Читать книгу Alfred Kihlman I (of 2) - Aspelin-Haapkylä Eliel - Страница 5

Vaikka Alfred Kihlmanilla vielä oli askel astuttava päästäkseen papiksi, oli hän kuitenkin lopullisesti eronnut yliopistosta, ja alotamme senvuoksi uuden luvun.

Edellisestä tiedämme Kihlmanin aikoneen viettää joulunsa Malmbergilla. Luultavasti tapahtuikin niin, jollei hän kenties viettänyt sitä Ingmanilla Alahärmässä, jossa hänen morsiamensa oleskeli. Kaikissa tapauksissa on helppo kuvitella, että hän vuoden vaihteella aina tilaisuuden sattuessa pistäytyi Alahärmässä ja myöskin kävi tervehtimässä vanhempiansa Kruununkylässä. Ettei hän, niinkuin papiksi pyrkijät säännöllisesti tekevät, kohta Helsingistä taikka ainakin kohta uutena vuotena 1846 lähtenyt Turkuun vihityttämään itseänsä papiksi, vaan aherteli kotiopettajana ja suomenkielen harjoittelijana Lapualla, se johtui yksinkertaisesti siitä syystä, että hän vasta seuraavana vuonna oli täyttävä 22 vuotta, joka ikä laissa oli määrätty papinvihinnän ehdoksi. Kumminkin oli hän päättänyt (26/2 1846 hän kirjoittaa siitä vanhemmilleen) jo kesällä mennä naimisiin ja – arvatenkin aikaa voittaakseen. – jo maaliskuun keskivaiheilla matkustaa Turkuun suorittaakseen asiaankuuluvan tutkinnon, joskin hänen oli sen jälkeen odottaminen itse vihkiäisiä kunnes oli saavuttanut laillisen iän.

"Maaliskuun 21 p: nä saavuin yhdessä R[einhold] Helanderin kanssa vanhaan, tuttuun Turkuun, jossa olen kokenut niin monta iloista ja surullista hetkeä", niin Alfred 17/4 kirjoittaa vanhemmilleen. Vuokrattuaan 2 huonetta rouva Delvigillä, vastapäätä entistä postikonttoria, kävivät ystävykset esimiestensä luona, joista enin osa oli vanhoja tuttuja, nimittäin arkkipiispa Melartin, tuomiorovasti Edman (Gadolin oli kuollut 1843), sekä lehtorit Bergenheim, Ahlstedt ja Heikel; uusia olivat Fredr. Hertzberg kreikan kielen lehtori, C. Jak. Helander pyhien kielten ja Fr. Wilh. Hjelt latinan kielen. Heidät vastaanotettiin erittäin hyvin; "Edmankin, jonka tapana muuten on jo ensi kohtauksessa tarjota herroille pappiskokelaille runsaita annoksia meheviä, suolaisia sanoja, oli nyt kuin karitsa." Useimmat pitivät sentään Kihlmanin tutkinnon ehtona sen, että hän hakisi erivapautusta, ja noudattaen saamaansa neuvoa hän lähettikin valtakirjan kamreeri Vegeliukselle Helsinkiin hänen puolestaan sisäänjättää hakemus. Professori J. Ph. Palmén kirjoitti sen, ja viikon päästä olivat asiapaperit jo tuomiokapitulissa, joka yksimielisesti puolsi hakemusta. Sitten paperit palautettiin senaattiin lopullista ratkaisua varten. Sillä välin oli tutkinto alkanut. Ensin (9/4) olivat messuamis- ja lausumiskokeet tuomiokirkon sakaristossa – "messuamiseni onnistui erinomaisen hyvin"; sitten 15/4 "olin, pyynnöstä, yksin heprean tentissä Helanderilla." – "Minua pidettiin kovalla 2 1/2 tuntia taukoamatta. Tentti oli, niin kuuluu hän jälkeenpäin sanoneen, ihana. Hän oli arvellut, ettei hän enää koskaan saisi luokseen semmoista heprealaista kuin minä, joka niin hyvin tunsi hepreankielen kieliopillisen rakennuksen. Jos olisin lukenut laajemman pensumin, olisi hän ehdottomasti antanut korkeimman äänimäärän; nyt hän sentään epäili." Latinankirjoitus 18/4 kesti klo 2: sta 10: een. "Se oli sanomattoman ikävä iltapäivä." Tulokseen oli Alfred tyytymätön, mutta luuli, etteivät hänen toverinsakaan olleet kehuttavaa aikaansaaneet. Ruotsin- ja suomenkielen kirjoitukset olivat seuraavana päivänä; jälkimäisestä hän ei paljoa toivonut, mutta kuitenkin hän tahtoi kirjoittaa, jotta ura olisi auki siihenkin suuntaan. – Kovin ikäväksi Alfred sanoo tätä Turussa-oloansa, kaukana omaisista ja ystävistä, "erotettuna toisesta minustani". – "En ole kahteen viikkoon saanut mitään sanomaa rakkaalta kyyhkyseltäni." Paitsi tenttejä oli hänellä kaikenlaisia käytännöllisiä tehtäviä. Hän tilaa Mölleriltä uuden pianon, joka oli maksava 550 ruplaa, ja parhaalta kultasepältä, Lundgrenilta, hopeakaluja uuden kodin tarpeeksi – jälkimäinen tilaus tapahtui appivanhempien määräyksestä. Edelleen oli kyseessä ajoneuvojen ja papinpuvun ostaminen.

Seuraavassa kirjeessä (17/5) Alfred ilmoittaa vanhemmilleen, että hänen erivapautushakemuksensa oli tullut yksimielisesti hyväksytyksi, "niiden eri tahoilta tulleiden tietojen nojassa, jotka todistavat minun taitoani ja vakavuuttani aina lukioajoilta saakka. Kuka olisikaan voinut ajatella tätä? Niin on Jumala nyt johtanut asian, vastoin kaikkea ihmisajatusta. Minä tulen siis olemaan pappi, pappi Jumalan seurakunnassa 21-vuotiaana. Tähän saakka on se kuulumatonta; voi, miten olikaan onnellinen se hetki, jolloin päätitte lähettää minut Turun lukioon." Ymmärtäähän sen, että vanhemmat puolestaan olivat iloissaan tästä poikansa menestyksestä, vaikka kyllä isä ensiksi, saatuaan tiedon hakemuksesta, oli kirjoittanut, että sen hyväksyminen tietäisi liiallista myötätuulta pojan purjeisiin.

Viimeisessä kirjeessään Turusta (15/6) Alfred kertoo saarnansa (helatorstaina) onnistuneen aika hyvin. Hänen pelkonsa oli haihtunut niin pian kun hän oli noussut saarnatuoliin. Muutoin oli tentti seurannut tenttiä. "Minua on pidetty kovalla 14:ssä tentissä, joista ei yksikään ole kestänyt vähemmän kuin 3 tuntia. – Torstaina 11 p: nä a.p. oli julkinen tutkinto. Arvaako isä lopputulosta? Korkeimmasta mahdollisesta ääniluvusta, 32: sta, sain minä… 30, s.o. laudatur. Olen siis kahden vuoden vanha pappi 21-vuotiaana; hyväpä niinkin! Taistelutoverini R. Helander sai korkeimmasta mahdollisesta, 28: sta 25, siis myöskin laudatur. Pitkiin aikoihin ei kukaan, joka ei ole ollut maisteri, ole saanut niin korkeaa arvolausetta. Nähdään siis, että saattaa olla toisiakin taitavia ja kunnon miehiä kuin laakerilla seppelöidyt. – Huomenna tiistaina (16/6) on papinvihkiäiset."

Paljon oli kirjeissä puhuttu siitä, mihin Alfred määrättäisiin. Hän itse halusi suomalaiseen seutuun – kielen vuoksi; mutta suostui mielellään rupeamaan isänsä apulaiseksi, kun tämä lupasi, että poika saisi ajoittain oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa seurakunnassa. Tämän mukaan hän saikin määräyksen kirkkoherran apulaiseksi Kruununkylässä. Sen kanssa yhteydessä oli kysymys, missä nuori pari asuisi? Siitäkin vaihdettiin ajatuksia samoissa kirjeissä. Äidin ja myöskin isän mielipide oli ensiksikin se, että häiden vietto jo heinäkuulla (niin näet oli sovittu) oli "kylläkin hätäistä", toiseksi se, että tuskin kävisi laatuun, että Alfred ja hänen vaimonsa ("kaksi lasta") heti perustaisivat oman kodin, vaan ehdottivat he, että nuoret asuisivat heidän luonaan yliskamarissa ja muuten missä huoneessa halusivat. Siihen ei Alfred kuitenkaan suostunut. Heillä, nuorilla, oli paljon ystäviä, jotka piankin pelkäisivät häiritsevänsä vanhaa isäntäväkeä. Sitä paitsi olisi parempi, että nuori vaimo alusta aikain saisi perehtyä emännän tehtäviin. Sen vuoksi hän mieluummin asettuisi vuokrattuun asuntoon ja aikoi jo ennen häitä varta vasten tulla Kruununkylään vuokraamaan sopivaa huoneistoa.

Näissä kirjeissä ei huomaa hituistakaan siitä hitaudesta, jota Kihlman ennen oli sanonut yhdeksi luonteensa tunnusmerkiksi. Keskellä tenttejään hän pitää mielessään ja ajaa monta muuta asiaa, joista, paitsi jo mainituita, myöskin on merkittävä hänen puuhansa aikaansaada aviokuulutus, jota varten tarvittiin todistuksia eri tahoilta. Mutta semmoinen hän oli, että hän osotti tavatonta tarmoa ja toimeliaisuutta, kun tehtävät olivat hänelle selvenneet – hidas hän oli vain niin kauvan kuin asiat olivat, niin sanoakseni, mietiskelyn asteella.

* * * * *

Kihlman matkusti Turusta suoraan Lapualle, jonne saapui kesäkuun 21 p: nä, ja arvatenkin sieltä viipymättä Ylihärmään, mihin Essen tänä keväänä oli muuttanut kappalaisen apulaiseksi ja missä hän siis tapasi morsiamensa. Häistä oli sovittu, että ne tapahtuisivat Lapualla Malmbergin luona, hänen omistamassaan Marielundin talossa. Se johtui osaksi siitä, että Essenin asunto Ylihärmässä – niin hän itse sanoo kutsumuskirjeessään Kihlmanin isälle – oli liian ahdas pitoja varten, osaksi siitä, että samaan aikaan ja samassa paikassa oli toisetkin häät vietettävät, nimittäin Reinhold Helanderin, jonka morsian, neiti Sofia Forsman, oli hyvin tuttu ja ajoittain oli asunutkin Malmbergin perheessä. Sitäpaitsi oli huomioon otettava, että Reinhold Helander samoin kuin hänen veljensä Olof oli jo ennestään mitä ystävällisimmissä suhteissa Malmbergiin, sekä että tämän lanko F. H. Bergroth oli naimisissa Kihlmanin morsiamen sisaren kanssa ja nyt oli tuleva viimemainitunkin langoksi. Tulossa oli siis kaksoishäät, samanlaiset kuin ennen mainitut Espoon häät.

Lähimmästä ajasta ennen häitä on vähän tietoja. Mahdollista on, että Kihlman, lupauksensa mukaan, kävi Kruununkylässä, mutta jos hän ehkä oli ajatellut silloin esittää morsiamensa vanhemmilleen, on luultavaa, että se jäi tekemättä. Kohta juhannuksen jälkeen sattui näet surullinen tapaus, joka oli omansa häiritsemään monta suunnitelmaa. Kesäkuun 29 p: nä Lina Ingman, Anteron nuori vaimo, kuoli lapsivuoteeseen, kouristuksiin, ennen lapsen syntymistä. Kihlman oli silloin ystävänsä luona, ja hän kirjoittaa mainittuansa tapauksen: "Jumala olkoon sielullesi armollinen! Sinä olit minulle rakas, rakkaampi kuin monet muut naiset. Sinä olit todella jumalaapelkääväinen, sillä olit aina köyhä. – Semmoista päivää ja semmoista yötä, kuin edelliset, en ole elänyt. Klo 4 aamulla [30/6] matkustin Antero raukan kanssa Lapualle." Helposti ymmärtää, minkä varjon morsiamen sisaren kuolema heitti häitten yli.

Kaksoishäät Lapualla torstaina 9 p: nä heinäk. 1846 olivat kenties mahtavimmat, mitkä herännäisyyden aikana nähtiin, aikana, jolloin perhejuhlat, syystä etteivät viranomaiset voineet kieltää heränneitä kokoontumasta semmoisiin, kutsuttujen vieraiden lukuun ja vieraanvaraisuuteen nähden kehittyivät niin suurenmoisiksi, että ne palauttavat muistiin renessansikauden upeat pidot, miten erilaisia ne kaikissa suhteissa olivatkaan. Muinoin ruhtinaat ja muut ylhäiset sekä kaupunkien porvariston varakkaimmat kilpailivat keskenään maallisen komeuden ja loiston ylellisyydessä ja vieraitten kestitsemisessä; nyt tahdottiin hämmästyttää surutonta maailmaa kutsumalla eri suunnilta uskovaisten joukot yhteiseen antautumiseen Jumalan sanan viljelemiselle, yhteiseen hengellisen elämän virkistykseen ja tunnustukseen. Juhlien toimeenpanijat ja vieraat eivät enään olleet maailman ylhäisiä, vaan maalaispappeja ja maalaiskansaa, mutta sittenkin oli renessansin ja herännäisyyden edustajissa jotakin yhdenlaatuista, he tunsivat olevansa vapautettuja vanhasta sovinnaisuudesta, heissä asui uusi henki, ja sen vuoksi he, vaikka jonkinlainen surumielisyys olikin heränneitten tunnusmerkkejä, joukossa olivat rohkeita, yritteliäitä, iloisia, jopa ylimielisiäkin. Itsestään on ymmärrettävää, että juhlimisessa nyt niinkuin ainakin piili se vaara, että unohdettaisiin asettaa suu säkkiä myöten. Kun kerran oli tavaksi tullut, että heränneitten perhejuhliin oli kutsuttava vieraita joukottain, ei monestikaan enää kysytty, oliko perheellä varaa kestitä kuinka monta tahansa. Niitä, jotka eivät tahtoneet alistua yleiseen tapaan, syytettiin saituudesta, ja välttääkseen sitä moni johtui elämään yli varojensa. Vuosia myöhemmin, kun silmät olivat avautuneet näkemään herännäisliikkeen aikaa myöten kehittyneitä varjopuolia, Kihlman eräässä kirjeessä (16/5 1852) Essenille huomauttaa tästä. "Pramea elämä", sanoo hän, "oli tarpeellinen pramealle kristinuskolle. Tämänlaatuista kristinuskoa täytyi ylläpitää alituisella kestitsemisellä." – Joku aika häitten jälkeen Pyhäjärven kappalaisen-apulainen Heikki Schwartzberg laajassa kirjeessä kuvasi häät ystävälleen K. J. Engelbergille Pulkkilassa. [Tästä kirjeestä on tiettävästi säilynyt ainoastaan jäljennös, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.] Siitä ovat pääasiassa seuraavat piirteet ja kohtaukset.

Malmberg, häätalon oikea isäntä, ja Essen, joka tytärpuolensa puolesta myöskin oli isäntä ja toimeenpanija, olivat molemmat kutsuneet vieraita, yhteensä 200 henkeä säätyläisiä ja 200 talonpoikaisia. Kumminkin oli osa kumpaakin luokkaa, tilan riittämättömyyden takia, kutsuttu saapumaan vasta toisena päivänä klo 10 a.p., mutta muutoinkaan eivät vieraat minään hetkenä olleet kaikki samalla aikaa saapuvilla. "Kaikki päivät olivat matkapäiviä, ihmisiä tuli ja lähti koko ajan." Joku oli laskenut, että pappeja oli saapunut 48, mutta Schwartzberg arvelee niitä olleen enemmän. Mainittu luku saa ymmärtämään, että suurin osa Etelä-Pohjanmaan heränneitä pappeja oli häissä ja sen lisäksi melkoinen joukko kauempaakin, ei ainoastaan sukulaisia vaan muitakin, sillä tiedämmehän jo siitä, mitä on kerrottu Kihlmanin matkoista, että heränneet papit ympäri maata olivat keskenään tuttuja, veljiä. Suruttomia (säkra) s.o. ei-heränneisiin kuuluvia pappeja oli tuskin muita kuin pari kolme Lapuan pitäjän pappia ja rovasti Kihlman, joka viimemainittu oli vaimonsa kanssa tullut poikansa häihin, mutta jo toisena päivänä lähti pois. Pukuun nähden oli hääväki vakavan tummaa, väritöntä joukkoa. Miehet parrattomine kasvoineen, jakaus keskellä päälakea, papit pitkässä, napitetussa mustassa takissa, valkoiset liperit kaulassa ja talonpojat harmaassa sarkapuvussa, jonka merkittävin osa oli lyhyt körttinuttu; naiset, mitä säätyä olivatkaan, mustassa tai tummansinisessä hameessa, olkapäitä peittävä, neulalla rinnalle kiinnitetty huivi kaulassa, tukka samoin kuin miehillä sileäksi kammattu, keskeltä jaettu ja pantu palmikolle, joka joko riippui vapaana tai oli takaraivolle kiehkuraksi koottu. Eivät mitkään heleät värit, eivätkä mitkään kultaiset taikka halvemmatkaan koristeet häirinneet yksitoikkoisuutta. Semmoista oli hääkansa yleiskatsaukselta; mutta toista oli kun siihen lähemmin tutustui. Silloin huomasi, että enemmistö pappeja oli nuoria, noin 30-ikäisiä, vilkkaita, innokkaita, tarmokkaita miehiä, että talonpoikien vakavissa kasvoissa ilmeni henkevyyttä ja syvämietteisyyttä, joka ei ollut jokapäiväistä laatua, ja pian erotti naistenkin joukossa eri-ikäisiä, eriluonteisia, eri elämänkoulun käyneitä. – Paitsi Marielundissa oli häävierailla myöskin käytettävinään läheisen Kauppilan talon huoneet, ja siellä oleskelivat enimmäkseen talonpojat. Itse häätalossa olivat varsinaiset asuinhuoneet vanhempien ja naisvierasten hallussa, jota vastoin yliskamari ja avonainen ullakko oli jätetty "ukkojen" (Paavo Ruotsalaisen y.m. talonpoikaisten johtajien) ja pappien valtaan.

Schwartzberg saapui häätaloon vaimonsa, Lauran, ja tämän veljen, Iin kappalaisen Janne Stenbäckin, seurassa keskiviikkona i.p., jolloin siellä jo oli paljon ennen tulleita, Paavo Ruotsalainen, [J. L. ja W.] Niskaset, pappeja ja naisvieraita. Paavo oli erittäin reipas ja hupaisa. Tavatessaan tulijan hän kohta kysyi, oliko hänellä passia, ja kun hänellä, "niinkuin taitamattomalla", ei ollut mitään näytettävänä, otti Paavo esiin omansa nimittäin Hedbergin [Kirjanen oli K. J. Nordlundin tekemä, mutta ilmestyi ilman tekijän nimeä ja luultiin Hedbergin kirjoittamaksi, syystä että siinä puolustettiin hänen suuntaansa.] kirjasen "Väärän opin kauhistuksesta j.n.e.", joka oli kirjoitettu Renqvistin samannimistä kirjaa vastaan, mutta jota "ukot" sanoivat "Uskon ruumissaarnaksi". Siitä hän luki sen kohdan, joka sisältää kiitosta hänelle itselleen, vaan ei muuta. – Schwartzbergin mielestä seurustelu säätyläisten kesken ei ollut hauskaa, oltiin kyllä olevinaan kursailemattoman ystävällisiä ja veljellisiä, mutta kuitenkin oli "hienoa ja väkinäistä", vaikka veisattiin pianon säestyksellä. Toista oli kun Paavo tuli hetkeksi sisään. Kävellen edestakaisin salissa hän väliin puhui virsien välissä, antaen ohimennen milloin toiselle milloin toiselle letkauksen (s.o. mieskohtaisen muistutuksen, tarkoittaen puhutellun hengellistä elämää). Siitä mieliala vilkastui, mutta silloin kutsuttiin illallisille. Kun toisessa huoneessa syötiin, alotettiin pestä salin lattiaa seuraavan päivän juhlaksi. Mutta työ oli tuskin puolivälissä, ennenkuin Malmberg, ukko ja muut palaamalla saliin ajoivat akat vesisaavineen ja kiuluineen niin pikaiseen pakoon, että he jättivät pesinrievut jälkeensä. Ukko alkoi jälleen kävellä märällä, liukkaalla lattialla potkien pois rievut tieltään. En ole koskaan, sanoo kertoja, nähnyt häntä niin innostuneena kalliiseen asiaan, sillä hän hoiperteli niinkuin humalainen. Sitten hän piti rukouksen. Mutta sekin tapahtui oudosti ja kummallisesti, sillä hän löi toisinaan kovasti tuoliin, ja siunaus jäi katkonaiseksi. ("Hupaista olisi ollut tietää, mitä itsekukin ajatteli tästä illasta.") [M. Rosendal, m. p. III, s. 47, (ja hänen mukaansa Oravala P. Ruotsalaisen elämäkerrassa) kertoo rukouskohtauksen vähän toisin ja sanoo sen tapahtuneen Paavon astuessa häätaloon. Schwartzbergin kertomus on ilmeisesti läsnäolleen tekemä.]

Seuraavan päivän aamupuolella veisattiin taas salissa pianon mukaan, ja ukko käveli ja letkautti ketä sattui. Oli sangen hauskaa. Iltapäivällä olivat suuret häät, joissa molemmat parit vihittiin yhdellä kertaa. Malmberg vihki, ja papeista yhtyivät parhaimmat äänet messuun ja veisuun. Jälestäpäin Julius Bergh luki ja puhui. Huoneet olivat tungokseen täynnä ihmisiä; kertojamme kuunteli puhujaa, seisoen porstuassa.

Yleensä Schwartzberg ei viihtynyt alhaalla, jossa hän olettaa Lapuan hienoston esiintyneen täydessä loistossaan(!), mutta sitä vastoin hänellä ylisillä oli monta hauskaa hetkeä ukkojen kanssa. Muun muassa Paavo ukko saneli Niskaselle esipuheen ennen mainittuun kirjaseen, ja F. O. Durchman kirjoitti sen sitten (kauniilla käsialallaan) sen kappaleen kanteen, jota ukko sanoi passikseen, jotta Niskanen veisi sen Iisalmen rovastille, toht. R. V. Frosterukselle, joka jo ennen oli puolustanut Renqvistin kirjaa J. L. Niskasta vastaan. Näin se kuului: "Tässä seuraa yksi vähäinen selityskirja Renqvistin hävytöntä kirjaa vastaan; ja tämä on tapahtunut jo kuningas Ahasveruksen aikana, ja Mardokai näki silloin unen, että kaksi suurta lohikäärmettä soti keskenänsä, että maa jytisi siitä. Ja nämä lokikäärmeet olit, niinkuin jokainen tietää, että Haaman oli ensimäinen ja Mardokai toinen. Ja nyt tällä aikaa meidän kristillisessä seurakunnassa on Herra Pastori Renqvisti yksi ja Hedbergi on toinen. Nämä pedot nyt sotivat keskenänsä niinkuin lohikäärmeet. Nyt he pyytävät yhdestä mielestä ylösniellä sen vähän Esterin, mutta hän on sen suuren kuninkaan Ahasveruksen käskystä suljettu hänen linnaansa, ettei nämä pedot voi häntä vahingoittaa. Kelvatkoon tämä vähäinen esipuhe tämän kirjan esipuheeksi, vaan itse lukija taitaa p. raamatusta sen enemmän käsittää ja selkeyden löytää." (Alla Paavon puumerkki: + d – risti ja ylösalasin käännetty P.)

Toisen hääpäivän aamupuolella luki Durchman [arvattavasti yliskamarissa] ääneen sensorin jo hyväksymästä kolmannesta vihkosta hänen ja Antero Ingmanin suomentamaa Lutheruksen postillaa ja aiheutti sillä monijaksoisen kiivaan väittelyn heidän käyttämästään suomenkielestä, joka laadultaan oli aivan uutta hengellisessä kirjallisuudessa. Schwartzbergistä (jolla jo ennestään oli "äkää Durchmania vastaan" – hän oli tyytymätön tämän suomentamaan Luteruksen kirjaseen: Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa ja Isä meitää, Vaasa 1844) lukeminen tapahtui teeskennellysti, ja loukkasivat häntä myöskin semmoiset lauseparret kuin "tulla tupsahtaa taivaaseen", "kiiättävä tuulen tupru" (Paavalista) [Mainituista lauseparsista näkee, että Durchman luki pitkän loppiaissaarnan, jossa Luterus kuvaa paavilaisia, sovittaen heihin Paavalin sanat 2 Tim. 3: 1-9. Näytteenä käännöksen kansanomaisesta kielestä otan tähän ne kohdat, joissa nuo lauseparret esiintyy:

187. Kymmenenneksi, ovat he sopimattomia eli erikoisia. Mutta tässä mennä rynnöstää P. Paavali niinkuin kiiättävä tuulen tupru juuri päätä pahkaa tätä hengellistä pyhää oikeutta kohden, joka kuitenki niin paljon opettaa edustuksista, vapauksista, muutoksista, ja ampuu juuri kohden tuota pyhää sydän arkkua (scrinium pectoris) Roomissa. Luonto ja Jumalan järjestys säätää näin: jos ihmisten pitää elämän keskenänsä yhteydessä, niin on tarpeellista, että he yhdessäki raatavat ja kantavat yhteisiä kuormia yhteisillä hartioilla, tekevät työtä yhteisellä kädellä; niin sitoo heitä yhteinen hätä kiinni toisihinsa.

223. Mutta pyhän ristin, jonka Kristus pani kaikille seuraajillensa ja joka ei kärsi mitään hekumata, ovat he pettäneet sangen sievästi: ovat sen kaivaneet hopiaan, niin että on nyt helppo kantaa eikä saata mitään vaivaa, jopa myypi muiskujansa ja siunaustansa ja on heille tullut hyödyttäväiseksi hekuman palveliaksi. Mutta sydämmeen elköön tulko pyhä risti, eikä olko sillä mitään tekemistä heidän elämänsä kanssa; sillä heidän vapautensa, röykkeytensä, kerskauksensa ja paisumuksensa on pannut sille salvan eteen. Kuitenkin kantavat Herralle kiitokseksi ristinsä kunniallisella tavalla hopiassa, ja niin tulla tupsahtavat päätä pahkaa taivaaseen.] y.m. Ensin oli Schwartzberg yliskamarissa, jossa silloin eivät kuitenkaan suomentajat eikä Paavo olleet läsnä, moittinut uutta suomea. Väittely uudistui sitten ullakolla, jonne Durchman ja Ingman ja vähitellen paljon muitakin kokoontui. Murheen masentamana Ingman oli vaiti, eikä Schwartzbergkaan ensiksi tahtonut käydä asiaan käsiksi, mutta toiset vetivät hänet esiin. Silloin vaihdettiin kiivaitakin sanoja. Durchman: "Sinä et osaa suomea." Schwartzberg: "Olen hamasta äitini kohdusta täysi ja selvä suomalainen, mutta sinä ainoastaan puolisko" – ; hänen mielestään kielen outous ja koreus teki hengen ja sisällyksen tärkeyden tehottomaksi. "Perään ajatelkoot itse", oli Schwartzbergin loppupäätelmä, "jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan." Wilh. Niskanen muistutti vain pikku seikoista, esim.: "Mitä se hyödyttää, että kirjoittaa prikku ja ei (ett'ei), eikö ole selvintä kirjoittaa ettei eli myös että ei j.n.e." Malmberg vertasi koreaa suomea koruihin puettuun porttoon(!) Tämä oli jo liikaa; luullen, että kaikki olivat heitä vastaan, Durchman ja Ingman harmistuneina vetäytyivät pois. Suurin osa pappeja ja herroja, jollei kaikki, oli läsnä, ja sitä paitsi useita talonpoikiakin Isostakyröstä ja muualta. (Fredr.) Östring, (Edv.) Svan y.m. olivat Schwartzbergin puolella, mutta toiset taas Durchmanin kannalla.

Kahakan jälkeen Malmberg puhuen kahdenkesken Schwartzbergin kanssa ilmaisi tälle, että Durchman "akkain juorujen johdosta" kuvitteli, että ystävät pohjoispuolella ja Savossa olivat tyytymättömiä häneen ja muihin täällä etelässä, ja käsitti hyökkäyksen hänen suomennostaan vastaan aiheutuneen siitä sekä todistavan hänen kuvitteluaan. Malmbergin kehotuksesta Schwartzberg otti asian puheeksi Durchmanin ja Ingmanin kanssa (jonka jälkimäisen Durchman tahtoi mukaan), ja eräässä ullakon nurkassa hän yksityisesti vakuutti, että pohjoisessa ei suinkaan ollut mitään epäluuloa heitä eikä heidän kristinuskoaan vastaan; ainoastaan siitä oli hän suuttunut, että Durchman oli kääntänyt Luteruksen "Lyhyt tapa" – kirjasen. Siitä vaihdettiin sitten ajatuksia, ja oli Durchman tullut tyynemmäksi.

Myöhemmin yhä samana aamupäivänä Paavo meni Kauppilaan, jossa talonpojat veisasivat, luki ääneen Björkqvistin saarnan kolmantena sunnuntaina pääsiäisten jälkeen, piti sen johdosta pienen puheen ja luki sitten vielä kappaleen Björkqvististä. Se oli hyvin hupaisaa ja kehottavaa. Iltapäivälläkin ukko kävi siellä ja piti lyhyen jäähyväispuheen. Sen jälkeen hän laittoi itsensä valmiiksi matkaan. Silloin tulivat melkein kaikki talonpojat Kauppilasta katsomaan hänen lähtöänsä, ja myöskin Marielundissa mentiin ulos pihalle. Suuri pihamaa oli niin täynnä kansaa, että tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan. Juuri lähtöhetkellä Paavo sanoi matkatoverilleen, kauppias Petanderille: "Missä puteli?" Ja kun toinen oli vetänyt putelin esiin kontista ja antanut sen ukolle, otti tämä siitä aika siemauksen lausuen: "Juomarin nimeä pitää minun kuitenkin kantaa." Sitte hän ojensi putelin toverilleen, ja kun tämäkin aikoi juoda, ukko huusi: "Kah, älä kaikkea juo!" niin että kaikkien täytyi nauraa. Kaikkea tätäkin ukko suolasi useilla lyhyillä lauseilla: "Katsokaat eteenne" j.n.e. – ja niin he lähtivät. Ikävä mielissään talonpojat palasivat Kauppilaan, ja heitä seurasi Schwartzberg ja jotkut muutkin yläluokkalaiset. Siellä veisattiin taas, ja J. L. Niskasen kehotuksesta Schwartzberg luki Wegeliuksen postillasta toisen pääsiäispäivän saarnan.

Illemmalla ryhdyttiin häätalossa keskustelemaan, mitä oli tehtävä uuteen (J. J. Nordströmin laatimaan) kirkkolakiehdotukseen nähden, ja tultiin seuraaviin yksimielisiin päätelmiin: Kaikkien säätyjen on ehdotusta vastustettava, sillä se koskee kaikkia säätyjä; ensin on kysymys käsiteltävä sanomissa, jotta saataisiin tietää, mitä maailma ajattelee siitä, ja ehkä houkuteltaisiin viholliset luovuttamaan aseensa; sillä välin tulee jokaisen panna muistiin, mitä hänellä oli sanottavaa ehdotusta vastaan, jonka jälkeen yleisessä kokouksessa näistä muistutuksista laaditaan yhteenveto esitettäväksi suoraan keisarille, samalla kuin eri tahoilta tulevat muistutukset rovastien, kuvernöörien y.m. kautta menevät tuomiokapituleihin. Sitä paitsi päätettiin, että tunnustuskirjat, joista ehdotus hylkää useimmat, olisivat viipymättä julkaistavat suomeksi, sillä sen jälkeen kun uusi laki oli vahvistettu, olisi kai niiden ulosantaminen tuskin ajateltavissa. Jos. Grönberg y.m. ottivat suorittaakseen tehtävän. [Neuvottelu kirkkolaki-ehdotusta tarkottavista toimenpiteistä on ennen mainittu E. G. Palménin tutkimuksessa: 1869 vuoden kirkkolain vanhemmista esitöistä. Kirkkohist. Seuran pöytäk. IV, 97. – V. 1849 ilmestyi Lutherilaisen seurakunnan opin ja uskon tunnustuskirjat. Latinasta suomensi Joseph Grönberg. Vaasassa, P. M. F. Lundberg.]

Sitäkin myöhemmin, illallisten jälkeen, leimahti väittely suomenkielestä vielä kerran ilmiliekkiin. Se oli jo alkanut, ukkojen yliskamarissa, Durchmanin, Ingmanin, Niskasten y.m. kesken, kun Schwartzberg tuli sinne, ja tämä kiukkuisesti ryntäsi taisteluun: "Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin – Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan, [Kl. J. Kemell oli Oulun Viikkosanomissa m.m. julkaissut Bellmanin mukailun: 'Ystävä kullat'; 'Kultala' oli K. N. Keckmanin kääntämä Zschokken kertomus 'Goldmacherdorf', 'Kanava' P. Hannikaisen sanomalehti Viipurissa.] y.m. senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". – Kun hän yhä jatkoi samaan tapaan antamatta sananvuoroa kellekään, silloin Durchman asettui leveästi ja kunnioitettavasti istumaan tuolille ja rupesi kimeällä äänellä pitämään ruumissaarnaa Schwartzbergille, matkien sitä ruotsinvoittoista kieltä, jota siihen aikaan monessa kirkossa saatiin saarnatuolilta kuulla (skjeelu, skynddein, Juumala j.n.e.). Hän näytteli osaansa mestarillisesti, niin että kaikki nauroivat ja väittely kerrassaan taukosi. Hetken saarnattuaan Durchman ja Ingman menivät ulos, palatakseen vähän myöhemmin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. – Sittemmin jatkettiin vielä seurustelua useita tunteja jutellen milloin mistäkin. Läheltä sentään piti, etteikö uusi kahakka syntynyt, kun Durchman alkoi ylistää Luterusta. J. L. Niskanen oli silloin esittänyt autuudenjärjestyksen Wegeliuksen mukaan ja päättänyt: "Tuskinpa teidän Lutheruksenne niin komeesti selittää asiaa." – "Paljon paremmin!" oli Durchman lausunut siihen ja sitten esiintuonut uskontunnustuksensa Luteruksen kirjoista. Sen hän teki sangen hyvin, myöntää Schwartzberg, mutta sanoo kuitenkin, että hänellä oli suuri halu iskeä, kun Luterusta ylistettiin, mutta hän pysyi vaiti, jotta ei rauha häiriintyisi. – Seuraavana päivänä vieraat lähtivät. Sitä ennen olivat kumminkin Malmberg, Durchman ja Schwartzberg keskenään vielä puhuneet tuosta luullusta erimielisyydestä (pohjoisempana ja etelämpänä asuvien välillä). He erosivat veljellisessä sovussa, kukin puolestaan vilpittömästi tahtoen ottaa huomioon Hedbergin varoittavan esimerkin ja olla uskomatta kaikkia sanomia, jotka paholainen lähettää aikaansaadakseen puolueita ja kuolemaa. – "Senlaiset olivat nämä häät."

Miten paljon kuvaavaa Schwartzbergin kertomus sisältäneekään, on se sentään yksipuolinen. Se on laadittu maalaispapin kannalta, joka ei pyytänytkään antaa yleiskuvausta. Hän ei lausu sanaakaan morsiusparista; hänestä niinkuin kenties useimmista muistakin olivat ne ja häät semmoisenaan sivuasia, suuren herännäiskokouksen veruke. Miten aika kului "Lapuan hienostolta" y.m., jotka täyttivät Marielundin ("Marjaluntin") asuinrakennuksen alakerran, jää niinikään sanomatta; saamme vain olettaa, että siellä veisattiin ja laulettiin ja että Julius Berghin jälkeen toinen pappi astui toisen jälkeen lukemaan ääneen ja puhumaan, sillä muu ajanvietto ei tullut kysymykseenkään kuin loppumaton seurojen pito. Ainoastaan ruoka-ajat keskeyttivät hartausharjotuksia. Vihdoin kertoja laiminlyö puhua siitä, miten vieraita kestittiin. Meille myöhemmän ajan lapsille olisi kumminkin ollut mielenkiintoista kuulla, kuinka satojen ihmisten maallisetkin tarpeet tyydytettiin. Vaadittiin siinä pitkiä pöytiä, suuria patoja ja runsaita ruokavarastoja! Entäs juomatavaroita! Olihan tapa semmoinen, että illoin juotiin totia, jopa runsaastikin, ja niin tiedetään tapahtuneen näissäkin häissä. Sen jälkeen kun tekijä oli edeltäkäsin julkaissut tämän kuvauksen Lapuan kaksoishäistä ("Aika" 1914, s. 481-490), on hänellä ollut ilo rouva Lydia Hällforsilta vastaanottaa kirje, joka sisältää tietoja häitten aineellisesta puolesta:

"Kihlman suoritti Malmbergille tuhat ruplaa häiden pidosta". (Menoerä onkin aivan oikein merkitty hänen tulo- ja menokirjaansa – "för mitt bröllop"). Sitä paitse ostettiin koko hääjoukolle tarvittavat ruoka-astiat, posliinit, ja ne kaikki jäivät Malmbergin omaksi. Häävieraat toivat äärettömän paljon ruokavaroja tullessaan häätaloon. Kauppiaat Uudestakaarlepyystä ja Vaasasta niinikään toivat ankkurittain ja laatikoittain tavaroitansa. Erityisesti muistan, että kertojat mainitsivat rusinoita ja rommia.(!)

"Maalaiset tietysti toivat omia herkkujaan, leipää, voita, juustoa, tuoretta ja paistettua lihaa, niinkuin vieläkin kuuluu olevan tapana Lapualla ja monessa muussa paikassa. – Ajattelen, että näistä pikkutiedoista ehkä käy ilmi, miten köyhän pitäjänapulaisen kannatti ja miten hänen vaimonsa jaksoi pitää tällaiset suuret pidot". – Että joukossa oli yksityisiä raittiita ja montakin, on kyllä tunnettu, mutta raittiuden ajamista ei katsottu miksikään hyväksi, vaan ulkokultaisuudeksi, tekopyhyydeksi, ja tämä käsitys saa myöskin ymmärtämään Paavon uhmailevan menettelyn, kun hän koko hääkansan edessä otti "piiskaryypyn". Hänelle vain naurettiin, eikä suinkaan ivallisesti, koska menevä jätti "ikävän" jääneiden mieleen. Kaunista on kertojalta, että hän pidättäytyy arvostelemasta näkemiänsä, mikä ei lainkaan ole tavallista suurten pitojen vieraissa. Ainoastaan sulkumerkkien väliin pantu kysymys, sen jälkeen kun hän on kuvannut Paavon meluavan rukouksen hääpäivän aattona, viittaa siihen, että hän ei lausunut julki kaikkea mitä mietti, taikka että hän ainakin arveli muissa liikkuneen sekavia ajatuksia ja tunteita.

Suurin osa hääväkeä matkusti Alahärmään rouva Ingmanin hautajaisiin, jotka olivat sunnuntaina 12 p: nä. Siellä oli tietysti myöskin Kihlman ja hänen nuori rouvansa, jotka olivat läheisimpiä surevia, ja joista häitten kuvauksessa on tuskin sanaakaan mainittu. Niinkuin häissä oli seuroja pidetty, pidettiin niitä hautajaisissakin, ja "hyvin hauskaa oli siellä ollut", vakuuttaa Schwartzberg lausetavalla, jonka merkityksen jo edellisestä tunnemme. Schwartzberg itse ei ollut Alahärmässä, sillä hänen Lauransa halusi viettää ainakin yhden päivän veljiensä seurassa Munsalassa, missä sotaisa Pyhäjärven pappi vielä kerran alkoi väitellä suomenkielestä hengellisissä kirjoissa lankonsa, Lauri Stenbäckin, kanssa. Kun tämä oli lausunut sen ajatuksen, että raamatunsuomennos ollen täynnä ruotsalaisuuksia olisi uudistettava puhtaampaan suomenkieleen, oli toinen huudahtanut: "Eiköhän tällä ajalla, koska maailma kaikin puolin hampaitansa hioo, olisi itse kullakin muuta tekemistä kuin käännellä ja väännellä suomenkieltä ja muita turhanpäiväisiä, tarpeettomia asioita, vai luuletkos sillä tavoin saavasi asees kuuratuksi ja valmistuvasi sotaparaadille, kun tarvitaan?" – Siihen Stenbäck ei vastannut mitään, ja niin väittely päättyi. —

* * * * *

Häämatkat nykyisessä merkityksessä olivat tuntemattomia heränneitten piireissä, eikä nimitys myöskään sovi sille matkalle, jolle Alfred Kihlman lähti 17 p: nä heinäk. näyttääkseen vaimolleen lapsuudenkotinsa Kruununkylässä. Ei ole mitään muistiinpanoa niiltä päiviltä, joina nuori pari siellä vieraili, mutta tiettyä on sentään, että vanhemmat avoimin sylin ja sydämin vastaanottivat uuden tyttären. Silloin, taikka kenties toisella matkalla, 10 p: nä elok., nuoret nimismies Hellbergiltä vuokrasivat Härbärge [Tämä nimi on nykyjään unohtunut; paikkaa nimitetään nyt "Venmans", muistona siitä, että siinä 1853-57 asui kappalaisenapulainen Fredr. Vilh. Venman, jonka vaimo on tunnettu J. L. Runebergin entisenä ystävättärenä.] nimisen asunnon joen rannalla, noin puoli kilometriä länteenpäin kirkolta. Rakennus oli tarpeeksi tilava – sali, kolme kamaria ja keittiö sekä kaksi yliskamaria – mutta vaati perusteellista korjausta. Sen vuoksi ja yhä jatkaakseen suomenkielen opintoja Kihlman päätti vielä jäädä Malmbergin luokse Lapualle, ja isänsä suostumuksella hän anoi tuomiokapitulilta lupaa saada 1 p:ään kesäk. 1847 asua Kruununkylän ulkopuolella, vaikka oli määrätty apulaiseksi sinne. Myöntymys tulikin siinä muodossa, että hän "vähemmän kiireisinä aikoina" saisi oleskella jossakin läheisessä suomalaisessa seurakunnassa.

Näin tuli Kihlman viettäneeksi ensi vuotensa melkein virkavapaana. "Olen kaikin voimin ryhtynyt suomeen", hän kirjoittaa isälleen, (28/10 1846). "Niin kauan kuin minä huolehdin poikien luvuista, en paljonkaan edistynyt, mutta nyt kun Malmberg on saanut tänne uuden kotiopettajan Helsingistä, ei minulla ole muuta työtä kuin lukea suomea aamusta iltaan. Jos lukeminen auttaa, niin pitäisi kai siitä joskus tolkkua tulla. – Olen luvannut Ingmanille kahtena tulevana viikkona hoitaa hänen virkaansa Alahärmässä, ei kuitenkaan saarnoja. Saa nähdä kuinka tulen siellä toimeen! Pahinta on, jos minut kutsutaan sairaitten luokse. Täytyy repiä häpeältä silmät ja tehdä parastaan. Ingman [on Isossakyrössä ja] suomentaa [Durchmanin kanssa] Luterusta. – Kuinka isä on jaksanut virassaan? Isä parka ei ole saanut suurta apua apulaiseltaan; mutta minä koetan käyttää aikaani niin hyvin kuin ymmärrän, voidakseni sitten, Jumalan avulla, suorittaa mitä minun tulee." —

Ei syksy sentään kulunut ilman vaihtelua ja seikkailuja. Lokakuun 12 p: nä Gela lähti Tampereelle tapaamaan ainoata sisartaan Hildaa. Tämän puoliso, Frans Bergroth, oli näet siellä tehtaan saarnaajana. Matkan hän teki Ingmanin ja Durchmanin seurassa, joten Kihlman saattoi olla huoleton; mutta kovin ikävä hänen tuli olla ensi kerran pitemmän aikaa erillään vaimostaan. Viikon päästä Gela Ingmanin, Grönbergin y.m. seurassa jälleen suuntasi matkansa kotiinpäin ja saapui Ruovedelle, Peskaan, 19 p: nä klo 3 i.p. "Ja arvaappas, kenet tapasin täällä?" Gela kirjoittaa sisarelleen. "Olin tuskin asettunut istumaan lähelle vieraskamaria, kun Kihlman kauniisti astui esiin ja tuli tervehtimään minua. Uskotkos, että olin ihmeissäni ja iloinen – minä, joka olin odottanut täällä saavani kauhean ikävää! Oli kovin hauskaa tavata." – Tapauksen yksinkertainen selitys on se, että ikävä oli ajanut Kihlmanin matkustamaan vaimoansa vastaan. Jos Gela oli iloinen, niin kyllä oli Kihlmankin. "Mieluinen kohtaus sielusta ja sydämestä", hän on merkinnyt almanakkaansa. Kotiin tultiin 23 p: nä.

Kertomani pieni välikohtaus todistaa, että – huolimatta siitä mitä Kihlman niin järkeilevästi oli kirjoittanut vanhemmilleen, kun hän elokuulla 1845 Pihlajavedellä oli eronnut morsiamestaan – tosirakkaus yhdisti hänet ja Gelan toisiinsa.

Kotiopettajana Kihlman oli elänyt Malmbergilla niinkuin perheen jäsen ainakin eikä tiettävästi häittenkään jälkeen siinä kohden muutosta tapahtunut, vaan tuli hänen nuori rouvansa uudeksi jäseneksi samaan perheeseen. Läheiset sukulaissuhteet selittävät tämän, ja nuorista oli ymmärrettävästi mukavaa lykätä taloushuolet, kunnes pääsivät omaan kotiinsa Kruununkylään. Mutta toiselta puolen johtui siitä sekin, että kaikki mikä häiritsi Malmbergin perheen elämää vaikutti heihinkin, eikä mullistavia tapauksia suinkaan puuttunut. Ensiksikin mainittakoon, että Malmbergin aikomus oli ollut yhdessä Kihlmanin kanssa matkustaa Ruovedelle, mutta kun hän meni sanomaan hyvästiä rouvalleen, sai tämä hänet jäämään kotia, eikä vaimo syyttä vastustanut miehensä lähtöä, sillä ainoastaan kaksi päivää myöhemmin (21/10) hän synnytti lapsen. Toiseksi on kerrottava, että rouva Malmberg ei ollut vielä läheskään entiselleen toipunut, kun Malmbergiä itseään kohtasi erittäin uhkaava taudintapaus. Marraskuun 6 p: nä näet verenvuoto aivoihin aiheutti halvauksen, joka sai ympäristön pelkäämään pahinta. Koska Kihlman oli Alahärmässä, niin neiti Sofie Nordenkraft, joka Lapualla piti koulua paraasta päästä heränneitten pappien lapsille, lähti suoraapäätä Vaasaan puhuttelemaan tohtori Churbergia. Tämä piti kohtausta vaarallisena, mutta kieltäytyi antamasta määräyksiä näkemättä potilasta. Silloin – sangen kuvaavaa ajalle – ei keksitty muuta neuvoa kuin lähettää sairas Vaasaan (jonne oli 8 peninkulmaa), vaikka hän oli niin huono, että hän itse ja muut luulivat viimeisen matkan olevan käsissä. Malmbergin vahva ruumiinrakennus kesti kuitenkin koetuksen, ja kaupungissa alotettiin sitten silloiseen tapaan iilimadoilla, suoneniskuilla ja kuppauksilla vähentää potilaan verivarastoa, mutta lopulta myöskin pitämällä jäätä pään päällä (nykyään ensimäinen ja miltei ainoa keino) ajamassa verta aivoista. "Jollei pakkanen olisi tullut, niin että saatiin jäätä", oli tohtori sanonut, "olisi sairas luultavasti kuollut." Vähitellen Malmberg toipui.

Syystä että rouva Malmberg oli vielä liian heikko lähteäkseen Vaasaan, asettuivat Alfred Kihlman ja Gela sinne hoitamaan sairasta. Marraskuun 28 p: nä Alfred kirjoittaa isälleen olleensa kaupungissa kaksi viikkoa, mutta sen jälkeen hän vielä viipyi siellä kolmatta viikkoa. Varsinkin ensi aikoina oli Kihlmanin elämä sairaan luona kaikkea muuta kuin yksitoikkoista. Kun näet tieto Malmbergin vaarallisesta tilasta oli levinnyt, hänen lukuisat ystävänsä – yleensä ihmeen liikkuvaa väkeä! – tulivat toinen toisensa jälkeen kaupunkiin tavataksensa häntä ehkä viimeisen kerran. "Usko pois", Kihlman kirjoittaa 2/12 Reinhold Helanderille, "että täältä on toinen jos toinenkin kirje lähetetty. Sairauden alkuaikoina oli täällä paljon ystäviä idästä, pohjoisesta ja etelästä, ja silloin oli täällä kuin mikäkin ministerineuvosto koolla. Essen oli neuvoston presidentti. Nyt ei täällä ole muita kuin minä, Gelani ja Eliel [Malmbergin vanhin poika]."

Olof Helander kirjoittaa (Munsalasta 20/11) Reinhold veljelleen käynnistään Vaasassa seuraavasti: "S.p. kun sain kirjeesi, Keppoensis [tehtaanisäntä Otto von Essen] kertoi Malmbergin saaneen halvauksen ja olevan lääkärin hoidossa Vaasassa. Kohta päätin matkustaa sinne pahimmassa tapauksessa vielä kerran tavatakseni rakasta veljeä. Patruuna yhtyi asiaan ja lähti lauant. 14 p: nä Purmoon viemään tietoa Svanille. Pyhänä tulivat molemmat sekä [Jak. Henr.] Roos luokseni ja maanantaina matkustimme kaikki Vaasaan. – Klo 6 illalla tulimme perille, ja hetken päästä pääsimme sairaan puheille, joka huolimatta voimattomuudestaan iloisesti vastaanotti meidät, jopa laski leikkiäkin. – Lääkäri antoi hyvää toivoa. Seuraavana aamuna matkustimme me neljä toverusta Maalahdelle [tietenkin Svanin appivaaria tohtori Jak. Wegeliusta tervehtimään]. Kun saman päivän illalla palasimme sieltä, saimme iloisen uutisen, että tauti oli taittunut(!) ja tapasimme Malmbergin iloisena ja hilpeänä. Et voi uskoa, kuinka rakas hän meille oli ja kuinka olimme iloisia. Seuraavana päivänä palasimme kotia. Kihlmanin tapasin Vaasassa, käskien hänen kirjoittaa Sinulle, ja sen hän lupasikin tehdä. – Matka oli hauska ja hupaisa; mutta nyt istun jälleen kotona surkeana kuin Latsarus. Mutta eipä se haittaa. Täytyy oppia jyrsimään kovaa leipäkannikkaakin eikä aina syödä kräämiä. Sitä tulen nyt koettamaan kotielämässäni, niin sisällisesti kuin ulkonaisestikin."

Joulukuun 16 p: nä pääsi Malmberg lähtemään kotiin ja samalla hänen seurueensakin, nimittäin rouva, joka viimein hänkin oli kyennyt tulemaan Vaasaan, sekä Kihlman ja hänen Gelansa. Lääkäri oli määrännyt, että ensinmainitun tulisi ainakin puoli vuotta olla ryhtymättä virkatoimiinsa, mutta siihen rohkealuontoinen mies ei tahtonut taipua; kumminkin on Kihlman merkinnyt muistiin, että Malmberg saarnasi ensi kerran sairautensa jälkeen 16 p: nä toukok. 1847, siis aivan täsmälleen kuusi kuukautta siitä päivästä, jolloin Vaasasta lähti. – Kihlman oli aikonut viettää joulua joko Malmbergilla taikka appivanhempiensa luona ja vasta uudeksi vuodeksi tehdä saarnamatkan Kruununkylään, mutta siihen isä ei kuitenkaan voinut suostua. Oli nimittäin niin, että sekä Kruununkylän kappalainen Wegelius että Teerijärven kappalainen L. Schalin olivat siksi raihnaisia, etteivät tulleet toimeen ilman apua. Alfredin täytyi siis luvata saarnata joulupäivänä Teerijärvellä, uudenvuoden päivänä Kruununkylässä ja loppiaisena jälleen Teerijärvellä – jopa viimemainittuna päivänä sekä suomeksi että ruotsiksi, mikä on senvuoksi merkille pantava, että hän silloin ensi kerran saarnasi suomenkielellä. – Näin tapahtui, ja vastanaineet viettivät ensimäisen joulunsa erillään toisistaan; Gela näet ei voinut seurata miestään Kruununkylään, sillä keli oli huono, ja hän oli joutunut tilaan, joka vaati erikoista varovaisuutta. Heidän vaihtamistaan kirjeistä näkee, kuinka ikävä heitä vaivasi. Alfred oli jouluaattona vanhempiensa luona (saarnavuorot oli niin muutettu, että hän joulupäivänä saarnasi emäkirkossa eikä kappelissa), sai niin paljon lahjoja – kaikenlaista, jota tarvittiin uudessa kodissa – "että häpesin", ja saarnasi sitten määrätyt vuoronsa, mutta päivät olivat hänestä kovin pitkiä. Samoin Gelan oli ikävä miestään, ja vaikeaa hänen oli olla lähtemättä rakkaan "ukkonsa" luokse.

Myöskin kevätkautena (1847) täytyi Kihlmanin joskus vielä saarnavuorojensa tähden jättää vaimonsa yksin, mutta melkein yhtä usein, kenties useamminkin hän oli muilla matkoilla milloin Gelan kanssa milloin ilman. Näistä on vain lyhyitä muistiinpanoja, mutta ansaitsevat ne kumminkin mainitsemista uusina todistuksina heränneitten pappien alituisesta matkustamisesta. Tuskin oli Kihlman uutena vuotena palattuaan Kruununkylästä ollut viisi päivää kotona, ennenkuin hän 13/1 Malmbergin seurassa lähti Kuortaneelle (A. N. Holmström), Ruovedelle (Peskaan), Tampereelle ja Längelmäelle, missä seurusteltiin Grönbergin sekä Frans ja Berndt Bergrothin kanssa. Kotiin palattiin 22/1, mutta viiden päivän päästä tuli taas Grönberg Lapualle, ja nyt lähdettiin yhdessä Isoonkyröön Antero Ingmanin ja neiti Erika Hällforsin häihin 28 p: nä tammik. Oleskellessaan Durchmanin luona oli Ingman tutustunut kaksi vuotta sitten Ahvenanmaalta Isoonkyröön muuttaneen rovasti K. E. Hällforsin perheeseen, jossa tyttäret olivat heränneitä, vaikka isä ja aluksi äitikin olivat herännäisyysliikkeen vastustajia, ja niin hän sai uuden, samanhenkisen elämäntoverin kotiinsa. Ohimennen mainittakoon, että nämäkin häät olivat "kaksoishäät"; samalla kertaa vihittiin näet Isonkyrön kirkkoherran apulainen Anders Joh. Lilius Henriette Hällforsin, Erikan kaksi vuotta vanhemman sisaren kanssa. Häämatkalla oli Gelakin mukana samoin kuin sillä matkalla, joka kohta sen jälkeen Grönbergin ja Malmbergin seurassa tehtiin Uuteenkaarlepyyhyn, Kruununkylään y.m. – Helmikuulta on mainittava Niilo Gabr. Arppen häät Karolina Snellmanin kanssa Laihian pappilassa (11 p: nä), joissa Kihlman, Malmberg ja Grönberg myöskin olivat, puhumatta käynneistä Ala- ja Ylihärmässä, Alavetelissä (A. A. Favorin) y.m.s. – Maaliskuulla tapahtui laaja kiertomatka, jolla käytiin tervehtimässä ainakin kymmenkuntaa herännyttä ystävää. Kun Kihlman vaimonsa kanssa 15/3 oli palannut Kruununkylästä, matkusti hän vielä s. p: nä Malmbergin ja Essenin seurassa Kuortaneelle (Holmström), sieltä Keuruulle (Jak. Simelius) ja edelleen Jyväskylän kautta Kuopioon. Siellä viivyttiin päivä (20/3) Julius Berghin luona. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin Iisalmeen, jossa tavattiin "ukko", s.o. Paavo Ruotsalainen, ja J. L. Niskanen. Sieltä meni matka Kiuruvedelle ja Pyhäjärvelle, jossa Jonas Laguksen luona vierailtiin kokonaista kaksi päivää. Näiden päivien (24-26/3) kohdalle Kihlman on merkinnyt sanan: "Risbastun" (selkäsauna), joka tietänee, että Lagus jostakin syystä nuhteli joko häntä yksinään taikka kenties koko seuruetta. Loppumatkalla käytiin vielä Reisjärvellä (Jak. Hemming), Halsuassa (Z. Gallenius) ja Lappajärvellä (F. P. Kemell), josta vihdoin Kauhavan hautta saavuttiin Lapuan Marielundiin. Matka oli kestänyt päivää vaille kaksi viikkoa. – Vielä mainittakoon huhtikuun 12-15 p: nä tapahtunut matka Malmbergin, Ingmanin ja Durchmanin seurassa Vaasaan ja Maalahdelle hautajaisiin. [Rovasti J. W. Fontellin suosiollisen tiedonannon mukaan haudattiin 14 p: nä huhtik. 1847 talollisen tytär 22-vuotias Brita Stina Markuksentytär Mattlar, joka samoin kuin hänen lähimmät omaisensa oli kuulunut heränneisiin.]

Oliko Turkuun saapunut tieto Kihlmanin pitkästä olosta Vaasassa Malmbergin sairauden aikana taikka hänen matkoistaan, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on, että tuomiokapitulissa hänen elämäänsä katsottiin liian vapaaksi. Sentähden tapahtui, että Pohjanmaalla saatiin huhtikuulla Turun sanomista lukea, että Kihlman oli määrätty armovuoden saarnaajaksi Alatornioon! Saattaa käsittää, minkä hämmästyksen tämä herätti Kruununkylässä, jossa apulaista sitä enemmän kaivattiin, kuin Wegelius oli tullut niin huonoksi, ettei hän ollenkaan pystynyt hoitamaan virkaansa. Onneksi tuomiokapituli, rovasti Kihlmanin kirjeen johdosta, peruutti määräyksensä, mutta Kihlmanin oli nyt entistä vaikeampi lähteä Lapualta – hänen vaimollaan kun oli viimeinen aika käsissä. Senvuoksi isä kirjoittikin (17/5): "Älä sentään kiirehdi, äläkä häiritse Angelikaasi! Hänestä ja hänen tilastaan riippukoon muutto!" Ratkaisu tuli 27 p: nä toukok., jolloin Gela onnellisesti synnytti terveen tyttölapsen, joka 31 p: nä kastettiin ja sai nimen Hanna. Kun sittemmin äidin ja lapsen tilassa ei mitään huolestuttavaa huomattu, Kihlman 6 p: nä kesäk. matkusti yksin Kruununkylään hoitamaan virkaansa.

Aviopuolisojen lyhyt ero aiheutti kirjeenvaihdon, josta tässä muutamia otteita. (Kruununkylä 9/6 1847): "Rakkahin vaimoni! – Vähän ennenkuin tulin tielle, joka poikkeaa pappilaan, huomasin äitikullan (söta mor) tulevan ajaen, kuorma tuoleja y.m. mukanaan. Minä pysähdyin nähdäkseni, kääntyikö hän Kokkolaan vai kirkolle päin. Kun jälkimäinen tapahtui, seurasin hiljaa perässä, ja niin tultiin yhdessä kotiini. Äiti oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Hän oli antanut piikojensa alottaa puutarhatöitä. Minä ryhdyin kohta komentamaan, suunnittelin käytävät y.m. – Nyt on niin paljon tehty, että vain vähän puuttuu. Rakennuksen keskikohdalta joelle menevä käytävä jakaa kasvitarhan kahteen osaan. Toiseen on istutettu ainoastaan mansikoita, sivuille viinimarjapensaita, ja valkosipulia; toisessa on 4 lavaa herneitä, sekä porkkanoita, punajuuria, tilliä, persiljaa ja turkinpapuja. Rediisejä on kylvetty kummankin osaston reunoihin. Pitkin rakennusta on penger, jossa tullaan näkemään keisarinkruunuja ja muita harvinaisia kukkia. Vahinko että unohdin Sinun kukansiemenesi. Mutta vähät siitä, ne ovat varmaan jokapäiväisiä verrattuina minun harvinaisuuksiini. Vielä on olemassa pienempi osasto keittiönseinän takana. Siinä kasvaa ruoholaukkaa ja piparjuuria, jos niitä siihen kylvetään ja istutetaan. Kokonaisuus osoittaa puutarhurineroa, ja, jos edistyn, voi minusta aikaa myöten tulla taloustirehtööri. – Huoneita ei enää voi tuntea. Niillä ei ole taipumusta pysyä kohtuudessa. Niin inhottavia kuin olivat, niin valoisia ja siistejä ne nyt ovat. Ne ovat, meidän kesken sanoen, sopimattomia kristityille. Sitten kun raot oli rapattu, on seinille liisteröity harmaata kartuusipaperia. Keittiökamari, jossa kirjoitan tätä, on maalattu harmaaksi ja pirskotettu mustilla ja valkoisilla pilkuilla. Sali on punaisenkeltainen (brandgul) ja makuuhuone taivaansininen, valkoisella marmoroitu. Toiset huoneet ehkä sopivat niin vähän kieltäytyville ihmisille kuin me olemme, mutta makuuhuone on loukkaava. Vanhemmat ovat tehneet parhaimman ymmärryksensä mukaan, ja sentähden olen kiittänyt kaikkea, jotta en syyttä herättäisi mielipahaa. – Astiakaappi seisoo valkoisena salissa. Imperiaalisänky ja perhekätkyt, myöskin valkoisiksi maalattuina, loistavat makuuhuoneessa venäläisten tuolien ympäröiminä. – Hyvästi! Nuku suloisesti, Hannikka!"

(16/6) – "Olen nyt oudossa asemassa. Olen samalla kertaa pappi, sielunhoitaja, marttyyri, ekonoomi, isäntä ja emäntä, piika ja renki. Pyhänä herätti saarnani monessa kuulijassa tyytymättömyyttä. Alkusanani olivat: 'Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä, ja emäntäänsä ja lapsiansa (tämä Sinulle ja minulle) j.n.e., ei se taida olla minun opetuslapseni' [Luuk. 14: 26,27]. I[sä] on koko ajan ollut hyvin kärtyinen. Harvoin hän on puhutellut minua; ja silloinkin purevasti. Eräänä iltana tapahtui purkaus. Silloin tuli esiin viimekesäinenkin synti, että näet tulosaarnani edellä annoin veisata: Guds ord hafver förgäten legat j.n.e. (Jumalan sana on ollut unohdettuna). Minä selitin asian niin, että hänen kunniansa pysyi loukkaamatta, mutta pyysin, että hän vastedes, jos oli sitä mieltä, että olin tehnyt väärin, kohta ottaisi asian puheeksi eikä kuukausia ja vuosia hautoisi paisetta sisässään. Isän mielestä oli tämä liiallista nuhtelemista, ja hän katkaisi keskustelun tuomittuaan minut hengellisesti ylpeäksi, ilman mitään todistusta. Saarnani viime pyhänä oli hänestä riittävä vahvistus hänen väitteelleen. Tulin ohimennen sanoneeksi suruttomia opettajia mykiksi koiriksi. Se oli anteeksiantamaton synti. Sunnuntaista saakka on hän enimmäkseen ollut vaiti. Äiti on puhunut hänen sijastaan. Joka päivä on minua höylätty ja tuomittu. Yhdentekevää, ryhdynkö selityksiin, selitykset unohdetaan, ja minä olen auttamattomasti lyöty. Näkyy hyvin, että Sinä, suojelusenkelini, olet poissa. Sinua he kunnioittaisivat. – Tänne majataloomme [Härbärge merkitsee vierasmajaa, majataloa] on tapani joka päivä kävellä; se on kuitenkin turvapaikka. – Joka ilta kastelen puutarhaa. – Ei meillä vielä ole lehmää eikä piikaa. Odotan vielä Jumalalta. – Äiti on suositellut 14-vuotiasta tyttöä, joka osaa suomea ja ruotsia. Hän voisi olla keittäjän ja lapsenpiian varana, sillä emme kai ota useampia." —

Jälkimäinen ote todistaa, että Alfredin suhde vanhempiin yhä oli kireänlainen, ja kuinka se olisikaan voinut parantua, kun nyt isä ja poika saarnasivat samassa kirkossa. Se erimielisyys uskonnollisissa katsantotavoissa, joka ennen oli esiintynyt ainoastaan kirjeissä taikka keskusteluissa neljän seinän sisällä, tuli nyt kuuluviin julkisuudessa, ja kun Alfred nuoruuden innolla ja vahvalla vakaumuksella kohdistaen kuulijoihinsa parannuksen vaatimuksia noudatti Malmbergin y.m. herännäisjohtajien saarnatapaa ja koetti tehdä opetuksensa mahdollisimman sattuvaksi ja kuhunkin yksityiseen tehoavaksi, niin ei ole ihme, että isä ja muutkin loukkaantuivat. He käsittivät mieskohtaisiksi viittauksiksi semmoistakin, joka lausuttiin yleisessä mielessä. Niin esim. oli ilmeisesti käynyt, kun Alfred puheena olevassa saarnassa, selittäessään, miten Jumala kutsuu vieraita taivaallisiin pitoihin, muun muassa oli sanonut sen tapahtuvan lähettämällä uuden hartaan opettajan seurakuntaan. "Hänen lähetyksensä on jo merkki siitä", oli hän sitten jatkanut, "että ehtoollinen on pidettävä, että otollinen aika on tullut sille seurakunnalle, johon hänet on lähetetty. Tiedän kyllä, mitä Te, kuulijani, ajattelette tässä asiassa. Te olette iloisia, jos opettajanne ovat suruttomia ja mykkiä koiria, jotka eivät voi haukkua. Teistä ovat semmoiset opettajat hyviä, jotka mielellään makaavat ja nukkuvat hengellisessä suruttomuudessa, sillä he antavat Teidänkin nukkua, vaikka olisitte aivan helvetin partaalla. Semmoisia opettajia Te ylistätte, jotka imartelevat Teitä synneissänne ja huvittavat Teitä hyödyttömällä opilla, jota ette edes ymmärräkään. Mutta jos Jumala lähettää Teille palvelijoitaan s.o. uskollisia ja rehellisiä opettajia, jotka julistavat Teille totuuden ja Jumalan neuvot autuuteenne, niin Te kirootte ja ylenkatsotte heitä. Ja jos Jumala siunaa semmoisten opettajien saarnaa, niin että ihmiset heräävät synninunestaan huolehtimaan ikuisesta pelastuksestaan ja että nämä heränneet eivät enää voi jatkaa samaa kelvotonta elämää, jossa Te edelleen viihdytte, silloin Te sanotte: 'Niin, se on tuo saatanan pappi, joka viettelee kansaa. Se on hän, joka pirullisella opillaan rakentaa eripuraisuutta vanhempien ja lasten, miehen ja vaimon välille! Voi, rakkaat kuulijani, häntä, joka harrastaa Teidän ikuista onneanne, Te kirootte. Häntä, joka rukoilee edestänne, Te vihaatte. Ettekö ymmärrä, että Jumala osoittaa Teille suuren armon, kun hän lähettää Teille opettajia, jotka etsivät Teidän parastanne, mutta päinvastoin on se suuri vihan osoitus, kun hän lähettää paimenia, jotka etsivät' omaa parastaan." —

Kaksi päivää edellisen kirjeen jälkeen Alfred lähetti Gelalle pienen kirjelipun (18/6), jossa seuraavat sanat ilmeisesti viittaavat isän ja pojan väliseen riitaan: "Ei minulla nyt ole mitään kerrottavana täältä, paitsi että kaikki näyttää pimeältä. Saarnakaava ('predikoformulär') on minulle asianomaisesti annettu! – Ole rauhallinen, rakas ystävä; minun täytyy, joskin kirvelevin sydämin, noudattaa muiden tahtoa. Ehkä vastedes vielä valkenee. – Yksinäinen ystäväsi Alfred."

Näistä sanoista päättäen oli isä jollakin tavoin rajoittanut Alfredin saarnavapautta. Siitä oli poika alakuloinen, mutta kun hän puolitoista viikkoa myöhemmin (28/6) lähti Lapualle noutamaan pikku perhettään Kruununkylään, oli hän kai jo rohkaissut mielensä. Gelan rakkautta uhkuvista kirjeistä hän tiesi tämän jotakuinkin toipuneen ja lapsenkin hyvin menestyvän, joten kodin onni näytti turvatulta – kodin, joka nyt vihdoin, yksitoista kuukautta häitten jälkeen, oli heille valmis. Lapualla ei ollutkaan muuta tehtävänä kuin järjestää kaikki muuttoa varten. Malmberg oli jo matkustanut Peskaan, eikä Kihlman olisi saanut kiittää häntä suuresta vieraanvaraisuudesta, ellei hän (Malmberg) olisi heinäkuun 3 p. palannut kotia, arvatenkin juuri hyvästijättöä varten. Kolme päivää myöhemmin Kihlman lähti kiluineen kaluineen. Matkalla perhe poikkesi Ylihärmän Liinamaahan appivanhempien luokse, joten Kruununkylään tultiin 8 p: nä.

* * * * *

Tästä lähtien neljättä vuotta eteenpäin on verraten vähän tietoja Alfred Kihlmanin yksityisestä elämästä. Hän ei enää ollut kirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa, syystä että he asuivat samalla paikkakunnalla, ja hänen muille läheisille lähettämänsä kirjeet ovat teillä tuntemattomilla. Kuvaus tästä ajasta on sentähden entistä yleispiirteisempi.

Ensi kesänä ja seuraavinakin Kihlman varusteli asuntoaan ja talouslaitostaan ikäänkuin pitkääkin aikaa varten. Rakennus laudoitettiin ja luultavasti jo silloin maalattiinkin punaiseksi, jommoisena se vieläkin vaatimattomana, mutta siistinä, haapojen ja koivujen ynnä vihantien peltojen ympäröimänä seisoo paikallaan. Hevonen ostettiin ja pari lehmää, ja paitsi puutarhaa, josta ylempänä on puhuttu, oli Kihlmanilla pieni kuokkamaa saarella kapean joenhaaran toisella puolella vastapäätä kotia. Perunoita ja vähän muutakin viljaa saatiin siis ostamatta. Mitä ei kotona ollut, hankittiin Kokkolasta, johon ei ollut kahtakaan peninkulmaa, puhumatta naapuritaloista. Näin oli toimeentulo mukava, ja taloudenhoito tuotti nuorelle isäntäväelle enemmän hupia kuin rasitusta.

Aikaa ei puuttunut seurusteluun. Pappilaan oli vain noin kaksi kilometriä. Sinne kun käveltiin, kuljettiin joen vartta ylöspäin ensin valoisan, ristinmuotoon rakennetun kirkon ohitse, kunnes tultiin Isolle sillalle ("Storbron"), missä ranta-valtatie menee joen yli, ja siitä edelleen joen pohjoispuolta perille asti. Tämä kävelytie oli ja on tänä päivänäkin sangen miellyttävä, sillä molemmin puolin jokea, joka sekin pienine koskineen on näöltään vaihteleva, on nähtävänä pitäjän parhaimmin viljelty osa taloineen ja tasaisine viljavainioineen. Ymmärrettävää on, että vanhat ja nuoret Kihlmanit usein tapasivat toisensa. Sitä paitsi kävi nuorten luona tavan takaa heidän läheisiä ystäviään, Anttu Favorin, K. Nauklér, F. P. Kemell, Antero Ingman y.m. Kysyä saattaa, eikö rovasti Kihlmanin ja hänen rouvansa tutustuminen Alfredin ystäviin saanut heitä yleensä lähemmäksi heränneitä. Valitettavasti ei niin tapahtunut, ja lienee ainakin osaksi syy siihen ollut näissä nuorissa ystävissä. Heistä näet sanotaan, että he usein melkein loukkaavalla tavalla karttivat vanhojen seuraa. – Paitsi kaupunkeihin (ei ainoastaan Kokkola vaan myöskin Uusikaarlepyy ja Pietarsaari olivat aivan lähellä) ja naapuriseurakuntiin, ei Kihlman ensi aikoina tehnyt muuta kuin yhden pitemmän matkan, nimittäin Keuruulle Frans Bergrothin virkaanasettajaisiin (8/8 1847).