Читать книгу Pohjoisnavalta päiväntasaajalle - Brehm Alfred Edmund, Alfred Brehm - Страница 2

Pohjoisnavan ylt'ympäri on leveä vyöhyke kolkkoa maata, erämaata, jota ei aurinko ole tehnyt siksi, kuin se on, vaan vesi. Ylhäällä navalle päin muuttuu tämä erämaa vähitellen avaroiksi jäätasangoiksi, etelään päin vaivaismetsiksi; itse tulee se lumi- ja jäälakeudeksi silloin, kuin pitkä talvi alkaa, jota vastoin pienikasvuisia puita ainoastaan syvimmissä laaksoissa, päiväpaisteisimmilla rinteillä siellä täällä taistelee olemassa olostaan. Tämä seutu on tundra.

Yksitoikkoista kuvaa minä koetan piirtää, kuin nyt ryhdyn kuvailemaan tundraa; siitä tulee harmaa taulu harmaalle pohjalle, mutta ei se kuitenkaan ole ihan ilman kaikkea kauneutta; erämaa se on, mutta sellainen, jossa kuitenkin elämä, joka monta pitkää kuukautta on nukuksissa ja ikään kuin kokonaan karkoitettuna, aika-ajoin liikkuu ihmeellisen rikkaana.

Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka täydellisesti merkitsisi tundraa. Tundra ei ole kangas eikä suo, ei hete eikä räme, vaikka se monin paikoin on milloin minkin niiden kaltainen. On koetettu sanoa sitä "suo-aroksi"; mutta se nimitys on oikea ainoastaan silloin, kuin aro käsitetään laajimmassa merkityksessään. Minun mielestäni on tundra enimmin niiden soiden kaltainen, joita tavataan korkeain tunturien leveillä harjoilla; mutta monessa pääkohdassa on se perin toisenlainen kuin nekin suomaat, koska tundran luonne on ihan erikoinen. Jos tahdotaan, voidaan siinä erottaa alava ja ylävä tundra; vaan sataa metriä korkeamman tai matalamman maan erotus on kuitenkin tundralla enemmin näennäinen kuin todellinen.

Matalain, ikään kuin likistyneiden aaltopiirteiden rajoittamana leviää alava tundra silmäin eteen; mataloiksi syvennyksiksi alenevat laaksot, mataloita kunnaita myöskin ovat etäältä katsoen vuorilta, jopa oikeilta vuorenseljänteiltäkin näyttävät korkeudet heti, kuin päästään niiden juurelle. Lakea, yksitoikkoinen, mitään ilmasematon on koko seutu, yleensä katsoen; eikä kuitenkaan käy sanoa, että sen eri osissa ei olisi mitään vaihetusta. Kuin monta päivää päästänsä vaellellaan tundraa pitkin, kohtaa silmää useinkin pienet, kauniit luonnonnäyttämöt; mutta ainoastaan poikkeuksen tavoin kiintyy sellainen kuva mieleen, koska tarkemmin katsellessa sen yksinäisen taulun kaikki pääkohdat, kehys, pääpiirteet ja värit ovat niin saman kaltaiset kuin ennen nähdyt, että muisti ei jaksa pitää niistä kiinni. Mutta kaikessa siinä yksitoikkoisuudessaan ei tundran luonne kuitenkaan ole kokonainen, vielä vähemmin mikään suurenmoinen, ja juuri sen tähden näiden seutujen näkö ei lämmitä, ne eivät vaikuta kuten muut maisemakuvat ylentävästi meidän mieleemme, eikä siis myöskään ehkä opita oikein arvostelemaan sitä tosi kauneutta, jota todella ei voida sanoa puuttuvan edes tästäkään erämaasta.

Suurimman kauneutensa saa tundra taivaasta, suurimman sulonsa vedestä. Ihan puhdas ja kirkas on taivas harvoin, vaikka täälläkin kuukausittain lakkaamatta paistava aurinko voi säteillä lämpimästi ja rasittavasti polttaa laakoja kunnaita ja mataloita laaksoja. Yleensä välkkyy sininen taivaan kansi ainoastaan joistakuista yksityisistä paikoista, vaaleain, keveiden pilvien väliltä; mutta ne tihenevät usein paksuiksi pilviksi, joita vähitellen ilmestyy ylt'ympäri äärettömän näköalan joka taholle: ne lakkaamatta muuttuvat ja siirtyvät, vaihtelevat muotoa ja väriä, ilmestyvät ja katoavat, ja niiden vaihteleva valaistus silloin niin lumoaa silmää, että melkein unhottuu niiden alla makaava lakea seutu. Jos lämpimäin päivien jälkeen ukkossade nousee uhkaamaan ja taivas sieltä täältä pimenee tummaksi siniharmaaksi, jos vetiset pilvet painuvat keveämpien alle ja aurinko kuitenkin välkkyy vielä puhtaana ja loistavana niiden väliltä, silloin esiytyy autio seutu tosiaan lumoavassa kauneudessa. Sillä valo ja varjo maalaavat nyt laaksoja ja kunnaiden harjoja, ja niiden värien entinen väsyttävyys ja yksitoikkoisuus muuttuvat nyt vaihteleviksi ja eläviksi. Ja kuin keskikesän aurinko seisoo suurena ja punaisena taivaalla, kuin kaikkein pilvien alalaidat ovat reunustetut purpuralla, kuin aurinkoa peittävät vuorten harjanteet kantavat kauas loistavaa, liekitsevää sädekruunua, kuin kevyt ruusuhohde leviää yli ruskeanvihreän seudun, kuin, lyhyesti sanoen, sielu on pohjoisen keskiyö-auringon sanomattoman tenhovoiman vallassa, silloin muuttuu tämä erämaa ihmeellisen rikkaaksi ja ihanaksi seuduksi, ja syvällä sydämmessä liikkuu pyhä, salaperäinen tunne.

Elämää ja vaihtelevaisuutta tuottavat seudulle myöskin tundran koristeet, lukemattomat järvet. Yksitellen tai ryhmissä, vierekkäin tai toinen toistaan ylempänä, leviten peninkulmia pitkiksi vesistöiksi ja supistuen pikku lammikoiksi, kaunistavat ne jokaista päälaaksoa, jopa melkein jokaista sivunotkelmaakin, välkkyvät kaikkea elvyttävässä auringonpaisteessa ja osoittavat, jos niitä joltakin kunnaalta katsellaan, useinkin syväin tunturijärvien kaunista siniväriä, vaikka muuten ovatkin harmaat ja värittömät. Kuin silloin aurinko loistaa ja välkkyy niiden aaltokuvastimissa tai kuin keskiyön aikaan nekin kylpevät ruusuhohteessa, paistavat ne kuin elävät valot niitä ympäröivästä hämärästä, niin että silmä mielellään saattaa viivähtää niitä katselemassa.

Paljon suurenmoisempia, vaikka kyllä yhä vielä kolkkoja ja yksitoikkoisia maisemakuvia avaa ylävä tundra vaeltajan silmäin eteen. Jokainen oikea vuori näyttää täällä kaikkia kauneuksia, jotka aina ovat melkoisen korkeiden vuorten tuntomerkkeinä. Tavallisesti nousevat ne ylös melkein pystysuoraan, ja niistä syntyvät harjanteet osoittavat voimakkaimpia piirteitä; lumikatto niiden harjoilla on kaikkialla, missä luonnonsuhteet sallivat, kylmettynyt jäätiköiksi. Oikeaa tundraa syntyy vain siellä, missä vesi ei pääse nopeasti pois juoksemaan; koko muu seutu näyttää niin perin toisenlaiselta kuin alavampi tundra, että ainoastaan molempien yleensä yhtäläinen kasvimaailma osoittaa vaeltavalle tutkijalle, että hän tosiaankin on tundralla. Alamaassa paksulla mädänneiden kasvein jäännöksien kerroksella peitetty vyörykivi-pohja on täällä melkein kaikkialla näkyvissä; äärettömät kasat suunnattomia kallionlohkareita on rinteissä ja laaksot ovat niitä täynnänsä; vyörykivi on pohjana laajain, melkein ihan tasaisten pintain alla, joita pitkin vaeltaja siitäkin syystä vitkastellen astuu, että myöskin syvemmälle katseleva tutkija huomaa tässä tapaavansa arvoituksia, mitä niihin voimiin koskee, jotka melkein erehtymättömän tasaisesti ovat levitelleet noita lohkareita niin laajoille aloille. Mutta niiden välitse tippuu ja tiukkuu, porisee ja solisee, virtaa ja kuohuu, kiehuu ja pauhaa vettä kaikkialta alas syvyyteen. Pitkin jyrkkäyksiä juoksee se pisaroina tipahdellen, vesisuoniksi kokoutuen, jopa porisevina purosinakin; ylhäisten jäätiköiden porteilta lähtee maitovalkoisia puroja; alas vesilammikoihin juoksee se sameina pikku jokina; järvistä se lähtee kristallikirkkaina jokina, ja härjänsilmissä kiehuen, kuohuen ja pauhaten syöksyy se yhä alemmaksi putouksesta toiseen, kunnes saapuu alavalle tundralle, suurempaan jokeen tai mereen. Mutta aurinko, milloin se vain pilkistää pilvien raoista, maalaa tämänkin niin omituisen tunturimaailman ihmeellisillä väreillänsä, erottaa vuoret ja laaksot, valasee jokaisen lumilakeuden, saattaa joka jäätikön, mutta samalla myöskin joka rotkon, joka vuorenhuipun, joka harjun, jokaisen vuorenseinän selvästi näkyviin, joka järven säteilemään kuin kirkas tunturisilmä, levittää aamu- ja iltahetkinä taulun pohjaksi ikään kuin kevyen siniharson ja peittää puolenyön aikaan kaikki tyyni syvimmillä säteillänsä, kunnes koko seutu ihan kylpee ruusuhohteessa. Varmaan ei itse tundraltakaan puutu kaikkea suloutta.

Muutamissa, vaikkapa vain ani harvoissakin paikoissa vaikuttaa kasvikuntakin eloa ja kauneutta. Männyt ja kuuset joko ovat pysähtyneet etemmäksi etelään taikka tavataan niitä täällä ainoastaan suojaisimmissa laaksoissa. Eivät edes hongatkaan, joita täällä vielä on siellä täällä ja jotka näyttävät juuri siltä, kuin jättiläiskäsi olisi niitä latvasta kouraissut ja vääntänyt kuin vitsaa, voi enää menestyä tundran ylemmissä seuduissa. Koivutkin, joita sentään kasvaa pohjoisempanakin, kutistuvat kasvultaan ja näyttävät pikkuisilta kääpiöiltä. Ainoastaan lehtikuusi pysyy paikoittain valtiaana ja kasvaa oikeiksi puiksi; mutta ei sitäkään voida katsoa tundran varsinaiseksi, tuntomerkkinä huomattavaksi kasviksi. Siinä on vaivaiskoivu enemmin kuin mikään muu. Tämä kasvi, joka ainoastaan hyvin soveliaissa paikoissa kasvaa metrin korkuiseksi, on verraten suurimmassa tundran osassa niin vallalla, että muita pensaita ja pikku kasveja näyttää olevan vain niukasti ripoteltuina sen sekaan. Kaikkia paikkoja, mihin vain voi saada juurensa kiintymään, järvien ja jokien rannoista aina ylös vuorten huipuille saakka, verhoaa se ohuemmalla tai paksummalla kerroksella, niin tasaisella, että laajat alat näyttävät kuin viikatteella niitetyiltä; ainoastaan niissä paikoin sitä ei ole, joissa maa on niin vesinen, että se on muuttunut veteläksi suoksi; ainoastaan siinä se kutistuu ja kuihtuu, jossa lihava, auringon paisteessa helposti kovettuva savi tai hedelmätön somero peittää kunnaita; mutta muuten se kilpailee vallasta vielä suosammalienkin kanssa, joita kasvaa kaikissa alemmissa seuduissa, sekä kaikkia kukkuloita peittävän peuranjäkälän kanssa. Monen neliökilometrin ala yhdessä jaksossa on vaivaiskoivuja niin tiheässä, että ainoastaan häviämätön suosammal vielä uskaltaa sen ohella vaatia osaansa maasta, jota vastoin muissa, vähemmin kosteissa paikoissa vaivaiskoivu, halava ja suokukka kasvavat sekaisin. Sitä paitsi näkyy sentään usein myöskin marjapensaita, varsinkin puolukoita, variksenmarjoja, karpaloita ja juolukoita.

Jos maa jossakin paikassa on alempana kuin sen ympäristö ja siis hyvin vesinen, pääsee valkosammal vähitellen voitolle, karkoittaa viimein vaivaiskoivun kokonaan pois ja hyötyy paksuiksi, hyllyviksi kerroksiksi, jotka kuihtuneiden juuriosain nopeasta turvettumisesta yhä sekä ylenevät että laajenevat, kunnes vesi viimein estää niitä edelleen leviämästä taikka supistelee pieniksi kunnassaariksi. Jos maan syvennys on vain vähäinen, syntyy siihen kokoutuvasta vedestä ainoastaan ani harvoin järvi tai lammikko; se päin vastoin tunkeutuu tietämättömän syvälle maahan ja siten syntyy suo, jonka ohut, tosin kyllä sitkeistä saran juurista kutoutunut pinta kannattaa vaaratta ainoastaan leveäsorkkaista peuraa, vaikka se kyllä hänenkin allansa hyllyy ja hetkuu ja syvälle vaipuu poronreen jalasten alla.

Jos maa alenee lyhyehköksi laaksoksi, josta vedellä ei ole vapaata poispääsöä, ja jos siinä vesi juoksee, kuinka hitaasti hyvänsä, muuttuu sellainen suo aina vetiseksi ja alempana hetesuoksi. Siellä kasvaa runsaasti saraa, alempana villapajua, joka on toinen tundran tunnuskasvi. Se ainoastaan soveliaimmissa paikoissa kasvaa miehen korkuiseksi, mutta kaikkialla sentään niin tiheässä, että ne vesakot saattavat tosiaan olla ihan läpipääsemättömät sanan oikeassa merkityksessä. Vielä pahemmin kuin tunturien vaivaispetäjissä ovat villapajun oksat ja juuret kietoutuneet niin sekaisin, että ne pysäyttävät vahvimmankin käden ponnistukset, jos se koettaa taivuttaa niitä vähänkään syrjään, ja panee vaeltajan jaloille niin paljon vastuksia, että sitkeinkin ja lujatahtoisin mies tuota pikaa luopuu yrityksistään tunkeutumaan niiden lävitse, vaikkapa maa ei olisikaan, kuten tavallisesti on, suota, jossa tiheikön alla on väijyksissä melkein toinen toisensa vieressä mutarapakoita ja silmäkkeitä, joiden syvyyttä ei mieli tee koettamaan.

Jos matkustetaan yli tundran, huomataan, että koko sillä alalla on lakkaamatta vaihtelevina, vaan kuitenkin ainiaan saman muotoisina nämä nyt mainitut tuntomerkit. Ainoastaan siellä, jossa suuri, vesirikas joki juoksee alavaa tundraa pitkin, saattaa olla toisin. Sellainen joki kokoo välistä yksiin paikkoihin ne hietajoukot, jotka se on huuhtonut mukaansa; melkein lakkaamaton ja tavallisesti kova tuuli pyörryttelee ne rannoille hietasärkiksi; ja siten on syntynyt maata, joka ei kuulu tundran luonteesen. Näillä särkkäkunnailla kasvaa Siperiankin tundroilla lehtikuusi muhkeaksi puuksi; se ynnä monenlaiset pajut ja vaivaisleppävesakot saattavat silloin tehdä maiseman hyvin viehättäväksi. Saattavatpa lehtikuuset lähellä pikku järviä kasvaa ryhmittäinkin ja noiden vesakkojen kanssa yhdessä olla muodostuneina niin sieviksi puistoiksi, että ne eivät jäisi huomaamatta muissakaan rikkaammissa ja eloisemmissa seuduissa; täällä ne vaikuttavat niin valtaavasti, että niiden muisto kerrassaan jääkin pysyväiseksi.

Lehtikuusien suojassa kaikkialla, mihin niitä on hietasärkillä juurtunut, menestyy muitakin pitkärunkoisia kasveja, esim. suippolehtisiä pajuja, pihlajia, tuomia ja kuusamoita, ja hiedasta kasvaa monta kukkaa, joiden olisi luullut pysähtyneen kauas etelään. Täällä hämmästyttää etelämaalaista rantakukka punaisten kukkainsa komeudella; täällä kanervaruusu takertuu hennoilla oksillaan kiinni äidilliseen maahan, koristaen sitä sekä niillä että kukillaan; ystävällisenä kotiseudun muistuttimena viittailee täällä sininen lemmikki; täällä viihtyy erämaassa myöskin aivastusjuuri ja ruohosipuli, virmajuuri ja ajuruoho, neilikka ja kissankello, hiirenherne, leinikkö ja jäkkärä, luhtakaali, sinilatva, hanhenjalka ja monta muuta. Sellaisissa paikoissa on paljon useampia kasveja, kuin edeltä päin osattaisiin uskoakaan; mutta tosin tulevatkin vaatimukset vähäisiksi, kuin päivä- ja viikkokausia yhä huomataan samaa köyhyyttä ympärillään, yhä nähdään vain vaivaiskoivuja ja villapajuja, suokukkia ja saraheinää, peuranjäkälää ja suosammalia, kuin ainoastaan on kutistuneita, sammalissa piileviä tai pitkin maata matavia puolukoita ja variksenmarjoja virvokkeiksi ja kukkain sijasta ainoastaan suomuuramia koristamassa sammalikkoa ja kuin päivä toisensa perästä astuskellaan niiden päällitse, yhä toivoen vaihtelua ja aina pettyen toivossaan. Jokainen etelän kasvi johtaa mieleen onnellisemmat seudut; sitä tervehditään kuin rakasta ystävää, jonka arvoa on punnittu oikein vasta sitte, kuin ollaan peloissaan kadottavansa hänet kokonaan.

Näennäinen ihme, mitenkä kaikki luetellut ja muut mainitsematta jääneet kasvit kasvavat esiin yksinomaan särkkäin kuivasta hiekasta, selviää, jos otetaan huomioon, että ainoastaan särkiksi kokoutunutta hiekkaa voi taivaalta kuukausia yhtä mittaa säteilevä aurinko niin paljon lämmittää, että nämä kasvit voivat menestyä. Koko muulla tundralla se on mahdotonta. Suot, rämeet ja hetteet, jopa monta metriä syvät järvetkin ovat ainoastaan ohuena kesäpeitteenä sillä ikuisella talvella, joka tundralla näyttää kuolettavaa ja samalla säilyttävää voimaansa. Missä hyvänsä koetetaan kaivaa maata, kaikkialla on tavallisesti jo yhden metrin syvyydessä jäätä tai ainakin routaista maata, ja noin sata metriä syvälle täytynee kaivaa ennen, kuin päästään maan jääkuoren läpi. Se se juuri estää ylhäisempiä kasveja täällä menestymästä ja sallii ainoastaan sellaisten elää, jotka tyytyvät kuivaan, kesällä vähän sulaneesen maakerrokseen. Vasta kaivamalla huomataan tundra siksi, joka se oikeastaan on: äärettömäksi ja muuttumattomaksi jääkellariksi, joka on sellaisena ollut tuhansia vuosia ja yhtä kauan vielä sellaisena pysyy. Että se ainakin jo on ollut sellaisena arvaamattoman kauan, todistavat ne muinaiseläinten jäännökset, jotka ovat sinne hautautuneet ja siellä säilyneet meidän aikoihimme asti. Tundran jäästä kaivoi Adams vuonna 1807 esiin sen suuren mammut-eläimen, jonka lihalla jakutien koirat sammuttivat nälkäänsä, vaikka se oli elänyt monta vuosituhatta sitte ja jo arvaamattoman etäisessä muinaisuudessa sukupuuttoon hävinnyt. Tundran jäät olivat keskeensä haudanneet muinais-elefantin ruumiin ja semmoisenansa tuhansia vuosia säilyttäneet.

Monta samanlaista ja varmaan myöskin muita, nykyajankin, eläimiä on tundra haudannut jäihinsä. Vielä kauan mammut-eläimen häviämisen jälkeen asuskelivat bison-härkä ja myski-hirvi sen alueella, ja jättiläishirvi ja hirvi kuuluivat ennen muinoin sen eläinkuntaan. Mutta nykyään on sen eläinmaailma yhtä köyhä ja yhtä yksitoikkoinen kuin sen kasvikuntakin, kuin se itse. Tämä on kuitenkin totta ainoastaan eläinlajeista, ei eläinten lukumäärästä. Sillä eleskeleepä myöskin tundralla, ainakin kesällä, paljo eläimiä.

Vasta myöhään keväällä saa tundra asujamensa. Niistä eläinlajeista, jotka eivät talveksikaan poistu tundralta, ei talvella näy monta. Merestä jokiin nousevat kalat kätkee jää, siellä talveakin viettävät nisäkkäät ja linnut kätkee lumi, jonka alla ne elävät tai jonka väriset ne ovat. Vasta sitte, kuin lumi alkaa sulaa etelärinteiltä, alkaa myöskin eläinkunta herätä. Hitaasti ja vitkastellen saapuvat kesävieraat. Peuraa seuraa susi, joista lähteviä jäälohkareita kesälintujen joukko. Muutamat niistä viipyvät vielä epätietoisina eteläisemmissä seuduissa ja ovat melkein jo rupeamaisillaan pesimään, vaan katoavat yht'äkkiä pysäyspaikastansa, lentävät nopeasti edelleen tundralle, tekevät heti sinne saavuttuaan pesänsä, munivat ja hautovat ahkerasti, ikään kuin tahtoen voittaa takaisin sitä aikaa, kuin heidän eteläisemmissä maissa elävät ja pesivät sukulaisensa ovat päässeet heistä edelle. Muutamiksi viikoiksi supistuu heidän kesänsä. He saapuvat, uskollisesti yhtyneinä koko elinajaksi taikka ainakin koko kesäksi; sydän sykkii rakkaudesta, laulaen ja riemuiten ryhtyvät he pesän tekoon; lakkaamatta pitävät he vaaria vanhemman-velvollisuuksistansa, hautovat, kasvattavat ja opettavat poikasiaan, luovat sulkansa ja lähtevät taas ulos maailmaan.

Niitä eläinlajeja, joiden täytyy katsoa tundraa kodiksensa, on vähä, mutta paljon useampia on niitä, joita me saatamme katsoa tämän seudun varsinaisiksi eläimiksi. Sellainen on ensinnä naali. Hän on yleinen yli koko tundran; hänelle, ainakin etelämpänä, ynnä tavalliselle punaiselle ketulle ja muille saman suvun lajeille antaa tundra elatusta. Naalilla on myöskin tundran värit: kesällä kiviharmaa, talvella lumivalkoinen. Ihan muiden kettujen tavalla toimiskelee naalikin ja kuitenkin on koko hänen olemuksensa ja tapansa ihan toisenlaiset kuin ketun ja muiden sukulaistensa. Perin väärin tehdään hänelle, jos sanotaan häntä erittäin lahjakkaan, älykkään ja kekseliään heimon turmeltuneeksi, vähäjärkiseksi vesaksi. Sukunsa kekseliästä viisautta, tarkoin punnitsevaa viekkautta ja ainiaan pystyssä pitävää mielenmalttia hän ei ole saanut paljoa osakseen. Uhkarohkea, tunkeileva ja typerä on hänen käytöksensä. Hän on hävytön kerjäläinen, julkea veijari, mutta ei suinkaan viekas, kaikkia asianhaaroja tarkkaan punnitseva ja kaikkia mahdollisia keinoja hyväksensä käyttävä rosvo tai ryöväri. Ihan levollisesti katselee hän metsästäjän pyssynpiippuun; ottamatta vaaria häntä tarkoittavasta, ihan päällitse suhisevasta luodista seuraa hän vaarallisinta vihollistaan; ihan arvelematta tunkeutuu hän kuljeksivan poronpaimenen tuohimajaan; huolettomasti lähestyy hän yöllä taivasalla makaavaa ihmistä varastamaan häneltä saalistansa tai ajattelemattomuudessaan tavoittamaan suuhunsa hänen ehkä paljasta kättään tai jalkaansa. Minulle itselleni sattui, että naali, jota hämärässä koetin monta kertaa ampua, osumatta kuitenkaan kohti, seurasi minua kuin koira; vanhalle metsästyskumppanilleni Erik Svensonille, Dovretunturilta, tapahtui sellainen onnettomuus, että naali yöllä söi kappaleen nahkavällystä, jolla hän makasi; ja vanha Steller kertoo monta muuta tämän eläimen tekoa, jollaisia jokainen pitäisi ihan mahdottomina, jos koko joukko yhtäpitäviä havaintoja ei vahvistaisi niiden totuutta. Tosin saattaa riittämätön tutustuminen tundralla hyvin harvoin liikkuvaan ihmiseen olla pääsyynä tämän ketun kummalliseen käytökseen, mutta ainoana syynä se ei ole. Sillä ei tavallinen kettu eikä mikään muukaan tundran nisäkäs käyttäydy niin typerästi kuin naali; ei edes tunturisopuliakaan voida tässä kohdassa verrata häneen.

Merkillinen ilmiö on tosin tämäkin tundran asukas, olkoonpa se mikä sukunsa laji hyvänsä. Häntä tai ainakin hänen jälkiänsä tavataan kaikkialla. Ristiin rastiin on varsinkin niissä paikoin, jotka ovat ihan vaivaiskoivun peitossa, kapeita, sammalikkoon tallattuja, sieviä polkuja, jotka usein ulottuvat monta sataa metriä jotenkin samaan suuntaan ja monesti poikkeavat oikealle tai vasemmalle ja vasta monen kierroksen jälkeen palaavat päätielle. Niillä poluilla näkyy tuon tuostakin pieni, hamsterin kaltainen, lyhythäntäinen eläin, kuivina kesinä suurissa joukoinkin sukkelasti vilahtavan esiin ja äkisti katoavan. Se on sopuli, eräs myyrälaji, suurempi kuin päästäinen, mutta pienempi kuin iso rotta. Sen karva on säännöttömän kuvikas, tavallisesti ruskea, harmaa, keltainen ja musta. Jos sopuli paloitellaan, niin ihmeekseen huomataan, että siinä niin sanoaksemme on ainoastaan nahkaa ja sisuksia. Luut ja lihakset ovat hennot ja hienot, vaan sisälmykset, varsinkin ruuansulattimet ja siittimet erittäin kehittyneet. Siitäpä selviää eräs seikka, joka on kauan ollut arvoituksena: sopulien melkein yht'äkillinen ja ikään kuin rajaton lisäytyminen ja heidän merkilliset ja, kuten näyttää, säännölliset vaelluksensa. Tavallisissa oloissa elää sopuli hyvin levollisesti. Ei kesällä eikä talvella sillä ole mitään elatushuolia. Kaikenlaiset kasviaineet, talvella sammalet, juuret, jäkälät ja kuoret kelpaavat sille ravinnoksi; asuntona on sillä kesällä mikä kolo hyvänsä, talvella lämmin, hyvästi sisustettu, paksuseinäinen pesä lumen sisässä. Tosin on vaaroja kaikkialla, sillä, paitsi karvaiset ja höyheniset ryövärit, yksin peuratkin surmaavat niitä sadoittain ja tuhansittain; mutta ne lisäytyvät kuitenkin lakkaamatta suurissa määrin, kunnes sattuu erityisiä tapauksia, jolloin muutamissa viikoissa syntyneet miljaardit häviävät parissa päivässä. Joku kevät tulee tavallista aikaisemmin ja kesä on tavattoman kuiva tundralla. Kaikki sopulinaarasten ensimmäiset pojat kasvavat hyvin pian ja jo enintään kuuden viikon kuluttua itse kartuttavat sukuansa. Vanhemmat ovat tällä välin saaneet toiset pojat ja nekin noudattavat toisten esimerkkiä. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki kukkulat ja laaksot ovat täpö täynnään sopuleja. Mihin hyvänsä katsoo, näkyy noita vilkkaita eläimiä; yht'aikaa näkee niitä kymmenkunnan ja tunnin kuluessa tuhansittain. Joka tiellä ja polulla vilisee niitä; ahdingossaan kääntyvät ne muristen ja hammasta purren yksin ihmistäkin vastaan, ikään kuin niiden suunnaton paljous tekisi jokaisen yksityisenkin uhkamielisen rohkeaksi. Mutta tämä ääretön, yhä kasvava paljous tulee juuri heidän tuhoksensa. Tuota pikaa ei köyhällä tundralla enää ole mitään tarjottavaa niiden ahneille hampaille. Näljän hätä uhkaa, ehkäpä todella tuleekin. Silloin nämä pulaan joutuneet eläimet yhtyvät, alkavat vaeltaa sadoittain; ne sadat kasvavat tuhansiksi, joihin liittyy yhä toisia tuhansia, kunnes joukot paisuvat äärettömiksi. Suoraan suuntaan ne kulkevat, ensin arvattavasti vanhoja valmiita polkujansa, sitte raivaten uusia; niin pitkissä riveissä, ett'ei päitä näy, rientävät ne yhä edelleen ja yhä suoraan yli kallioiden ja vesien, jos niitä eteen sattuu. Tuhansia kuolee nälkään, vaan niiden ruumisten ylitse vaeltaa yhä toisia: satoja tuhansia hukkuu vesiin tai musertuu kallioilta pudottautuessa, vaan toisia yhä tulvii niiden ylitse: ja vielä toisia satoja ja tuhansia joutuu takaa-ajavien naalien, kettujen, susien, ahmojen, haukkojen, korppien, pöllöjen ja räiskien vatsaan. Mihin ne vaeltavat ja miten kuolevat, ei kukaan tiedä, mutta se tiedetään, että tundra niiden takana on ihan niin paljaaksi syöty, että usein kuluu monta vuotta ennen, kuin ne harvat, jotka jäävät jäljelle ja pysyvät hengissä, ehtivät lisäytyä ja taas huomattavassa määrässä elvyttää kotiseutuansa.

Kolmas tundran varsinainen eläin on peura. Ken on nähnyt tätä jotenkin rumaa hirvilajia ainoastaan vangittuna eli kotieläimenä, hänellä totisesti ei ole aavistustakaan, millainen se on vapaudessaan. Täällä opitaan pitämään sitä oikeassa arvossaan, täällä, tundralla, tullaan huomaamaan, että se kyllä on tähän kauniisen ja muhkeaan eläinheimoon hyvin soveltuva laji. Tundraa se rakastaa koko sydämmestään. Näkymättömän laajoja jäätuntureja, pohjattomien rahkasoiden hyllyvää pintaa, yli vyörykivien, yli tuuhealatvaisten vaivaiskoivujen ja kimmoisten sammalkenttäin, yli jokien ja järvien astuskelee hän leveäkavioisilla, lapion muotoisilla, tavattoman liikkuvaisilla ja joka askeleelta narisevilla jaloillaan; paksuimmankin lumen alta kaivaa se kavio hänelle esiin ravinnon. Pohjolan pitkän talviyön purevalta pakkaselta suojelee häntä tiheä, talven nuolia pelkäämätön turkkinsa, puutteelta ja näljältä se seikka, että hän ei pidä niin tarkkaa lukua ruuan laadusta; sudelta, joka lakkaamatta vaanii häntä ihan kintereillä, suojelevat häntä ainakin jonkin verran hänen tarkat aistimensa ja valppautensa, nopeutensa ja uupumattomuutensa. Kesät hän viettää ylävän tundran puhtailla kukkuloilla, joiden rinteillä, ihan jäätikköjen vierellä maasta, jota monin paikoin hyvinkin laajalti peuranjäkälä peittää, versoo myöskin mehukkaita, maukkaita alppikasveja; talveksi hän laskeutuu alavalle tundralle kunnasriviltä toiselle, etsien tuulen puhdistamia, vähälumisia paikkoja. Vähän ennen on se saanut haarukkaisen sarvikruununsa ja samalla vaurastunut täyteen voimaansa; silloin on sille myöskin alkanut kiima-aika ja se on tasaväkisten ja samanmielisten kilpakosijain kanssa taistellut hengen edestä, taistellut niin, että hiljainen tundra on kajahdellut voimakkaista sarvien yhteen törmäyksistä. Nyt hän, kyllästyneenä taisteluihin ja meteliin, vaeltelee yhdessä muiden kumppanien kanssa suurissa joukoissa rauhallisesti aluettansa ja varustautuu taisteluun talvea vastaan. Tosin peura ei kauneudelta eikä ylevältä ryhdiltä ole hirven vertainen, mutta ken näkee hänen kotimaassaan vapaana orjuuden kahleista kuljeksivan vahvoissa joukoissa lumituntureilla kuin kuvatauluina, joiden pohjana on joko sinitaivas tai valkoinen lumi, hän mielellään tunnustaa tämänkin olevan sitä samaa muhkeata metsän riistaa ja tämänkin saavan oikean metsämies-sydämmen sykkimään nopeammin, kuin hän olisi koskaan voinut edeltä päin uskoakaan.

On lintujenkin luokassa tundran varsinaisia asukkaita. Tässä Pohjolan erämaassa vaeltelija tapaa niistä ainakin yhden: kesällä kirjavan, talvella lumivalkoisen metsäkanan. Minä en nyt tarkoita kiirunaa, joka asuskelee vain ikuisen lumen rajoilla, vaan sen sukulaista, laaksoissa ja tunturien alarinteillä oleksivaa tavallista metsäkanaa. Kaikkialla, missä vaivaiskoivu menestyy, tavataan häntä aina; varsinkin kuin yön hiljaisuus vallitsee tundralla, tulee hän näkyviin, vaikkapa aurinko vielä paistakoonkin taivaalta. Se ei koskaan jätä kokonaan kotiseutuansa; enintään saattaa talvi karkoittaa sen ylävältä tundralta alavalle. Vilkas ja vikkelä, rohkea ja urhea, luulevainen ja taistelunkiihkoinen kilpakumppaneja kohtaan, hellä ja rakas puolisollensa ja pojillensa on tämä lintu. Sen elintapa on saman laatuinen kuin turkinpyyn, vaan koko sen olemus ja kaikki liikkeet ovat kuitenkin verrattoman paljon sulavammat. Siinä on erämaan koko elämä koottuna linnun muotoon. Hänen uhoitteleva äänensä kajahtelee hiljaisina kesäöinä, nämä lintuparvet elvyttävät melkein kaikkein muiden lintujen hyljeksimää talvista tundraa, hänen näkönsä ilahuttaa tutkijaa kuten metsästäjääkin.

Kesällä yhtyy yleensä hänen seuraansa tunturikurmitsa. Tätäkin voidaan sanoa tundran uskolliseksi lapseksi. Kuten strutsit ovat aavikoiden, leivoset viljavainioiden varsinaisia asukkaita, on tämä tundran omia eläimiä. Hänen puvussaankin, vaikka se kyllä näyttää hyvin kirjavalta, on tundran värit; hänen surumielinen ja valittava äänensä soveltuu varsin hyvin tälle yksitoikkoiselle, ikävälle erämaalle. Vaikka häntä mielellään kohdataan omassa kotiseudussa, niin ikävä häntä on tavata tundralla. Hänen surumielinen huutelunsa, joka kaikuu yöt päivät, tekee, kuten tundra itsekin, kuulijan mielen alakuloiseksi.

Paljon mieluisemmin kuunnellaan toisen näiden seutujen kesävieraan ääntä. Minä en nyt tarkoita sinirinta-satakielisen suloisia säveliä, jota lintua täällä katsotaan mitä tavallisimmaksi pesimälinnuksi ja syystä kyllä sanotaan "satakieleksi", en aina tundralle saakka tunkeutuvan räkättirastaan kaikuvaa laulua, en lapinsirkun enkä pulmusen yksinkertaista viserrystä, en muuttohaukan enkä piekanahaukan kimeätä kirkunaa, en merikotkan riemuitsevaa huutoa enkä tunturipöllön yhtäläistä ääntä, en ison joutsenen tärisevää torvisoittoa enkä sorsan valittavaa laulua; vaan minä tarkoitan joidenkuiden kuikkien houkuttelu- ja rakkaushuutoa: hurjaa, säännötöntä ja ikään kuin hillitöntä, vaan kaiukasta ja moniäänistä, kauas kuuluvaa Pohjolan säveltä, joka on kuin meren aaltojen hyrsky, syvälle putoavain koskivesien jymisevä pauhu. Missä hyvänsä on kalainen järvi ja saraheinikossa turvallisen tiheä piilopaikka, tavataan näitä tundran ja meren lapsia, näitä Pohjolan hiljaisten järvien rauhallisia kalastajia ja meren uskaliaita, pelottomia sukeltajia. Mereltä ne tulevat tundralle pesimään ja merelle vievät ne poikasensa heti, kuin ne kykenevät hoitamaan itseänsä kuten ne itsekin. Niin pitkälle, kuin tundra ulottuu, kulkevat ne sen vesiä pitkin; mutta vielä rakkaammat kuin suuret järvet ovat niille pikku lammikot tundran rannikkovuorilla, joilta he joka päivä saattavat hurjan riemuista lauluansa kaiutellen syöksyä lainehtivaan, heille aarteitansa tarjoavaan kotimereen. Mereltä tulee myöskin kaksi muuta tundran varsinaista lintua. Ihastuksella seuraa silmä tunturiräiskän kaikkia liikkeitä ja vielä suuremmalla ihastuksella vesipääskysen. Molemmat nämä myöskin pesivät tundralla: toinen aukeilla sammalsoilla, toinen lammikkojen ja rapakkojen äyräillä, jotka ovat enimmän piilossa tiheäin villapajujen alla. Jos muita lokkeja sanotaan "meren korpeiksi", voidaan räiskiä sanoa "meren haukoiksi". Syystä kyllä nimitellään niitä "rosvo" – ja "kärkkylokeiksi"; sillä oikeiksi ryöväreiksi rupeavat ne, milloin eivät voi kärkkyä, ja kärkkyvieraita ne ovat, milloin eivät itse saa pyydetyksi mitään saalista. Haukkojen tavalla lentelevät ne kesällä tundraa, talvella pohjoisen meren rannikkoja ristiin rastiin; ne liitelevät sekä veden että maan päällä, etsien saalista, sukkelasti ja taitavasti syöksyvät ne alas päin ja iskevät ripeästi ja varmasti uhriinsa; mutta nämä niin taitavat ryövärit eivät ollenkaan häpeä hävytöntä kerjäämistä, milloin se paremmin soveltuu. Onneton se lokki tai muu vesilintu, joka on saanut jotakin niin, että tunturiräiskä sen huomaa. Nopeasti kuin nuoli ajaa räiskä onnellista saaliin hankkijaa takaa, huutelee ja ikään kuin leikillä liitelee hänen ympärillänsä, kavalasti estää häntä pakoon pääsemästä, rohkeasti torjuu kaiken vastarinnan ja väsymättä, hellittämättä kiusaa häntä, kunnes ahdistettu heittää hänelle saaliinsa, vaikkapa jo olisi puoleksi niellytkin sen. Hänen käytöksensä, sukkeluutensa ja notkeutensa, uskaliaisuutensa ja rohkeutensa, väsymätön valppautensa ja erittäin tunkeileva kärkkymisensä ovat tosiaan lumoavat katsella; yksin hänen kerjäilemisensäkin unhottuu hänen sulavia liikkeitänsä tarkastellessa. Ja kuitenkin ovat vesipääskysen liikkeet vielä viehättävämmät. Hän on kahlaaja, jolla on sekä oman lahkonsa että vesilintujen lahkon ominaisuudet; hän elää milloin maalla, milloin vedessä, jopa meressäkin. Sievänä ja suloisena, viehättävämpänä liikkeiltään kuin mikään muu vesilintu uipi hän aalloilla; reippaasti ja notkeasti juoksee hän pitkin rantaa; taivaanvuohen nopeudella lentelee hän ristiin rastiin ilmassa. Ollen luottavainen ja sopuisa päästää hän ihmisen hyvinkin lähelle katselemaan; ollen tuskaisen arka perillisistään hän tavallisesti itse ilmasee neljä päärynän muotoista munaa sisältävän pesänsä, vaikka muuten kyllä huolellisesti onkin valinnut, hyvän kätköpaikan rantaruohokosta. Ehkäpä häntä voidaan katsoa viehättävimmäksi ilmiöksi kaikkein tundran lintujen seassa.

Tundraa kuvaavat ovat myöskin petolinnut, ainakin heidän elintapansa täällä. Sillä ainoastaan etelälaidalla eli ylävällä tundralla on puita tai kallioita, joihin he mieluisimmin rakentavat pesänsä, ja sen tähden täytyy heidän myötä tai vastoin tahtoaan tehdä muualla pesänsä maahan. Vaivaiskoivun toisiinsa kietoutuneiden oksain välillä riippuu suopöllön pesä, ylempänä latvoissa on piekanahaukan; paljaalla maalla tunturipöllön samoin kuin muuttohaukankin, vaikka tämä viimeksi mainittu valitsee, mikäli mahdollista, ainakin rotkon äyrään pesäpaikakseen, ikään kuin siten petellen itseään, että muka siinä on kylliksi korvausta kukkuloista, joita täällä ei ole. Että hän kuten kaikki muutkin hänen kaltaisensa varsin hyvin käsittää pesän sopimattoman paikan, osoittavat he käytöksellään, kuin näkevät ihmisen lähestyvän. Jo pitkän matkan päästä katsellaan vaeltajaa epäluulolla ja tervehditään kovilla huudoilla; mitä lähemmäksi hän tulee, sitä suuremmaksi kasvaa huolestuneiden vanhempien tuska. Ensin ne liitelivät ylempänä pyssyn kantamaa tämän niin harvoin näkyvän, vaarallisen vihollisen päällä; mutta nyt ne rohkeasti syöksyvät alas, lentävät niin läheltä pään päällitse, että selvään kuuluu heidän vahvain siipiensä suhina ja välistä täytyy peljätä niiden tosiaan iskevän kiinni kyntensäkin. Ja poikaset, jotka matkan päästä näyttävät pieniltä, valkoisilta palloilta, kyykistyvät tuskaisesti odottamaan ainakin aavistettua, ell'ei vielä tunnettua vihollista ja pysyvät siinä, ehkäpä kaatuma-asennossa niin liikkumattomina, että voidaan rauhassa piirustaa ne, pelkäämättä niiden pienimmälläkään liikkeellä häiritsevän.

Monta muuta eläintä voisin luetella, jos se minusta näyttäisi tarpeelliselta tundran kuvaamiseksi. Yhtä ei kuitenkaan sovi jättää unhotuksiin: sääskeä. Ken arvelee tätä huomattavimmaksi kaikista tundran elävistä olennoista, häntä ei toden totta voida syyttää erehdyksestä. Monelle ylhäisemmälle eläimelle, varsinkin linnuille ja kaloille, tekee se mahdolliseksi elää täällä; toisia, esim. ihmisen, pakottaa se aika-ajoin siirtymään pois; se on yksinomaan syynä, että tundra kesällä ei sovellu sivistyneiden ihmisten asuinpaikaksi. Sen esiytymistä ei osaa edeltä päin aavistaakaan; sen voima voittaa ihmiset ja eläimet; sen tuottamia tuskia ei millään sanoilla voida kuvata.

Tietty on, että kaikki pistosääsket munivat veteen ja että munista joidenkuiden päivien kuluttua syntyvät toukat elävät aina muutokseensa asti vedessä. Siitäpä selviää, että tundra enemmän kuin mikään muu seutu edistää niiden kehittymistä ja lisäytymistä äärettömiin asti. Heti, kuin jälleen nouseva aurinko sulattaa lumen ja jään sekä ylimmän maanpinnan, alkaa talvella tosin kahlehdittuna, mutta ei kuolleena ollut sääskielämä liikkua. Munista, jotka ovat häviämättä olleet kätkettyinä jäätyneessä mudassa, mataa esiin toukkia, ne muuttuvat joidenkuiden päivien kuluttua koteloiksi ja kotelot siivekkäiksi hyönteisiksi, ja sitte hyvin lyhyiden väliaikain kuluessa kasvaa uusi polvi toisensa perästä. Jo ennen kesä-päivänseisausta alkaa näiden hirvittäväin eläinten leikkiaika ja sitä kestää aina elokuun keskipalkoille asti.

Koko tämän ajan on niitä kaikkialla, ylämaassa ja alamaassa, vuorilla tai kunnailla ja laaksoissa, vaivaiskoivu- tai villapaju-tiheiköissä ja jokien ja järvien rannoilla. Joka ruohon korsi, joka sammalmätäs, jokainen pieninkin oksa, joka lehti lähettää niitä jokaisena päivän hetkenä maailmaan satoja ja tuhansia. Päiväntasaajan seuduissa, Etelä-Amerikan, Keski-Afrikan, Indian, Sunda-saarien ikimetsissä ja soilla kaikkia matkustavaisia hirveästi ahdistavat sääsket eli moskitos eivät ole pahemmat näitä sääskiä; ne kuitenkin lentelevät ainoastaan yöllä, vaan tundran sääsket lentelevät koko kymmenen viikkoa, ja kuusi viikkoa melkein ihan herkeämättä. Nämä sääskiparvet ovat kuin sakea, musta savu, niitä on ilma niin täynnä, että tuskin uskaltaa hengittää, niitä on ihan mahdoton saada mitenkään karkoitetuksi, ne tekevät uskaliaimmankin ja kykenevimmän miehen tahdottomaksi raukaksi, hänen vihansa peloksi, niitä tarkoittavan kirouksen voihkavaksi valitukseksi. Heti, kuin saavutaan tundralle, kaikuu vastaan niiden surina, joka on milloin kiehuvan teekeittiön porinan, milloin tärisevän metallikangen helinän kaltainen, ja muutamassa silmänräpäyksessä on niitä ympärillä tuhansia. Niistä syntyy sädeseppele pään ja hartioiden, ruumiin ja raajojen ympärille, se kulkee mukana, liikuttakoon kuinka nopeasti hyvänsä, eikä sitä voida mitenkään eksyttää. Jos vaeltaja pysähtyy, tihenee se, jos hän astuu edelleen, venyy se pitemmäksi, ja jos hän juoksee, minkä jaksaa, muodostuu se jäljelle pitkäksi laahukseksi, vaan ei kuitenkaan jää pois. Jos on vieno vastatuuli, lentää sääskiparvi sitä nopeammin; jos tuuli kiihtyy, niin jok'ainoa sääski ponnistaa kaikki voimansa, että veriuhri ei mitenkään pääsisi pakoon, ja silloin ne istahtavat, mihin vain pääsevät. Ennen kuin aavistetaankaan, ollaan kiireestä kantapäähän täynnä sääskiä. Tiheissä joukoissa, värjäten harmaat vaatteet mustiksi ja mustat omituisen pilkullisiksi, istuvat ne siinä ja kuljeksivat hitaasti edes takaisin, etsien paljasta paikkaa, imeäkseen verta. Kasvoihin, kaulaan ja niskaan, paljaihin käsiin ja jalkoihin, jos niiden verhona on vain sukat, kokoutuvat ne äänettömästi, ihan huomaamatta, ja heti ne hitaasti painavat pistimensä ihoon ja laskevat polttavan myrkkypisaran haavaan. Kiukkuisesti saattaa ahdistettu musertaa verenimijän, mutta sillä aikaa, kuin rankaseva käsi sitä tekee, istahtaa jo kolme, neljä, kymmenen muuta sääskeä samalle kädelle, kasvoihin, niskaan, jalkoihin tekemään samalla tavalla kuin nuo muserretut. Sillä, kuin verta kerran on vuotanut, kuin samassa paikassa jo monta sääskeä on saanut surmansa, kokoutuvat kaikki muut mieluisimmin juuri siihen paikkaan, vaikka siihen vähitellen tulisi tuhansiakin ruumiita. Erittäin suosittuja imupaikkoja ovat ohaukset, otsa juuri hatun laidan alla, niska ja käsiranteet eli yleensä sellaiset paikat, joissa ne voivat luulla saavansa olla niin rauhassa kuin mahdollista.

Jos on niin paljo mielenmalttia, että saatetaan tarkastella niitä verityössänsä eli siis ei karkoiteta eikä häiritä niitä, niin huomataan, että ei voida tuntea, milloin ne iholle istahtavat, eikä, milloin ne liikkuvat. Heti päästyään iholle alkavat ne työnsä. Hyvin rauhallisesti astuskelevat ne ja huolellisesti tarkastelevat ihoa kärsällänsä; yht'äkkiä ne pysähtyvät ja ihmetyttävän helposti lävistävät ihon. Imiessään ne hyvillänsä nostavat milloin toista, milloin toista takajalkaansa ja liikuttelevat sitä edes takaisin sitä voimakkaammin, mikäli heidän läpinäkyvät ruumiinsa täyttyvät verellä. Saatuaan kerran maistaa verta eivät ne huoli mistään, eivätpä näytä edes tuntevan sitäkään, jos niitä häiritään tai vaivataan. Jos pienillä pihdeillä vedetään kärsä pois haavasta, seisovat ne hetkisen hämillään haparoiden, mutta pistävät sen sitte jälleen entiseen tai uuteen paikkaan; jos sukkelasti leikataan terävillä saksilla kärsä poikki, istuvat ne aina silloinkin paikoillaan ikään kuin mietiskellen, koettelevat sitte etujaloillaan kärsän tynkää ja tarvitsevat melkoisen ajan päästäkseen selville, että kärsä tosiaankin on poissa; jos äkisti leikataan takajalka, niin imevät ne yhä edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut, vieläpä heiluttelevatkin jalan tynkää; jos leikataan verta täyteen imetystä takaosasta pois puoli, niin tekevät ne kuten Münchhausenin hepo kaivolla, vaan viimein sentään vetävät kärsänsä ylös haavasta, lentävät epävakaisesti pois ja kuolevat muutaman minuutin kuluessa.

Huolellinen tarkastaminen sääskien toimitapaa saattaa selville, että heitä uhria etsiessään vähemmin ohjaa näköaistin kuin haju tai ehkä erityinen aistin, jossa on sekä haju että tunto. Selvään voidaan huomata, että he ihmisen lähestyessä jo viiden metrinkin päässä lähtevät lepopaikastaan ja ihan harhailematta lentävät suoraa päätä uhrinsa kimppuun. Jos astutaan paljasta hietasärkkää, jossa niitä tavallisesti ei ole, niin nähdään, miten ne kokoutuvat uhrinsa ympärille. Niitä lentelee puoleksi tuulen kantamina, puoleksi omilla voimillaan sinne tänne ilman mitään tarkoitusta aina sentään joitakuita semmoisessakin muuten sääskistä vapaassa paikassa, ja joku niistä joutuu lähelle katselijaa. Silloin heti lakkaa niiden näennäinen toimettomuus. Heti ne muuttavat lentonsa suunnan ja surisevat ihan kohti onnellisesti löydettyä uhria. Toinen seuraa toista ja ennen viiden minuutin loppua on taas sääskikehys marttiiran ympärillä. Vaikeampi on niiden löytää tietä eri ilmakerroksissa. Kuin minua tutkimuksia tehdessäni korkeanlaisella kunnaalla pitkän aikaa tuhannet sääsket ahdistivat ja kiduttivat, houkuttelin minä koko parven vähitellen kunnaan jyrkälle äyräälle, annoin sen siellä tihetä pikku pilveksi ja juoksin äkisti alas. Suureksi mielihyväkseni näin enimmän osan kiusaajistani hävinneen. Mutta ylhäällä mäen partaalla lentelivät ne ikään kuin hämillänsä sen paikan kohdalla, josta olin juossut alas, ja pitkän aikaa olivat ne siinä sakeana pilvenä. Muutamia satoja oli kuitenkin seurannut minua alaskin.

Vaikka luonnontutkija tietääkin, että ainoastaan naarakset imevät verta, että se heidän toimensa epäilemättä on jollakin tavalla sikiämiseen kuuluva ja luultavasti vaikuttaa hedelmöitettyjen munien kypsymisen, niin noiden kiusanhenkien tuottama tuska voittaa sentään viimein hänetkin, vaikkapa hän olisi aristelemattomin viisas auringon alla. Ei se ole kipu, jota pistot tuottavat ja vielä enemmin niistä syntyvät, paisumat, vaan ainainen kiusa ja lakkaamaton vastus, joka on pahin. Ehkäpä valittamatta voidaan kärsiä tuota pistojen kipua ja vielä helpommin ajan pitkään, kuin iho vähitellen tulee jonkin verran tunnottomaksi lakkaamattomasta myrkyn vuodattamisesta; sen tähden saatetaankin jokin aika olla välinpitämätön noista hirviöistä; mutta viimein täytyy kuitenkin tunnustaa olevansa voitettu, perin voitettu taistelussa tätä tundran vitsausta vastaan. Sen lukemattomat, joka hetki valmiit sotajoukot saavat vähitellen kaiken vastarinnan raukenemaan. Ne lakkaamatta kiusaavat, häiritsevät jokaista tekoa ja joka nautintoa, jopa ajattelemistakin niin, että viimein väsytään sekä ruumiillisesti että myöskin henkisesti. Jalka lyhyen matkan astuttuaan ei tahdo enää totella, sielu ei enää ottaa vastaan havaintoja; tundra tulee helvetiksi ja sen tuskat sanomattomaksi vaivaksi. Ei talvi myrskyineen, ei jää eikä pakkanen, ei köyhyys, ei autius, vaan sääski on tundran kirous.

Leikkiaikanaan lentävät sääsket melkein lakkaamatta, auringon paisteessa ja tyynellä ilmalla hyvin iloissaan, vienossa tuulessa vielä jotenkin tyytyväisinä, vähäisessä lämmössä vielä jotenkin vilkkaasti, sateen edellä kaikkein vilkkaimmasti, viileällä ilmalla ainoastaan vähän ja kylmällä ilmalla ei ollenkaan. Kova tuuli ajaa ne myöskin takaisin tiheikköjen ja sammalien suojaan; mutta heti, kuin jälleen tyyntyy, ovat ne taas vilkkaimmassa toimessa, ja tuulellakin, jopa raivoavan myrskynkin aikana, kaikissa siimespaikoissa aina valmiit ryntäämään kimppuun. Hallayö tosin saa aikaan huomattavan pysäyksen, mutta ei kuitenkaan niitä kokonaan karkoita; kylmät ja kosteat päivät vähentelevät niiden joukkoja, mutta lämpöisinä päivinä tulee koteloista uusia sijaan. Vasta syyssumut saattavat ne levolle siksi vuodeksi.

Niin hitaasti, kuin kevät tulee tundralle, niin nopeasti tulee syksy. Yksi ainoa kylmä yö lopettaa tavallisesti jo elokuussa, viimeistään syyskuussa sen kesäelämän. Marjat, jotka vielä keskellä elokuuta ovat niin raakoja, että tuskin voi toivoa niiden ehtivänkään kypsyä, ovat kuukauden lopussa niin mehukkaat ja makeat kuin mahdollista; muutamat kolakat ja kosteat yöt, jotka jo verhoavat vuoria keveällä lumivaipalla, kypsyttävät niitä enemmän kuin aurinko, joka nyt piilee päivän toisensa perästä pilvissä. Vaivaiskoivujen lehdet kalpenevat ja muuttuvat päältä päin loistavan punaisiksi, alta keltaisiksi; kaikissa muissa pensaissa ja pikku kasveissa tapahtuu sama muutos, ja tundran synkkä tummanruskean-vihreä väri muuttuu niin kirkkaaksi punaisenruskeaksi, että ei edes keltaisenvihreä peuranjäkäläkään enää herätä siinä erityistä huomiota. Etelää kohti tai pois merelle lentävät tundran siivekkäät kesävieraat, myötävirtaan uivat pois sen kalat. Vuorilta tulee peura vähitellen alemmaksi, jäljissä susi; ylös vuorille lentää nyt tuhansien suuruisiin parviin kokoutunut metsäkana oleskelemaan siellä, kunnes talvi taas ajaa hänet alas alavalle tundralle.

Vielä muutamia päiviä, niin talvi, pelottava meille kuten tundran muuttolinnuillekin, mutta toivottu sen ihmisasujamille, saapuu tähän kolkkoon maahan vallitsemaan kauan, paljon kauemmin kuin kevät, kesä ja syksy yhteensä. Päivä- ja viikkokausia yhtä mittaa sataa lunta milloin hiljakseen teräväkulmaisina kiteinä, milloin myrskyn piestessä suurina höytyvinä. Vuoret ja laaksot, joet ja järvet verhoutuvat vähitellen tähän kaikki peittävään talvipukuun. Vielä välkkyy silloin tällöin puolenpäivän aikaan lyhykäinen auringonsäde lumipinnalla; mutta kohtapa kirkkaallakin ilmalla ainoastaan kalpea kajastus etelässä ilmoittaa päivän olevan jo puolessa. Pitkä talviyö on alkanut. Kuukauden toisensa perästä kimeltelee ainoastaan tähtien heikko kajastus lumivaipalla, ja ainoastaan kuu heijastusvalollaan ilmoittaa, että maapallomme elvyttävä valon ja lämmönlähde on sentään vielä olemassa. Mutta kuin aurinko on kokonaan poistunut tundralta, nousee sille toinen loistava ja säteilevä valo: ylhäällä pohjoisessa liekitsee ja palaa "soweidud", jumalaistuli, revontulet.