Читать книгу Götalaiset huoneet - August Strindberg - Страница 5

Sisällysluettelo

Storöläiset

Toimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella, joka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä mielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai hätätilassa sokea ja kuuro.

Kaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi kuunnella heidän vuoropuheluaan.

— Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa kuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava edustaakseen autiota maata.

— Autiota?

— Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko Ruotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä kuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa itse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani suureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin maaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet, postimestari, telegraafikomisario — ja muutamia kauppiaita.

— Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?

— Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden välillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla ei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden miljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo kaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää sitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota lasketaan olevan 133,000. — Huomaat, että olen selvillä hengistäni, kuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.

— Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?

— On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja rautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia apulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.

— Sehän on luonnotonta.

— On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole mikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa tilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön liittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.

— Seitsemänsataa tuhatta?

— Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun lukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se ei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja 85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin muutti 200,000.

— Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?

— Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille ja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.

— Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?

— Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.

— Mikä sitten?

— Kansanopiston opettajat — siinä kummaa väkeä, usko pois — väittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he eivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut eräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata, joka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on pantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat 175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. "On maamme pantiss', siksi jää" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa. Hypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla. Mutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja säästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat varanneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan rautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja veturit kuuluvat kalustoon.

— Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.

— Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös, mutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen siviilivirkamiehemme joukossa ole yhtään kirjanpitäjää; vaikka mitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset elävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä mielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon uusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan, puoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.

— Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?

— Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää; heidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään yhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä. Koko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan muuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten nimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja kiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke, sehän on jokaisen "paremman ihmisen" ihanne. Yliopistot ovat vain kouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä dosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat pysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna luokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia lukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha maakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen osakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja vihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo syntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on esimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen virastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat lyöttäytyvät yhteen "edistääkseen yhteisiä rientoja", valtiopäivillä istutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian jäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden mukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä tietysti, Skånen Akatemiaksi. — Niin, on niin paljon moskaa, mikä tekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa kotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei uskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu on huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka tahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi tarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!

* * * * *

Alkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas peräsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä selin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi heti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei ollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi vastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.

* * * * *

Mutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja hänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat. He tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet tavata heitä.

— Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori, ja sinä, Brita, heität pommin!

— Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla autiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun täytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine aatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä suuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat kerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin hänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.

— Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen pitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun Holgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin antaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.

— Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen! Insinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset heikkoutensa…

— Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti tunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin saamme jotakin aikaan.

— Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen ilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy yhtyä minun naisasiaani.

— Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa, mutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa ihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten palkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta ja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen edesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä se on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia papinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka vapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta pysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.

— Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.

— Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona? Sinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat täyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun lapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!

— Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa pitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?

— Kun mies ei saa pitää kurjaa palkkaansa, vaan hänen täytyy antaa se perheelle, niin on naisenkin palkka lankeava kodin hyväksi. Etkö ymmärrä, että mies on muutoin orja, ja orjuutta vastaan on itse vanhoillisvapaamielinen Gustafkin saarnannut? Oletko sitäpaitsi nähnyt yhtään pesijätärtä, joka on antanut miehen juoda rahansa? Jos olet nähnyt, niin oli se kaiketi hänen tahtonsa, ja jos se on hänen tahtonsa, niin ei mikään lainlaadinta voi estää sitä. Sinä esimerkiksi käännät, etkä hoida taloutta, ja ryyppäät palkkiosi, se on kuljet ja kylvät ne juhlimisiin, jolla aikaa Gustaf palkkaa sijaasi palvelijoita. Onko se sinusta oikeudenmukaista, tai onko sinusta naisen asema sorrettu? Silloin sinä olet pölkkypää, enkä minä voi hieroa kanssasi sovintoa. Brita vapisi kiukusta, mutta ei saanut päästään näitä entisiltä ajoilta periytyneitä tuhmuuksia, jolloin mielistely vaati, että miehen oli uhrattava kaikki ihanteille. Tohtori, joka oli vapautunut kaikesta vanhasta ennakkoluulosta, katsoi, että hetki oli tullut puhua suunsa puhtaaksi ja päästä selville kälyn päähänpistoista.

— Ja se seikka, että naiselle yleensä maksetaan vähemmän, jatkoi hän, riippuu siitä tärkeästä tosiasiasta, ettei hänen tarvitse maksaa rakkauttaan, vaan saa siitä tavalla tai toisella itse maksun. Laki näet tuomitsee vain miehen avustamaan lapsen kasvatusta, eikä milloinkaan naista, jolla kuitenkin on suurin ilo äitiydestä, ja jonka omistusoikeus lapseen nähden on eittämätön! — Niin, ja sitten sinä tahdot poistaa ammattihaureuden! Tiedätkö mitä tarkoitat ammattihaureudella? Jos tarkoitat sillä lääkärin hoitoa, niin olet säälimätön tahtoessasi poistaa sen! Jos taas tarkoitat sitä tosiasiaa, että joukko naisia harjoittaa sukupuolielämää ammattinaan, niin ei laki voi ehkäistä sitä, sillä salaisimpaan ja arkaluontoisimpaan ei laki voi puuttua! Mutta te ette tahdo milloinkaan vastata kysymykseen, vaan ryömitte rottien lailla kolosta toiseen. Poliisihan koettaa tarkastuksella rajoittaa ammattihaureutta ja peloittaa sillä sen harjoittamista; työskentelee siis teidän tarkoitusperienne hyväksi, mutta tehän työskentelette ehkäisykeinoja vastaan. Mitä te tahdotte? Sitä ette itsekään tiedä! Senvuoksi teidän jaarittelunne on paljasta roskaa! — Vieläkö muuta? Äänioikeus? Ensin miehille; sitten nähdään, kunhan olette käyneet oikeudenmukaisiksi ja saaneet järkeä päähänne.

— Ja sinä tahdot, että minä työskentelisin kanssasi?

— Niin, kaikissa niissä kohdin mistä olemme yksimielisiä, ja kaikissa pyrkimyksissäsi, jotka ansaitsevat kunnioitusta, ja joille tiedät minun antavan arvoa! Mutta minä en tahdo apuasi suorasukaisessa asiassa auttaakseni sinua vastapalkkioksi vääryydessä. Kun sinä, joka olet kotisi hallitsija, tahdot esiintyä orjana, niin minä pidän sinua pettäjänä, jota syljen vasten silmiä! Sen tiedät jo ennestään, Brita!

Brita rouva oli liian hyväluontoinen suuttuakseen niin vähästä, ja hänen uskonsa heidän yhteiseen suureen asiaansa niin vahva, että hän piti hyvänään ja päätti puheen tavanmukaisella loppulauseellaan:

— Niin, katsopas, tässä kysymyksessä me emme tule milloinkaan ymmärtämään toisiamme.

Mutta tohtori ei tyytynyt pelkkiin puheisiin, vaan tahtoi ratkaisevaa vastausta ja sanoi senvuoksi:

— Kyllä minä sinut ymmärrän, ystäväiseni, mutta sinä et ymmärrä, mitä minä sanon, ja se on sinun vikasi.

Keskustelu olisi jälleen alkanut alusta, ellei Storön kirkkoherra, Brita rouvan veli, olisi astunut tupakkahuoneeseen: Musta, hirvittävän näköinen jättiläinen, kintereillään vanha ränstynyt koira.

— Siinä tulee Petter pirskottimineen, sanoi tohtori; ja selvittääkseen vertausta, nosti Fylaks takajalkaansa.

Brita rouva, joka katsoi velvollisuudekseen olla eläinten ystävä, piti aina Fylaksin puolta, ja oli heti puolustukseen valmis.

— Niin, Henrik on se mies, joka ei rakasta sukulaisiaan.

— Häpeä, minä en ole koirien sukulainen, ja minä vihaan kaikkea eläimellistä, niin itsessäni kuin muissakin. Nyt olisi Petter velvollinen noutamaan rievun ja kuivaamaan kannen, jos lakia ja oikeutta olisi maassa…

— Äh, sinä olet ankara viatonta eläintä kohtaan, väitti kirkkoherra vastaan…

— En, mutta sinulle minä olen ankara, joka tuot eläimiä ihmisten seuraan; itse sinä et uskalla haukkua ja purra, mutta hyödyttömän eläimesi annat sitä tehdä; sinä et uskalla nostaa takajalkaasi, mutta viaton eläimesi saa tehdä sen. Sinä olet raato; siinä kaikki.

— No, no, no; suostutteli kirkkoherra; olkaamme armeliaita.

— Niin, olkaamme armeliaita kanssaihmisiämme kohtaan, älkäämme ottako leipää lapsilta ja heittäkö sitä koirille; sinä et anna ropoakaan köyhille; sinä annat muonamiehillesi separeerattua maitoa, mutta mädälle, haisevalle elukallesi sinä annat kerman, ja se, joka pitää eläintä, hyödytöntä eläintä ihmistä parempana, hän on itse mädäntynyt eläin.

— Oletko nähnyt Gustafia? keskeytti nyt Brita rouva.

— Hän nukkuu alhaalla peräsalongissa, vastasi kirkkoherra.

Se oli odottamaton uutinen molemmille salaliittolaisille, ja he vaipuivat molemmat yhteiseen aprikoivaan äänettömyyteen, jota kirkkoherra käytti hyväkseen ja katsoi ikkunasta, kuinka pitkälle he olivat ennättäneet. He olivat kanavan suussa, missä aina tuli kysymys siitä, oliko niin paljon vettä, että laiva saattoi kulkea.

* * * * *

Oltiin vain puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, ja sydänmaa alkoi jo. Milloin näkyi harmaita kivikoita ja vaivaismänniköitä, lampia ja sisäjärviä, milloin pieniä peltotilkkuja, joissa maanviljelys tuntui viihtyvän vain näön vuoksi. Maata viljelevät herrasmiehet elivät koroilla tahi ammateillaan, ja pitivät maatiloja pääasiallisesti metsästyksen ja kalastuksen vuoksi, tai saadakseen asua maalla. Ainoa todellinen maanviljelijä oli kirkkoherra, joka omisti kaksisataa tynnyrinalaa metsätöntä maata, karjan ja meijerin, elätti hevosia ja teuraseläimiä, kasvatti sikoja ja valmisti munia uuden järkiperäisen menettelytavan mukaan; hän käytti myöskin vesimyllyä, omisti laivan osakkeita, rakennutti vuokrattavia kesähuviloita. Hän oli Storön rikkain mies, ja sielunhoidon hän jätti kappalaisen ja apulaisensa tehtäväksi; mutta kansliatöihin ja kirkkoherrantoimeen hän puuttui, sillä hän tahtoi kernaasti hallita ja sekaantua asioihin.

Ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan hän oli lauhkea kuin lammas, näytti sävyisältä naudalta, mutta vihollisiaan hän kohteli kuin kiljuva jalopeura; ja seurakuntaa hän piti ylimalkaan vihollisenaan, etenkin köyhiä.

— Köyhiä ei ole olemassakaan, hän sanoi. Laiskoja on! Sairaita ei ole, on vain sairaiksi tekeytyviä, jotka tahtovat avustusta.

Verotuksessa hän oli terävä kuin partaveitsi, ja osasi vainuta ilmi salaisia tuloja. Kun koko pitäjä todellakin koetti alituisessa riidassa vyöryttää veroja toinen toisensa niskoille, niin oteltiin lautakunnassa kuumimmat ottelut, ja pastori Alroth antoi vakoilla seurakuntaan muuttaneita. Jos joku osti huvilan, niin otettiin hänen kaupungintulonsa heti lukuun, jos nimittäin ostaja asui jonkun osan talvea saarella, sillä silloin hän oli sen asukas. Valitettiin ja käräjöitiin loppumattomiin; ja käräjillä rovasti istui aina kuin minäkin yleisenä syyttäjänä, valmiina myöskin milloin tahansa esiintymään todistajana jos jonkinlaisissa jutuissa. Hän ei ollut mikään tavallinen pappi, ja hänellä olisi ollut monta vihollista, ellei hänessä olisi ollut pientä leikillisyyden pisaraa, joka sai hänet hymyilemään omille ja muiden heikkouksille. Hän oli maailmanmielinen pappi, mikä kylläkin kuulostaa ristiriitaiselta, hän kun oli hengenmies, mutta valtiokirkon maailmallistuessa, jolloin papisto oli muuttunut jonkinlaiseksi maanviljelyksellä eläväksi ruotujakolaitokseksi, oli meidän hengenmiehistämme tullut maanviljelijöitä ja meijeristejä, jotka olivat enemmän pakotettuja härkien ja lehmien hoitoon kuin ihmisten. Hän oli myöskin iloinen pappi, joka kävi pidoissa; ja hän oli tunnettu seudun parhaaksi viiranpelaajaksi. Mutta hän ei hairahtunut koskaan, ei juonut milloinkaan liiaksi; petkutti tosin pelissä, mutta oli aina valmis tunnustamaan joutuessaan kiinni. Hän ei kiroillut eikä tahtonut esiintyä valistuneena epäilijänä; laski kernaasti leikkiä, mutta ei hänelle sopimattomista asioista; uskoi sanaan eikä tehnyt pelkurimaisia myönnytyksiä seurassa. Ajan kysymyksistä ja levottomuuksista hän ei välittänyt; ei lukenut milloinkaan kirjoja, mutta seurasi sanomalehdistä päivän politiikkaa, tullikysymystä ja verojenkorotusta.

Sisarensa Britan kanssa hän hämmästeli leikillään, ja lankomiehen, toimittajan, kanssa hän oli jotensakin hyvä ystävä. Tohtori Borgista hän piti senvuoksi, että tämä oli kunnon mies, ja hänen raakuuksiaan piti pastori leikinlaskuna. Enin antoi hän arvoa tohtorille tämän varman kannan takia idioottimaisessa naiskysymyksessä, ja soi hänelle puolestaan anteeksi hänen raivonsa koiria kohtaan. Hänen sukulaisensa olivat huvilanomistajia, ja hän piti heitä hyvinä naapureina, mutta ahdisti heitä verotuksessa. Lähintään, eli vaimoaan lapsettomassa avioliitossa, hän kohteli vaimonaan, kumppanina, talon "sisäosasten" hallitsijana; mutta voi häntä, jos hän rohkeni astua valtansa rajojen ulkopuolelle, silloin pastori puolusti paikkaansa. Brita oli kyllä ollut siellä ja koettanut villitä, mutta silloin oli kirkkoherra, kotirauhasta välittämättä, nostanut sellaisen metelin, että heidän oli täytynyt peräytyä.

— Vaimo rinnallani, mutta ei yläpuolellani! oli hänen tunnuslauseensa.

Ja hän sanoi sodomiiteiksi niitä miehiä, jotka antoivat naisten hallita itseään. Mutta sen hän oli myöskin huomannut, että naisten hyökätessä esiin ei ollut kysymyksessä yhdenvertaisuus, vaan hirmuvaltaisuus.

— Tulevaisuuden yhteiskunnassa te ehkä saatte äänioikeuden, hän sanoi, kun teette kaikki työtä; mutta ette tässä yhteiskunnassa, jossa olette joukon jatkona.

Sellainen oli Storön pastori Alroth; keskiaikainen prelaatti, hengellinen virkamies, jolla oli paljon maallista valtaa, rikas mies, joka omisti suuria maatiloja, ja oli senvuoksi oma suojelijansa, s.o. asetti itse itsensä kirkkoherrakuntaan, josta sai 30,000 kruunua palkkaa, jotka kruunut yhteensä hänen omien 20,000 kruunun korkojensa kanssa pyöristivät hänen vuositulonsa 50,000 kruunuksi.

* * * * *

Kanavan suussa huomattiin kuitenkin, että vesi oli matalalla; senvuoksi perämies alkoi komentaa tuota tavanmukaista meritemppua.

— Matkustajat alihankaan!

Se oli ensimmäinen temppu; mutta kun kaikki eivät tienneet, missä alihanka oli, menivät muutamat ylihankaan.

Kun humalainen perämies — hän oli aina humalassa ja silmät punaisina kuin särjellä — huusi ylihankaan, niin ymmärsi syrjäinenkin asian oikean laadun ja sen seikan, että oli siirryttävä samalle puolelle. Siitä laiva kallistui ikäänkuin se olisi ollut keikahtamaisillaan kumoon, mutta pääsi kuitenkin mairitellen kappaleen matkaa eteenpäin kaislikon laitaa, jossa polakoukut kumartuivat laivan vanavedessä.

— Miksi kanavaa ei ruopata? kysyi Brita rouva viattomasti.

— Siksi, vastasi tohtori, että jos ruopattaisiin, niin ilmestyisi heti nopeakulkuinen kilpailija vesille, ja sitä eivät tämän lotjan osakkeenomistajat tahdo. Vai kuinka, Petter?

Pastori ei tahtonut kieltää eikä myöntää, vaan virkkoi:

— Eiköhän Gustafin nivuslihoihin koske alhaalla peräsalongissa! Hän on sangen raskas, ja perämiehen pitäisi mennä alas "asettelemaan" häntä.

Nyt sattui tohtori astumaan polakoukkuja kurkistelevan Fylaksin käpälille, ja tämä ulahti kauhun ulvontaan, johon Brita yhtyi:

— Sinä olet raakalainen! huusi hän tohtorille.

— Se on valhe, ystäväiseni, vastasi tohtori; en kiduta milloinkaan eläintä, en edes onkimatoa, mutta teidän eläimenne kiduttavat minua olemalla tielläni ja ulvomalla.

Kanavamatka oli suoritettu, ja merenhaara avautui eteen. Laituri seurasi laituria, ja joka kerran kun poikettiin maihin, oli tilaisuus tehdä jokin huomautus, antaa selitys asukkaista. Ne olivat ikäänkuin turvapaikkoja, toisinaan sellaisten ihmisten piilopaikkoja, jotka olivat vetäytyneet pois maailman hälinästä. Toinen tarina ei ollut toisensa kaltainen, ja tähän sydänmaahan, puolen tunnin päähän Tukholmasta, he olivat asettuneet, enimmäkseen ehkä tunteakseen meren läheisyyden, ainoan suuren, mitä Ruotsin tiherretyssä luonnossa on. Ne olivat jokapäiväisiä murhenäytelmiä, joiden viimeinen näytös suoritettiin täällä. Hävitetyt omaisuudet, murtuneet perhekohtalot, rangaistut tai rankaisemattomat harha-askeleet, loukattu kunnianhimo, suru ja kaipaus, kaikkinainen kurjuus oli kokoontunut näihin harmaiden kivimäkien välissä oleviin vihreihin laaksonnotkelmiin. Asioista tietoiset, jotka kulkivat tätä vesireittiä, tunsivat käyvänsä ohi elämän kaiken katkeruuden, ja ahdistuksen ohella heräsi mielihyvän tunne siitä, että itse oli ulkopuolella. Pastori, joka tiesi enin, puhui vähimmän, mutta tohtori oli uupumatta äänessä:

— Katsokaa, tuolla seisoo tuo vanha pederasti laiturillaan ja vartoo sanomalehteä. Sinä Brita, joka tutkit sosiaalista kysymystä, voitko selittää pederastian syyt, ja voitko sanoa minulle, miksi niin moni mies meidän piirissämme antaa tehdä itsestään sen suuntaisia viittauksia?

— Sitä en voi, enkä tahdo puhua siitä, vastasi Brita rouva turhia kainostelematta, mutta osoittamatta myöskään vähintäkään mielenkiintoa.

— Sellaisista asioista ei puhuta, keskeytti pastori.

— Siinähän juuri on onnettomuus, sanoi tohtori, että tärkeimpiä kysymyksiä ei saada selvitellä. Murhasta ja murhapoltosta, varkaudesta ja väärennyksistä saadaan puhua äänekkäästi alaoikeudessa, missä laki säätää suullisen kuulustelun, mutta näistä asioista ei saa edes kirjoittaa!

— Inhimillinen häveliäisyys vaatii tässä vaikenemaan, väitti pastori vastaan.

— Silloin pitäisi tuomaria hävettää kuulla murhasta ja varkaudesta myöskin. Ei, te olette höperöitä, tai tahdotte näyttää paremmilta kuin olette. Te olette ihan selittämättömiä! Itse teko on rankaisematon, mutta jos joku runoilija kuvaa ylevästi synnyttämistilaisuuden ensimmäisen kohtauksen, niin tahdotte heittää hänet vankilaan. Nuorison takia! Irstaan nuorison, joka ei leikkaa nimiään puihin, vaan piirtää koko salaisuuden pitkin nurkkia ja seiniä. Minä en ymmärrä teitä, mutta en tahdo sanoa teitä teeskentelijöiksi, sillä en tiedä, mitä se on! Sinä, Petter, et tahtoisi käyttäytyä sopimattomasti katukäytävällä, mutta sinun koirarakkisi saa loukata kauneudenaistia lapsilauman nähden, ja sinä seisot ja katselet kaikkea rauhallisesti! Hyi hitto!

— Kas nyt hän on taas koirien kimpussa, keskeytti Brita rouva; se on hänen ainainen puheenaiheensa.

— Niin on, kun te laahaatte likaiset eläimenne ihmisten pariin ja annatte niiden ottaa osaa keskusteluun, niin saatte sanan sanasta, kaksi parhaasta.

— Likaisia? Kissojen jälkeen ei ole sen puhtaampia eläimiä, katso niiden turkkia…

— Katso sinä hamettasi, Brita, kirkui tohtori, katso Fylaksin pirskotinta!

Fylaks oli todellakin tutkinut Brita rouvan kaupunginhametta ja nostanut takajalkaansa.

Kuin ampiaisen pistämänä hypähti rouva pystyyn; punainen töyhtö hänen hatussaan vapisi kuin kaurakimppu tuulessa, hänen kasvonsa kuvastivat yhdellä erää kaikkia mahdollisia mielenliikutuksia; raivoa nolauksen, epätoivoa hävityksen, häpeää nöyryytyksen johdosta, mihin sekaantui ystävällinen hymy, joka vielä kuolossakin tahtoi ilmaista myötätuntoa viatonta eläintä kohtaan.

— Miksi sinä et kurita eläintäsi? karjui tohtori, joka kuitenkin tahtoi pitää loukatun ja häväistyn ihmisen puolta.

— En voi, eläinsuojeluyhdistys tulee väliin! viisasteli pastori.

— Yhdistys voi olla oikeassa, jos nimittäin keppi sen sijaan saisi tanssia sinun selässäsi; mutta minä tiedän, että sinä et uskalla kohottaa keppiä Fylaksia vastaan, sillä silloin sen ikenet menisivät irviin; ja silloin se on herra ja sinä olet koira! Senkin saakelin itsekäs nauta!