Читать книгу Vaiheita: Kokoelma kertomuksia - August Strindberg - Страница 8

Sisällysluettelo

Josti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki kevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja, metsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo paahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella selkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta lentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea petäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla niemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä äiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia toinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä jäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä valveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan olivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.

Isä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat pellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli, se nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in yhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä rauhoittaa.

"Aatteles", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään pohti syitä ja seikkoja, "aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä lahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti tuntee se hänen hajusta!"

"Taitaapa niin olla", sanoi Josti, "mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole niin tarkka!"

"Ei sitä niin varmaan tiedä!"

"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!"

"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua vahvemman!"

"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se meidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi itselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se makaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille leipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska."

"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi taloa ja maata?"

"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi, ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen ollessaan pahalla päällä."

Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian toinen koira säesti.

"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.

"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean puhutellessa herroja." — Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.

Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori, kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.

"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.

"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"

"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"

"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en siellä viitsi käydä!"

"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen laamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet minun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa itse, jos sinulla on kieli suussasi!"

"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia", sanoi Tuomas, "mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä armollinen herra tahtoo?"

"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle kuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa, kuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka omistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis kuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen, sillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä juoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi kulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan ensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja sinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia itsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!"

Josti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi puhua:

"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne ja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä talonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen metsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen paukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän lainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta käskettävää?"

"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian pieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus, päättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut metsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt ruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin asettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko kuullut?"

"Ymmärrän."

"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!"

Hän käänsi hevosensa ja katosi metsään.

"Mitäs tästä sanotaan?", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä kanssa.

"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli herrasvalta, on kaikki takaperoista.

"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra, joka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja sitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet, miten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet? Maahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi, miten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta kiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle, niin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää petoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs hänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää ja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä — petoeläimiä! Tuskin on meillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle."

"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!" sanoi Josti.

"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja tuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy vetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta. Kun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan lahja, jota ei pidä halveksia."

"Hyi isä", sanoi Josti, "ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja lyökäämme niiden kallot puhki!"

"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla kunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista puolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut aseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme on saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä käyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa niitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?"

"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki", sanoi Josti ja irvisteli.

"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa hän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä lailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla Jumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme kotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille tuottaa."

Ja sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet kiinni Tassua.

Oli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun laittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin portailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli lastuista tikkuja.

"Mitä pidit leivonnasta?", sanoi muori.

"Olihan vain hiukan liian sotkettua."

"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit."

"Syy ei ole Jostin eikä minun", arveli isä Tuomas.

"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen kaatamiin puihin."