Читать книгу Pohjoisnavalta päiväntasaajalle - Brehm Alfred Edmund, Alfred Brehm - Страница 1

Kuin luoja oli saanut valmiiksi maan ja iloitsi hyvin onnistuneesta työstänsä, alkoi saatana heti miettiä sen hävittämistä. Silloin hän ei vielä ollut karkoitettuna taivaasta, vaan asui ylienkelien joukossa niissä paikoissa, joissa autuaat oleskelevat. Ylös seitsemänteen taivaasen lensi hän ja sieppasi mahtavan ison kiven; sen hän sinkautti kaikella voimallaan alas nuoruuden kauneudesta ihanaa maata kohti. Mutta oikeaan aikaan huomasi luoja saatanan häijyn aikeen ja lähetti yhden ylienkelinsä sitä estämään. Enkeli lensi nopeammin kuin kivi ja sai suojelluksi maan. Ukkosen kaltaisella jyrinällä syöksyi kallion lohkare mereen, niin että aallot kuohuen nousivat pilviin saakka ja laajalti peittivät tulvillansa läheiset maat. Äärettömän korkeasta putoamisestaan murskautui kiven ulkokuori ja tuhansittain pirstaleita sinkoili sen ympärille mereen, muutamat häviten syvyyteen, toiset jääden korkealla ylemmäksi meren pintaa, jossa ne vielä tänäkin päivänä ovat paljaina ja alastomina kuin itse heitetyn kiven sisuskin. Silloin armahti Jumala kallioita ja päätti äärettömässä hyvyydessään antaa elämää kehittyä myöskin niille autioille kallioille. Mutta elämää tuottava maa, elämän ehto, pii melkein loppunut. Tuskin oli muuta jäljellä kuin kylvää sinne tänne vähä rahtunen.

Niin kertoo vanha tarina, joka elää ylhäällä Pohjolassa, Lapinmaan asujanten muistissa. Kivi, jonka saatana heitti, on Skandinaavia; sirpaleet, jotka putoilivat sen ympärille mereen, ovat karit ja luodot, jotka kirjavana kehyksenä ympäröivät tätä niemimaata; raot ja halkeamat, joita kiveen pudotessa tuli, ovat syvät vuonot ja laaksot sisämaassa; maarahtuset, joita luojan lempeästä kädestä siihen tipahteli, ovat se vähäinen ala hedelmällistä maata, kuin Skandinaaviassa on.

Täytyy olla itse käynyt Skandinaaviassa ja varsinkin Norjassa, täytyy olla itse purjehtinut sen saaristossa, täytyy olla itse matkustanut maan eteläisimmästä päästä ylös pohjoisimpaan niemeen saakka, ymmärtääkseen tämän luonnonomaisen tarinan koko syvyyttä ja merkitystä. Ihmeellinen on tosiaan tämä maa, ihmeelliset sen syvät vuonot, ja vielä ihmeellisempi on sitä ympäröivä saari- ja luotoseppele.

Skandinaavia on alppimaa, kuten Sveitsi ja Tyroli, ja kuitenkin niin äärettömän toisenlainen kuin ne. Kuten Alpeilla on Skandinaaviassakin tunturinsa, korkeat lumi- ja jäätunturit, kuohuvat puronsa, kirkkaat, tyynet alppijärvensä, tummia havumetsiä alhaalla laaksoissa, vaaleanvihreitä koivikkoja ylempänä, laajoja, täällä tundroiksi muuttuneita soita tunturien leveillä seljillä, hirsikartanoita rinteillä ja karjataloja ylimmissä laaksoissa. Ja kuitenkin on kaikki niin perin toisin kuin alppimaissa, ja erotuksen huomaa jokainen, ken on nähnyt ne molemmat. Se johtuu siitä, että kaksi maan suurenmoista ja mahtavasti vaikuttavaa aluetta täällä yhtyy: korkeat tunturit ja meri.

Skandinaavian yleinen luonne on yht'aikaa vakava ja iloinen. Ankaruuteen yhtyy lempeys, vuorotellen kolkon ja jylhän kanssa on ilahuttavaa viehättävyyttä, kuolleen ja tuskastuttavan luonnon rinnalla on ylentävää elävyyttä. Mustat kiviseinät nousevat pystysuoraan ylös merestä, hajautuvat ja jakautuvat ja nousevat edelleen jyrkkinä ja koleina ylös pilviin ja riippuvat uhkaavina syvyyden päällä, ja niiden harjoilla lepäilevät peninkulmia laajat jääkentät, peittäen kokonaiset maakunnat ja karkoittaen kaiken muun elämän paitsi sieltä alkavia tunturipuroja, näitä puroja, jotka kaikkialla kutovat hopeavöitänsä mustain kallioiden ylitse, ilahuttaen silmää ja samalla hyvitellen korvaakin laulamalla jättiläistunturien korkeaa veisua, näitä puroja, jotka joka notkelmasta katoavat syvyyteen ja syöksyvät taas esiin joka halkeamasta taikka hurjassa tanssissa kuohuvat alas kallioita pitkin, tehden putouksen toisensa perästä, ja vastaisella vuoren seinällä kaiutellen porinaansa. Nämä kohisevat tunturipurot, jotka jokaisesta tunturin notkelmasta syöksyvät syvyyteen, loistavat vesivyöt, jotka riippuvat jok'ainoalla kallioseinällä, savun tapaisesti ylös nouseva vesihöyry, joka kertoo syvällä piilevän kuohuvia koskia, ne ne juuri herättävät elämää synkimpään erämaahankin, sellaisiin paikkoihin, joissa silmä ei muuten näe muuta kuin kalliovuoria ja taivasta.

Mutta vaikka sisämaan kauneus onkin erittäin ylevä, vaikka vuonot kallioseinineen, rotkoineen ja laaksoineen, niemineen ja kannaksineen ovatkin erittäin lumoavat ja valtaavat, niin vielä omituisemmat ovat luodot ja saaret ulkona meressä pitkin koko maan rannikkoa etelästä aina pohjoisimpaan päähän saakka; ne muodostavat eksyttävän sokkelon lahtia ja salmia, jonka vertaista tuskin missään muualla tavataan koko maan päällä.

Suuret saaret ovat enemmän tai vähemmän itse mannermaan kaltaiset; pienillä saarilla ja luodoilla on aivan omituinen luonteensa. Se kuitenkin vaihtelee enemmän tai vähemmän joka leveysasteella, mikäli matkustetaan pohjoisemmaksi. Tosin niistä puuttuu, kuten itse merestäkin, etelän rikkaus; vaan niiltä ei suinkaan puutu kaikkea kauneutta, ja varsinkin vaikuttavat ne mahtavasti keskiyön hetkinä, jolloin keskikesän aurinko suurena ja veripunaisena seisoo tuolla alhaalla taivaanrannassa ja levittää laajoille vuorten huipuille ja avaralle merelle ikään kuin harsolla verhottua loistoansa. Tätä suloutta suuresti edistävät kaikkialta näkyvät talonpoikaistalot, laudoitetut ja turvekattoiset hirsirakennukset, omituisessa veripunaisessa loistossa, joka jyrkästi eroaa vihreistä turvekatoista, viereisten vuorenseinäin mustuudesta ja lumitunturien sinijäätiköistä.

Ihmeekseen huomaa maata tuntematon etelämaalainen, että nämä talot tulevat suuremmiksi ja tilavammiksi, mitä kauemmaksi matkustetaan pohjoiseen päin, ja että ne, vaikka niitä ympäröimässä ei enää olekaan mitään peltoja, vaan korkeintaan pikku kasvitarhoja, kuitenkin suuruudelta, tilavuudelta ja ulkovarustuksilta ovat paljon muhkeammat eteläisen Skandinaavian tuparakennuksia ja että muhkeimmat ja suurenmoisimmat niistä ehkä ovat verraten hyvin pienillä saarilla, joissa ainoastaan ohut turvekerros peittää kalliota ja joissa ei enää edes pientä kasvitarhaakaan voida saada menestymään karussa maassa.

Tämä näennäinen arvoitus selviää, kuin otetaan huomioon, että täällä Pohjolassa ja Lapinmaassa ei kynnetä maata, vaan meri on peltona; että siellä ei kylvetä kesällä eikä heilutella viikatetta, vaan keskitalvella niitetään kylvämättömästä pellosta; että juuri niinä kuukausina, joina pitkällä yöllä on eittämätön herruus, jolloin auringon sijasta ainoastaan kuu paistaa ja aamu- ja iltaruskon sijasta ainoastaan revontulet liekitsevät, ihmiset siellä ylhäällä kokoovat meren runsaita satoja.

Syys-päiväntasauksen aikaan varustautuvat kaikissa rantakylissä pitkin koko Norjan rannikkoa voimakkaimmat miehet korjaamaan Pohjolan laihoa. Joka kaupunki, joka kauppala, joka kylä lähettää vahvasti miehitetyn laivan ylös saariin ja luotoihin, tuonne pohjoisen napapiirin toiselle puolelle, asettumaan ankkuriin mihin hyvänsä sopivaan lahteen ja sieltä laivastansa ja talonpoikaistaloista käsin kokoomaan saalista. Keskikesällä on maa siellä ylhäällä hiljainen ja tyhjä ihmisistä; talvella ovat lahdet, saaret ja salmet täynnä voimakasta kansaa, ja uutterat ihmiskädet ovat yöt päivät työssä. Vaikka talot näyttävätkin hyvin tilavilta, ei niihin kuitenkaan mahdu se väen paljous, joka tänne tulvii kokoon, ja laivain lähellä ovat useinkin tilapäiset, turvekattoiset tuvat niukkana suojana ankaralta talvi-ilmalta.

Noin talvi-paivänseisauksen aikaan, jolloin me vietämme joulua, on toimeliaisuus siellä ylhäällä vilkkaimmillaan. Jo viikkokausia on meri tarjonnut aarteitansa. Mahtavimman kaipauksen vaikutuksesta, kuin vallitsee elävissä olennoissa, vastustamattomasta taipumuksesta kylvämään tulevien sukupolvien siemeniä nousee meren syvimmistä syvyyksistä lukemattomia kalaparvia, turskia, koljoja ja muita, veden pintakerroksiin; ne lähestyvät rantaa, tunkeutuvat kaikkiin kanaviin, salmiin ja vuonoihin ja täyttävät meren pinnan monen peninkulman laajuudelta. Niin tiheässä uivat nämä yhden ainoan tunteen pakosta rannoille kokoutuvat kalat, että veneen täytyy ihan sanan mukaan raivata itselleen tietä sen suunnattoman kalaparven lävitse, että verkot kalain painosta jäävät roteviltakin miehiltä välistä nostamatta taikka repeytyvät rikki, että kalaparveen pystyyn pistetty airo jonkun silmänräpäyksen seisoo ennen, kuin kaatuu veden pinnalle. Kalliosaarissa aina veden keskikorkeudesta ylös maan alarajaan asti, jota on huipuilla, on paljas kallio lakkaamatta peitettynä halaistuilla kaloilla, joita on aseteltu sinne kuivamaan, ja toisia riippuu niiden päällä telineissä kuivamassa ahavassa. Tosin silloin tällöin kalliot ja telineet tyhjennetään ja sovitellaan kimppuihin sidotut kuivat kalat varta vasten tehtyihin aittoihin, mutta lyhyen hetken ne vain ovat tyhjinä, sillä uusia tällä välin pyydettyjä ja halottuja kaloja levitellään ja asetellaan entisten sijaan.

Kuukausia kestää tätä vilkasta elämää, kuukausittain on lakkaamattomia markkinoita; kuukausittain vaihtavat täällä Etelä ja Pohjola aarteitansa. Vasta niinä päivinä, jolloin puolenpäivän aikaan kirkas valo etelässä ennustaa vielä piilossa pysyvän auringon kohta ilmestymistä taikka jolloin se jo ehkä itsekin lyhyen hetken katselee näitä maita, lakkaa vähitellen runsas saalis. Aitoista viedään laivoihin kuivat kapaturskat, ladotaan niitä täyteen kaikki paikat kölistä kanteen asti, ja varustaudutaan palaamaan kotiin taikka purjehtimaan kuka minnekin. Laiva toisensa perästä nostaa ruskeareunaiset purjeensa ja purjehtii omia teitään.

Hiljaisemmaksi jää Pohjola, tyhjemmäksi maa, autiommaksi meri. Viimein kevät-päiväntasauksen aikaan ovat melkein kaikki vieraat purjehtijat poistuneet pyyntipaikoilta ja kaikki kalat taas peräytyneet meren pimeihin syvyyksiin. Mutta jo lähettää meri uusia lapsia, taas rupee olemaan elämää kaikissa salmissa, lahdissa ja vuonoissa, eikä ainoastaan siellä, vaan myöskin saarissa ja luodoissa, ja kohta katselevat mereen miljoonat linnunsilmät niiltä paikoilta, joissa vilkas talvielämä vallitsi.

Syvällisenä piirteenä kaikkein varsinaisten merilintujen elämässä on, että ainoastaan kaksi asiaa voi pakottaa heitä käymään maalla: joka kevät uudestaan heräävä rakkauden tunne ja lähestyvän kuoleman synkkä aavistus. Ei talven pitkä yö, ei sen pakkanen eikä sen myrskyt aja niitä maalle, he ovat karaistuneet kaikkia Pohjolan ilman ankaruuksia vastaan ja tottuneet tekemään tehtäviänsä aalloilla tai niiden alla; ei myöskään petokalojen uhkaava hammas pelota heitä pakenemaan maalle; he käyvät jollakin yksinäisellä meren saarella ainoastaan sattumalta, jospa sitäkään tapahtuu, ja silloinkin viivähtävät he maalla ainoastaan lyhyen hetken vähän tarkemmin rasvaamassa höyheniänsä, kuin vedessä voi tapahtua. Mutta kuin auringon ensi säteiden välähtäessä rakkaus alkaa liikkua heidän sydämmissänsä, silloin palaavat vanhat ja nuoret, vaikkapa tuhannenkin peninkulman päästä, uiden tai lentäen taas siihen paikkaan, jossa he ensin näkivät päivän valon. Ja kuin keskellä kylmää talveakin, jolloin ne paikat ovat kauan olleet autioina, merilintu tuntee sydämmessään kuoleman, rientää hän, mikäli voimia riittää, kuolemaan, jos suinkin mahdollista, samassa paikassa, jossa hän ensin pesässä silmänsä avasi.

Lukemattomien merilintujen jokavuotiset kokoukset pesimispaikoilla vilkastuttavat ja elvyttävät niitä monta kuukautta semmoisella tavalla, jota on mahdoton kuvata. Erilaiset, kuten merilinnut itse, ovat lintuparvet, ja erilaiset myöskin paikat eli, kuten norjalaiset sanovat, vuoret, joilla ne silloin oleskelevat. Muutamat valitsevat pesimispaikoikseen sellaisia luotoja, jotka tuskin ovat ylempänä ylintä vedenrajaa eivätkä kasva muuta, kuin mitä linnut välttämättä tarvitsevat pesän tueksi, jonka he tekevät aaltojen rantaan ajamasta meriruohosta: toiset valitsevat sellaisia saaria, jotka jyrkkinä ja koleina nousevat satoja metrejä korkealle meren pinnasta ja joissa joko on runsaasti pengermiä, koloja, halkeamia ja muita piilopaikkoja taikka kyllin paksu kerros turpeeksi muuttuneita kasvein jäännöksiä. Matalampia luotoja sanovat norjalaiset "haahkasaariksi" sen merilinnun mukaan, joka heille on hyödyllisin ja arvokkain ja jota he sen tähden erittäin huolellisesti hoitelevat: lintuvuoriksi yleensä sanotaan sitä vastoin vain jyrkempiä ja korkeampia saaria, joissa paraastaan asuskelee alkkoja eli ruokkeja ja lokkeja.

Vaikka valppaan tutkijan hyvin tekisikin mieli lähemmin tarkastella ja laveammin kuvata jokaista erityistä meren pesimälintua, niin Pohjolan lintuvuorten asujanten monilukuisuus pakottaa häntä pysymään vain joissakuissa. Minunkin täytyy luopua siitä huvista, että piirtäisin täydellisiä kuvia näiden lintujen elämästä; mutta katson kuitenkin olevani velvollinen ainakin pintapuolisesti kuvaamaan joitakuita, saadakseni esiin muutamia pääpiirteitä merilintujen elintavasta. Vaikka vaali onkin vaikea, niin yksi niistä, joka joka kevät palaa samoille pesäpaikoille ja ihmeellisesti tuottaa niille elävyyttä ja omituista väritystä, haahka, ei kuitenkaan saa jäädä pois valittujen luvusta. Kolme lajia näitä muhkeita sorsalintuja asuu tai käy Europan rannoilla; yksi niistä, tavallinen haahka, tavataan verraten hyvin etelässäkin, jopa luoteisen Saksan edustalla saarissa. Niiden höyhenpuku on Pohjolan meren tarkka kuva. Mustaa ja punaista, tuhkaharmaata ja jäävihreätä, valkoista, ruskeaa ja keltaista on siinä puvussa sekaisin. Tavallinen haahka on vähimmin kaunis niistä, mutta kuitenkin on sekin muhkea lintu. Niska ja selkä, nauhus siipien poikki ja vatsapuolen sivuilla pilkut ovat valkoiset kuin aaltojen vaahto; kaula ja kupu ovat ruusunkarvaiselta vivahtavat valkopohjalla, ikään kuin keskikesän auringon hehku olisi niihin jättänyt jotakin sädeloistostansa; piiru poskissa on vihreä kuin tunturien jää; rinnan alapuoli ja vatsa, siivet ja pursto, seljän takapuoli ja perä ovat mustat kuin itse meren syvyys. Sellaisen korupuvun on kuitenkin ainoastaan uros saanut osakseen; naaras, kuten kaikki sorsanaarakset, on paljon yksinkertaisemmassa, vaan sentään hänkin hyvin miellyttävässä puvussa. Yleinen ruosteen karvainen, milloin enemmän, milloin vähemmän ruskeaan vivahtava pohja on piirreltynä täyteen pitkittäin ja poikittain pilkkuja, viivoja ja kiemuroita, niin moninaisesti vaihtelevia, että ei ole sanoja tehdä siitä tarkkaa kuvaa.

Ei mikään muu sorsalaji ole niin varsinaisessa merkityksessä meren asujan kuin haahka, ei mikään kömpelömmin astua huojuskele maalla, ei mikään lennä raskaammin, ei mikään ui nopeammin, ei mikään sukella taitavammin eikä syvemmälle kuin haahka. Aina viisikymmentä metriäkin sukeltaa hän alas meren pinnasta hankkimaan itselleen ravintoa syvältä merestä, ja koko viisi minuuttiakin eli siis tavattoman pitkän ajan sanotaan sen voivan pysyä yhtä päätä veden alla. Ennen pesimisajan alkua hän joko ei ollenkaan lähde pois aavalta mereltä taikka vain ihan poikkeuksen tavoin ja silloinkin paremmin vain oikusta kuin minkään välttämättömyyden pakosta. Jo ennen talven loppua ovat suuret parvet, joissa tämäkin sorsalaji mieluisimmin eleskelee, jakautuneet eri pareiksi, ja ainoastaan ne urokset, joiden ei ole onnistunut löytää itselleen paria, uiskentelevat vielä pikku ryhmissä. Puolisojen välillä vallitsee molemmin puolin onnellisin sopusointu. Ainoastaan yksi tahto, epäilemättä naaraksen, määrää molempien tekemisen. Jos naaras nousee veden kalvosta lentämään pari kolme sataa metriä, seuraa uros häntä; jos naaras sukeltaa syvälle, katoaa uroskin silmänräpäyksessä veden alle; mihin hyvänsä naaras kulkee, seuraa uros häntä uskollisesti; mitä hyvänsä naaras tekee, näkyy se aina olevan uroksen mielen mukaan. Vielä elää pari ulkona aukealla merellä, vaikka tosin ei enää loitompana kuin viisikymmentä metriä syvillä vesillä, ja aina semmoisissa paikoissa, joissa raakkuja on runsaasti peittämässä kallioita ja pohjaa. Nämä nilviäiset ne ovat näiden haahkojen usein yksinomaisena ravintona ja niiden tähden sukeltavat ne alas hyvinkin syvälle; nämä raakut myöskin suojelevat heitä aina puutteelta, joka välistä uhkaa niin monta muuta sorsalajia. Huhtikuussa ja viimeistään toukokuun alussa lähestyvät parit yhä enemmän saaristoa ja samalla myöskin rantaa. Haahkanaaraksen sydämmessä ovat äidin huolet heränneet, ja niiden tähden saavat kaikki muut huolet haihtua. Ulkona aukealla merellä oli pari niin arka, että se ei koskaan odottanut minkään veneen eikä laivan lähestymistä, ja ihmistä se pelkäsi enemmän kuin mitään muuta olentoa; nyt lähellä saaria on suhde ihan toisin. Totellen ainoastaan äidinaistia uiskentelee naaras pesintäsaarille; pitämättä enää vähääkään lukua ihmisestä astua huojuskelee hän ylös maalle. Yhä edelleen levotonna seuraa häntä uros, tuon tuostakin kaiuttaen varoittavaa "ahua, ahua!" – huutoansa, osoittaen hyvin huomattavaa epäilystä, pysähtyen tuon tuostakin, miettien kauan ja vasta sitte uiden taas edelleen. Naaras ei pidä lukua mistään siitä. Huolimatta koko maailmasta astuskelee hän yli koko saaren, etsien sopivaa pesän paikkaa. Ollen itsepäinen hän ei suinkaan tyydy mihin hyvänsä kuivaan ruohokasaan, jonka vesi on ajanut maalle, eikä matalaan katajapensaasen, jonka maata myöten leviävät oksat kyllä tarjoaisivat turvallista piilopaikkaa, eikä myöskään vanhaan arkkuun tai laatikkoon, jonka saaren omistaja on varta vasten hänelle suojaksi asettanut ja koonnut siihen vielä valmiiksi risuja ja ruohojakin; vaan hän ihan huolettomasti, kuin olisi oikea kotieläin, lähestyy omistajan asuntoa, astuu sisään, tallustelee yli lattian, tunkeutuu itse emännän kyökkiin ja omiin huoneihin ja oikullisuudessaan ja itsepäisyydessään valitsee ehkä pesäksensä juuri leivinuunin ja siten pakottaa talon emännän, vaikka mahtavankin, monta kuukautta paistamaan leipänsä toisessa saaressa. Nähtävästi vavisten seuraa häntä uskollinen puoliso niin etäälle, kuin mahdollista; mutta kuin naaras hänen mielestään kokonaan unhottaa kaiken varovaisuuden, jopa menee niinkin pitkälle, että rohkenee asua saman katon alla ihmisten kanssa, silloin uros ei enää koetakaan taistella hänen itsepäisyyttänsä vastaan, vaan jättää hänet omin neuvoinsa ja lentää takaisin ulos turvalliselle merelle ja odottelee siellä naaraksen jokapäiväisiä käyntejä. Haahkarouva ei tuosta ole millänsäkään, kokoo vähän risuja itselleen, ottaa mielellään vastaan apua keitä hyvänsä, asettelee risut ja ruohot kasaan, kaivaa molemmilla jaloillaan kuopan, pyöristelee ja sijoittelee sen sileällä rinnallaan, itse lakkaamatta pyörien ja käännellen itseään, ja alkaa sitte toimitella pesän varsinaista sisustamista. Ajatellen ainoastaan perillistensä hyvinvointia nyppii hän rinnastaan verrattoman hienoja untuvia, tekee niistä jonkinlaisen peitteen, joka riittää verhoamaan koko kolon ja sitä paitsi yläreuna jää niin tiheäksi rimpsuksi ylt'ympäri, että, milloin lintu sattumalta lähtee pois pesästään, se suojelee munia kaikelta kylmyydeltä. Jo ennen saamistansa sisäverhoa valmiiksi alkaa hän munia verraten pieniä, sileäkuorisia, likaisen- tai vihreänharmaita muniansa, kunnes aarre tulee täys'lukuiseksi, jolloin siinä on kuusi tai kahdeksan munaa, harvoin enempi tai vähempi.

Tätä hetkeä on norjalainen odottanut. Oman voiton pyyntö se teki hänet niin ystävälliseksi lintua kohtaan. Vierasvarainen isäntä muuttuu nyt ryöväriksi. Vähääkään säälimättä ottaa hän munat pesästä, vieläpä kalleista untuvista kudotun sisäverhonkin. Neljäkolmatta tai kolmekymmentä pesää antavat yhden kilon untuvia, joiden arvo on saantipaikalla noin kolmekymmentä kruunua eli kaksiviidettä markkaa. Nämä numerot kylliksi selittänevät norjalaisten ryöstönhalun.

Raskaalla mielellä näkee haahkanaaras tämänvuotiset toiveensa rauenneen; hämmästyksissään ja kauhistuksissaan lentää hän merelle ja on näkymättömissä muutamia päiviä. Mutta pianpa haahkamme palaa takaisin ja astua huojuskelee, ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut, taas ylös maalle laittamaan itselleen uutta pesää. Luultavasti hän tällä kertaa karttaa entistä paikkaa ja tyytyy ensimmäiseen kuivaan ruohokasaan, joka ei vielä kokonaan ole toisten hallussa. Vielä kerran laittelee hän kuntoon pesäkolon ja vielä kerran alkaa hän etsiä ja nyppiä höyheniänsä, saadakseen kuntoon mielestänsä ihan välttämätöntä untuvapeitettä. Vaan mitkään ponnistukset eivät auta; vaikka hän miten kurkottelee ja vääntelee kaulaansa, niin hänen untuvavarastonsa on lopussa. Mutta milloinka on äiti, vaikkapa sorsankin muodossa, ollut neuvoton, kuin on ollut pitäminen huolta lastensa hyvinvoinnista? Ei haahkakaan ole neuvoton. Itsellään hänellä ei ole mitään untuvia jäljellä, vaan hänen puolisollansa niitä on kosolta sekä rinnassa että seljässä. Nyt täytyy hänen tulla esiin. Ja vaikka uros ehkä vastusteleekin, vaikka edellisten vuosien muistot hänessä jyrkästi panevat vastaan, täytyy hänen kuitenkin totella ja taipua. Ihan säälimättä nyppii toimelias äiti häneltä untuvat, ja muutamassa tunnissa tai ainakin parissa päivässä tulee uros yhtä paljaaksi kuin emä itse. Minusta on aivan luonnollista, että haahka-uros sellaisen kohtelun jälkeen lähtee niin pian, kuin suinkin pääsee, pois merelle ja sitte monta kuukautta seurustelee ainoastaan toisten yhtä onnettomain kumppaniensa kanssa eikä enää pidä lukua hautovasta puolisostansa eikä tulevista perillisistä. Jos tosiaan, kuten kaikilla pesintäpaikoilla sentään tapahtuu, nähdään joku haahka-uros hautovan naaraksen luona, niin luullakseni se voi olla ainoastaan sellainen, joka ei vielä ole nypitty.

Nyt hautoo haahka sangen ahkerasti. Ja nyt huomataan hänen pukunsa ainoaksi soveliaaksi, ell'emme sano: ainoaksi mahdolliseksi, kuin hänellä voi olla. Pesää ympäröivään ruohoon sekautuu hänen värinsä ihan täydellisesti; ei edes haukan eikä merikotkankaan terävä silmä voi huomata häntä. Sekä yleinen väri että myöskin jokainen pilkku ja jokainen viiru on niin kuivan meriruohon näköinen, että hautova lintu, kuin se laskee alas kaulansa ja vähän levittää siipiänsä, ihan häviää näkyvistä. Monta, monta kertaa on minullekin tapahtunut, että olen, tarkalla metsästäjän ja tutkijan silmällä tähystellen, astunut sellaisilla haahkasaarilla ja vasta siitä huomannut ihan jalkaini juuressa hautovan haahkanaaraksen, että se on torjuen ruvennut nokallaan hakkaamaan saappaitani. Ken tietää, miten innokkaasti haahkat hautovat, häntä ei suinkaan ihmetytä, että voidaan päästä niin lähelle pesässään makaavaa haahkanaarasta; mutta se kummastuttanee myöskin kokenutta tutkijaa, että haahkanaaras pois lentämättä antaa kosketella munia altansa ja että hän ei huoli edes siitäkään, että hänet nostetaan pois pesästä ja lasketaan jonkun matkan päähän maahan, ainoastaan nähdäkseen, miten kiireesti se löntystelee takaisin pesäänsä.

Haahkan äidinrakkaudessa ja äidinilossa on myöskin toinen puolensa. Jokainen haahka, ehkäpä muutkin sorsalajit, ei ainoastaan tavoittele perillisonnea, vaan hänen äidinsilmänsä tahtoo nähdä niin monta poikasta kuin mahdollista. Siitäpä seuraa, että hän ihan arvelematta, jos vain suinkin voi, varastelee toisilta, jotka hautovat hänen lähellänsä. Vaikka hän hautookin ahkerasti, täytyy hänen kuitenkin kerran päivässä lähteä pesästään hankkimaan itselleen ravintoa sekä puhdistamaan, siistimään ja rasvaamaan höyheniänsä, jotka turmeltuvat suuresta hautomalämmöstä. Katsahtaen epäluuloisesti naapureihin oikealle ja vasemmalle nousee hän ylös jonakin ensimmäisenä aamupäivän hetkenä, ehkä jo kauan kärsittyään kalvaavaa nälkää, astuu pois pesästä ja huolellisesti kääntelee nokallaan pesää ympäröivän untuvareunuksen kätkeväksi ja suojelevaksi peitteeksi munille; sitte hän lentää nopeasti ulos merelle, sukeltaa sukeltamistaan alas syvyyteen, täyttää nopeasti kupunsa ja kurkkunsa aina nieluun saakka meren raakuilla, kylpee, siistii ja rasvaa itseänsä, palaa takaisin maalle ja rientää, koko matkan ahkerasti kuivaten ja silittäen höyheniänsä, jälleen pesäänsä. Naapurisisaret makaavat yhä niin viattoman näköisinä kuin mahdollista pesissään, ja kuitenkin ovat he, ainakin joku heistä, tällä välin tehneet itsensä syypääksi näpistelemiseen. Heti, kuin emä lensi pois, nousi yksi naapureista ylös, kohotti vierasten munain peitettä ja vieritti nopeasti omaan pesäänsä siitä yksi, kaksi, kolme, jopa neljäkin munaa; sitte peitti hän jälleen pesän huolellisimmasti ja asettui onnellisena ja tyytyväisenä taas hautomaan väärin lisäytynyttä aarrettansa. Ehkä kotiin palaava haahkanaaras kyllä huomaa, mitä hänelle on tehty; mutta hän ei vähimmälläkään tavalla näytä, mitä tietää, vaan asettuu ihan tyynesti hautomaan kuten ennenkin, ikään kuin ajatellen: "maltahan, ystäväiseni, kyllä sinäkin lennät pois pesästäsi, ja mitä sinä teit minulle, saatan minäkin tehdä sinulle jälleen." Ja todella munat likeisistä haahkanpesistä siten lakkaamatta siirtyvät toisesta toiseen. Haahkasta näyttää olevan yhtä, omiako vaiko vieraita ne lapset ovat, jotka kehittyvät eläviksi onnellisen äidin rinnan alla. Pääasia on vain, että poikasia on.

Kuusikolmatta päivää hautoo haahkanaaras, ennen kuin munat kypsyvät. Ne Pohjolan asukkaat, jotka toimivat ymmärtäväisesti, antavat hänen tällä kertaa olla rauhassa, koettavatpa vielä, mikäli voivat, auttaakin häntä pidättämällä niin paljon kuin mahdollista kaikkia vihollisia ja rauhan häiritsijöitä kaukana saaresta. He tuntevat jokainen omat haahkansa, ell'ei nimeltä, niin ainakin sen verran, että tietävät, mihin aikaan se tai se on hautonut loppuun asti ja aikoo nuorisojoukkonsa kanssa lähteä meren turviin. Se tie tulee kuitenkin usein turmiolliseksi monellekin varomattomalle nuorelle haahkalle. Samoilla saarilla pesiväiset tai niillä muuten käyvät haukat ja vielä enemmin korpit, räiskät ja suuret merilokit väijyen odottavat poikasien ensi lähtöä ulos maailmaan, iskevät niihin ja vievät pois ruuaksensa. Sitä saaren omistaja kuitenkin koettaa estää eräällä tavalla, joka hyvin kuvaa näitä ennen niin villejä ja arkoja, mutta pesintäaikana oikeiksi kotieläimiksi muuttuneita haahkoja. Hautoma-ajan lopulla menee omistaja joka aamu saarelle auttamaan haahkaäitejä ja kokoomaan toista untuvasatoa. Seljässä on hänellä suurempi kori ja toisella käsivarrella pienempi. Siten astuu hän pesältä pesälle, nostaa jokaista haahkaemää ja katsoo, joko poikaset ovat päässeet ulos munista ja ehtineet kylliksi kuivaa. Jos niin on, sulloo hän koko pikku joukon käsikoriin, ottaa taitavalla sieppauksella pesästä untuvaverhon, heittää sen selkäänsä suurempaan koriin ja menee edelleen. Luottavasti astua tallustelee haahkaemä hänen jäljestänsä tai pikemmin piipittävien poikasiensa perästä. Samalla tavalla tyhjennetään toinen ja kolmas pesä ja niin yhä edelleen niin kauan, kuin käsikoriin mahtuu poikasia; ja emä toisensa perästä yhtyy saattojoukkoon, tiellä puhua laverrellen sisaruksiensa kanssa. Meren rantaan päästyä mies kääntää käsikorin alassuin ja kaataa koko nuorisojoukon suoraa päätä veteen. Heti syöksyvät kaikki haahkanaarakset uikuttavien poikasiensa jäljestä; houkutellen, huutaen ja osoittaen kaikkea äidin hellyyttä uivat ne keskelle poikajoukkoa ja jokainen koettaa koota itselleen niin monta kuin mahdollista. Nähtävästi ylpeänä uipi joku tiehensä, jäljessä pitkä rivi poikasia, mutta toinen, jolla on ollut huonompi onni, purjehtii keskelle tuota laahuksen tavalla onnellista emää seuraavaa pienokaisparvea ja koettaa houkutella puoleensa niin monta poikasta kuin mahdollista, ja samoin tulee kohta kolmas houkuttelemaan hänkin muutamia itsellensä. Siten uiskentelevat kaikki emät huudellen, kaakotellen ja houkutellen sekaisin, kunnes viimein jokainen saa jälkeensä pienen joukon, omiako vaiko toisten poikasia, ei ole helppo tietää. Haahkaemät itsekään eivät sitä suinkaan tiedä, mutta äidinilo ja äidinylpeys on siltä yhtä suuri.

Kaikissa tapauksissa seuraa tälläkin tavoin kokoon haalittu poikajoukko jo ensimmäisinä olemisensa hetkinä uskollisesti äitiänsä tai kasvatusäitiänsä. Hän vie heti poikaset sellaisiin paikkoihin, joissa raakkuja on kalliossa aina alimpaan vedenrajaan asti, noukkii niistä niin monta, kuin hän perheinensä tarvitsee, rikkoo pienimpien kuoret ja levittää sisällyksen poikasillensa. Pojat ovat jo elämänsä ensi päivästä valmiit uimaan ja sukeltamaan yhtä ahkerasti kuin vanhempansa, ovatpa vielä paljon etevämmätkin heitä siinä, että liikkuvat paljon helpommin maalla, jossa ne ovatkin hämmästyttävän sukkelat. Jos he väsyvät ollessaan lähellä jotakin saarta, viepi emä heidät heti maalle, ja silloin ne juoksentelevat kuin turkinpyyn poikaset ja ymmärtävät vähimmästäkin varoitushuudosta niin hyvästi peittäytyä maata vasten painautumalla, että niitä voi huomata vasta pitkän etsimisen jälkeen; jos ne väsyvät, kuin jo ollaan kaukana saaristosta, levittää äiti siipensä ja selkänsä niille leposijaksi. Niillä kun ei koskaan ole puutetta, kasvavat ne tavattoman nopeasti, niin että ne jo parin kuukauden kuluttua ovat emänsä kokoiset ja ainakin yhtä taitavat kaikissa merielämän tempuissa. Nyt saapuu myöskin isä täst'edes viettämään talvea yhdessä perheen kanssa, joka tavallisesti yhtyy muihin, niin että välistä on yhdessä monta tuhattakin perhettä.

Suuri, vuosi vuodelta yhä nouseva hyväin untuvien hinta tekee haahkan arvokkaimmaksi kaikista sorsalinnuista. Tuhat paria haahkoja on jo melkoinen omaisuus. Mutta useimmilla haahkasaarilla pesii ainakin kolme, jopa neljäkin tuhatta paria, ja kellä onnellisella on pesimäpaikkoja, joissa käy vieläkin enempi näitä lintuja, hän saa niistä oikein kadehdittavia tuloja. Paitsi haahkoja pesivät näillä saarilla myöskin rantaharakat ja räiskät, joiden munia kootaan ja käytetään kaikenlaisiksi ruokatarpeiksi ja kaupataan moniin paikkoihin. Siellä täällä suolataan myöskin poikasia talveksi, ja siten voivat saaret antaa runsasta satoa, jonka tähden ne ovatkin ankaran tarkastuksen alaiset ja erityisillä laeilla suojellut.

Yhtä omituinen kuin viehättäväkin on näytelmä, jota haahkojen ja muiden merilintujen käyntisaaret tarjoavat. Paksumpi tai ohuempi pilvi häikäsevän valkoisia lokkeja liihoittelee saaren ympärillä. Lakkaamatta tulee joukottain ja parvittain näitä pesimälintuja saarelle ja lentää taas jälleen merelle; silloin tällöin käyvät he myöskin läheisillä luodoilla, levittäen viehätystä ja eloa kuivaneille, vihreiksi matoiksi muuttuneille sammalistoille, joita on punaisten hirsitalojen edessä. Syystä kyllä ylpeänä osoitti eräs Lofoten-saarien asujan monen sadan tuhannen suuruista lokkiparvea, joka suurissa joukoissa etsi hyönteisiä hänen talonsa edustalla. "Maamme on liian köyhä, liian kylmä ja liian karu", sanoi hän, "että voisimme, kuten te etelässä, pitää kesyjä kotilintuja. Mutta meidän kyyhkysemme lähettää meille meri, ja sanokaapa, oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa." Minun täytyi tosiaankin vastata eittämällä, sillä nuo häikäsevän valkoiset ja vaalean-siniharmaat lokkijoukot rehevässä, vihreässä ruohokossa suurenmoisessa Pohjolan tunturimaailmassa olivat tosiaankin erittäin lumoava näky. Nämä lokit ne enemmän kuin mitkään muut jo etäältä ilmasevat pesintäsaaret ja erottavat ne muista muuten ihan saman kaltaisista luodoista. Muista siivekkäistä asujamista huomataan tuskin mitään, vaikka niitäkin voi olla tuhansittain. Vasta sitte, kuin keveissä, verrattomissa veneissä lasketaan ulos asutulta rannalta ja soudetaan saarta kohti, keskeytyy lintujen hiljainen kotielämä. Jotkut rantaharakat, jotka etsivät ravintoansa juuri veden rajan yläpuolelta, näkevät ensinnä veneen ja lentävät nopeasti sille vastaan. Sillä nämä linnut, joita tuskin puuttuu mistään saaresta tai luodosta, ovat rauhallisesti yhdessä asuvain pesintälintujen turvallisuuspoliisi. Ne ovat uteliaammat ja vilkkaammat kuin mitkään muut rantalinnut, kuin minä tunnen, ja itsetietoiset, varovaiset ja ajattelevaiset, joten niillä on yhdessä kaikki ominaisuudet, kuin tarvitaan, ollakseen johtavina jäseninä sekanaisissa yhteiskunnissa. Jokainen uusi, outo tapaus kiihottaa heidän uteliaisuuttansa ja saattaa niitä toimittamaan tarkkaa tutkintoa. Siten ne lentävät vastaan joka veneelle, lentelevät monen moneen kertaan sen ympäri yhä pienemmissä piireissä, parkuvat lakkaamatta, houkuttelevat siten sinne muita sukulaisiansa ja herättävät jo nyt kaikkein muiden saaren viisasten lintujen huomiota. Heti, kuin tulevat vakuutetuiksi, että tosiaankin on vaara tarjona, rientävät he ripeästi takaisin ja julistavat varoittavilla huudoilla tutkimustensa tulokset kaikille saaren linnuille, jotka tahtovat ottaa sitä huomioon. Muutamat lokit päättävät nyt ottaa omin silmin selkoa häiriön syystä. Noin viisi tai kuusi lentää niitä venettä vastaan, pysähtyy liihoittelemaan ilmaan kuten haukat, syöksyvät ehkä rohkeasti alas rauhan häiritsijöihin päin ja palaavat saareen vielä nopeammin, kuin tulivat. Ihan kuin epäillen heitä, nousee kolme, neljä, kymmenen kertaa niin monta ilmaan ja tekee ihan samalla tavalla kuin ensimmäiset vakoojat. Kohta kokoutuu kokonainen pilvi lintuja veneen päälle. Se tihenee tihenemistään ja tulee yhä uhkaavammaksi, koska linnut yhä rohkeammin lentävät venemiehiä vastaan ja sitä paitsi myöskin jättävät jälkeensä merkkejä, jotka eivät juuri kaunista kasvoja eikä vaatteita. Pesimäpaikan lähellä kiihtyy melu täydelliseksi pauhinaksi, lintujen huuto ja parkuna monituhat-kertaiseksi huumaavaksi melskeeksi. Jo ennen veneen saapumista rantaan ovat naarastensa luona käymässä olleet haahka-urokset astua huojuskelleet alas rantaan ja uivat nyt varoittavaa "ahua, ahua" – huutoansa kaiutellen ulos merelle. Niitä seuraavat merimetsot ja koskelot, jota vastoin rantaharakat, kurmitsat, riskilät, haahkat, lokit ja tiirat, sekä siellä mahdollisesti olevat luotokirviset ja västäräkit pysyvät paikoillaan, rohkenematta lähteä saarelta. Mutta kahlaajalinnut juoksentelevat kuin pahan hengen ajamina lukemattomissa joukoissa edes takaisin rannalla; riskilät, jotka ovat meluten kiivenneet ylös jyrkkiä kallioita, painautuvat liitteiksi maata vasten ja makaavat, katsoa tuijotellen vieraita tunkeutujoita, ja haahkat varustautuvat tekeytymään sopivana silmänräpäyksenä näkymättömiksi omalla tavallaan.

Vene saapuu rantaan. Noustaan saarelle. Tuhannen tuhansia kimeitä huutoja kajahtaa yht'aikaa; lentävä lintupilvi tihenee ihan läpinäkymättömäksi; satoja tuhansia hautovia lokkeja nousee parkuen yhtymään lentävien joukkoon; rantaharakat yhtyvät konserttiin ja lentelevien, parkuvien, huutavien lintujen pauhina tulee niin huumaavaksi, että luulisi kerrassaan joutuneensa noitain tanssiaisiin:

Mefistoteleen sanat toteutuvat. Hälinä ja pauhina, eri lintumuotojen ja äänien sekasotku ihan rampaa kaikki aistimet; silmissä kimeltelee ja välkkyy, korvissa suhisee ja kohisee niin, että viimein ei voida käsittää mitään väriä eikä ääntä. Mihin hyvänsä kääntyy, kohtaa silmää kaikkialla, saaren joka puolella tuo äsken mainittu lintupilvi; mihin hyvänsä katsoo, ei näe edessään mitään muuta kuin lintuja; jos tuhansia laskeutuu alas, on toisia tuhansia jo lentänyt ylös; ja heidän huolensa ja levottomuutensa perillisten turvallisuudesta saattaa heidät unhottamaan oman voimattomuutensa sekä koettamaan tosin vaarattomalla, vaan kuitenkin hyvin kiusoittavalla tavalla estää tutkijan kulkua.

Ihan toisenlainen kuin jotenkin viaton ja huoleton elämä haahkasaarilla on valko-, haili- tahi merilokkien asumain saarien elämä. Nekin kokoutuvat joukottain pesimään eräille eri saarille, niin että sellaisessa saaressa voi välistä olla neljä, jopa viisikin tuhatta paria. Itse saari on yhtä kaunis ja suurenmoinen näytelmä kuin haahkasaarikin. Suuret häikäsevän valkoiset ja vaalean- tai tummansiniseen vivahtavat linnut eroavat ihmeellisesti koko seudun luonteesta ja niiden liikkeissä on kaikkea sitä suloutta, joka yleensä on lokkilajien tuntomerkki. Mutta nämä vahvat, voimakkaat ja saaliinhimoiset linnut ovat tosin seuralintuja, vaan eivät suinkaan rauhallisia naapureja. Ei yksikään sellaisen parven jäsen usko toistansa. Joka eri pari elää itsekseen, ottaa määrätyn alan, kuinka pienen hyvänsä ihan itselleen eikä salli minkään muun parin tulla sille alueelle; eivät molemmat koskaan poistu yht'aikaa pesästä, ja jos joku yhteinen voimakas vihollinen ne karkoittaa, niin rientävät ne niin pian kuin mahdollista takaisin pesään suojelemaan sitä omilta sukulaisiltansa.

Vähemmin meluinen, mutta yhtä suurenmoinen on elämä varsinaisilla lintusaarilla, joissa ruokit, kiislat ja lunnilinnut pesivät ja joille myöskin joku lokki ja merimetso on asettunut. Riittänee kyllin, jos koetan kuvata yhtä näistä vuorista, jonka tähden palaan kertomukseeni.

Suurten Lofoten-ryhmään kuuluvain saarien pohjoispuolella on noin kolmen sadan metrin päässä rannasta kolme kellon muotoista saarta, Nykenit, jotka koleina ja jyrkkinä nousevat merestä noin sadan metrin korkeuteen ja joita ympäröitsee pienistä luodoista kudottu seppele. Yksi näistä kalliokeiloista on "lintuvuori", ja mitään tavallansa suurenmoisempaa tuskin voidaan ajatella.

Oli ihana kesäpäivä, kuin varustauduimme lähtemään sinne; meri oli siloinen ja tyyni, taivas kirkkaan sininen, ilma lämmin ja suloinen. Lukemattomain luotojen välitse sousivat pikku venettämme voimakkaat seudun miehet. Mihin hyvänsä katsoin, kaikkialla näin lintuja. Melkein joka kivi, kuin pisti ylös veden pinnasta, oli kuin elävä. Muutamat välkkyivät valkoisina merimetsojen jäljistä, jotka siellä säännöllisesti olivat levänneet muutaman tunnin joka päivä. Riveissä kuin sotamiehet istui niitä kymmenen, kaksikymmentä, jopa satakin kummallisimmissa asennoissa, kaulat ojennettuina ja siivet levitettyinä, että joka ruumiin osa saisi oikein kylliksi päivänpaistetta, viuhtoen siipiänsä ikään kuin löyhyttääkseen viileyttä toinen toiselleen, ja tarkkaavasti tähystellen joka taholle. Kumeasti huutaen pulahtivat ne veneemme lähestyessä alas veteen sekä uiden ja sukeltaen tekivät tyhjäksi kaikki kokeemme päästä niitä lähemmäksi. Toiset luodot olivat ihan täpötäynnä lokkeja, satoja ja tuhansia ihan samaa lajia, sekä uroslintuja, jotka ehkä olivat saapuneet jostakin haahkasaaresta seurustelemaan keskenänsä sill'aikaa, kuin naarakset olivat hautomispuuhissaan. Toisten kalliosaarien ympäri oli häikäsevän valkoisia haahkoja, ehkä jo nypittyjä uroksia, kokoutunut suurin joukoin; paikoittain olivat ne kehyksenä, joka etäältä loisti kuin suuret valkoiset lummekukat meidän järvivesissämme. Matalammissa salmissa näkyi kalastelevia koskeloita ja kuikkia, joista joku silloin tällöin kaiutti pitkää huutoansa, niin pitkää ja niin monisäveliseltä heläjävää, että sitä olisi voitu sanoa oikeaksi lauluksi, ell'ei se olisi ollut niin hurjaa säveltä, kuin ainoastaan pohjoismeren lapsi voi laulaa, joka on kuunnellut talvimyrskyjen ulvontaa ja kohinaa ja aaltojen kumeaa pauhua. Ylpeänä kuin ruhtinas valtaistuimellaan istui siellä täällä merikotka, kaikkein meren siivekästen olentojen kauhu, ehkäpä koko joukkokin niitä kylläisiä ja turpeita ryövärejä; nopeasti kuin nuoli lenteli peninkulmia laajaa aluettansa tunturihaukka, joka oli rakentanut pesänsä jyrkälle kallionseinälle; purjehtelevia kalalokkeja ja kolmivarpaisia lokkeja sekä kalastelevia tiiroja liiteli ylös alas; rantaharakat tervehtivät meitä lirityshuudoillaan, ja ylt'ympäri kohoili veden pintaan ja jälleen sukelsi alas ruokkeja ja kiisloja.

Tämän kirjavan seuran seassa soutelimme edelleen. Soudettuamme noin kymmenen meripeninkulmaa saavuimme Nykenien alueelle. Mihin hyvänsä käänsimme silmämme, kaikkialla näimme muutamia vuoren siellä vierailevista asujamista kalastelemassa merellä, sukeltelemassa tai säikähtyneinä veneemme tulosta ylös lentämässä, jolloin ne liitelivät niin läheltä pitkin veden pintaa, että heidän tulipunaiset uimajalkansa sivelivät aaltojen harjoja. Me näimme viidenkymmenen, jopa sadankin suuruisia parvia, näimme niitä kaikkialta tulevan tulvaamalla vuorelta tai rientävän sinne takaisin emmekä voineet kauemmin olla epätietoisina, että lähestyimme väkirikasta lintuvaltakuntaa. Mutta oli puhuttu miljooneista pesivistä linnuista, vaan sellaista paljoutta emme toki voineet missään huomata. Viimein, kuin olimme kiertäneet pitkän kallioniemen, oli Nyken edessämme. Ylt'ympäri meressä näkyi mustia ja vuoren juurella valkoisia pilkkuja. Ensimainitut olivat ihan ilman järjestystä, viimemainitut yleensä riveissä tai tarkkarajaisissa ryhmissä; ne olivat uivia ruokkeja, pää, kaula ja niska ylhäällä veden pinnasta, ja toisia vuorella istumassa, valkoinen rinta merelle päin. Varmaan niitä oli tuhansia, mutta ei suinkaan miljooneja.

Noustuamme maalle vastapäiselle saarelle ja levättyämme Nykenin omistajan luona sousimme salmen ylitse siihen saareen, hyppäsimme ylös kalliolle eräästä paikasta, jossa kuohu ei ollut liian kova, ja kiipesimme ripeästi ylös aina siihen turvekerrokseen asti, joka, ottamatta lukuun muutamia ylöspistäviä piikkejä ja okaita, peittää koko Nykenin. Siellä heti huomasimme, että koko se turvekerros oli kaikkialla täpö täynnä käytäviä, saman kaltaisia, kuin kaniinit tekevät, niin että koko vuorella ei ollut edes tavallisen pöydän kokoistakaan alaa, johon ei olisi auennut sellaista käytävää.

Paremmin kiiveten kuin käyden nousimme vuorta ylös. Jalkaimme alla vapisi onneksi kaiveltu turvekerros, ja kaikista koloista tirkisteli, ryömi, lipui ulos tai lensi päältä harmaita, rinnasta ja vatsasta häikäsevän valkoisia lintuja, suurempia kuin kyyhkyset, joilla oli eriskummallinen nokka ja muoto, lyhyet, kapeat ja teräväpäiset siivet ja ikään kuin typistetty pursto. Kaikista koloista tulvi niitä esiin ja samoin kaikista kallion halkeamista ja raoista. Mihin hyvänsä katsoi, ei silmä nähnyt mitään muuta kuin lintuja eikä korva voinut käsittää mitään muuta kuin kumeasti kohisevaa ääntä, johon sekoittui paruntaa ja huutoa lukemattomista kurkuista. Joka uusi askel loitsi esiin uusia joukkoja vuoren sisällä. Vuorelta alas mereen alkoi lenteleminen; merestä ylös vuorelle liiteli jo lukemattomia parvia. Muutamista linnuista oli tullut satoja ja niistä satoja tuhansia ja yhä tulvi toisia satoja tuhansia esiin ruskeanvihreästä maasta. Pilvi, yhtä paksu kuin ennenkin saaren päällä, verhosi meidät, verhosi koko vuoren niin, että se näytti muuttuneen suunnattomaksi mehiläispesäksi, jonka ympärillä jättiläismehiläisiä suristen ja poristen lentää liiteli. Mitä etemmäksi ehdimme, sitä suurenmoisemmaksi muuttui näytelmä. Koko vuori tuli eläväksi. Sadat tuhannet silmät tirkistelivät meitä tulokkaita. Joka taholta ja suunnalta, kaikista sopukoista ja komeroista, kaikista raoista, koloista ja halkeamista, oikealla ja vasemmalla, ylhäällä ja alhaalla, ilmassa ja maassa vilisi lintuja. Vuoren seinistä, samoin kuin sen huipultakin, syöksyi lakkaamatta tuhansia alas niin tiheissä joukoissa, että ne ikään kuin olivat yhtäläisenä kattona päämme päällä. Tuhansia tuli, tuhansia meni, tuhansia istui, tuhansia liiteli mitä huvittavimmalla tavalla siivillänsä; satoja tuhansia lensi, satoja tuhansia uiskenteli ja sukelteli ja vielä satoja tuhansia odotteli meidän heitäkin liikkeelle säikyttävää astuntaamme. Oli siinä vilinää, surinaa, tanssintaa, lentelemistä, ryömintää ja matamista ympärillämme, niin että olisi melkein saattanut menettää järkensä, että silmä ei lopulta tehnyt tehtäväänsä ja että kokenutkin ja taitava pyssymies, joka koetti umpimähkään ampua jotakuta näistä tuhansista, jäi kaikkine taitoinensa häpeään. Huumauksissa, tuskin enää tajuten itseämme astuimme edelleen, kunnes viimein saavuimme ylös huipulle. Toivomme, että siellä ylhäällä viimeinkin saisimme taas lepoa ja rauhaa ja voisimme tehdä joitakin havaintoja, ei alussa toteutunut. Sielläkin vilisi ja surisi kuten alempana rinteellä, sielläkin ympäröi meitä lintupilvi niin tiheänä, että me näimme merta alhaalta edestämme ainoastaan epäselvästi ja epämääräisesti kuin jonkinlaisessa hämärässä. Vasta pari tunturihaukkaa, jotka olivat tehneet pesänsä läheiseen kallioseinään, muutti yht'äkkiä tämän merkillisen näytelmän. Meitä ruokit, kiislat ja lunnilinnut eivät olleet vähääkään peljänneet; mutta näiden tuttujen ja ainaisten vihollisten ilmestyessä syöksyi tiheä pilvi kuin loitsijan käskystä yht'äkkiä alas mereen, ja näköala jäi avoimeksi ja vapaaksi. Lukemattomat tummat pilkut, meressä uivien lintujen päät, näkyivät selvään aaltojen sinivihreyttä vasten. Niitä päitä oli niin paljo, että me sen toista sataa metriä korkean vuoren huipulta emme voineet erottaa, mihin lintuparvi päättyi, emmekä huomata, missä meri olisi ollut tyhjänä linnuista. Voidakseni likimainkaan lukea niiden paljoutta, tähystin pientä nelikulmaista alaa ja aloin lukea päitä sen sisältä. Siinä oli niitä toista sataa. Minä ajatuksissani panin yhteen muutamia sellaisia nelikulmioita ja sain tuhansia. Vaan minä olisin voinut saada monta tuhatta sellaista nelikulmiota eikä sittekään vielä olisi kaikki se merenpinta ollut luettuna, jossa lintuja oli. Nyt minä näin miljooneja, joista oli puhuttu. Mutta vain hetkisen oli tämä taulu edes näennäisesti tyynenä. Kohta alkoivat linnut jälleen lentää ylös päin, ja kuten ennen nousi satoja tuhansia yht'aikaa merestä kiipeilemään vuorta ylös; kuten äsken syntyi pilvi ympärillemme; kuten äsken pimittyivät aistimemme. Kykenemättä katselemaan, huumauksissa ympärilläni vallitsevasta sanomattomasta hälinästä heittäydyin minä pitkäkseni maahan ja joka taholta ja suunnalta tulla tulvi lintuja. Koloista ryömi yhä uusia esiin ja niihin takaisin toisia, joita ennen olimme säikyttäneet; ihan minun ympärilleni joka taholle laskeutuivat ne alas; huvittavan kummastuneesti katselivat ne vierasta olentoa, joka makasi heidän allansa; tanssien ja tallustellen tulivat ne niin lähelle minua, että minä koetin tavoitella niitä kiinni käsilläni. Jokaisessa näiden omituisten lintujen liikkeessä oli miellyttävintä kauneutta. Ihmeekseni huomasin nyt, miten jäykät ja kylmät paraimmatkin kuvat ovat; sillä minä huomasin näissä merkillisissä olennoissa paljon suurempaa vilkkautta ja elävyyttä, kuin ennen olisin uskonutkaan. Eivät ne silmänräpäystäkään istuneet hiljaa, vaan liikuttelivat ainakin päähänsä ja kaulaansa lakkaamatta, milloin minnekin päin, ja heidän piirteensä ja muotonsa tulivat tosi taiteellisiksi. Näytti siltä, kuin ihan huoleton jättäytymiseni heitä tarkastelemaan olisi saanut heiltä palkkioksi rajattomimman luottamuksen. Minä oleskelin näiden tuhansien kanssa, kuin olisivat ne olleet tavallisia kotieläimiä, ja viimein koko miljoonat eivät pitäneet minusta enempää lukua, kuin olisin minä ollut yksi heistä.

Kahdeksantoista tuntia olin minä tällä vuorella oppimassa tuntemaan ruokkien elintapaa. Kuin keskiyön aurinko suurena ja veripunaisena seisoi taivaalla ja levitti ruusuhohdettansa meidänkin vuoremme seinille, tuli äänetön hiljaisuus, jota keskiyö tavallisesti tuottaa ylhäällä Pohjolassakin. Meri oli vuoren ympäriltä jäänyt tyhjäksi; kaikki linnut, jotka siihen asti olivat siellä kalastelleet ja sukellelleet, olivat nyt lentäneet ylös vuorelle. Siellä ne nyt istuivat, mistä vain löysivät istuinpaikkaa, pitkissä riveissä, kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain ja satatuhansittain, pitkinä, häikäsevän valkoisina viivoina, kun jok'ainoalla oli valkoinen rinta merelle päin. Vaiennut oli heidän "ar" – ja "er" – huutonsa, joka, vaikka kunkin yksityisen linnun ääni on verraten hyvin heikko, oli meitä perin huumannut; ainoastaan aaltojen kuohu alhaalla kalliota vasten pauhasi ja kohisi nyt kuten ennenkin. Vasta sitte, kuin aurinko, jälleen nousi ylemmäksi, alkoi entinen elämän vilinä uudestaan, ja kuin me viimein läksimme kotimatkalle ja laskeuduimme alas samaa tietä, kuin olimme kiivenneet ylöskin, kietouduimme taas samanlaiseen tiheään lintupilveen.

Ruokit eivät kuitenkaan vedä puoleensa huomiotamme ainoastaan suurella paljoudellaan; on heidän elämässäänkin ja tavoissaan monta miellyttävää puolta. Heidän seura-avunsa kehittyvät hautoma-aikana verrattoman korkealle. Täydellisinä merilintuina elävät kaikki ruokit pesimisajan alkuun asti yksinomaan aukealla merellä, pitämättä lukua ankarimmastakaan talvesta tai raivoisimmastakaan myrskystä. Eivät he, paitsi vain jotkut ani harvat yksityiset linnut, edes pitkänä talviyönäkään poistu pohjoisesta kodistaan; satojen ja tuhansien suuruisissa parvissa kuljeksivat he kalakarilta toiselle ja tietävät yhtä hyvin löytää kaikki aukot jäiden välistä kuin muutkin paikat aukealta mereltä, joista ravintoa on saatavana. Mutta kuin aurinko jälleen nousee ylemmäksi, liikkuu heissä vain yksi tunne, rakkaus, kukistumaton ikävä päästä niin pian kuin mahdollista taas sille vuorelle, jossa heidän oma kehtonsa oli. Silloin he kaikki noin pääsiäisen aikaan rientävät enemmän uiden kuin lentäen lintuvuorelle. Mutta ruokkien joukossa on enempi uroksia kuin naaraksia eikä siis jokainen uros ole niin onnellinen, että saa itsellensä puolison. Muiden lintujen elämässä sellainen epäkohta saa aikaan lakkaamattomia taisteluja, vaan ruokkilintujen kesken se ei häiritse rauhaa. Ne surkuteltavat olennot, joita me, puhuaksemme ihmisolojen mukaan, sanomme vanhoiksi pojiksi, rientävät yhtä hyvin kuin onnelliset, leikkivät ja toisiaan hyväilevät paritkin lintuvuorta kohti, lentävät yhdessä niiden kanssa ylös ja seuraavat niitä kalastusretkille läheiseen mereen. Heti, kuin ilma sallii, alkavat parit taas laittaa kuntoon vanhoja kolojansa, tyhjentää, syventää ja suurentaa niitä, taikka, jos tarvitsee, myöskin kaivaa itselleen uutta pesänpaikkaa. Heti, kuin ne työt on suoritettu, munii naaras käytävän perällä olevaan kammioon paljaalle maalle yhden hyvin suuren, hyrrän muotoisen, pilkullisen munansa ja alkaa vuorotellen uroksen kanssa hautoa. Vanhapoika-paroille alkaa nyt surun aika. Hekin tahtoisivat niin mielellään ottaa kannettavakseen isän huolia, mutta heillä ei ole ollut onnea, ja nyt on liian myöhä. Sen tähden päättävät he ainakin siten osoittaa hyvää tahtoansa, että ystävinä liittyvät onnelliseen pariin. Kuin yön hetkinä naaras makaa pesässä ja uros istuu käytävän suulla vartioimassa, menevät he hänen luoksensa, ja kuin uros vuorostaan hautoo sill'aikaa, kuin naaras meressä kalastelee, seisoo vanha poika vartiana, kuten oikea puoliso äsken teki. Ja jos molemmat puolisot lentävät yht'aikaa ulos merelle, rientää hän saamaan edes jotakin palkkiota uskollisuudestansa. Heti kiiruhtaa hän pesän perälle siksi aikaa lämmittämään paljaaksi jäänyttä munaa. Nämä aviottomuuteen tuomitut käyttävät hyväkseen tilaisuutta, saadakseen hautoa edes hetkisen. Tästä omaa voittoa pyytämättömästä rakkaudesta on yksi hyvä seuraus, josta me ihmiset saattaisimme kadehtia ruokkeja. Niillä vuorilla, joilla nämä linnut asuskelevat, ei ole yhtään orpolasta. Jos jostakin parista uros joutuu kuoleman omaksi, saa leski heti toisen puolison, ja jos niin käy, joka sentään on harvinaista, että molemmat pesän asukkaat, molemmat yhden lapsen vanhemmat yht'aikaa joutuvat surman suuhun, ovat hyväntahtoiset vanhat pojat heti valmiit hautomaan munaa ja kasvattamaan poikasta. Poikanen on perin toisenlainen kuin sorsa- ja lokkilintujen poikaset. Tiheässä, harmahtavassa untuvapuvussa tulee se ulos kuorestaan, jossa ensin heräsi elämään, mutta sen täytyy pysyä vielä viikkokausia luolassaan ennen, kuin se kykenee uskaltamaan ensi lentoa merelle. Se lento on, kuten lukemattomat poikasten ruumiit kivillä vuoren juurella todistavat, aina vaarallinen ja uskalias yritys. Molempien vanhempain saattamana, pelkäävästi käyttäen vielä harjautumattomia jalkojaan ja yhtä levottomasti koetellen vasta kasvavia siipiään, seuraa poikanen kasvattajiaan, jotka vähitellen ohjaavat hänet alas vuorelta tai ainakin sellaiseen paikkaan, josta hyppäys mereen on vähimmin vaarallinen. Sellaisella kallion kielekkeellä viipyvät vanhemmat lapsensa kanssa usein pitkän ajan ennen, kuin saavat poikasensa ryhtymään tuohon ensimmäiseen ratkasevaan hyppäykseen. Isä ja äiti koettavat rohkaista häntä; poikanen, kuten muutkin linnunpojat, muuten hyvin tottelevainen lapsi, ei nyt pidä lukua heidän huudoistaan eikä kehoituksistaan. Isä silloin pelkääväisen poikasensa nähden heittäytyy mereen; kokematon poikanen istuu yhä kalliolla. Uusia näytteitä, uusia kehoituksia, kunnes poikanen viimein uskaltaa hypätä ja syöksyy kuin putoava kivi syvälle alas mereen, rehkii, tajuamatta seuraten luonnonviettiänsä, ylös veden pintaan, katselee ympärilleen, katsoo pitkin ääretöntä meren pintaa ja on siitä hyppäyksestä muuttunut merilinnuksi, joka siitä lähtein ei enää pelkää mitään vaaraa.

Ihan toisenlainen on elintapa niillä lintuvuorilla, joita kolmivarpaiset lokit valitsevat pesimäpaikoikseen. Sellainen vuori on Svärtholman niemi etäällä pohjoisessa, Laxen- ja Porsanger-vuonon välillä, lähellä Nordkapia.

Minä tiesin ennestään, miten nämä lokkilinnut eleskelevät pesimäpaikoillaan. Faber, etäisen Pohjolan lintujen etevä tuntija, on kuvannut sitä tapansa mukaan muutamilla sattuvilla sanoilla: "Ne lentäessään pimittävät auringon; ne istuessaan peittävät saaret ja luodot; niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu; ne hautoessaan värjäävät kalliot valkoisiksi" Nähtyäni haahkasaaret ja ruokkivuoret uskoin minä kyllä Faberin sanat ja kuitenkin epäilin, kuten jokainen luonnontutkija aina tekee, ja olin sen tähden halukas käymään Svärtholmassa. Sen höyrylaivan kapteeni, jolla matkustin, rakastettava norjalainen, täytti, kuin lähemmin tutustuimme, mielellään pyyntöni, että hän laskisi aivan pesimäpaikan ohitse. Siten lähestyimme eräänä iltana myöhään nientä. Jo kuuden tai kahdeksankin meripeninkulman päässä tapasimme parin sadankin suuruisia lokkiparvia, jotka kaikki riensivät pesintäpaikalle. Mitä lähemmäksi saavuimme Svärtholmaa, sitä tiheämpään kulki näitä parvia ja sitä suurempia ne olivat. Viimein oli edessämme lintuvuori, mereen melkein pystysuoraan viettävä, noin kahdeksan sadan metrin, pituinen ja noin sadan viidenkymmenen tai kahden sadan metrin korkuinen kallioseinä, täpö täynnä kaikenlaisia koloja. Matkan päästä näytti se harmaalta ja kiikarilla saattoi siinä huomata lukemattoman joukon valkoisia pisteitä ja viivoja. Näytti ihan siltä, kuin suunnaton kivitaulu olisi ollut piirusteltuna täyteen kaikenlaisia kuvioita; oli ihan, kuin koko kallio olisi ollut verhottuna ihmeellisellä, vitjoista, renkaista ja tähdistä kudotulla verkolla. Mustista, suuremmista ja pienemmistä koloista välkkyi valkoista; pengermiä vasten näkyi se valkoinen vielä selvemmin ja kirkkaammin. Ne olivat hautovia tai pesissään istuvia lokkeja, niistä ne muodostuivat nuo kuviot, ja Faberin sanat: "ne istuessaan peittävät saaret ja luodot" näkyivät olevan totta ihan kirjaimen mukaan.

Laivamme, laskien ihan kallioseinän vieritse, säikytti liikkeelle jonkun osan lokeista, ja silloin kehittyi silmäini eteen saman kaltainen kuva, kuin ennen olin nähnyt monella haahkasaarella ja toisilla lokkisaarilla. Ystäväni laukasi kanuunan ja sen pamaus täräytti kallioseinää. Niin kuin lumiryöpyn kulkiessa, kuin myrsky pudistelee lumisia pilviä, kunnes ne hiutuviksi pirstautuneina putoavat maahan, niin satoi nyt lintuja ylhäältä. Ei näkynyt vuorta eikä taivasta, vaan ainoastaan verraton vilinä. Paksu pilvi pimitti koko näköalan, ja Faberin sanat: "ne lentäessään pimittävät auringon" olivat myöskin toteutuneet. Ankarasti puhalteli pohjatuuli ja kiehuen pieksi Jäämeri vuoren juurta; mutta vielä kovemmin kaikui lokkien raakunta, niin että siten toteutuivat nämäkin Faberin sanat: "niiden huuto kaikuu kovemmin kuin aaltojen pauhu." Viimein laskeutui pilvi alas mereen, sen peitossa olleet Svärtholman piirteet näkyivät jälleen ja silmä kiintyi uuteen näytelmään. Kallioseinillä näytti istuvan yhtä monta lokkia kuin ennenkin ja kuitenkin oli tuhansia lentelemässä. Ja kuin uusi laukaus säikytti liikkeelle toisia parvia, satoi uudestaan satamalla lintuja alas mereen; ja kuitenkin oli yhä vielä satoja tuhansia istumassa kallioseinällä. Mutta merellä niin etäälle, kuin silmä kantoi, kiikkui aalloilla lokkeja ikään kuin valkoisena vaahtona. Miten voisinkaan kuvata tätä näytelmää? Sanoisinko, että meri oli mustaan aaltopukuunsa kutonut miljoonittain valkoisia helmiä? Taikka vertaisinko lokkeja tähtiin ja merta taivaan kanteen? En tiedä, mutta sen tiedän, että en ole koskaan nähnyt merellä mitään kauniimpaa. Ja ikään kuin siinä ei olisi vielä ollut kylliksi, levitti pilvien peitossa ollut keskiyön aurinko yht'äkkiä hetkiseksi ruusuhohdettansa yli niemen, meren ja lintujen, valaisten kaikki aaltojen harjat, kuin olisi suurisilmäinen verkko ollut levitettynä meren pinnalle, ja samalla näkyivät häikäsevän valkoiset lokit sitä selvemmin tässä ruusuhohteessa. Me katselimme ääneti tätä näytelmää. Me, kaikki matkustavaiset, yksin laivamiehetkin, seisoimme kauan liikahtamatta, kiintyneinä edessämme olevan ihmeellisen taulun katselemiseen, kunnes viimein äänettömyyttä keskeytti eräs meistä, joka, enemmin vain tointuakseen oman äänensä kaiusta kuin ilmaistakseen, mitä hän sisällänsä tunsi, päästi huuliltansa tulemaan runoilijan sanat: