Читать книгу Götalaiset huoneet - August Strindberg - Страница 4

Sisällysluettelo

Palatsivallankumous

Toimittaja Gustaf Borg, tohtorin vanhempi veli, istui toimituksessa poltellen aamusikariaan ja koki kirjelaatikkoa. Kirjelaatikko on kummallinen kapine, sillä se on suljetussa läkkilaatikossa tuotu posti, jonka avain on toimittajalla. Tuossa pienessä laatikossa on toimituksen salaisuudet: vastaukset, lähetetyt kirjoitukset, anomukset; nimettömät kirjeet, hävyttömät postikortit; ja tämän laatikon synnyn aiheuttivat juuri avonaiset postikortit, jotka joutuivat vahtimestarien ja muiden käskynalaisten luettaviksi, mikä seikka herätti heissä ylenkatsetta toimittajaa ja lehteä kohtaan, sekä antoi heille tuttavallisuuteen perustuvan ylemmän aseman.

Pitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut joka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi, mutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden avaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta, tarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.

Tänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi kerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa oikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja kiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut aseisiin sosialismia vastaan.

Gustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli elänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita, joihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin tasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen, kansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka eduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen valtakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu voitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867 johtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka ennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli voittanut, ja havaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että Ritarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä osasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme oli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli alentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty säilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta päässyt kuitenkin suurempaan valtaan.

Ritarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin enemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat, jotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.

Valtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa Roomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi ilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa havaittiin plebeijit vanhoillisiksi.

Tässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen jonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat hänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia teorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta kansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut omaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään nyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin maanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön. Se oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat valituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion alaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama enemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä kansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava; ja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät tulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä plebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä vastaan, ja alkoi horjua.

Tekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden valtiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla kannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään, suvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän näki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan neuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin vaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen vähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien hovinpitoa.

— Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä valoisana hetkenään.

Kaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu keitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli melkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta. Oli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit ovat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen sisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei voinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias, osittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen, ja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja alaspäin.

Silloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin talonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys: yhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden rappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää rakentaa niiden varaan.

Silmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät. Ylemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle; ylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja tukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi, ja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset, vapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe pohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja personallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe oli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa. Mutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä valtio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät siten, että vapaat miehet liittoutuivat yhteiseen puolustukseen. Siitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion perustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka perustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea toisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.

Perhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä nykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä yksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden yhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä personallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista vastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen elämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona. Kokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi; ja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat ymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka asianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen yksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun lastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen haltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain tyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi koulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.

Jotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja silloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf Borgin.

Eilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen yhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset ojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.

Poikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut edellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut erota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä tapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun verran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista oli lähettänyt lehden takaisin.

* * * * *

Odotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo, ja kivahti heti:

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne vastaan.

— Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin ja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja saarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä, kertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin: siihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi ja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven aikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden, teeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä tietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.

— Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?

— Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille mitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn odottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani, että lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää meitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan; painettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle sanon, että olen valmis kuten sinäkin — kaikkeen! Tietäessäni, etten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä vaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät sen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Nuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä kärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat senvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä minä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, — kuitenkin, kun sinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden. Osakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään paikan pojallesi Holgerille.

— Minäkö, eroisin? — En milloinkaan!

— Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!

— Uusi lehti ei menesty!

— Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi traditsioonit, menestyy kyllä.

— Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan pahantekijöinä.

— Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies, joka alkaa hieroa sopimusta. — Etkö ole huomannut, että jos tekee yhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän riemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat myöhemmin, rauhanteossa. — Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja eroa.

— En milloinkaan!

— Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!

— Onko se veljen puhetta!

— On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä puolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja yleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.

— Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!

— Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin luuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa huomiseen kello 12. Hyvästi!…

Tohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita ajatuksiaan.

Hänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle, hänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen 1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti sähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854; ensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon hän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista ihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet, useimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut itämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli uneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli laskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä, sillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä vuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän nimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi, vaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen aikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa. Hän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen, itsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui. Sehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika rajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta syystään, vaan elämän lakien vuoksi.

Olihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä työntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko elämän katkeruus.

* * * * *

Hän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle ja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin muutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli suurimman osan vuotta perheineen.