Читать книгу Vaiheita: Kokoelma kertomuksia - August Strindberg - Страница 7

"Mestari Paavalilla on puheenvuoro", sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja vaati hiljaisuutta. Mestari Paavali nousi. Hän loi tutkivan silmäyksen yli kokoontuneen ammattikunnan mestareineen ja kisälleineen ja alkoi puhua.

"Ammattivanhimmat, mestarit ja kisällit! Oikeuteni mukaisesti sekä kohtuudentunteeni johdattamana olen minä päättänyt tehdä esityksen, mikä tosin ei tänä vuonna saavuttane mitään kannatusta, ehkei ensi vuonnakaan, mutta juuri sentähden täytyy sen nyt päästä kuuluville, niin että se saa aikaa levätä, koska kaikkien suurien kysymyksien kohtalo on lepo. Tukholman kunnianarvoisalla kannunvalaja-ammattikunnalla on ollut hyödyllinen olemassa olonsa jo kahden vuosisadan aikana, ja sen säännöt sekä ammatti ovat näiden kahden vuosisadan aikana kestäneet ajan hyökkäykset ja pysyneet alkuperäisessä muodossaan. Mutta sitävastoin eivät ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt, ole voineet seistä ajan myrskyjä vastaan. Kun kuningas ja raati hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan, nousi Svean valtakunnan pääkaupungin porvarien väkiluku kahdeksaan sataan; nyt on tämä väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattikunnan säännöt määräsivät kaksisataa vuotta sitten, että mestarien luku olisi ainoastaan neljä; tämä määräys syntyi hyvin kunnioitettavassa tarkoituksessa suojella käsityöammattia hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Nyt on suojelus muuttuneiden olosuhteiden vaikutuksesta tullut sen vastakohdaksi, miksi se oli aijottu; se on muuttunut sorroksi."

Ammanin vanhin tarttui kelloon, ja tuvassa kuului kumea sohina.

"Minun vastustamaton ajatukseni on", jatkoi mestari Paavali, "että mestarien luku oikeutta myöten olisi oleva nelinkertainen, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on parisataa kisälliä, kaikki nuoria ja kykeneviä miehiä, joiden koko elämän ikänsä täytyy odottaa päästäksensä mestareiksi ja omille jaloilleen. Tässä saavat he riistää ja raastaa pienen pennin edestä, silläaikaa kuin vain neljä vie voiton. Minun ehdotukseni käy siihen, että ammattikunnan säännöt muutetaan tässä kohdassa niin, että tästä lähin mestarien luku määrätään kuudeksitoista. Minä olen puhunut."

Kisällit lausuivat meluten hyväksymisensä, ammatinvanhin vaatii hiljaisuutta.

"Pitäkää suunne kiinni, kisällit, teillä ei ole tässä joukossa puheenvaltaa!" huusi hän. "Hyvin kunnioitettava kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme ajassa, joka on täynnä levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Mikä on vuosisatain vanhaa ja taattua, sen kimppuun käyvät nyt kunnianpattoiset, jotka unohtavat ne hyvät työt, joita he ovat nauttineet esi-isiemme meille iloksi ja suojelukseksi perustamilta laitoksilta."

Tällä kohdalla ei puhujan sanoja voinut kuulla kummallisen räyskivän melun takia, joka kuulosti sellaiselta ääneltä, mikä syntyy laivojen hankautuessa puusiltaa vastaan. Tuvan pimeimmässä perukassa, minnekä talikynttilöiden himmeä valo vaivoin tunkeutui, istui taaimmaisella penkillä pieni eriskummallinen olento, joka säkenöivin silmin oli kuunnellut molempien puhujien esityksiä. Hänen iso päänsä lepäsi suorasti hänen olkapäillään niinkuin maalarin hierinkivi levyllä; ihan rintakehästä pisti esiin kaksi jalkaa niinkuin airopari, vatsan paikalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, minkä tuli olla sileän, oli kulmikas kuhmu. Kasvot näyttivät muuten ilkeiltä, mutta sillä hetkellä oli niissä viaton ja tarkkaavainen ilme. Poistaakseen viimeiset epäluulot osanotosta kummalliseen hälinään oli kyttyrämies asettanut kätensä ristiin rinnalle sekä vienyt epäluuloille enimmin alttiin kätensä korvalle ikäänkuin ei hän kylliksi olisi voinut nauttia ammatinvanhimman kalliista sanoista. Kun tämä taas alkoi puhua työnsi kyttyrämies vasemman koipensa niin kauvas, että hän saattoi saavuttaa huojuvan, edessään olevan penkin jalan sillä seurauksella, että se raskaine kisällipainoineen joutui keinuvaan liikkeeseen, mikä synnytti ilkeän ja pahasti häiritsevän äänen.

"Istu hiljaa siellä", sähisivät alttiiksi jätetyt kisällit ja kääntyivät päin kyttyrämiestä.

"Istunhan minä hiljaa?", sanoi tämä ja näytti viattomia käsiään.

"Kukas riiviö se sitten ei voi istua hiljaa?"

Vastausta ei kuulunut ja ammatinvanhin jatkoi: "Inhimillisessä luonnossa tarvitsee kaikki suojelusta. Kääreitten avulla suojellaan lasta tulemasta vääräksi, mies suojelee naista, soturi suojelee porvaria, ja kuningas suojelee soturia. Miksei siis kannunvalaja-ammattikuntaa suojeltaisi. Syömisen jälkeen on juominen kieltämättä tärkein toimi, mikä yllä pitää ihmisellistä elämää. Jo Aatami taisi juoda vettä. Nooakki otti askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki olemme me juoneet niin nuoret kuin vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon minä kysyä: kuinka me voisimme nauttia juomisen lahjasta, jollei meillä olisi, mistä juoda. Tosin me voisimme paneutua mahallemme niinkuin sieluttomat eläimet. (Tämä on tärkein eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä). Ne taasen, jotka valmistavat juoma-astioita, erityisesti tässä tapauksessa kannuja, mitkä ovat mallikelpoisimpia kaikista juoma-astioista, ne ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä korottaessaan ihmisen eläimen yli. Kannunvalaja-ammattikunta on suuri, ehkä suurin kaikista ammattikunnista ja nyt tahdotaan sitä lokaan vetää; tahdotaan alasrepiä, mitä esi-isät ovat rakentaneet; tahdotaan yhdellä kynän vedolla poispyyhkiä, mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä vastataan sellaiseen hävyttömään hyökkäykseen?"

Huojuvalta penkiltä tuli vastaukseksi rauskiva ja riuskiva ääni ikäänkuin kuivia halkoja olisi poikki taiteltu ja koko kisällirivi keikkui ja nyökytti päillänsä niinkuin varikset laholla aidalla.

"Mikä helvetin melu siellä on?", huusi ammatin vanhin. "Ajakaa ulos kisällit lähinnä viimeiseltä penkiltä!"

"Emmehän me mitään, emmehän me mitään", huusivat kisällit, "penkissä syy on!"

Kyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset otsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.

Mestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas puheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli tyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin vanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte kehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi kourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt ja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven. Kaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka koitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä suojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin tehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja pyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.

Ammattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä tapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän vannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien puheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin koskea esi-isien luomiin töihin.

Rauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui, romahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui ja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan. Koko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi mestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan kokous oli loppunut.

Penkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi kolpakoista ja kannuista.

"Noo rakas veli Paavali", sanoi ammatinvanhin ja syleili vastustajaansa, "ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken mukiloin?" "Kukapas sitä väittää", sanoi mestari Paavali. "Hävytönhän sitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun mielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi."

"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät muuten ei saa arvoa?"

"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei valehtele", sanoi mestari Paavali.

"Älä ole niin kiivas", sanoi ammatinvanhin; "katsos, kun sitä noin yht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi, kun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin helppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja kun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen, täytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei käy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat päästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me mukiinnumme."

"Veliseni, meidän kesken puhuen", vastasi mestari Paavali, "olemme kaikki olleet kisällejä, ja siksi täytyy meidän nyt myöskin ymmärtää, mitä kisällit tahtovat."

"Hyvin kauniisti sanottu…"

"No, sanokaamme kauniitkin asiat ääneen, älkäämme sanoko vain rumia asioita."

"Sinä olet kunnon mies, mestari", sanoi ammatinvanhin ja pyysi vastustajansa juomaan kanssaan kannun olutta.

Juomista jatkettiin innolla, keskustelu kävi vilkkaammaksi, valot himmenivät ja ilma pilaantui. Sen jälkeen tuotiin ruokaa. Mestarit tarjosivat. Kinkut ja suolakalat katosivat lautasilta niinpian kuin ne niille olivat ilmestyneetkin. Sen jälkeen juotiin neitsyt Maarian, suojeluspyhimysten, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien maljat. Vanhat menivät kotiin, mutta kisällit saivat jäädä huonetta siivoomaan sekä pesemään likaisia astioita.

Nyt kuului riemun kiljahdus, ja kaikki juoman jätteet koottiin isoon maljaan, joka asetettiin keskelle pöytää.

"Bossen pitää puhua, Bossen pitää puhua!" huudettiin, niin että tupa vapisi.

Bosse tai Boo — kyttyrämies — nousi ja istautui ammatinvanhimman tuolille, johon hänen päänsä vaipui käsinojan tasalle. Hän oli hyvästi humalassa, kasvot loistivat leveästi hymyillen, hikiset hiussuortuvat riippuivat tahraisina otsalla; isot, valkoiset hampaat loistivat, ja pienet silmät tirrittivät ilkeästi.

"Hiljaa, kisällipojat", alkoi hän ja naputti kainalosauvallaan maljaan, sen jälkeen hän samalla varakädellään haali itselleen isoimman kannun, minkä näki.

"Kaikista inhimillisistä tarpeista lähinnä yhtä tarvetta, minkä nimeä minä en näin hienossa seurassa uskalla mainita, epäilemättä puheiden pitäminen totisimmin ja paraiten antaa lennon rinnassamme asuvalle tunteelle. Kaikki olemme me joskus puhuneet elämässämme. Eeva piti puheita ennenkuin vietteli omenan Aatamilta, Saara puhui kauvan ennenkuin hän synnytti Abrahamille lapsen eikä pyhä Hieronymus olisi lopettanut puhettansa, jolleivat jalopeurat olisi häntä syöneet. Niin on järjestetty ja niin on suunniteltu! Kaikki olemme me puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat…"

"Sekä kuurot ja tyhmät…" keskeytti veli Nigels, joka Bossen kanssa kilpaili kunniasta olla sukkelasuisin.

Bosse irvisti ilkeästi ja sekotti maljaa kainalosauvallaan. Sitten sanoi hän:

"Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja tyhmät puhuvat, niin seisoo sanassa, ja jollei se ole totta, niin saan minä siitä vastata!"

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi: "En tiedä mitään sen suloisempaa kuin kuulla omaa ääntäni, en ole tullut selvää ottaneeksi, josko muut ovat samaa mieltä. Eli mitä sinä, Lyhyläntä meinaat?"

Bosse pisti samassa kainalosauvansa, mikä näkyi olevan raajarikon tarkotuksenmukaisin jäsen, haukottelevan Lyhylännän suuhun; tämä hassunkurinen päähänpisto sai osakseen koko kisällikunnan vilkkaimman tunnustuksen.

"Kuulkaapas nyt, lurjukset, mitä minä teille sanon! Tiedättehän, etteivät pormestari eivätkä korkeat herrat salli kisällien kokoontua puhumaan omista asioistaan, mutta jos kisällit kokoontuvat juopottelemaan ja mässäilemään, niin saavat he sen tehdä.

"Kämmenet pöydälle, ja tarttukaa likaisin käsin näihin kortteihin ja antakaa niiden tanssia, silläaikaa kun minä sanon teille maltillisen sanan. Minä haistan nimittäin erään mestarin aavistamattoman tulon, sillä he uskovat meitä vain puoliksi. Pelatkaa te nyt, minä puhun."

Korttilehdet läiskähtivät pöytään, ja Bosse puhui: "Vanhan testamentin ukoilla oli kaunis tapa heittää mies mereen, kun myrsky nousi. Minä en suosita tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. — Meidän kisällijaalamme on merihädässä, ja yhden täytyy tulla meren uhriksi. Arpa on langennut minun osakseni. Vaali on hyvä. Minulla ei ole isää, joka itkeä tillittäisi, minulla ei ole mitään menetettävää arvoa, siliä minä olen jo kaksi kertaa istunut tyrmässä juopumuksesta. Minulla ei ole tyttöhempuja, jotka juoksentelisivat kintereilläni, eikä minulla myöskään ole tenavia, sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien sikiytyä, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten hakattaisiin metsät maahan, joista tehtäisiin keppejä ja puujalkoja suloisille sikiöille; muuten saan minä teille sanoa, ettei se, jolla keuhkot ovat selässä ja sydän suolissa, saata elää ylettömän kauan. Ei miehestä siis ole mitään väliä. Bosse hyppää mereen! Mutta yhtä hän teiltä pyytää. Teidän pitää kannattaa häntä. Näyttäkää, että te uskotte hänen tekevän oikein, ettei hän tee sitä vain oman itsensä tähden, sillä eihän hänellä ole paljon menetettävää! — Huomena alkaa hän mestarikokeensa, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sen saatte sitte nähdä, sitä hän ei itsekään tiedä, se riippuu onnesta. — Ja vannokaa nyt kädet kainaloisella käsivarrellani, ettette minua petä, ettekä livistä, kun nurkissa paukkuu, vannokaa se!" "Kaikkien pyhien ja pirujen nimessä", mutisivat kisällit ja asettivat sormensa kainalosauvalle. "Aamen!" sanoi Boo. "Läiskyttäkää nyt korttipahasianne, sillä minä kuulen mestarin hoipertelevan ylös rappusia, ja näyttäkäämme hänelle, että me harjotamme vain luvallista ja kunnioitettavaa elinkeinoa."

Heti sen jälkeen astui mestari huoneeseen askelilla, joiden piti olla hiipiviä, mutta jotka runsaan oluen juonnin tähden muistuttivat enemmän pilttuussaan tanssivan, korskan hevosen kavion töminätä. Kisällit tervehtivät häntä riemuhuudolla ja Boo tervehti häntä puheella, minkä lopussa hän kutsui mestarin ottamaan osaa viattomaan maanihtipeliin sillä seurauksella, että mestari pian istui pöydän päässä koura täynnä korttilehtisiä. Mutta kun pelaamisen vuoro tuli Boolle, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi, mistä arvosta huomispäivä oli hänelle.

* * * * *

Ammatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin suljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli mestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta se ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa kannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei saanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut vaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena oli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen tekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Takassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi sulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän kietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja tinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja muodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja muutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän pois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi. Kannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.

Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja hänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja tarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa elinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita ja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin pyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa kannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan olleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli ryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen kiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut tulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat olleet sen puhtaampia.

Nyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää kätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta työtapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui siten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja siten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.

Boolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat hyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään ja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien seuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä tarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin näkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö peitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin, sitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien kainalosauvoillaan kuin harakka.

Katupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse roiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta, jolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.

Tultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan mestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven kautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari alkoi:

"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään sulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä annamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä sopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin että sen saakeli ottaa! Pois riepu!"

Vanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö pöydällä.

"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?", huudahti pormestari ja nauroi pilkallisesti.

"Minusta tuntuu", sanoi ammatinvanhin "ikäänkuin tämä astia olisi aiottu vallan muuta kuin juomista varten; siihenhän voi pistää koko päänsä."

"Minä pienenläntä mies", sanoi pormestari, "voisin varmaankin istuallani kylpeä tuossa ruukussa."

Kaikki nauroivat paitsi mestari Paavali.

"Kutsukaa lurjus sisään!"

Bosse astui saliin.

"Kuuleppas, poikani", sanoi pormestari, "aijotko sinä ruveta parturiksi?"

"Miksenpäs", vastasi Bosse, "on sitä nähty tinanvalajia, joista on tullut raatimiehiä."

"Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, niin sinustakin voisi tulla tinanvalaja. — Miksi sinä tätä astiata sanot?"

"Ei nimi haittaa, mutta kyllä minä yöllä join niin vähän olutta huomatakseni, että se on kannu", vastasi Bosse.

"Kyllähän sinulla leveä suu on, mutta en minä sentään olisi luullut sinun tarvitsevan istuinmaljaa saadaksesi jumalanviljan suuhusi."

Mestari Paavali, joka siihen saakka oli valjennut, alkoi nyt puhua:

"Kyllä pojalla on ollut joku tarkoitus tehdessään kannun niin leveäksi suun kohdalta", sanoi hän.

"Mikä tarkotus siinä olisi. Antaa kuulua", sanoi pormestari ja asetti nyrkkinsä korvalle.

"Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun", vastasi Bosse.

"Kuules vaan! Hän juo käsillään."

"Hän tarkoittaa, että siten voidaan käsin päästä kannun pohjaan sitä puhdistettaessa", sanoi mestari Paavali apuun rientäen.

"Mitä loruja?", keskeytti pormestari, "tästä lähin voi huuhtoa kannuja kuten ennenkin."

"Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinaan, koska se on niin kova ja kiiltävä."

"Ei ole pannut hopeata, hän on pannut siihen lyijyä", sanoi Bosse.

"Lyijyäkö? Sen varsin valehtelet", yhtyi ammatinvanhin puhumaan:

"Lyijystä käy tina harmaaksi ja pehmeäksi kuin vaha."

"Kyllä niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmiltään valettaessa", sanoi mestari Paavali.

"Kylmiltä valettaessa? Kylmiltä! — Asettakaa kätenne otsalleni", huusi ammatin vanhin, "kaatakaa sangollinen vettä pääni yli, lyökää lunta korvani taustaan; olenko järkeni menettänyt, vai onko mestari Paavali tullut hulluksi? Voiko enään nykyaikana valaa kylmää tinaa? Sitäkö hän siellä Saksassa viime kesänä oppikin."

"Ei kylmää tinaa valeta", vastasi mestari Paavali, "mutta tinaa valetaan kylmiin vormuihin."

"Hiisi vieköön teidän vormunne ja uutuutenne! Ja minua ihmetyttää, että sinä Paavali vanhana ymmärtäväisenä miehenä saat tuollaisia päähänpistoja. Vie sinä Bossesi ruukkuineen kotiisi ja opeta häntä tekemään kunnollista työtä ja tule sitte takaisin, kun hänestä miehen olet tehnyt, mutta älä toista kertaa päästä tänne keltanokkia", puhui ammatinvanhin lopettaen kokouksen.

Mestari Paavali koetti vielä kerran tehdä vastaväitteitä mutta ilman menestystä. Uusi tekele hylättiin uutena ja tarpeettomana. Koska mestarityöltä ei voitu kieltää muutamia etuja, selitti vaiti ollut mestari kalun kelvottomaksi, koska se lyijyllä sekotettuna oli väärennetty, ja sillä oli asia ratkaistu.

Mestari Paavali, joka piti Bossea palveluksessaan ja joka tarpeettomasti oli vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaiset raatihuoneen kellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan mutta hänellä ei ollut sellainen luonto, ja hän oli niin monta vuotta taistellut tyhmyyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta mennessään tulikoetukseensa.

Tultuaan raastuvan portille näki hän ison kansanjoukon, joka huhun viettelemänä oli odottanut tervehtiäkseen uutta mestaria. Kun joukko näki kisällin tulevan yksin kannuineen ilman mitään uuden arvon merkkiä, raivostui se sentähden, että se niin kauan oli turhaan saanut seistä ja odotella. Toiset vihelsivät, toiset hyssyttivät, mutta suosionosotuksiin tottumaton Boo ei ollut millänsäkään, hän asetti kannun päänsä päälle, ojensi kielen suustaan, muljotteli silmillään ja huippi kansanjoukon sekaan, ja kansa piti tapausta hullunkurisena ja alkoi nauraa. Meluavan joukon seuraamana pakeni Boo olutkapakkaan. Tupaan tultuaan asetti hän kannun pöydälle ja istuutui sen viereiselle penkille.

"Olutta tänne!" huusi hän piialle.

"Katsos vaan sellaista somaa kannua", sanoi Metta.

"Tuon ainakin voi yhdessä ryöppäyksessä puhtaaksi pestä!"

"Aivan kuten sanoin."

"Taitaa olla tavattoman kallis?"

"Se on kolmatta osaa halvempi kuin muut."

"Herra isä ja pyhä Nikolaus, tehkää kaikin mokomin tuollaisia!"

"Katsos niinhän minä juuri tahtoisinkin, mutta ei kaikkia saa tehdä, mitä tahtoo, eivätkä meidän korkeat suojelijamme salli elinkeinon mennä alaspäin, mikä on samaa, kuin että kannut menevät ylöspäin."

Jyväsäkin kantaja astui tupaan ja asettui istumaan Boon viereen.

"Siinäpäs on korea kannu, mistä sellaisen saa ostaa?", kysyi hän.

"Helvetistä sinä sellaisia saat ostaa", sanoi Boo suutuksissaan.

"Jollei sinne olisi niin pitkä matka kävellä, niin olisin minä pian tuollaisen omistaja, jollei se vain ole liian kallis."

"Se on vallan käsittämätöntä, että kuta oppineemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi hän myös tulee. Luuletteko muun kuin yhden ainoan mestarin käsittäneen, kuinka mainio tämä kannu on", sähisi Boo.

"Kyllä he sen käsittävät", arveli jyvienkantaja, "siksipä eivät sitä tahtoneet tunnustaa. Mutta sen minä totta tosiaan sanon, että tällaisten kannujen kauppias olisi tuossa tuokiossa rikas mies."

Boo istui kapakassa iltaan saakka ja salli kannuansa ihailtavan. Kun kapakka sulettiin kello yhdeksän aikaan, kulki hän puolihumaltuneena kotiin ja pani tyytyväisenä maata päänalaisella rakas kannunsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä keskusteli Boo pitemmän aikaa mestari Paavalin kanssa sillä seurauksella, että Boo, joka säännöllisellä elämällä ja säästäväisyydellä oli itselleen koonnut muutaman leiviskän tinaa, sai luvan omiksi tarpeikseen työskennellä vanhassa kyökissä, sillä mestari Paavali oli niitä harvoja miehiä, joka salli muidenkin elää, koska kohtalo hänelle itselleen oli suonut niin hyvät elinpäivät.

Boota ei näkynyt ulkosalla kaupungissa neljääntoista päivään ja hänen kannuansa koskeva juttu oli unhotettu, sillä oli niin paljon muuta puheenaihetta.

Mutta eräänä aamuna anivarhain saivat kaupungin palvelustytöt jotain ihmeeksensä nähdä. Keskellä Isoatoria, vastapäätä raastupaa, seisoi Bosse pystyttäen pöytää muutamista laareille asetetuista laudoista. Saatuaan pöydän kuntoon, latoi hän laudoille toisen kannun toisensa jälkeen ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia kuin raastuvassa näyttämänsä kannu, minkä korkea ammattikunta oli hyljännyt.

Kello yhdeksän oli Boo myynyt puolet tavaroistaan. Iloisena ja tyytyväisenä istui hän pöydällä jalat ristissä allaan huutaen: "kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja?" Kun hän oli toistanut monta sataa kertaa, alkoi hän sovittaa sanat omallekeksimällensä laulunuotille.

Kello yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaalla ja kaikilla kisälleillä oli vapaatuntinsa, kokoontuivat kannunvalajakisällit ryhmittäin Bossen pöydän ympärille. Muutamat varovaisemmat lausuivat huolestuttavia muistutuksia vaarasta rikkoa ammattijärjestystä ja etuoikeuksia vastaan; toiset nyökyttivät päätään hyväksyvästi ja sanoivat puoliääneen: Bosse, pidä puoliasi.

Sillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa päättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä astellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki hitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään hikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien kansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta herättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa kuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.

"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin ammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka. Kannuja, kannuja, hoi!"

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi Bossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä sitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin oli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen kuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla muunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!

Ammatinvanhin alkoi huutaa:

"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia."

"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia", sanoi Bosse.

"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!"

"Ei tämä mikään puoti ole", vastasi Bosse.

"Mutta onhan tässä pöytä."

"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään ammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta. Ei tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan akkunaa — tuolla ylhäällä!"

"Sinä myyt kannuja, sinä senkin…"

"Kansa ostaa, ammatinvanhin!"

"Ja sinä laulat pilkkalauluja, senkin rakkari!"

"Minä laulan ammatinvanhimman sukasta!"

"Eipäs, sinä lauloit jotakin rumaa, senkin linnunpelätti! Tännepäin pormestari ja aseenkantajat! Tännepäin!"

Pormestari ilmestyi nyt akkunaan ja hänelle selvisi silmänräpäyksessä ystävänsä tukala tila. Hän viittasi kädellään sisähuoneeseen ja pian ilmestyi kaupungin rumpali toiseen akkunaan. Rumpu kutsui aseenkantajia kokoon.

"Pitäkää nyt puolianne", sanoi Bosse kisälleille. Mutta rumpu pärisi, ja kauhu valtasi joukon. He mykistyivät ja hajaantuivat kuin pilvi tuuleen.

"Pitäkää puolianne", kirkui Bosse, "nyt on aika!" Mutta he eivät pitäneet puoliaan. He väistyivät, väistyivät niin häpeällisesti. Mutta silloin suuttui Bosse. Hän syöksyi paikaltaan, nousi pöydälle ja kirkui:

"Valapatot, kyssäselät, juoksetteko te vasikan nahan tähden? Muistatteko, kuinka te vannoitte kautta pyhien ja kautta helvetin pitävänne puolianne, silloin yöllä, kun olitte pelaavinanne korttia. Antakaa minun katsoa teitä kasvoihin, senkin sekulit, eikä selkäänne, sillä silloin minun keppini joutuu synnin viettelykseen!"

Mutta he juoksivat kaikki nähdessään pormestarin ja kaupungin asemiehien juoksevan torille ja piirittävän Boon sekä hänen kauppatavaransa.

Silloin sammui Bossen ääni, vastustelematta antautui hän vangittavaksi ja kaupungin vankilaan vietäväksi, sen jälkeen otettiin hänen jälellä olevat tavaransa takavarikkoon. Kun häntä kuletettiin portista, kääntyi hän hyvillä mielin ja sanoi ammatin vanhimmalle:

"Minä toivon, että kannunvalaja-ammattikunta, joka tietenkin suojelee ammattia, suojelee myös sen harjottajia. Sentähden tahdon minä sivumennen mainita, että minä mieluummin makaan naudankarvoilla kuin muurikivillä, että minä mieluummin syön tuoretta lihaa kuin homehtunutta leipää, lasi hyvää olutta on aina ollut heikkouteni ja minä toivon, että minun korkeat suojelijani muistavat minua lämmityksellä ja huoneen siivoamisella."

Ja hän mennä huippi vankilaan täynnä rohkeutta mutta hyvin vähillä toiveilla.

* * * * *

Kuusi päivää istui Boo vankilassa. Kukaan ei saanut käydä hänen luonansa vankilassa, mutta oven kautta sai hänen kanssansa keskustella. Nämä keskustelut suututtivat häntä enemmän kuin pakkanen ja kosteus. Hän sai kuunnella hyviä jälkineuvoja, selityksiä, varotuksia, kehotuksia alistumaan:

"Mitäs se auttaa? — Miksi turhaan vaivaat päätäsi? — Mitä hyötyä sinulla siitä on? — Onko se oikein?"

Mutta pahimmalta tuntui, kun äiti tuli Länsivuorilta, missä hänellä oli lehmä ja mökki. Muija oli vanha ja raihnainen sekä kuuro ja oli vain epäselvästi käsittänyt syyn pojan vangitsemiseen. Ei hänkään päässyt vankikoppiin vaan sai keskustella oven takaa, mikä mitä kauneimmalla tavalla sekotti toriseikkailun.

"Onneton poika, mitä sinä olet tehnyt?", huusi eukko oven takaa.

"Olen tehnyt kannuja, puhuvat loruja."

"Oletko sinä saanut toruja? Sen minä kyllä uskon. Mutta minä kysyn, mitä sinä olet tehnyt?"

"Kannun!" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut puhkaista paksun oven.

"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan minä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin ovat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!"

Nyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.

"Vai on hänen nimensä Annu", jatkoi muija umpimähkään. "Annu oli senkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa."

"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?"

"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä ollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!"

Bossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.

Päästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan kuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan ja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut; olivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä. Hän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa osannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen rattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän olisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei olisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi mutta toisella tavalla.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta tietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli kauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun varrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen valmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.

"No, Jossef, katso sine teme kannu!"

Joosef katseli kannua tuntijan silmillä:

"No, Algut, mite sine?"

"Mite sine anta minul teste kannust?"

Joosef kirjoitti jotain paperille ja vastasi:

"Mine anda kaks eyri."

"Andako sine kaks eyri? No!"

"Ah sine! Mine anda sinull vaan pool'toist eyri?"

"No, andaks sine minull pool'toist eyri?"

Joosef kirjotti hiukan paperille ja vastasi sitten:

"Onko teme prifatgeschäft vai kumpanjongeschäft?"

"Prifat se olla."

"No, mine anda pool'toist!"

Kun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä istui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin lähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi Lyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä lähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi, että valuri panisi hiukan enemmän "plijiä" tinaan. Laiva lähti ja viipyi matkalla kuukauden.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden tähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu syntyperäinen ruotsalainen — ihan niinkuin tapahtui sammakoille, jotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti ei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä kuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina ja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa, etupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti loukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä etuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten käsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla; kuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa, he kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä eivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät lopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan hyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta "hyvistä töistä", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he äänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.

Niinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten tavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan saksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää, rautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän melun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja hänen korvansa kävivät herkiksi.

"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?"

Bosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi kansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille päästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla riippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua. Hän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan ääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli tarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka koko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille kiville.

"Mite sine katto?", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat vaivata.

"Sinua tietysti", vastasi Bosse.

"Taktoko sine sitte osta yks kannu?"

"Mine ei takto osta mite", vastasi Bosse.

"Mene sine matkas sitte!"

Bosse katseli saksalaista koko aamupäivän.

"Mitäsinä odotat?", kysyi muuan raudankantaja Bosselta.

"Rumpalia", vastasi hän.

Mitään rumpalia ei tullut, mutta raastuvassa oli ollut hyvin vilkas elämä. Kannunvalajien vanhin oli vihasta kuohuen tullut pormestarin luo ja oli vaatinut, että rumpali lähetettäisiin estämään luvatonta ammattikunnan etuoikeuksia loukkaavaa vääryyttä. Pormestari riehui myöskin, mutta selitti, ettei hän voinut asialle mitään, koska saksalaisilla oli kuninkaan vahvistamat kauppa-etuoikeutensa; hän neuvoi vaitiolemaan sekä varotti osottamasta mitään tyytymättömyyttä, sillä se lisäisi vaan saksalaisten iloa.

Kun puoti suljettiin, meni Bosse kotiin äitinsä luokse Länsivuorille ja mietti, mitä oli nähnyt ja kuullut; nukahtaessaan yöllä ajatteli hän itseksensä: "Hiisi vieköön, miten ne kannut olivat minun kannuni näköisiä!"

Bosse oli saanut toimekseen yösijasta ja ruokapalasesta paimentaa muorin lehmää, sillä aikaa kuin muori pesi vaatteita järven rannalla. Helpottaakseen paimentamista oli Bosse keksinyt keinon, hän sitoi elukan nuoran kiven ympärille; mutta kun tämä soti vasten muorin perusajatuksia ja kaikkea järjellistä karjanhoitoa, koska ei eläin siten voinut valita laihoilta vuorilaitumilta paraimpia paloja, täytyi Bossen pian loikkia pitkin mäennyppylöitä, ja se tuntui hänestä hyvin rasittavalta. Mutta nyt tänä aamuna oli kaunis syksyaamu, elukka oli syönyt itsensä kylläiseksi ja paneutui sammalille märehtimään, mitä se kiireessä oli niellyt. Bosse käytti tätä iloista tilaisuutta hyväksensä, laskeutui pitkällensä ja antautui ajatuksien valtaan. Hän ajatteli ensin, mitenkä onnellinen kyttyräselkäisen elämä tässä matoisessa maailmassa olisi, jos lehmät voisivat syödä maaten; voisivathan ne ryömiä aina sen mukaan, kuin olivat maasta korsia kiskoneet, sittepähän ei niiden tarvitsisi nousta eikä kulkea jönkytellä riippuvin kauloin; eikä hän saattanut käsittää, miten nämä elukat laitumella ollessaan saattoivat sietää, että veri aina oli heidän päässään; hyvin mielellään olisi hän tehnyt parannuksia näiden elukoiden elintavoissa. Sitte ihmetteli hän, miksi Jumala salli saksalaisten myydä tinakannuja, koska hän, kyttyräselkäinen, ei sitä saanut tehdä. Sitte kurkisti hän yli Saltsjön, Laivasillan ja monien laivojen, joiden mastoissa liehui saksalaisia ja lyypekkiläisiä lippuja ja hän kysyi itseltänsä, että eiköhän saksan mies varastanut hänen kannunsa kuosia. Tähän kysymykseen vastasi hän ehdottomasti myöntäen. Mutta hänen tuskansa kärsityn vääryyden johdosta lieventyi melkoisesti ajatellessaan sitä vahinkoa, mikä oli kohdannut hyvinkunnioitettavaa kannunvalaja-ammattikuntaa.

Hän kietoi narun oikean kätensä ympärille ja nojautui mukavasti kiveä vastaan. Lehmä pureskeli ruohoja yksitoikkoisesti, kivi sattui olemaan sammalkasvista pehmeä, ja Bosse oli väsynyt eilispäiväisestä kauppakojun luona seisoskelemisesta niin, että hän vaipui suloiseen uneen.

Ja hän näki niin kaunista unta lehmästä, joka makasi sänkyyn peitettynä, puna-apiloita oli lakanalla ja sitäpaitsi joi lehmä reiniläistä viiniä tinakannusta, joka sisälsi kaksikymmentäviisi prosenttia lyijyä, ja sitte hiipi siihen käärme, ryömi jo päänalaiseen, mutta kun Bosse oli siihen tarttumaisillaan, kiemuroi se hänen sormiensa läpi ja sukelsi lyypekkiläiseen lippuun sekä katosi sille tielle, ja samassa kuului ikäänkuin rakennuksen neljännestä kerroksesta olisi kaadettu kokonaisen pesutiinun sisällys, jota seurasi kamala kirvellys selässä, niin että Bosse heräsi.

"Missä on lehmä?", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.

"Tuossa se on", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.

"Missä se on?", sähisi vanhus.

Nyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli vain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja jaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.

"Onko se siellä?", kuiskasi muori.

"Siellä se on", vastasi Bosse harmissaan.

"Noo?"

"Minä luulen, ettei se elä! — Näyttää siltä kuin se olisi halennut!"

Länsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän kuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua elukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi hän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä keuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru oli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita. Toisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen surulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä hän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli loppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla katsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös. Mies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen parta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:

"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki meki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke kevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme olla teiti eiti, jaksa hyvin!"

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja alkoi kuunnella.

"Kattokas: Minu nimi olla kauppamees Algut ja mine kauppa kannuj, jotka mine tila Lyybekist!"

"Vai niin, sieltäkös te ne saittekin?", keskeytti Bosse.

"Ja, ja! Mine osta ne sielt'! Mut ne tulle minull lika kallis! Sanoka nyt, mist hinnast' te teke kannu?"

"Kuulkaas nyt, kuka on sanonut, että minä lainkaan teen kannuja?", sanoi Bosse.

"Sen olen minä sanonut", keskeytti nyt äiti syvällä huokauksella, mikä näkyi tulevan äsken kuolleen lehmän jyrkältä haudalta. "No, kattokas vaan! Mite mees takto henen kannustans?"

"Puoli eyri", vastasi Bosse.

"Ach, Herr mein Gott, sill mine saa kannu Lyybekist."

"Sen hinnan alle ei sitä voi tehdä", sanoi Bosse päättävästi.

"Sit tevtty pane enempi pliji tina seka!"

"Kuulkaappas nyt, kauppias", sanoi Bosse, "näettekö tuota äkkijyrkännettä?"

"Mine neke, no!"

"Meidän lehmämme syöksyi sinne! Sinne on matkaa vain viisi syltä!

Luuletteko, ettei härkäkin voi sinne pudota."

"Bosse, Bosse", keskeytti äiti, "ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!"

"Sitä minä juuri teenkin! Minä tahdon, että muorilla on kunniallinen poika vaikka muuten raukka onkin!"

"Kunniallinen! Hm! Jos tulet rikkaaksi on sinulla varaa olla kunniallinen!"

"Se on ruma ajatus!"

"Yhtä rumaa on isolta mieheltä syytää kaikki työt äitinsä niskoille."

"Kuulkaas, kauppias", sanoi Bosse. "Te saatte myydä ulkomaalaisia kannuja, sen saatte tehdä, mutta te ette saa valmistaa yhtäkään kannua tässä maassa!"

"No, nin; mine ei meina teke mite kannu, ja jos mine sellasi anda teke, niin ei ne tulla roottalaisi!"

"Kuulkaas sitä matoa! Hän teettää minulle ulkomaalaisia kannuja Ruotsista. Mutta sanokaapas minulla yksi asia, miksi käännytte juuri minun puoleeni?"

"No, nin, miksi? Mine tykkä test kisellist!"

"Mutta minulla ei ole työpajaa enkä sellaista saa pitää."

"No, ei mine myös, mut minull' olla yks oiken hyve ysteve, hen takto laina meill hoone kaupungiss."

"Minä nukun sen asian päälle", sanoi Bosse. "No, teke nin! Mine vartto hent hoomena. Kauppamees Algut ja Jossef lehell laivasilta. Kysyke kauppamees Algut pere; ei Jossef pere, hyvest!"

Keskustelu oli loppunut mutta Bossen rauhallinen olo Länsivuorilla oli myöskin loppunut. Sillä nyt ahdisti häntä muori vedoten hänen sydämeensä ja kunniaansa. Mutta kun hän puhui kunniasta, pääsi Bosse voiton puolelle, sillä hän taisteli juuri säilyttääksensä kunniansa. Mutta eukko väitti, että kunnia oli vain rikkaita varten, köyhien täytyi täyttää ensimäinen velvollisuutensa, niiden täytyi elää. Ken tulee rikkaaksi, se saa kunniaa, sitä kunnioitetaan.

Lopulta kävi niin, että Bosse lönkytti Algutin ja Joosefin luokse vieläpä hyvissä ajoin. Takatietä kuletettiin häntä konttoorista vara-aittaan ja sieltä yhä kauvemmaksi erääseen kellariin, missä hän näki täydellisen tinavalimotyöpajan sekä kisällin, joka oli oleva hänelle apuna työssä.

Täällä alkoi Bosse työnsä ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja niinkuin niitä nimiteltiin ja ne menivät mainiosti kaupaksi.

Klaus-nimisen kisällin ulkomuoto oli enemmän puoleensa vetävä kuin luottamusta herättävä. Hän oli hyvin oppivainen ja koetti päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, hän otti selvän kaikista pikkuseikoistakin ja kyseli samaa seikkaa monet kerrat.

Eräänä päivänä oli Klaus kateissa. Kauppias Algut ei voinut sanoa, missä hän oleskeli eikä hän sitä tietänytkään. Samaan aikaan rikkoontui hiukan Algut ja Joosef liikkeen omistajien välinen suhde. Joosef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, koska ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut antaa kannusta enempää kuin äyrin. Algut piti puoliaan ja vaati puoltatoista. Silloin sanoi Joosef itsensä irti kaupasta sekä selitti, ettei hän tarvinnut Algutin kannuja.

Kuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut kauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan päivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän, sittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä yleisölle kannuja puolestatoista äyristä.

"Ach, sine sliipattu, senkin", vastasi Algut. "Tess' mine neke

Klaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?"

"Mine ole", sanoi Joosef.

Bosse kulki taas työttömänä.

Sillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan kannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu myyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille; kisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja kaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.

Ammatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne kirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan tuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat niin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain: tehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi menemään.

Siitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen vanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan seuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he kunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän esi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen kaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?

Olivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun joku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn nimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).

Asema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat rähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin hyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni ja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.

Vihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen ja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä oli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi uutta kannua "lyypekkiläistä" mallia ja koko akkunalaudalle oli pinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten lyypekkiläisiä puhtaasta tinasta "kannuja yhdestä ja neljännesosaa äyristä kappale!"

Nyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari Paavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä kannuja.

Mitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen aikaansai nyt kaikkivaltias kateus.

Ensi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin asiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä huolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.

"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että vuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen ja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään uhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa luopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei hän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta heitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän luottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen siitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut tunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa sen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon. Hän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että tulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä kuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että 'vanha on vanhinta'."

Mestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan erinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä ammatinvanhin äsken oli pitänyt.

Hän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi nähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua, oli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä, joilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli yrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet mätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita, jotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä, jos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden? Ei suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen oli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin mentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen omantunnon vaatimattomuuden riepuihin — olkoonpa niin, tämä tehtiin häpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa lausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan vaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.

Ammatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä isänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti oman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että tukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin lyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!

Ammatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut suustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: "Ah!"

Mestari Niegels haukoitti halveksivasti: "mitä Bossesta!" Ja kisällit tirskuivat: "Meidän Bosse." Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi ja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos ammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain oppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat suojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla olisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen olevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse saada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa muidenkin elää.

Ja siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli maksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon pöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike hajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli Klaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei "uuden keksintönsä" ja panetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä kustannuksella rikastunut.