fredr. Wallin) oli huono opettaja, jolla oli tapana hyvässä hutikassa ilmestyä luokalle; hänen aineessaan Alfredkin tunnusti hutiloivansa. – Isä puolestaan sanoo saaneensa 7 teertä, 7 pyytä ja 1 metsäkanan, jotka mielellään jakaisi poikansa kanssa, iloitsee tämän ahkeruudesta ja että hän on Borgin suosiossa; mutta kun Alfred on laiminlyönyt ilmottaa vastaanottaneensa erään rahalähetyksen, isä kiivastuu: "semmoiseen ilmotukseen, kun rahoja on kyseessä, ei saa koskaan puuttua aikaa. Muista se!"

Jollei olisi muita lähteitä kuin kotiin kirjoitetut kirjeet, saattaisi helposti luulla, että Alfredin uskonnollinen into vähitellen laimeni, mutta semmoinen olettamus olisi väärä. Kuinka hänen heräyksensä määräävästi vaikutti hänen ajatus- ja katsantotapaansa, todistavat m.m. hänen ainekirjoituksensa. Useimmissa hänen uskonnollinen vakaumuksensa tulee näkyviin, joskus johtaen hänet sangen omituisiin päätelmiin. Kun esim. lehtori Henr. Heikel syksyllä 1841 oli antanut hänelle käsiteltäväksi aineen: Hyvän nimen arvo (Värdet af ett godt namn), on kirjoituksen tulos se, että "hyvällä nimellä on mitä suurimmassa määrässä vähäinen arvo(!)". Tämän hän perustelee sillä, että vaikka hyvästä nimestä voikin olla hyötyä maallisessa elämässä, ei se merkitse mitään kuoleman ja tuomion edessä, ja koska ijäinen elämä on äärettömästi tärkeämpi kuin nykyinen, eikä hyvä nimi mitenkään auta meitä pääsemästä tuohon parempaan elämään, niin ei sitä käy arvossa pitäminen. Joskus vanhempina päivinä Kihlman on tullut lukeneeksi tämän kirjoituksensa ja silloin hän on siihen liittänyt muistutuksen, jossa hän osottaa kuinka hän nuoruudessaan oli erehtynyt. Hän näet huomauttaa, että ijäinen elämä ei ole jotain nykyisestä kokonaan eroavaa, vaan alkaa jo täällä, ja sentähden on tälläkin elämällä mitä suurin merkitys ja arvo. Kaikki maallinen tulee ihmiselle arvokkaaksi samassa määrässä kuin se on ollut välikappaleena ijäisen elämän edistämiseksi. Hyvä nimi, joka on saavutettu ei missään itsekkäässä tarkotuksessa vaan rehellisen elämän seurauksena ja joka tekee ihmisen kykenevämmäksi vaikuttamaan Jumalan valtakunnan hyväksi maan päällä, on siis sekin kristitylle arvokas. Siihen tapaan Kihlman jatkaa päättääkseen Syrachin (41, 15) sanoilla: Katso, ettäs pidät hyvän nimen, joka vahvempana pysyy kuin tuhannen kullaista tavarata.

* * * * *

Keväällä 1842 kirkkoherra Kihlman perheineen muutti Kruununkylään, ja oli muutto useasta syystä vastenmielinen. Mukava kaupungintalo oli vaihdettava ränstyneeseen pappilaan, jonka uudestaan rakentaminen tavallisuuden mukaan oli aiheuttava hankauksia pitäjäläisten kanssa. Edelleen Kruununkylän emäkirkolla oltiin vastahakoisia auttamaan uutta kirkkoherraa muuttopuuhissa, vaikka kappelista, Teerijärveltä, tuli yhdellä kertaa 17 hevosta. Vihdoin oli Kihlmanille ja hänen rouvalleen raskasta erota Vaasasta, heidän syntymäkaupungistaan. Alfred Turussa oli utelias tietämään, miten muutto tapahtui, mutta ei se sentään näy hänelle olleen sydämeen käypä asia. Purkaessaan haikeat tunteensa kirjeeseen pojalle isä lausuukin: "Luullakseni tiedän kaikki mitä sinulla saattaa olla siihen nähden viisaan tasamielisyydellä huomautettavana, mutta se ei paranna asiaa. Kevyesti puhutaan semmoisesta, joka ei paina sydäntä." – Tähän aikaan äitikin tulee kirjoittaneeksi pojalleen. Muun muassa hän kertoo isän jäähyväissaarnasta 17 p: nä huhtik. Kirkossa oli ollut väkeä enemmän kuin koskaan ennen. Paljon maalaiskansaa oli jo edellisenä iltana tullut kaupunkiin, ja klo 7 aamulla alkoivat ihmiset vaeltaa kirkkoon. Kaduilla oli liike semmoinen kuin markkinoilla. Klo 8, kun ensi kerran soitettiin, oli kirkko, penkit ja käytävät täynnä, ja yleinen sydämellinen suru tuli näkyviin. – "Kotona käy joka päivä vanhoja ja nuoria hyvästelemässä. Jumala antakoon minun päästä pois täältä, täällä on nyt niin surullista." —

Alfredin kirjeet sisälsivät hajanaisia tietoja. Eräänä päivänä hän toveriensa kanssa julkilausui rouva Hjeltille heidän tyytymättömyytensä huonoon ruokaan ja aikaansai siten laajalle kuuluvan juorujutun Turun rouvamaailmassa. – Mielenkiinnolla hän seuraa papiksivihkimisiä, pastoraalitutkintoja y.m. tapauksia kirkollisella alalla ja kertoo niistä isälle, enää mitään mainitsematta uskonnollisesta elämästään. Tänä keväänä vihittiin m.m. Lauri Stenbäck papiksi, ja Fredrik Gabriel Hedberg suoritti pastoraalitutkinnon. Jälkimäisen kanssa (joka innokkaana heränneenä oli ollut ja vieläkin oli konsistorin vainon esineenä) Alfred sanoo usein seurustelleensa ja oli hän myöskin kutsuttu hänen jäähyväiskekkereihinsä – "saan siis", hän lisää, "olla lehtori Heikelin ja tohtori Borgin seurassa"; Hedberg oli määrätty välisaarnaajaksi Raippaluotoon, tuohon syrjäiseen saaristoseurakuntaan Vaasan ulkopuolella ja vei Alfredilta suullisiakin terveisiä kotia. – Lukukauden päättyessä Alfred primuksena pääsi viimeiselle luokalle ja sai sitä paitsi palkinnon ahkeruudesta (Bibliothek i populär Naturkunnighet, 3 nid.). Vapaana hän ei kohta palannut kotia, vaan jäi Turkuun ollakseen saapuvilla kesäkuulla pidettävässä pappeinkokouksessa, tuossa aikoinaan suurta huomiota herättäneessä kokouksessa, jossa herännäisyys tuli julkisen keskustelun ja arvostelun alaiseksi. Jo maaliskuulla Alfred oli ilmottanut halunsa olla läsnä merkillisessä tilaisuudessa, "osaksi senvuoksi että aina on hyödyllistä olla oppineitten miesten seurassa, osaksi sentähden että olisi hauskaa nähdä ja oppia tuntemaan tämän ajan mainehikkaimmat miehet Suomessa(!)" [Kokouksesta kertoo M. Rosendal, Suomen Herännäisyyden historia XIX: llä vuosisadalla II, siv. 391-408.] Toiselta puolen hän myöskin piti tärkeänä saapua kotiin, Kruununkylään, isän virkaanasettajaisiin kesäkuun 19 p: nä.

* * * * *

Alfred ei enää palannut rouva Hjeltille, vaan asui syyslukukautena ensin muutaman maalarinlesken luona, josta niinikään huono ruoka (reikäleipä, eltaantunut voi, hapan maito j.n.e.) pian karkotti hänet, ja sitten erään kirjansitojan luona Aleksanterintorin varrella, missä viihtyi hyvin. Kerrottuaan näistä asioista hän myöskin mainitsee teettäneensä uuden "kaprokin", jommoisia lukiolaiset samoin kuin ylioppilaatkin tähän aikaan vielä käyttivät. "Minä ostin", hän sanoo, "7 1/2 kyynärää tummansinistä verkaa à 6 rupl. kyynärä, 5 kyyn. boyia à 3 rupl. 60 kop., 3 korttelia samettia 1 rupl. 20 kop., 3 1/2 kyyn. shertinkiä à 55 kop. kyyn. Tekohinta oli 6 rupl. Kaikkiaan se siis maksoi 72 rupl. 13 kop. pankin ass. (noin 82 mk.). Yksi vika sillä on, se on liian korea." – Siihen isä vastasi: "Oli oikein, että teetit itsellesi kaprokin – liian korea se ei voi olla. Toivon, että olisit ostanut kalliimpaa verkaa; se olisi ollut kestävämpää." Muulloinkin isä muistutti poikaansa siitä, että hänen tuli käydä siististi puettuna. – Ettei Alfred ollut Turkuun kiintynyt huomaa seuraavista sanoista (30/10 1842): "Kaikki menee täällä, kuivassa ja elottomassa Turussa, tavallista kulkuaan. – Senvuoksi olen iloinen, että lukukausi pian loppuu ja että saan vaihtaa tämän epäterveellisen ilman Pohjanmaan raittiiseen ja voimakkaaseen sekä että saan tulla yksinkertaisten ihmisten luokse, jotka eivät aina puhu tieteestä, vaan muustakin, joka on tärkeää kristityn sydämelle". – Joululomalta on merkittävä, että Alfred loppiaisena Kruununkylän emäkirkossa saarnasi ensi kerran eläissään; hän oli silloin kahdeksannellatoista. Kevätlukukautena 1843 Alfred muutti asumaan yhdessä Kokkolan postimestarin pojan, K. F. Öllerin, kanssa, joka oltuaan neljä vuotta apteekissa palasi lukutielle, ja oli heillä oma talous, jota Öller hoiti. Nähtävästi oli Alfredin asuintoverikin herännyt, sillä he näyttävät molemmat seurustelleen nuorten heränneitten pappien kanssa, kun semmoisia kävi Turussa (esim. markkinoilla helmikuun kahtena viimeisenä päivänä: F. G. Hedberg, C. G. v. Essen, E. M. Rosengren y.m.), ja kävivät myöskin Rosengrenin luona Perniössä, missä tämä oli v.t. kappalaisena. – Lukukausi oli viimeinen, ja Alfred kirjoittaa 23/4, että valmistukset erotutkintoon vaativat paljon työtä; hän nukkui tuskin 5 tuntia yöllä. "Kunpa edes olisin [talvella kotona] lukenut suomea!" hän huudahtaa, mutta aika oli mennyt "navetan-, tallin- ja sikoläätin-tarkastuksiin(!)" – "Miten menestyn ylioppilastutkinnossa, on Jumalan kädessä. Voin kyllä helposti saada reput, mutta on sekin mahdollista, että saan laudaturin. Latina, matematiikka, venäjä, melkein kaikki minua pelottaa. Jumala johtakoon kaikki hyvin!" – Jos tutkinto päättyy hyvin, hän pyytää saada matkustaa Savoon oppiakseen suomea. Siihen oli hänestä nyt suotuisin aika, vaikka hän ei tiennyt, tulisiko hänestä maisteria. "Savoon lähden mieluimmin sen vuoksi, että siellä puhutaan hyvää suomea ja harjotetaan hyvää kristinuskoa. Syyt ovat päteviä, jonka tähden toivon ensi kirjeessä saavani myöntävän vastauksen(!)"

Viime ajastaan Turussa ja ensi ajastaan Helsingissä Alfred kirjoittaa vanhemmilleen juhannusaattona: Tentit arkkipiispan ja muun konsistorin edessä alkoivat toukokuun 29 p: nä ja kestivät 5 päivää. Eroavaa oli 16, hän itse kuudes järjestyksessä. Kesäkuun 9 p: nä käytiin hyvästillä opettajien luona. "Edman suuteli jokaista 3 kertaa, joten suudelmain luku nousi 48: aan!" Ainoastaan 10 matkusti suoraa päätä Helsinkiin. Alfred lähti viiden toverin seurassa 11 p: nä klo 4 aamulla höyrylaivassa Storfursten ja saapui klo 7 illalla perille. Hänen pulpettinsa kuljetus (hän teki siis jo silloin niinkuin myöhemminkin työtä pulpetin ääressä seisoen) maksoi 5 rupl., ja hänen oma lippunsa (kansisija) 14. Ylioppilastutkinto kävi loistavasti. Eteläpohjalaiseen osakuntaan ilmoittautuneet saivat kesäkuun 21 p: nä kaikki laudatur: J. A. Lindelöf, Gust. Lithén ja Kihlman 35 ääntä ja C. G. Hällsten 21 ääntä. "Se oli kaunis ja kunniakas tulos! – Olisi hauskaa tietää, olenko tuottanut Teille iloisen hetken?", Alfred päättää kertomuksensa.