Читать книгу Pohjoisnavalta päiväntasaajalle - Brehm Alfred Edmund, Alfred Brehm - Страница 4

Siperian maisemain yksitoikkoisuus ja ikävyys, jota ne katsojaan vaikuttavat, riippuu siitä, että kolme keskenään erilaista, itsessään enemmän tai vähemmän yhdenlaista vyöhykettä melkein kaikkialla on nähtävänä. Kukin näistä vyöhykkeistä säilyttää läpeensä omituisen luonteensa ja näyttää kyllä satakin kertaa ihan samoja kuvia sekä siten vaikuttaa jonkinlaista kyllästystä ja vähentää havaintokykyä niin suuresti, että tullaan melkein kykenemättömiksi näkemään ja käsittämään kauneuksia, joita muutamissa maisemissa tosiaan on. Sen tähden harvoin puhutaan kiitellen, vielä vähemmin innokkaasti tämän avaran alueen maisemista, vaikka ne kyllä ansaitsevat kumpaakin; sen tähden on vähitellen meihin juurtunut käsitys, joka totisesti on yhtä väärä, kuin se myöskin sitkeästi vastustaa kaikkia tosiolojen valaistusyrityksiä. Siperiaa katsotaan kammottavaksi jääaavikoksi sekä taivaan tai ainakin onnettomain, sinne siirrettyjen pahantekijäin kirouksen alaiseksi maaksi. Silloin ei ollenkaan muisteta, että on puhe Aasian runsaasta kolmanneksesta, maasta, joka on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Europpa ja ulottuu Uraalista Tyyneen mereen ja Jäämerestä Palermon tasalle eikä siis mitenkään voi niin laajalti olla ihan yhtäläinen, joka paikassa ihan samanlainen. Tavallisesti ajatellaan vain yhtä Siperian aluetta ja nähdään sekin väärässä valossa.

Todella on Siperia vaihtelevampi, kuin kukaan on tähän asti kuvannut. Sielläkin keskeyttävät tai rajoittavat vuoristot tasankoja, seisovat ja juoksevat vedet elähyttävät molempia, aurinko valaa vuorille ja laaksoille välkkyvää valoansa ja monin tavoin vivahtelevia värejänsä, pitkät puut, komeat ja suloiset kukat koristavat kaikkia seutuja ja siellä elää onnellisia, kodeistaan iloitsevia ihmisiä.

On sentään vielä tänäkin päivänä erämaita Siperiassa, jotka, esim. sikäläinen jäälakeus, tundra, antavat jonkin verran tukea tuolle yleiselle käsitykselle. Sellaisia erämaita ovat myöskin tundran ja aron väliset metsät, jotka ovat kolmantena vyöhykkeenä. Niihin ei ihminen ole vielä uskaltanut asettua; niiden ohitse on viereisten uutisasukasten toiminta käynyt, jättämättä tuskin mitään merkkejä niihin. Korkeammat voimat vallitsevat ja vaikuttavat vielä täydellisesti niissä sekä tuhoten että elämää herättäen. Suuria puun paljouksia panee taivaalta lennähtävä leimaus tuleen ja pauhaava talvimyrsky kaataa maahan; metsät kasvavat ja kuolevat ilman ihmistoimien vaikutusta, ja sen tähden voidaan niitä sanoa ikimetsiksi sanan oikeassa merkityksessä. Salaperäisesti ne houkuttelevat puoleensa ja tylysti työntävät pois; ne houkuttelevasti kutsuvat metsästäjää ja itsepäisesti pidättävät hänen askeliansa; ne lupaavat halukkaalle kauppiaalle runsasta voittoa ja lykkäävät hänen toivettensa toteutumisen määrättömään tulevaisuuteen.

Aron ja tundran välillä on Siperian metsäseutu. Siellä täällä ulottuu siitä niemeke toiseen tai toiseen, siellä täällä pistäytyy aro tai tundra lahdekkeeksi sen sisään. Muutamissa paikoissa molempain noiden metsättömäin vyöhykkeiden alalla saattaa kyllä tiheäkin metsä kilpailla aron ja tundran ominaisten kasvilajien kanssa maan omistusoikeudesta, mutta sellaisia yksinäisiä metsiä voidaan melkein aina verrata meren saariin, joilla niin sanoaksemme ei ole olemassa olon oikeutta. Arolla on niitä ainoastaan pohjan puolisilla vuorten rinteillä ja jokien laaksoissa, tundralla syvimmissä notkoissa, ja molemmissa paikoissa ne ovat ihan mitättömät metsävyöhykkeen suunnattomain metsien rinnalla, joissa ainoastaan joku joki, järvi tai suo keskeyttää muuten joka taholle leviävää saloa, joihin ainoastaan metsänpalo tekee aukkoja tai ihminen, tosin ainoastaan äärimmäiseen ulkolaitaan, raivaa pieniä viljelysmaita. Maita, kuten me niitä käsitämme, saattaisi varsin hyvin mahtua yhden ainoan sellaisen metsän sisään; moni kuningaskunta on alaltaan pienempi kuin yksi sellainen metsä. Minkä näköiset ne metsät ovat sisältä, ei kukaan voi sanoa, koska ei edes niitä jokiakaan myöten, jotka sellaiselta salolta tulevat pääjokiin, päästä sinne tunkeutumaan eivätkä edes rohkeimmatkaan soopelin pyytäjät liene kuljeksineet näitä metsiä laajemmalti kuin enintään sadan kilometrin leveydeltä laidasta lukien.

Siperian metsät eivät europpalaiseen matkustajaan yleensä vaikuta miellyttävästi. Nähdessään noita äärettömiä aloja, jotka kasvavat metsää, tosin hämmästytään, mutta mieltymystä ja innostusta herää ainoastaan ani harvoin. Luova, kasvattava ja korvaava voima ei näytä pohjoisissa seuduissa riittävän pitämään tasapainoa hävittävää voimaa vastaan. Harmaa vanhuus esiytyy yhdessä vihreän nuoruuden kanssa, vaan se yhteys ei millään tavalla virkistä; suunnattomia rikkauksia esiytyy kerjäläispuvussa; kuoleva elämä ilman mitään voimakkaan uudestaan kasvamisen merkkejä karkoittaa kaikki iloiset tunteet. Kaikkialla ollaan näkevinään hyvin ankaraa taistelua olemassa olosta, mutta ei missään herää todellista kiintymystä, ei missään tällä metsällä ole mitään vetovoimaa; ei missään ole sisämetsä niiden toiveiden mukainen, kuin ulkopuoli on herättänyt. Eteläisempien ikimetsäin suurenmoisuus puuttuu kokonaan näiltä omiin valtoihinsa jätetyiltä, hoitamattomilta metsiltä, ja elämä, joka niissä liikkuu, näyttää jo olevan tuomittuna kuolemaan.

Oikein kaunista, elinvoimaista, pitkärunkoista ja säännöllisesti uudistuvaa metsää näkyy harvoin, paljon useammin tulen tuhoamaa. Ennemmin tai myöhemmin panee ukonnuoli tai asujanten perin huoleton kevytmielisyys metsän tuleen. Jos vuodenaika tai tuuli on tulelle sovelias, raivoaa metsänpalo uskomattomasti. Ei tunti- eikä päiväkausia, vaan kokonaisia viikkoja kestää hävitystä. Pitkin sammalista maata hiivii ja liekehtii tuli edelleen; joukottain maassa makaavat ja lahoneet, kaatuneet puut levittävät ja elättävät tulta; kuivat, maahan asti riippuvat oksat tai vielä pystyssä seisovat kuivalatvaiset puut johtavat sen ylös toisten vielä elävien puiden latvoihin. Räiskyen ja suhisten syöpi tuli pihkaiset havut ja iso kipunasuihku nousee kohti korkeutta. Muutamassa minuutissa kuolee muhkea puu ja jää häviön omaksi; mutta siitä leimuava tulipatsas putoilee alas tuhansina kipunoina, ja joka taholla kasvaa hehkukylvöstä uusia liekkejä. Siten joka minuutti voittaen alaa, leviten joka taholle edistyy tuho vastustamattomasti yhä edelleen ja muutaman tunnin kuluttua on neliöpeninkulmain alat metsää tulessa. Sakeat savupilvet pimittävät aurinkoa satojen neliövirstain alalla; hitaasti, mutta tiheään ja yhä tiheämmin satava tuhka ilmoittaa päivällä, kuten tulen kajastus yöllä, kaukanakin asuvaisille sellaisen palon, ja pelkäävän näköiset eläimet levittävät onnettomuuden sanomaa kauas asuttuihin maihin. Karhuja tavataan suurten metsänpalojen jälkeen seuduissa, joissa niitä sitä ennen ei ole nähty moneen vuoteen; susia kuljeksii suurissa joukoin uhkaavina kuten talvena; hirvet, metsävuohet, peurat etsivät etäisistä metsistä uusia olinpaikkoja; oravia juoksentelee välistä suunnattomin joukoin metsissä ja aukeilla, niityillä ja vainioilla, kylissä ja kaupungeissa. Kuinka monta näistä eläimistä joutuu tulen uhriksi, ei tiedetä, mutta se kyllä tiedetään, että tulen hävittämät metsät ovat monta vuotta hävityksen jälkeen ihan kuin kuolleet ja että hyvin arvokkaat pyyntieläimet ovat perin hävinneet sellaisista seuduista. Ja totisesti ulottuvat metsänpalojen hävitykset paljon laajemmalle, kuin me osaamme olettaakaan. Vuonna 1870 hävitti neljätoista päivää raivoava palo puoli miljoonaa hehtarin-alaa muhkeata metsää Tobolskin kuvernementissä, levittäen savupilviä ja tuhkasadetta kuudentoista sadan virstan päähän palopaikasta.

Vielä monta vuotta palon jälkeen on hävitetty metsäseutu kuin ääretön risukasa, ja vielä yhden tai kahden miespolvenkin ajan näkyy siellä selviä hävityksen merkkejä. Liekit tosin kuolettivat puiden elämän, mutta kuluttivat kokonaan ainoastaan ne, jotka palon aikana jo olivat kuivat; muut enemmän vain kärventyneet kuin hiiltyneet rungot jäivät pystyn ja ainoastaan niiden latvapuoli menetti havunsa ja kuivat oksansa. Mutta puiden kuolemisesta alkaa niiden häviäminen. Ennemmin tai myöhemmin kaatuvat ne myrskyssä. Toinen toisensa perästä kaatuu, pudottaa oksansa tai latvansa taikka murtuu latvapuolelta poikki. Ristiin rastiin, joka taholla, päällekkäin eri korkealla makaa vielä pitkän ajan päästä paksumpana tai ohuempana kerroksena tuhansittain puiden jäännöksiä maassa, jossa jo ennestäänkin oli niitä lukemattomia. Toiset ovat nojallaan pitkäin juuriensa tai latvaoksiensa kannattamina taikka vielä pystyssä seisovia runkoja vasten, toiset ovat jo kappaleina kaatuneiden puiden oksain välillä, latvat usein kaukana rungosta, oksat hujan hajan joka taholla. Ne, jotka vielä kestävät myrskyn puuskia, ovat ehkä vielä surettavamman näköiset kuin ne, jotka se jo on kaatanut maahan. Paljasten, alastomain mastojen kaltaisina seisoa törröttävät ne kohti korkeutta. Ainoastaan joissakuissa säilyy monta vuotta palon jälkeen latva tai osia siitä; latvojen oksattomat tai kuivaneet haarat pikemmin enentävät kuin heikontavat suruista tunnetta. Vähitellen putoilevat kaikki latvat maahan ja yhä enemmän mätänevät vielä pystyssä pysyvät rungot. Niitä nakuttelevat joka taholta tikat, kaivellen niihin pesän sijaa, metrin pituisia, sydämmeen asti ulottuvia koloja, joista kosteus helposti pääsee tunkeutumaan puuhun ja jouduttamaan mätänemistä. Vuosien kuluessa mätänee kaikkein suurinkin jättiläisrunko niin täydellisesti, että siinä ei enää ole mitään vastustusvoimaa, vaan heikoinkin ihmiskäden pudistus riittää kaatamaan sen maahan. Viimein tasoittuu puusta tullut multakerroskin ja silmäin edessä on jälleen avara tasapinta, jossa ainoastaan siellä täällä näkyy puiden jäännöksiä.

Onpa sentään täälläkin uutta elämää kohonnut raunioista. Jo muutaman vuoden kuluttua palon jälkeen alkaa uusi kasvullisuus verhota hiiltynyttä, tuhkan ja mullan höystämää maata. Jäkälät ja sammalet, sanajalat ja kanervat ja varsinkin marjapensaat peittävät maan ja puiden jäännökset, menestyvät rehevämmin kuin muualla ja houkuttelevat pian taas niille seuduin monta eläintä, jotka palo ajoi pois. Tuulen kantamat koivun siemenet itävät ja nousevat taimelle ja vähitellen kasvaa, aluksi yksinomaan niistä siemenistä, koivikko niin tiheä, kuin olisi se ihmiskäsin kylvetty. Muutamien vuosien päästä kätkee tämä nuori koivumetsä maan ja puiden jäännökset, ja jonkun ajan vielä kuluttua tulee muitakin puita esi-isäinsä sijaan. Jokainen metsänpalo säästää joitakuita osia siitä, jopa muutamia keskellä palopaikkaakin kasvavia puita ja siten on mahdollinen uusien puiden kasvaminen hävitetyille aloille. Sekä suuret vedet että leveät rotkot pysäyttävät palon; tapahtuupa niinkin, että liekit hyppäävät rotkojen yli jatkamaan toisella puolen hävitystyötänsä, vaan jättävät syvällä kasvavat puut ihan vahingoittamatta. Yksityiset lehtikuuset, joihin tuli on tarttunut jäävät myöskin palon jälkeen eloon. Rungot kyllä saattavat mustua juuripuolelta ja liekit kuluttaa kaikki niiden havut, mutta latva usein kasvaa uudestaan ja puu saattaa elää kauankin, vaikka sen elämä onkin vain kitumista.

Tulen hävitysten rinnalla näyttävät ihmisten tekemät metsän haaskaukset vähäpätöisiltä, vaikka itsessään ovatkin suuret. Järjellisestä metsän hoidosta nykyajan siperialaisella ei ole aavistustakaan Hän katsoo metsää "hyvän Jumalan" omaisuudeksi, ja mitä Jumalalla on se on talonpojankin omaa; kun on vielä äärettömät rikkaudet silmäin edessä, hänelle ei suinkaan johdu mieleenkään mikään säästäminen, hän päinvastoin tekee ihan mielensä mukaan, mitä hän milloinkin luulee tarvitsevansa. Jokainen siperialainen hakkaa ja raivaa, missä hyvänsä ja miten paljon hyvänsä tahtoo, ja kukin haaskaa äärettömän paljon enemmän, kuin hän todella tarvitsee. Muutamien puikkojen tähden kaadetaan suuria puita, vaikka ovatkin paraassa kasvussaan; rakennushirsiksi hakataan kolme, neljä kertaa niin paljo, kuin tarvitaan ja jätetään, mitä ei tarvita, metsään, käyttämättä sitä edes polttopuuksikaan Jo nytkin saattaa nähdä sellaisen ajattelemattomuuden seurauksia. Kaikki metsät kaupunkien ja kyläin läheltä ja paikoittain teiden varsiltakin ovat hävitetyt eivätkä yleensä näytä paljon paremmilta tulen hävittämiä aloja, ja kuitenkin hävitystä yhä vain jatketaan. Vasta vuodesta 1870 asti on metsän hoitajia Länsi-Siperiassa, mutta hekin katsovat tehtäväkseen enemmin metsäin hakkuuttamista kuin huolen pitämistä niiden jälleen kasvamisesta ja hoidosta.

Näillä metsillä on muuten täydellisimmän ja alkuperäisimmän villiyden luonne sielläkin, jossa ei ihminen eikä tuli ole niitä hävittänyt Ja ainoastaan poikkeuksen tavoin vaikuttaa se villiys edes vähänkään viehättävästi. Tosin saattaa ensinnä miellyttää, että yhdellä silmäyksellä voidaan nähdä siellä kaikki elämän eri asteet syntymästä häviöön asti; mutta kohta esiytyy hävitys selvemmin kuin uudistus, ja se vaikuttaa masentavasti eikä suinkaan ylentävästi. Sellaisissa villeissä ikimetsissä on tiheitä metsikköjä ja paljaita aukkoja, muhkeaa, pitkärunkoista metsää ja paksua vesakkoa vuorotellen, vanhoja siemenpuita voimakkaan, nuoren metsän seassa. Sielläkin on seisovia ja nojaavia riippuvia ja makaavia mätäneviä puita kaikkialla. Kaatuneiden runkojen jäännöksistä nousee nuoria vesoja; suuren suuret puunrungot sulkevat tiheiköissä teitä ja polkuja. Pajut ja haavat, jotka ynnä koivu ovat tavallisimmat lehtipuut kaikissa Länsi-Siperian metsissä, kasvavat ja menestyvät muiden seassa, vaan monesti näyttävät siltä, kuin naapurinsa estäisivät niitä pääsemästä täyteen kehitykseensä. Miehen paksuisissa rungoissa on pienet latvat ja mitä vanukkeisin haarasto, josta vuosi vuodelta uusia oksia pujottautuu ulos, vahvenematta oikeiksi haaroiksi; toiset näköjänsä ikivanhat puut ovat vain pensaina, toiset ovat puolikorkeudesta murtuneet, halenneet ja hankautuneet ja ylempää kiertyneet, ja alaosaa yhdistää yläosaan melkein vain ulkokuori. Harvoin on nähtävänä eheätä kuvaa; melkein kaikki on nurinpuolista ja ikään kuin häviöön tuomittua.

Tämä kuvaus ei sentään sovellu kaikkiin tämän laajaan alueen metsiin; päin vastoin on, varsinkin eteläpuolella, sellaisiakin, joita silmä mielellään katselee. Asema, maan laatu ja muut asianhaarat täällä välistä yhdessä vaikuttavat hyvällä menestyksellä. Yksityiset puut ovat kasvultaan rehevämmät ja metsä on muutenkin toisen luontoinen; melkein kaikkialla rehevä kasvullisuus lehtikattojen alla maan pinnalla on aavistamattoman moninainen. Tosin tervehditään ilolla jokaista uutta puu- tai kasvilajia, joka vähentää näiden metsäin lajiköyhyyttä; vaan rikkaimmistakin paikoista puuttuu sentään aina puita, joita Europassa harvoin puuttuu saman leveysasteen seuduilta. Yksitoikkoiset ja ikävät, kuten aro, kuten tundra, ovat myöskin metsät tässä maassa.

Metsävyöhykkeen jokilaaksoissa on metsien yksitoikkoisuus lajeihin katsoen ehkä enimmän silmiin pistävä. Siellä paju, joka niin hyvin rannoilla kuin saarissakin usein kasvaa laajoina metsinä, vallitsee niin yksinomaan, että muut puut tuskin pääsevät mihinkään huomattavaan vauhtiin. Suurilla aloilla on paju sellaisessa laaksossa ainoana puuna metsissä ja kasvaa monin paikoin melkoisen korkeaksikin, mutta ei siinä silloinkaan ole viehätystä muuten kuin poikkeustapauksissa. Sillä yksinäinen puu ei ole enempää, vaan pikemmin vähemmän kuvaaja kuin pensasmainen pajuryhmä; sen latva on aina ohut ja säännötön, ei näytä koskaan tiheältä eikä kokonaiselta, vaan on päin vastoin läpinäkyvä ja hajallinen, joten se ikävystyttää, kun sitä on lakkaamatta nähtävänä. Jos puut kasvavat tiheässä, kuten siellä on tavallista, ja siis ovat metsikkönä, niin menettävät ne vielä enemmän kuin yksinäisinä omituisuuttansa, koska silloin kaikki rungot seisovat kuin seipäät rinnakkain ja kaikki latvat sotkeutuvat yhdeksi umpinaiseksi, päältä tasaiseksi ja suoraksi, leikatun pensasaidan kaltaiseksi lehdistöksi, josta yksityisiä puita ei voida huomata ollenkaan. Miellyttävinä, ystävällisinä silmän viihdykkeinä on sellaisissa metsissä siellä täällä muutamia haapoja, etelässä hopeahaapa, pohjoisessa tavallinen haapa, jotka molemmat pajumetsiä elähyttävät ja tekevät vaihtelevammiksi.

Itse joen laaksossa, kuitenkin ainoastaan sellaisissa paikoissa, joissa ei ole säännöllisiä tulvia, kasvaa, paitsi mainittuja lehtipuita, myöskin koivu, joka jotenkin säännöllisesti on lehti- ja havupuiden välittäjänä. Mutta ainoastaan etelässä kasvaa se täyteen suuruuteensa ja rehevyyteensä, jota paitsi se yhtä hyvin kuin pihkaisin havupuukin joutuu metsänpalojen uhriksi eikä siis sovellu vaikuttamaan lehtimetsäin luonteesen eikä sitä muuttamaan. Oikeat, enemmin tai vähemmin pelkät koivumetsät rajoittavat metsävyöhykettä etelässä ja ulottuvat välistä kauas arolle, mutta nekin ovat ainoastaan poikkeuksen tavoin tiheitä, umpinaisia, vanhoja metsiä, niin että tunnetaan melkoisesti pettyneensä, kuin niihin astutaan.

Vasta havumetsät, joita kasvaa kaikissa jokien välipaikoissa, ovat todella sellaiset, että voivat tyydyttää silmää. Niissä ovat, ell'ei maa jo ole tundran kaltaista, kuuset ja männyt, Siperian kuusi ja vaivaissedri, harvemmin lehtikuusi pääosina sekä haapoja ja pajuja, siellä täällä ehkä myöskin pihlajia ja tuomia seassa, ja koivuja usein yhtä paljo kuin varsinaisessa koivumetsässä. Siperian kuusi ja vaivaissedri ovat kaikkein Länsi-Siperian havumetsäin varsinaisina puina, molemmat tavallisesti myöskin yhtä kauniit ja yhtä rehevät. Varsinkin on Siperian kuusi muhkea puu. Tämä hopeakuusen likeinen sukulainen sekä kaikissa Itä-Venäjän ja Länsi-Siperian metsissä sen sijainen vetää jo hyvinkin etäältä puoleensa huomiota, koska se merkillisesti esiytyy kaikkein muiden havupuiden joukosta. Hopeakuusesta ja tavallisesta kuusesta sen erottaa muhkea, hoikanlainen, keilan muotoinen oksastonsa sekä oksiensa runsas, pehmoinen, vaaleanvihreä havupuku. Melkein aina ulottuu Siperian kuusi paljon ylemmäksi metsän kaikkia muita puita, onpa se tavallisesti koko kolmanneksenkin oksastonsa pituutta niiden latvoja ylempänä, tekee siten hyvin tehokkaasti metsän latvapiirteet mutkikkaammiksi ja yksityisissä paikoissa ihan omituisen luontoisiksi. Vaivaissedri, joka menestyy etenkin metsävyöhykkeen eteläosassa, vaikka sitä välistä – tavataan hyvin etäälläkin pohjoisessa, eroaa myöskin pyöreän, pehmoisen, tavallisesti tiheän oksastonsa tähden hyvin edullisesti kuusista ja männyistä ja etäältä katsoen tekee metsän paljon kauniimmaksi sekä viehättävämmäksi, kuin se todella onkaan. Kuusi ja mänty kasvavat metsävyöhykkeen kaikissa osissa, mutta eivät suinkaan viihdy kaikkialla yhtä hyvin eivätkä pääse yhtä reheviksi kuin Keski-Europassa; pohjoispuolella muuttuvat ne äkisti vanhoiksi vaivaisiksi. Lehtikuusikin, jonka oikeaksi kodiksi Siperiaa saattaa katsoa, kasvaa ainoastaan metsävyöhykkeen eteläosassa, varsinkin vuoristoissa yhtä huomattavan suureksi kuin Europassa.

Nämä nyt luetellut lajit ne ovatkin yleiset puut Länsi-Siperian metsissä. Tammea ja pyökkiä, jalavaa ja saarnia, lehmusta ja vaahteraa, hopea- ja marjakuusta, valkopyökkiä ja mustaa haapaa näyttää kokonaan puuttuvan. Sitä vastoin on runsaasti pensaita ja pikku metsää. Yksin pohjoisessakin on kasvikunta maan pinnalla metsissä ihmetyttävän rikas ja rehevä. Viinimarjat ja vatukka menestyvät vielä kahdeksannenkuudetta, eräs kuusamalaji seitsemännenseitsemättä leveysasteen tasalla; katajaa, harmaata leppää, villapajua, variksenmarjoja mustikoita ja puolukoita näyttää pikemmin olevan enempi kuin vähempi, mitä etemmäksi pohjoiseen päin tullaan, ja yksin tundran rajallakin, josta vaivaiskoivu ja suokukka, sammal ja karpalo leviävät kauas metsäin sisään, on maa vielä kaikkialla runsaasti verhottu, koska sammalet tavallisesti menestyvät sitä rehevämmin, mitä köyhemmiksi metsät tulevat. Tekeepä arokin metsiä rikkaammiksi siten, että se metsävyöhykkeen eteläosassa antaa metsille suurimman osan pensaitansa ja pikku puitansa sekä ruohojansa ja kukkiansa. Siten saattavat eräät metsäseudut muuttua luonnollisiksi puistoiksi, jotka varsinkin keväällä ja alkukesällä kehittelevät oikein hämmästyttävän komeaa kukkarikkautta.

Esimerkiksi sellaisista runsaskasvisista metsistä saatettaneen mainita Schlangenberg- ja Salain-kaupunkien välillä oleva "Taiga". Sillä avaralla alalla, jota tämä ihana metsä peittää, saavat pitkähköt vuorenharjat ja pyöreät kukkulat, laaksot ja notkot jo itsessään aikaan viehättävää vaihetusta. Kunnas kohoaa toisensa vieressä ja ylemmäksi toista, kaikki metsän peitossa. Mänty ja Siperian kuusi; haapa ja paju, pihlaja ja tuomi ovat näiden metsäin pääosina ja seisovat täällä ihan sekaisin, levittäen kirjavia valon ja varjon vivahduksia, ja lehtipuiden latvain tummista piirteistä pistävät miellyttävästi ylös Siperian kuusen keilamaiset latvat. Hernepuu ja hernepensas, heisi ja kuusama, kanervaruusu ja viinimarjapensas liittyvät kukkarikkaaksi pikku metsäksi; miehen korkuiset putkikasvit, varsinkin katko ja angervolajit, sanajalka ja kihokki, kukonkannus ja sormiruoho, kissankello ja aivastusjuuri, kaikki rehevimmässä kasvussa, kutoutuvat kirjavaksi matoksi maahan, josta villihumala kierrellen kiipeilee ylös puiden runkoja myöten. On ihan kuin oppinut puutarhuri olisi täällä käyttänyt taitoansa, kuin ihmiskäsi olisi laitellut ja järjestellyt koko maisema- ja metsäkuvan.

Etelässä ovat metsät kauneimmassa ja komeimmassa kukoistuksessaan keväällä, pohjoisessa syksyllä. Jo syyskuun ensimmäisinä päivinä kellastuvat täällä lehtipuiden lehdet ja kuukauden keskipaikoilla on Siperian metsä kirjavampi kuin mikään metsä meillä. Tummimmasta vihreästä kirkkaampaan punaiseen, vihreä ja vaaleanvihreä, vaalean- ja tummankeltainen, vaalean- ja tummanpunainen ja kaikki niiden väliset värin vivahdukset ovat nähtävänä. Tummain kuusien jälkeen on vaivaissedri ja lehtikuusi, niihin liittyvät jotkut vielä kellastumattomat koivut. Kaikkia tumman- ja vaaleanvihreän ja vihreänkeltaisen välivärejä näkyy harmaissa lepissä; vaaleat, sinooper-punaiset lehdet on haavoissa, lakkapunaiset pihlajissa ja tuomissa. Kaikkien näiden värien kirjava seoitus metsässä on niin täydellinen ja kuitenkin niin suhdallinen, että se suuresti tyydyttää silmää ja mieltä.

Sellaisia tauluja on Länsi-Siperian metsissä matkustajan nähtävänä. Kuitenkin, kuin koetetaan kuvailla niitä, voidaan puhua ainoastaan verraten kapeasta rajavyöhykkeestä. Näiden ikimetsäin laadun tähden näyttää länsimaalaisesta ainakin kesäiseen aikaan ihan mahdottomalta tunkeutua niihin syvemmälle. Vuorten rinteillä vaeltajaa pidättävät kivilouhikot ja tiheiköt, kunnailla ja tasangolla kaatuneet puut ja murrokset, laaksoissa ja notkoissa seisova ja juokseva vesi, purot ja suot. Halkeilleita kallioita vierekkäin ja päällekkäin, latoutuneita lohkareita ja kiviä on kaikkialla vuoristossa röykkiöinä; niiden päällä on jäkälä- ja sammalpeite, joka kavalasti kätkee lukemattomat rotkot ja kolot; nuorta metsää ja vesakkoa kasvaa vanhempien puiden päällä ja välissä, jotka ovat pitkin aikoja täällä seisoneet, ja sekä vanhat että nuoret puut lisäävät vaikeuksia, jos koetetaan päästä eteen päin sellaisissa paikoissa. Tuskin ovat vastukset vähemmät missään sisämaan metsissäkään. Ihan läpipääsemätöntä tiheikköä, sellaista kuin kuuman vyöhykkeen aarniometsissä, tosin ei ole, vaan esteitä kuitenkin joukottain. Kaatuneet puut ovat sitä suurempana vastuksena, kuin useimmat eivät ole maassa, vaan sopimattoman korkealla raivaamattomien polkujen poikki ja siis oikeina salpoina sanan ikävimmässä merkityksessä. Välistä käy kiivetä niiden päällitse tai ryömiä alatse, mutta yhtä usein on mahdoton tehdä kumpaakaan, ja silloin täytyy tehdä kierroksia, jotka tulevat hyvin hankaloiksi, koska ne ilman kompassin ahkeraa käyttämistä varsin usein eksyttävät pois suunnalta ja sitte kokonaan harhateille. Aukeita paikkoja on harvoin. Jos koetetaan astua sellaisen poikki, niin heti syvät, mutaiset kolot ja silmäkkeet osoittavat sielläkin tarvittavan suurinta varovaisuutta. Jos valitaan joku karjanpolku, joita metsävyöhykkeen eteläosassa joka kylästä montakin lähtee metsään ja ulottuu etemmäksi tai lähemmäksi sen sisään, niin ennemmin tai myöhemmin huomataan taaskin pettyneensä, kun ei koskaan voida tarkkaan tietää eikä edes aavistaakaan, mihin sellaiset tiet vievät, kun niitä on satoja kulkemassa ristiin rastiin tiheikköjen sekä korkeiden heinikkojen läpi, joissa on puiden jäännöksiä sekä suota y.m. vastuksina, eli lyhyesti sanoen, koska ne eivät ole mitään ihmisten teitä. Siten tosin ei kaikkialla ole voittamattomia vastuksia, mutta kaikkialla ja lakkaamatta niin monta ja niin ikävää estettä tiellä, että sieltäkin, jossa sääsket eivät ole perin nenäkkäät eikä itsepäiset, käännytään pois paljon ennen, kuin alkuaan oli aikomus. Vasta talvella, jolloin kova pakkanen on rakentanut kaikille vesille sillan ja lujan jääpeitteen, jolloin paksu lumi on tasoitellut enimmät epätasaisuudet sekä sulloutunut ja kovettunut hangeksi, voivat metsiin päästä suksimiehet ynnä heidän sitkeät koiransa, vasta silloin voi maan oma asujankaan ajatella lähtöä pitemmille retkille metsän sisään.

Siperian metsät ovat mykät ja kuolleet, niin kuolleet, että niissä voidaan kuolla nälkään, kuten Middendorf syystä kyllä sanoo. Niissä vallitseva hiljaisuus ja äänettömyys tulee ihan kiusaksi. Heti teirien soidinajan jälkeen kuuluu ainoastaan räkättirastaan ja mustan rastaan raksutusta, kerttujen, urpiaisten ja taviokuurnan laulua ja käen kukkumista, mutta harvoin kaikkia niitä yht'aikaa. Valkean viklan ja punasäären rantaviklan lirityshuuto tuntuu täällä laululta, harakan nauru saa suloutta, yksinpä variksen ja korpin raakuntakin elähyttää, tikan ja tiaisen houkutusääni virkistää. Yhtä suuri kuin hiljaisuus on myöskin tyhjyys metsissä. Ken luottaisi siihen toivoon, että saisi viettää iloista metsästäjän elämää näissä metsissä, hän pahasti pettyisi. Epäilemättä näissä yhtämittaisissa metsissä asuu paljon enempi eläimiä, varsinkin nisäkkäitä ja lintuja, kuin saatamme luullakaan, mutta ne eläimet ovat niin tasan hajallansa yli äärettömäin alojen, ehkä myöskin siirtelehtävät niin laajalti, ett'ei voida saada mitään oikeaa perustetta, arvostellakseen niiden paljoutta. Peninkulmia laajat alat näyttävät olevan tai ovat ainakin aika-ajoin niin tyhjät eläimistä ja niin autiot, että tutkija tai metsästäjä on ihan joutua toivottomaksi, kun lakkaamatta näkee toiveensa tyhjiin raukenevan. Ei kokeneimmallakaan tarkastajalla ole tässä apua mistään eläinten oleskelupaikkain tuntemisestansa. Vaikka jossakussa seudussa on kaikki ehdot jonkun eläinlajin siinä viihtyä ja menestyä, niin eipä siellä näy ainoatakaan paria, ei edes yhtään kuljeksivaa urostakaan. Jos luullaan sellaisissa metsäseuduissa, jotka ovat kaukana ihmisasunnoista ja siis ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella, viimeinkin tapaavansa sellaisia eläinlajeja, joita toki täytyy metsässä olla, niin se toivo on yhtä petollinen kuin sekin olettaminen, että pikemmin tavataan eläimiä syvemmällä sisämetsässä kuin sen ulkolaiteilla; ihmisten vaikutuksen alaiset, enemmän tai vähemmän muuttuneet ja osaksi viljellyt alat ovat päin vastoin usein vilkkaammat ja rikkaammat eläimistä kuin salojen sydänmaat. Että kaikkialla, mihin ihminen on perustanut pysyväisiä uutisasuntoja, raivannut metsää, laitellut niittyjä ja peltoja, eläinlajien moninaisuus vähitellen paljon enemmän lisäytyy kuin niissä avaroissa seuduissa, joihin hänen toimintansa ei vielä ole ulottunut, vaan jotka vielä ovat alkuperäisen yksitoikkoisuutensa vallassa, on helppo käsittää, koskapa juuri viljelyksen kautta syntyy monelle eläimelle miellyttäviä paikkoja; että muutamia eläinlajeja näyttää olevan lukuisammin paikoillaan asuvan ihmisen likitienoilla kuin raivaamattomassa metsässä, vaikka ihminen lähitienoilla ihan säälimättä ahdistelee niitä, mutta sydänmetsissä tuskin voi tehdä niille mitään vahinkoa, se voi ainoastaan siten olla mahdollinen, että asuttuihin paikkoihin lakkaamatta tulee uusia eläimiä sydänmaista. Sen tähden enimmät Länsi-Siperian eläimet, ainakin määräaikoina ihan varmaan vaeltelevat enemmän tai vähemmän. Ja kaikki tähänastiset havainnot tosiaan vahvistavatkin sen oletuksen ihan todeksi.

Paikoillaan pysyviä eläimiä, sen sanan tavallisessa merkityksessä, näyttävät ainoastaan talvitainnokkaat ja luolissa asuvat sekä muutamat vuoristojen eläimet olevan; kaikki muut vaeltelevat enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Poikimis- ja pesimisaikaan oleksivat yksikseen myöskin Länsi-Siperiassa kaikki eläinlajit, jotka eivät kiiman ja leikin aikana elä suurissa joukoissa; sittemmin vanhemmat lapsinensa yhtyvät sukulaisiinsa ja yhdessä lähtevät kuljeksimaan, ehkäpä paraastaan saadakseen tarpeellista ravintoa, ehkä myöskin kiusaavien sääskien tähden. Rehurikkaat paikat houkuttelevat pysähtymään ensinnä tulevia kasvein syöjiä, pysäyttävät myöskin myöhemmin tulevat ja houkuttelevat sinne viimein vihollisiakin. Siten jäävät muutamat metsäseudut tyhjiksi eläimistä ja toisiin karttuu niitä runsaasti; siten syntyy, jos saa sanoa, ikään kuin ruhkoja vaeltavain virrassa, ja ne tulevat sitä huomattavammiksi, mitä suurempia metsäin tavallisen autiuden ja tyhjyyden vastakohtia ne ovat. Sellaisiksi eläinten kokouspaikoiksi tulevat tavallisesti tulen jo ammoin hävittämät seudut, joiden hedelmällisestä maasta on koko joukko monenlaisia marjapensaita kasvanut. Sieltä saavat Siperian riistalajit runsaasti ravintoa ja siellä herkuttelevat myöskin sudet ja ketut, soopelit ja karhut, näädät ja ahmat, joita sinne on suurimmaksi osaksi houkutellut mainittujen kasvein syöjäin oleksiminen siellä. Eläimet, jotka täten ovat liittyneet yhteen, pysyvät nähtävästi pitkät ajat yhteydessä keskenään. Kasvein syöjät haeskelevat aina marjapaikkoja, kuten tarkkaavaiset metsästäjät ovat selvään huomanneet, ja pedot kulkevat uskollisesti kasvein syöjien jäljestä.

Nämä vaellukset selittävät sen ihmeellisen tosiasian, että jotkut metsät ovat monta vuotta rikkaat kaikenlaisista pyyntieläimistä, mutta toisina vuosina sitä vastoin näyttävät ihan tyhjiltä. Ihmeekseen näkee länsimaalainen, joka myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä matkustaa Siperiassa, kolmen, jopa viidenkin sadan suuruisia teiriparvia lentävän ylös metsän läpi kulkevalta tieltä, ja yhtä suureksi kummastuksekseen saa hän sitte kuulla, että samoissa tai vielä soveliaammissa metsissä teirejä on hyvin niukalti; hän saa harmissaan turhaan etsiä kesällä pyytä kaikkein sopivimmistakin paikoista, vaan syksyllä hän ihmeekseen ja ilokseen tapaa niitä melkein kaikkialla.

Nämä omituiset asianhaarat, yhtäläiset yli koko Siperian äärettömäin alojen, täytyy metsästäjän tarkkaan tietää, jos hän tahtoo edes läheskään varmasti saada saalista, ja kuitenkin on myöskin harjautunein ja kokenein pyyntimies näissä äärettömissä metsissä aina ja kaikkialla sattumuksen orjana. Etsiköön hän mitä riistaa hyvänsä, hän ei koskaan osaa edeltä päin sanoa, mistä sitä löytyy. Eilen hymyili onni hänelle runsaimmasti, tänään se ei suo hänelle vähintäkään kehoitusta Riistasta ei ole puutetta, mutta jos metsästäjä luottaisi yksistään siihen, kuolisi hän nälkään. Länsi-Siperiassa on ihan mahdoton sellainen metsästys kuin muiden leveysasteiden tasalla; eikä metsästys näissä metsissä tuota edes sanottavaa voittoakaan. Muutamat eläimet, esim. majava, näyttävät jo olevan sukupuuttoon hävitetyt; toiset, kuten niin arvokas soopeli ovat kadonneet ainakin asutuista seuduista kauas sisämetsiin. Siperiassakin valitetaan, että metsän riista vähenee vuosi vuodelta yhä harvinaisemmaksi, ja sen verta onkin varma, että saalis vähenee joka vuosikymmen. Siihen vähenemiseen ei suinkaan ihminen yksin ole syynä, vaan metsänpalot ja tuon tuostakin raivoavat kulkutaudit vaikuttavat sitä luultavasti yhtä suuressa, ehkäpä suuremmassakin määrässä. Tosin ei kukaan siperialainen ajattele, että riistan säästäminen silloin tällöin on sen säilymisen ensi ehto. Laillisesta metsästyksestä ei sikäläinen metsästäjä tiedä mitään, mutta sen sijaan hän kyllä tietää moninaisimpia keinoja ja tapoja hävittää niin paljon samaa eläinlajia kuin mahdollista. Tuliaseet ovat tässä vähäarvoiset; loukut, ansat ja verkot, jousivireet ja myrkky ovat paljon luotettavammat ja paremmat pyyntineuvot sekä tulokkaiden että maassa syntyneiden mielestä.

Riistaksi katsoo siperialainen jokaista eläintä, jota hän tapettuna voi jollakin tavalla käyttää hyödykseen, hirveä yhtä hyvin kuin siipioravaa, tiikeriä samoin kuin lumikkoa ja kärppää, metsoa niin kuin harakkaa. Se, jota jonkun kansan taikuus säästää, joutuu toisen saaliiksi; muutamat eläinlajit, joiden lihasta venäläiset eivät huoli, ovat mongolialaisten kansain silmissä oikeaa herkkua. Ostjakit ja samojeedit kasvattavat kettuja, näätiä, karhuja, pöllöjä, joutsenia, hanhia ja muita pesistään otettuja eläimiä, hoitelevat niitä hellästi niin kauan, kuin ne ovat pieniä eli kunnes niiden karva- tai höyhenpuku on täysin kehittynyt, ja teurastavat sitte, syövät lihan ja käyttävät muuten hyväkseen nahan. Nahkoja tulee Siperiasta sikäläisille ja Europan markkinoille miljoonittain; maahan jää paljon vähempi, vaan melkoinen on sentään niidenkin paljous; nelijalkaisia eläimiä ja lintuja, joita täältä jäätyneinä lähetellään etäisiinkin paikkoihin, voidaan lukea satatuhansittain. Paitsi nisäkästen nahkoja viedään täältä ulkomaille myöskin lintujen, varsinkin joutsenen, hanhen, lokin, uikun ja harakan nahkoja, joista tehdään puuhkia, kauluksia ja hatun koristeita. Yksi ainoa kauppias vähäpätöisessä Tshukalinskin kaupungissa ostaa ja myy yksinään joka vuosi kolmekymmentä tuhatta uikun nahkaa, kymmenen tuhatta joutsenen nahkaa, ja toista sataa tuhatta harakan nahkaa, ja muutamia vuosia sitte kaupitsi hän niitä kaikkia vielä enemmän. Tietysti niin lavea turkiksien ja nahan kauppa saa aikaan, että eläimet vuosi vuodelta yhä enemmän vähenevät; jokainen, ken on oppinut tuntemaan Siperian metsästäjäin säälimättömyyttä, voi varsin hyvin käsittää, että ainoastaan metsäin ja soiden vaikeakulkuisuus suojelee mainitulta eläimiä sukupuuttoon hävitykseltä.

Vaikka edeltä näkyy, että riista-käsite on sellaisten metsästäjäin mielestä melkein rajaton, ymmärretään kuitenkin pyyntieläimillä oikeastaan niitä lajeja, joita meilläkin katsotaan riistaksi taikka katsottaisiin, jos niitä meillä olisi. Metsävyöhykkeen alalla ovat pyyntieläimiä kruunuhirvi, jättiläis-metsävuohi, hirvi ja peura, susi, tavallinen kettu ja naali, ilves ja karhu, jänis, orava ja siipiorava ja varsinkin kaikki näätälajit eli siis soopeli, mäntynäätä ja kivinäätä, illeri, kärppä, lumikko, ahma ja saarva sekä metso, teiri ja pyy, joiden lisäksi voidaan lukea myöskin silloin tällöin tänne eksyvä tiikeri, vuorimetsissä asuva irbis eli pardeli, myskihirvi ja metsäkarju sekä pohjoisessa, ainakin metsän laitoilla elävä metsäkana. Näitä eläimiä pyytävät kaikki, ehkä jotkut sivistyneetkin, jopa jotenkin säännöllisesti, vaikka ei aina aivan metsästäjäin sääntöjen mukaan, ja useimmille niistä viritellään myöskin hyvin taidokkaita ja tehokkaita ansoja ja loukkuja.

Näistä viimemainituista on kaikkialla käytetty loukku tärkein. Se on tehty seuraavalla tavalla. Aukean paikan poikki metsässä, varsinkin sellaisen, josta on jotenkin vapaa näköala, tehdään matala ja niin vähän kuin mahdollista huomiota herättävä risuaita, jonka keskelle jätetään aukko taikka pari kolmekin, jos aita on pitempi. Portin kummallekin puolelle lyödään paalu, joiden yläpäät yhdistetään poikkipuulla Paalut suuntaavat niiden välissä olevain loukkupuiden liikettä, jotka ovat kaksi vierekkäin sidottua, pitkää, jotenkin paksua puunrunkoa. Poikkipuun päälle asetetaan pitkä vipu, jonka lyhempi varsi pitää loukkupuita ylhäällä ja pitemmästä varresta lähtevä nuora juoksee virityspuikkoon. Se puikko on lyhyt, toisesta päästä suippohaarainen, toisesta teroitettu oksa; sen haarapää painetaan toiseen paaluun ja terävä pää asetetaan toista pitempää puikkoa vasten, jonka toinen pää vuorastaan on löyhästi toista paalua vasten. Molemmat puikot pitävät toinen toistaan määrätyssä asennossa, mutta pääsevät irti, jos niitä vähänkään liikutetaan ylhäältä tai alhaalta päin. Kuin loukku on viritetty, levitellään virityspuikkojen päälle keveitä ja kuivia oksia, vähemmin niiden peitteeksi kuin suuremman polkupinnan aikaan saamiseksi. Jos nyt joku eläin, vaikkapa pikku lintukin astuu virityspuikoille, niin ne eroavat ja loukkupuut putoavat alas, tappaen alla olevan eläimen. Jos loukku viritetään petoeläimille, pannaan jotakin syöttiä virityspuikkojen alle; kaikkia muita eläimiä johtaa aita loukkuun. Kun monessa metsäseudussa viritellään loukkuja kaikille poluille, teille ja aukeille paikoille sadoittain ja tuhansittain, saa pyytäjä usein runsaankin korvauksen vähäisestä vaivasta, joka niiden oivallisten pyydyksien teossa on. Metsälinnut, jänikset, oravat ja kärpät ovat tavallisia, illerit, mäntynäädät ja soopelit harvinaisempia loukkujen uhreja. Ahmat ja sudet myöskin saavat usein niissä surmansa, mutta ne kuten koiratkin tuota pikaa oppivat tuntemaan ne ja karttavat niitä niin kauan, kuin ne ovat vireissä, jota vastoin ne eivät ollenkaan pelkää lauennutta loukkua, vaan varastavat pyytäjältä loukkuun jääneen saaliin taikka pureksimalla turmelevat sen.

Samojeodit ja ostjakit käyttävät paitsi loukkua mielellään myöskin itsestään laukeavia ampuma-aseita, joina käytetään kaarta ja nuolta tai itsestään laukeavaa jousta. Kaari, jota tähän tarkoitukseen käytetään, on hyvin vahva, ja surmaava nuoli oivallisesti tehty, ja koko surma-ase siis hyvin vaarallinen, jopa varomattomille ihmisillekin erittäin turmiollinen. Nerokkailla laitoksilla pysyy kaari jännitettynä ja nuoli oikeassa asennossa, puinen liipasin laukasee sen heti, kuin eläimen tielle pingotettuun rihmaan kosketaan. Tähdätessä nuolta niin, että se puhkasee eläimen sydämmen, käytetään eläimen koon mukaista mittakeppiä, jonka yläpäähän tehty reikä, kuin keppi on pystyssä, tarkkaan näyttää, miten korkealla juoksevan eläimen sydän on, sekä toista mittaa, joka näyttää miten etäällä solisluusta sydän on ja siten pyytäjälle osoittaa, minkä verran sivulle nuorasta nuoli on tähdättävä. Koska kaikki maan asujamet tarkkaan tuntevat kaikki näissä metsissä tavattavat eläimet, niin he harvoin turhaan virittävät kaartansa; niin tapahtuu ainoastaan silloin, kuin suuruudeltaan paljon pienempi tai suurempi eläin tulee rihmaan koskemaan kuin se, jolle nuoli on aiottu. Tavallisesti pyydetään täten kettuja ja melkein yhtä hyvällä menestyksellä susia, jopa myöskin hirviä ja peuroja. Sitä vastoin käytetään viritettyä jousta pienemmälle riistalle, varsinkin kärpille ja oraville. Niille asetetaan houkuttava syötti, jonka eläin tapaa ainoastaan siten, että pistää päänsä ahtaasta kolosta, joka jousen ollessa viritettynä on sen etupuolella ja alaosan kohdalla. Silloin eläin koskee virityspuikkoon ja leveä, taltan muotoinen, määrättyyn suuntaan lentävä nuoli, jonka jousi koko voimallaan viskaa alas päin, tappaa eläimen.

Nykyaikoina on kuitenkin näiden alkuperäisten aseiden ohella ruvettu käyttämään tuliaseita, jopa Länsi-Siperiassakin, vaikka ne eivät sentään ole karkoittaneet jousta nuolinensa. Mutta koska ruuti ja lyijy ovat kallista tavaraa, käytetään mieluisimmin hyvin hienoreikäisiä luodikkoja, itsessään varsin huonoja sytyke- ja piilukko-pyssyjä, mutta niillä huonoillakin aseilla ammutaan sittekin merkillisen taitavasti. Tukin jatkon etupäähän kiinnitettyä hankoa, jolle pyssy lauaistessa nojataan, ei saa puuttua kenenkään länsisiperialaisen pyssystä, sitä käyttävät tavallisesti sikäläiset sivistyneetkin metsästäjät ja sytykepyssyissä se onkin ihan välttämätön. Haulikkoja käyttävät virkamiehet ja varakkaimmat kaupunkilaiset, mutta eivät siellä syntyneet varsinaiset asujamet, joilla metsästys on elinkeinona ja jotka niin sanoaksemme käyttävät ruutia jyvittäin. He ottavat mukaansa pienen sarvellisen sitä, kallista tavaraa, kääntävät pyssyn reiän paksuisen iyijylangan kolme neljä kertaa ympäri vyöksensä ja lähtevät niine varuksineen metsästysmatkoille. Lyijylangasta saadaan luodit, mutta ei viitsitä valaa niitä, vaan leikataan taikka vielä yksinkertaisemmin puraistaan siitä kappale kerrassaan, pistetään se ilman mitään tuketta piippuun ja siten on pyssy ladattuna. Tosin kaikki tällaiset metsästäjät ainoastaan hätätilassa ampuvat pitkältä matkalta, mutta tavallisen puun puolikorkeudelta niin tarkkaan, että tähtäävät soopelia ja oravaa silmään ja useimmiten osaavatkin siihen.

Metsälintuja pyydellään yleisemmin kuin mitään muuta riistaa ja tapetaankin satatuhansittain. Soidinaikana metso ja teiri saavat melkein kaikkialla olla rauhassa. Sellaista metsästyshuvia, kuin meillä on hiipiessämme likelle viheltelevää metsoa, saadaan metsäin vaikeakulkuisuuden tähden harvoin taikkapa ei koskaan kokea; ei edes teirin soitimenkaan tähden luovuta aikaisena toukokuun aamuna mukavasta yösijastaan; enintään koetetaan petellä jotakuta pyytä matkimalla hänen lempisäveltänsä. Kukapa viitsisikään nähdä niin paljon vaivaa, ja vastusta, kun saaliin tulo on niin epävarma! Vasta syksyllä ja talvella voi metsästys kannattaa siperialaisen mieltä myöten; kuin nuoret urokset ovat sulkasadossa, kuin parvet kasvavat suuren suuriksi joukoiksi, silloin on oikea metsälinnun tappoaika. Ken ei kammoksu mitä moninaisimpia vaivoja, lähtee silloin koirinensa, jotka tavallisesti ovat vain joutavia kylärakkeja, ajamaan vaeltavia lintuja takaa ja tuopi useinkin kotiin runsaan saaliin; ken osaa hiihtää, pyytelee metsoja ja teirejä talvellakin. Ensimmäisen runsaan lumisateen jälkeen tapahtuu pysähdys näiden lintujen vaelluksissa ja joka parvi valitsee silloin olinpaikakseen sellaisia metsiä, joissa ensi päiviksi näyttää olevan runsaasti ravintoa. Alkutalvesta on puolukoissa ja katajanmarjoissa ruokaa kosolta ja, kuin ne on syöty, riittää näille vähään tyytyville eläimille ensin lehtikuusen, sitte kuusen ja männyn havut tai niiden valmistumattomat kävyt. Niin kauan kuin mahdollista jatkavat he vaelluksiansa jalkaisin, astuvat usein kymmenen, jopa kaksitoistakin virstaa päivässä, tulevat joskus muutaman sadan askeleen päähän asutuista seuduista ja jättävät edelleen vaeltaessaan äsken tulleesen lumeen niin selviä jälkiä, että metsämies välttämättä viimein tapaa ne. Jos niiden täytyy tyytyä havuruokaan, ilmasevat ulostukset niiden olopaikan, jonka metsästäjä myöskin huomaa heidän makuupaikoistaan. Siperian metsot ja teirit kaivavat lyhempiä tai pitempiä, tavallisesti aina maahan asti ulottuvia koloja lumeen ja aamusella taikka vaaran uhatessa lähtevät niistä makuusijoistaan, särkien muutamilla siiven löyhäyksillä päällä olevan lumipeitteen; sen tähden on helppo tuntea lintujen yösijat, jopa myöskin niistä päättää, minä edellisenä yönä linnut niissä ovat maanneet, joten tottunut metsästäjä niistä saa oivallisia ohjeita. Jos kauemmin sataa lunta, pysyy metsälintu välistä aina puolelle päivälle asti makuukuopassaan ja lennettyään sitte puuhun päästää syödessään pyssymiehen kyllin lähelle, kun näet lintu ei pidä suurta lukua koirain haukkumisesta eikä tarkastaessaan puun alla räkyttäviä koiria ollenkaan huomaa metsästäjää. Sellaisten jälkiä myöten metsästysten onnistumisen ensi ehtona on, että lumi on tasoitellut maan kokonaan ja peittänyt enimmät vastukset sekä sulloutunut sen verran, että tyydyttävästi kantaa suksia tai metsästäjän lumianturoita.

Paljon mukavampi ja tuottavampi on teirin pyynti kuvilla. Sitä varten lähdetään syksyllä ennen päivän koittoa metsään, peittäydytään jos mahdollista ennen tehtyyn havumajaan taikka tehdään silloin tuota pikaa sellainen, asetetaan kuva, puusta ja tappuroista tehty, mustalla sekä paikoittain valkoisella ja punaisella kankaalla päällystetty, hyvin elävän linnun näköinen teirin kaave, pitkällä kangella korkeimpaan lähellä olevaan puuhun tuulen päälle päin, ja sitte ihmiset tai koirat etsiskelevät lähimetsän. Kaikki nuoret, kokemuksesta vielä viisastumattomat urokset, jotka siten säikytettyinä näkevät kuvan, lentävät luullun ja kaikesta päättäen turvallisena istuvan kumppanin luo ja laskeutuvat samaan puuhun; väijyksissä oleva metsästäjä, jolla silloin on luotipyssynsä ohella välistä myöskin haulikko, voi usein kymmenkunnastakin petetystä linnusta valita saaliikseen jonkun. Sellaisissa metsissä, joita ei ole kesällä häiritty, pitää teiri niin vähän lukua luotipyssyn heikosta paukauksesta että kuolleena puusta putoavan linnun kumppanit usein eivät edes lennä poiskaan, vaan levollisesti istuen katselevat kumppanin putoamista niin kauan, että metsästäjä ehtii ladata uudestaan ja ampua toisen, kolmannen ja useampiakin. Koska teirejä on runsaasti, ei ole ollenkaan uskomatonta, että jotkut metsästäjät lyhyenä aamuhetkenä saattavat samasta havumajasta ampua parikymmentä teiriä ja vielä enemmänkin.

Yhtä tuottavainen kuin teirin ammunta kuvilta ja hyvin metsästäjää viehättävä ja innostuttava on pyyn ammunta sellaisena, kuin sitä Siperiassa harjoitetaan. Siihen ei tarvita mitään valmistuksia, eivät edes opetetut koiratkaan ole välttämättömän tarpeelliset, vaikka niistä sentään onkin suuri apu. Pyy on hyvin yleinen Länsi-Siperian metsissä, ehkäpä yleisempikin kuin metso ja teiri, mutta se liikkuu niin ääneti ja hiljaa, että sitä monesti on vaikea nähdä, vaikka poikueita on paljokin metsässä. Niin suurissa joukoissa sitä ei ole kuin hänen sukulaisiansa eikä se myöskään kuljeksi niin suuria aloja kuin ne, mutta juuri sen tähden se onkin tasaisemmin hajallaan yli avarain metsämaiden ja joutuu siitä syystä ennemmin kuin mikään muu metsälintu niiden metsästäjäin saaliiksi, jotka tuntevat sen elintavat. Kokenut metsästäjä tietää sen keväällä ja kesällä olevan ihan kuin perin kadoksissa; syksyllä hän tapaa sitä kaikkialla, yksin sellaisissakin paikoissa, joista sitä turhaan etsittiin muutamia kuukausia aikaisemmin. Se rakastaa yhtä paljon kuin sen sukulaisetkin marjoja ja niiden tähden se näyttäytyy suurilla aukeillakin paikoilla, joita se keväällä ja kesällä karttelee. Mutta osaapa se aukeallakin pysyä piilossa etsijältä. Se painautuu paljon kovemmin maahan kuin metso ja teiri, koettaa niin kauan kuin mahdollista pysyä hiljaa, kuin sitä lähestytään, eikä hätäillen haeskele erityistä piilopaikkaa ja lähtee vasta sitte, kuin vihollinen on ihan päälle tulemassa. Sen lähtö lentoon tapahtuu niin äänettömästi, niin huminatta, että se usein jääkin ihan huomaamatta; turkinpyy, jopa pienempi taivaanvuohikin tekee enemmän melua kuin tämä suloinen lintu, josta kuuluu vain hiljainen rapina silloin, kuin se kohottautuu. Säikytettynä lentää se tavallisesti, ei kuitenkin aina, lähimpiin havupuihin ja istahtaa sinne ensi oksalle, kuin sattuu, mutta pysyy sielläkin niin hiljaa, että sitä on silloin yhtä vaikea huomata kuin äsken maasta. Usein ponnistellaan turhaan ja kauan silmiänsä sitä löytääkseen ja viimein luullaan sen jo huomaamatta lentäneen pois, ja sitte yht'äkkiä suureksi ihmeekseen nähdään sen sontimisesta tai muusta liikkeestä, että se on ihan paljaana istunut juuri sillä oksalla, jota on niin huolellisesti tarkasteltu. Kaikilla kanalinnuilla yhteinen kyky olla herättämättä pyytäjän huomiota on pyyllä kehittynyt oikeaksi mestaruudeksi. Mieluisimmin haeskelee se metsässä kosteita tai sammalisia, mustikoista ja puoloista rikkaita paikkoja, joiden ympärillä on vanhoja lakastuneita ja nuoria puita. Siellä osaa hän niin taitavasti käyttää hyväkseen jokaista suojelevaa esinettä, että se tavallisesti huomataan vasta silloin, kuin se, päästäkseen parempaan turvaan, lentää johonkin kuivaan puuhun. Jos se ei liikahda, näyttää se katsojasta puupahkuralta, sillä hyvin sen näköinen se todella onkin, ja se tietää varsin hyvin voivansa täydellisesti luottaa höyhenpukunsa ja valitsemansa olopaikan yhdennäköisyyteen. Kuitenkin se niin kauan, kuin jollakin tavalla näyttäytyy, lakkaamatta katselee levottomasti ympärilleen ja, jos aavistaa olevansa vaarassa, lähtee ylhäisestä paikastaan yhtä hiljaa ja ääneti, kuin sinne lensikin. Tämän linnun pyynti on metsästäjälle oikea ilo. Kaikkialla metsässä tiedetään tapaavansa häntä, mutta ei koskaan, milloin ja missä se tulee näkyviin; tavallisesti täytyy jättää kaikki erityiset apukeinot, mutta juuri sen tähden ei tarvitsekaan olla peloissaan, että taitamattomat kumppanit häiritsevät, ja lakkaamaton mielenjännitys on vielä runsaampana palkintona kuin tämän kanalinnuista kaikkein maukkaimman ja paraimman paisti.

Sen merkityksen rinnalla, joka täytyy tunnustaa metsälinnuille sekä metsästyksen että kansallistalouden kannalta katsoen, lienee Länsi-Siperian jaloimman nelijalkaisen eläimen pyynti ja siitä karttuva hyöty vähäarvoinen. Neljää täällä tavattavaa hirvilajia pidetään erilaisista, vaan yhtä perusteettomista syistä paljon vähempiarvoisina, kuin ne ansaitsevat, ja käytetään hyväkseen meille vastenmielisellä, jopa inhottavallakin, ell'ei juuri raa'alla tavalla. Niin tehdään varsinkin kruunuhirvelle. Tämä ylpeä ja muhkea eläin, joka muutamain tutkijain mielestä on suurikasvuinen Saksan hirvi, vaan toisten mielestä tosin hyvin sen näköinen, vaan suuruutensa ja voimakkaan sarvistonsa tähden siitä eroava laji, asuu kaikissa eteläisissä, varsinkin vuoristojen metsissä, eikä suinkaan ole niin harvinainen, kuin saattaisi luulla siihen katsoen, että niin hyvin maassa syntyneet asujamet kuin tulokkaatkin väsymättömällä innolla lakkaamatta sitä pyytelevät. Se pyynti-into uhkaa kruunuhirveä perin omituisesta syystä juuri siihen aikaan, jolloin se paraiten tarvitsisi säästämistä. Pohjois-Aasian metsästäjät eivät tätä hirveä tapa lihan, ei nahan eikä siloisten, haarakkaiden sarvien, vaan keskenkasvuisten, kulmikkaiksi vielä kovenemattomain, nahkamaisten sarvien tähden. Niistä kiinalaiset lääkärit ja puoskaroitsijat tekevät lääkettä, jota tuon taivaisen valtakunnan rikkaat, elähtäneet pojat innokkaasti ostelevat, maksaen siitä saman painon kultaa; se arvatenkin on jotain kiihotinta, jonka sijaan he eivät luule voitavan käyttää mitään muuta. Mieluisimmin etsiskellään kuusihaaraisia, vasta vähän kulmikkaita, vielä runsasverisiä sarvia; niistä maksetaan kolme tai neljä sataa markkaa Suomen rahassa, jopa enempikin, jota vastoin kymmenisellä markalla saadaan täys'kasvuiset, silenneet, kaksi- tai nelitoista-haaraiset sarvet. Sekä Pohjois- ja Keski- Aasian mongolialaiset että myöskin Siperian venäläiset kilvan koettavat saada noita kalleita sarvia ja lähettävät, kuin hirvi on saatu oikeaan aikaan tapetuksi, niin pian kuin mahdollista, tavallisesti postissa; Kiahtaan, josta erityiset kauppiaat niitä vievät tuhansia vuodessa Kiinaan, jossa niiden tuonti ei sittekään koskaan riitä täyttämään menekkiä. Siperialaiset talonpojat pitävät kruunuhirviä yksinomaan sitä varten vankeudessa, että voisivat sopivaan aikaan leikata verestä vielä täysinäiset sarvet myötäväksi. Kun, kuten tietty, joka hirvi sarvien kasvamisen aikaan karttaa tiheikköjä ja tiheitä metsiä sekä on vähemmin arka kuin muulloin; kun nuoria hirviä, joilla on sarvet ainoastaan alulla tai pari- kolmehaaraisina, yhtä vähän säästetään kuin täysikasvuisiakaan kruunuhirviä, niin tietysti tämän eläinlajin olemassa olo on vaarassa, jota paitsi sikiötkin jäänevät syntymättä. Lihasta ja nahasta tässä teurastuksessa ei pidetä lukua; jos on vähänkään vaivalloista tai hankalaa kuljettaa tapettua saalista, jätetään se ilman mitään susille ja ketuille. Niin kuin kruunuhirvi eroaa Saksan hirvestä, samoin Siperian metsävuohi eroaa tavallisesta metsävuohesta suuruutensa ja pitkäin, juuresta heikkojen sarviensa tähden, vaikka luonnontutkijat eivät vielä ole selvillä, onko se ihan eri laji. Siperiassa se asuu mieluisimmin sellaisissa metsissä, jotka alkavat tointua metsän-palon jälkeen ja joissa Siperian kuusta runsaasti kasvaa, sekä metsän laiteissa ja pienenlaisissa metsiköissä, nousee vuoristoissa melkoisen korkealle, usein ylemmäksi puiden rajaa, ja oleksii myöskin autiolla arolla, yhtyen vuorilla vuorikauristen ja villilammasten, arolla anttilooppien seuraan. Maan luonnon ja laadun mukaan tekee se jotenkin säännöllisiä vaelluksia, metsänpalojen pakottamattakin, kulkee silloin pitkä matkat ja uipi ihan arvelematta leveäinkin jokien ylitse. Välistä se ilmestyy ja asettuu seutuihin, joissa sitä ei ole moneen vuoteen nähty, ja tekee sieltä käsin retkeilyjä. Tavallisesti se näillä vaellusmatkoillaan kulkee aina samoja teitä, ja siellä täällä täytyy sen pujottautua hyvinkin ahtaita polkuja myöten. Suurten jokien jyrkät kallioäyräät pakottavat sen paikoin kääntymään vähiin poikkilaaksoihin ja muutamiin rotkoihin, ja silloin se useimmiten joutuu turmioon, koska harvoin jätetään niitä solia sulkematta aidoilla, joiden takana on pyyntihautoja. Joka vuodenaikaan niitä kiihkeästi ahdistelevat sudet ja ilvekset ja melkein yhtä paljon venäläiset ja Siperian syntyperäiset asukkaat. Kuten kaikkea muutakin riistaa ahdistetaan metsävuohta säälimättä, käytetään hyväkseen kaikkia asianhaaroja ja kaikkea mahdollista viekkautta, saadakseen sitä surmatuksi millä tavalla hyvänsä. Kuin lumi alkaa sulaa, kuin kylmät yöt muuttavat päällimmäisen lumikerroksen ohueksi jääkuoreksi, lähdetään metsävuohen ajoon kevytjalkaisten koirain kanssa joko ratsain tai suksilla, hätyytetään elukkaa melulla ja huudolla ja saadaan se sitä pikemmin väsymään, mitä kovempi jääkuori on ja mitä pikemmin se haavoittaa eläimen jalat, kun näet pienet sorkat juostessa puhkovat hankea. Keväällä houkutellaan metsävuohta matkimalla kilin ääntä, kiima-aikana metsäpukkia matkimalla hyvin tarkkaan vuohen määkimistä ja sillä välin sekä myöhemmin molempia suolanuolukkeilla; syksyllä pidetään suuria ajoja taikka ahdistetaan niitä veneillä, kuin ne vaelluksillaan ovat jokien yli uimassa, ja pistämällä tapetaan ne veteen; alkutalvesta pyydellään niitä reellä ajaen ja ampuen siitä, milloin vuohi on kyllin lähellä. Ainoastaan ansaa ei käytetä vuohen pyynnissä, luultavasti yksinomaan siitä syystä, että viritetty kaari on tuottavampi.

Paljon paremmin selviää hirvi taistelussa olemassa olostansa. Olinpaikat ja elintapa, voima ja puolustuskyky turvaavat häntä monelta, vaikk'eivät enimmiltä ahdistuksilta. Ollen metsän eläin sanan täydessä merkityksessä, tuleva yhtä hyvin toimeen soilla ja rämeillä kuin myöskin tiheiköissä ja metsissä, yhtä helposti voittava metsässä kuin suollakin eteen sattuvat esteet ja turvattu syöntitapansa tähden talvellakin puutteelta, selviää hirvi helpommin kuin mikään muu eläin ihmisen ja muiden uhkaavain vihollisten vainoista. Noista muista vihollisista mainittakoon susi ja ilves, karhu ja ahma; epävarma kuitenkin on, voiko mikään näistä pedoista suuresti, hävittää hirviä. Sillä tämän voimakkaan ja ryhdikkään eläimen terävät kaviot ovat vielä vaarallisemmat aseet kuin sen sarvet, ja se osaa käyttää molempia. Karhun edessä, joka äkkiarvaamatta hyökkää sen päälle, saattaa se kukistua; mutta yksinäisen suden se epäilemättä sortaa maahan, saattaneepa se kestää noiden ainiaan nälkäisten petojen kokonaista joukkoakin vastaan; ja mitä ilvekseen ja ahmaan koskee, näyttää vielä olevan todistamatta, että ne tosiaan hyppäävät hirven niskaan ja purevat poikki hänen kaulasuonensa, kuten ennen on väitetty. Ainoastaan ihmisen aseita hirvi ei kestä. Mutta onpa hirven ajo Siperian metsissä vastuksellista ja usein turhaa työtä, ja sen tähden sitä harjoittavatkin paraastaan maan syntyperäiset pyyntimiehet. Kesällä on vaikea tavata tätä vesipaikoissa oleksivaa eläintä; se eleksii silloin enimmät ajat soilla, päivät korkeain suokasvien piilossa, leväten vuoteella, jonka likitienoille ei kukaan pääse, yöt käyskennellen syömässä. Mehukkaat vesikasvit ja niiden juuret maistuvat hirvestä paremmilta kuin karkea ja terävä sara; senpä tähden hän meneekin suon syvimpiin paikkoihin syömään, etsii kasvit vedestäkin, pistää rumamuotoisen päänsä aina korvia myöten, jotka ovat vähän aasin korvain näköiset, vetelään mutaan, saa sieramensa täyteen ja puhaltaa joka kerran, kuin nostaa ylös päänsä, suusta ja sieramista tuon moskan kumealla pärskähdyksellä, joka kuuluu kauas ylt'ympäri. Kekseliäät pyytäjät ovat tuon ruuan etsimistavan mukaan miettineet erityisen pyyntitavan. Tähystellään monta yötä peräkkäin tätä yleensä hyvin varovaista eläintä, hankitaan päivällä ihan hiljaa muutamia keveitä ruuhia ja soudetaan sitte yöllä niin hiljaa kuin mahdollista hirven luo, joka syödä ahmii ja jonka vainu ja havaintokyky ovat tuossa ruuan etsimistyössä paljon heikommat kuin tavallisesti, sekä ammutaan se. Valoiset kesäyöt helpottavat sellaista pyyntiä, vaikka ne tosin samalla tekevät myöskin vaikeaksi päästä kyllin lähelle; mutta juuri sen tähden on tämä metsästys niin jännittävä, että innokkaat metsästäjät sitä oikein kiihkolla harjoittavat ja tavallisesti hyvällä menestykselläkin. Pakkasien alussa siirtyy hirvi, koska hauras jääpeite haittaa sen liikkumista, soilta kuivempiin metsäseutuihin, kunnes runsaat lumisateet pakottavat sitä kuljeksimaan enemmänkin ja etsimään sopivimpia olinpaikkoja. Tähän aikaan ajetaan sitä hyvin harjoitettujen ja ennen kaikkea erittäin maltillisten koirain avulla ja katsotaan sitä pyyntitapaa paraimmaksi kaikista. Hirvi ei vaelluksillaan kammoksu asuttujakaan seutuja, ja silloin helposti tunnettavat jäljet saattavat metsästäjän tuota pikaa sen luo. Nyt lähetetään esiin koirat. Niiden tehtävä on kääntää puoleensa eläimen huomiota, mutta ei karkoittaa sitä. Sen tähden ne eivät saa koskaan ahdistaa sitä takaa päin eikä myöskään yleensä rynnätä liian lähelle, vaan lakkaamatta haukkuen hyppiä sen etupuolella ja vetää puoleensa sen koko huomio. Kuin hirvi näkee sellaista vaaran uhkaa edessänsä, pysähtyy se lyhyen juoksun jälkeen, katselee raivokkaasti koiria, näyttää päättävän hyökätä niiden päälle, mutta tulee ainoastaan ani harvoin panneeksi toimeen sellaisen päätöksensä ja antaa siten metsästäjälle tilaisuutta päästä yhä lähemmäksi ja viimein lyhyeltä matkalta ampua tarkkaan. Jos koirat yht'äkkiä siten tulevat pienen hirviparven eteen, saattavat hirvet joutua niin hämilleen, että ripeä ja hyvin varustettu pyssymies saa tapetuksi montakin eläintä yhtä päätä. Jos vanhoja, kokeneita hirviä talvella paksun lumen aikaan ajetaan kauan, nousevat ne ensimmäiselle eteen sattuvalle tielle ja juoksevat sitä myöten, vieköönpä se metsään tai asuttuun paikkaan, siten joutuvat usein ihan lähelle ihmisasuntoja ja kääntyvät vasta silloin pois metsään. Kova hanki on yhtä vaarallinen hirvelle kuin metsävuohellekin, sillä ripeät ja taitavat metsämiehet hyökkäävät silloin sen kimppuun, paljas keihäs kädessä, he kun suksilla hiihtäen saavat pian sen kiinni ja niin väsytetyksi, että voivat käyttää tuota ikivanhaa asetta. Hirven lihaa syövät mielellään sekä uutisasukkaat että maan syntyperäiset asujamet, mutta sen hinta on jotenkin huokea; taljasta sitä vastoin maksetaan mielellään kuusi tai kahdeksan ruplaa, joten varsinainen metsästäjä saa tyydyttävän korvauksen vaivastaan ja ponnistuksistaan.

Peura on tosin oikeastaan tundran asukas, mutta asuskelee myöskin metsässä yli koko metsävyöhykkeen. Uraalin itärinteillä oleskelee se sekä jylhässä metsässä että ylhäällä vuorilla; sikäläiset metsästäjät sen tähden puhuvat metsä- ja vuoripeurasta ja näyttävät luulevan niillä olevan eri ominaisuuksia, vaikka eivät osaa varmasti sanoa, mitkä ne olisivat. Asuttuja seutuja kammoksuu peura vähemmin kuin mikään muu hirvilaji; se selvinnee paraiten siitä, että joka vuosi tapetaan, paitsi vapaina syntyneitä, myöskin monta sellaista, joilla on leikkaus korvassa tai jokin muu merkki ja jotka siis ovat poroista villistyneitä. Ne luultavasti karkaavat kiima-aikaan samojeedien ja ostjakkien laumoista ja vaeltavat niin kauan etelään päin, kunnes tapaavat villejä sukulaisiansa ja niiden seurassa pysähtyvät johonkin. Saatuaan kerran maistaa vapautta tottuvat ne merkillisen pian kaikkiin vapaan peuran tapoihin. Pyyntieläiminä on poroilla yhtä vähä kuin peuroillakaan mitään suurta merkitystä metsäseudun asujanten silmissä. Peura tapetaan, milloin, missä ja miten hyvänsä voidaan, mutta, ottamatta lukuun jotakuta erittäin innokasta venäläistä metsästäjää, ainoastaan maan synnynnäiset asujamet pyytelevät sitä edes vähänkään innokkaammin.

Syötävään riistaan lukevat yleensä kaikki ihmiset myöskin jäniksen; ainoastaan semiläiset ja venäläiset ovat poikkeuksena. Sen tähden Siperian jänistä pyytävätkin ainoastaan sivistyneet ja etuluulottomat siperialais-venäläiset sekä pohjoisosassa synnynnäiset asukkaat, jotka eivät aristele mitään ruuaksi kelpaavaa. Sillä vähäpä on metsästäjän silmissä arvoa valkoisen jäniksen nahallakaan, koska siitä hyvin lähtee karva, ja ehkä juuri, siitä syystä maan villit kansat uhraavat sen jumalillensa. Vaikka metsäseudun asujamet niin välinpitämättömästi kohtelevat tätä meille niin arvokasta jyrsijää, että eivät viitsi hätyyttää häntä juuri ollenkaan, ei jäniksiä kuitenkaan ole missään erittäin paljoa. Moni niistä menettää henkensä loukuissa, enin osa joutuu susien, kettujen ja ilvesten suuhun, ja paljon niitä vähentelee myöskin ankara talvi, joka usein pakottaa niitä pitkille vaelluksille. Riistana jänikselle ei voida täällä antaa minkäänlaista merkitystä.

Syötäväksi kelpaamattomista metsävyöhykkeen pyyntieläimistä pitänee sudelle antaa ensi sija, koska sitä katkerasti vihataan ja yleensä vainotaan. Tosin sen ei sanota tuottavan ihmiselle kovinkaan suurta vahinkoa, mutta ei kuitenkaan laiminlyödä mitään sen tappamistilaisuutta. Tosin susi Länsi-Siperiassa liikkuu ainoastaan poikkeuksen tavoin suurissa joukoissa ja vielä harvemmin ahdistaa ihmistä, mutta yhtä eittämättömästi se paljon tuhoelee kotieläimiä, ja tämä hävitys tulee hyvinkin melkoiseksi, jos otetaan lukuun, miten suuria vahinkoja paimentolaisten laumat kärsivät susien kautta sekä arolla että tundralla. Miten paljo ja runsaasti susia on metsävyöhykkeen alalla, ei voida arvata. Niitä on kaikkialla eikä missään; ne raatelevat tänään jonkun kylän laumoja, jonka tienoilla niitä ei vuosikausiin ole nähty, tunkeutuvat huomenna toisen kylän vajoihin; häviävät äkisti joistakuista seuduista ja palaavat aavistamatta takaisin; jossakussa paikassa eivät säiky mitään vainoja ja toisessa tuskin sietävät vähäistäkään hätyyttämistä, kuin jo karkkoavat. Suuret maantiet, joilla on vilkasta liikettä, ja laidunmaista rikkaat seudut houkuttelevat niitä erittäin, koska noilla maanteillä kuoliaaksi ajettujen hevosten ruumiit ja laitumilla paimenetta käyskentelevät, usein kauas metsiinkin kuljeksivat kotieläimet ovat heillä valmiina tai ainakin helposti saatavana saaliina. Vaan on niitä kuitenkin sellaisissakin metsäseuduissa, joissa ei ole mitään ihmisliikettä. Välistä nähdään niitä yksittäin tai pienissä joukoissa keskellä päivää ihan lähellä asuttuja paikkoja ja usein juoksentelevat ne öillä läpi kylien, jopa kaupunkienkin. Yhtenä yönä saattavat ne repiä kuoliaaksi kymmenittäin lampaita, jopa ahdistella hevosiakin ja sarvikarjaa, vaan ei koiria, jotka taas toisissa paikoissa ovat niille hyvin mieluista saalista. Ainoastaan urholliset siat saavat niiltä olla rauhassa, koska ne täällä kuten kaikkialla muuallakin heti ryhtyvät taisteluun susia vastaan ja tavallisesti pääsevät voitolle.

Kuten venäläiset, uskovat myöskin siperialaiset, että naarassusi niin kauan, kuin pennut imevät, karttaa kaikkea ryöväilyä pesänsä lähellä ja hirmuisesti kostaa, jos siltä otetaan pennut pois, seuraa silloin metsästäjää aina hänen kotikyläänsä asti ja raivokkaasti tuhoaa kaikkia hänen kotieläimiänsä. Sellaisen koston pelosta jättää jokainen siperialainen löytämänsä suden pennut pesäänsä ja ainoastaan jotkut uskaltavat leikata pennuilta poikki kantajäntäreet, että ne siten rampautuneina pysyisivät syyspyyntiin asti synnyinpaikoillaan. Sillä, kuin pennut vaurastuvat täys'kasvuisiksi, katoaa, kuten luullaan, emän rakkaus tai ainakin vähenee hänen kostonhimonsa, ja syyssuden turkki sitä paitsi korvaa näiden kekseliästen talonpoikain vaivat ja viisaan tempun.

Eri paikkain ja olojen mukaan käytetään mitä erilaisimpia keinoja sutta pyytäessä. Susihaudat, suden raudat ja strykniini-myrkky ovat, kuten edellä kerrotut viritetyt kaaretkin, varsin hyvät pyyntineuvot; sitä vastoin suden ajosta harvoin saadaan toivottua tulosta. Paljon mieluisemmin koetetaan reellä ajaen pyytää sutta eli reestä ampua sitä, kuin se ensin on viekkaudella houkuteltu juoksemaan jäljestä. Se tapahtuu näin: Tilavan reen eteen valjastetaan vanha laiska tai ikäkulu hevonen ja neljä metsästyskumppania asettuu rekeen: ajaja, kaksi pyssymiestä ja keskikokoinen porsas. Ajaja, jolla ei ole muuta tehtävää kuin ajaminen, nousee paikallensa, pyssymiehet käyvät istumaan takaperin ja säkkiin pistetty porsas asetetaan heidän jalkainsa väliin. Iltasella ajaa tämä sekanainen seura metsäseutuun, jossa päivällä on nähty tuoreita suden jälkiä. Heti, kuin päästään jälkien paikoille, heittää toinen pyssymies pitkään nuoraan sidotun, pehmoisen heinäpussin reestä viiltämään jäljestä ja toinen sill'aikaa nipistelemällä tai muulla keinoin saattaa porsaan vinkumaan. Susi kuulee ne valitushuudot, luulee ehkä porsaan eksyneen emänsä luota ja lähestyy hiljaa ja varovasti, näkee reen jäljestä viiltävän pussin, luulee sitä parkuvaksi porsaaksi ja päättää, vähän tai kauemmin mietittyään, vapauttaa porsas paran kärsimyksistään. Pitkillä hypyillä juoksee se tielle ja sitte himokkaasti ja ahneesti reen jäljestä. Mitä hän huolii siinä istuvain miesten uhkaavista haamuista. Onhan hän monesti ennenkin nähnyt ihmisiä ja paljon lähempääkin. Yhä likemmäksi pääsee hän rekeä, joka nyt kiireemmällä vauhdilla luistaa pois tieltä; yhä kovemmat näpistelemiset saavat porsaan yhä surkeammin parkumaan; ne äänet yhä enemmän hurmaavat petoa – vielä yksi hyppäys: silloin paukahtaen tuiskahtaa kaksi tulisädettä, ja koristen ja vavahdellen makaa peto maassa.

Yhtä petollinen kuin tämä pyyntiajo on myöskin Uraalissa tavallinen susitarha. Vähän matkan päähän kylästä tehdään pyöreä, poikki mitaten noin kaksi metriä avara aitaus vahvoista, vierekkäin maahan syvälle lyödyistä seipäistä ja sen ympärille toinen ihan saman kaltainen aita, niin että ne molemmat ovat joka paikassa yhtä etäällä, neljänkymmenen, enintään viidenkymmenen sentimetrin päässä, toisistaan. Sisempi aitaus on umpinainen, vaan ulkopuolisessa on paksuihin pihtipieliin sovitettu, vahvoilla saranoilla liikkuva, paksuista lankuista tehty ovi, joka aukeaa ainoastaan sisään päin, mutta jonka luja salpa sulkee, jos sitä sisäpuolelta työnnetään. Päältä päin nämä aitaukset eivät kyllä ole tarkat, vaan sentään harvasti katetut tukevilla puilla. Sisempään aitaukseen päästään ainoastaan katossa olevasta luukusta. Kuin nyt huomataan susia liikkuvan kylässä öillä, viedään elävä vuohi sisempään aitaukseen ja avataan ovi sen ympäri kiertävään käytävään, joten tarha on viritettynä. Tavallisesta seurastaan pois viedyn ja pelkääväisen vuohen valittava määkiminen houkuttelee sinne suden. Tosin susi ensin epäilee tuota niin oudon näköistä vuohinavettaa, mutta kuin vuohi hänen tulostaan vielä enemmän hätäytyneenä hyppelee peloissaan joka taholle, unhottaa susi piankin tavallisen varovaisuutensa kokonaan ja koettaa siepata mieluista saalista. Moneen kertaan, yhä himokkaammin ja kiireemmin juoksee hän ulkoaidan ympäri milloin kummannekin päin; välistä lähestyen, välistä etääntyen katselee susi tuota ainoata aukkoa, josta on, mahdollinen päästä vuohen tienoille. Viimein voittaa himo hänen luonnollisen viisautensa. Vielä yhä vitkastellen, mutta sentään eteen päin pyrkien sulloo hän päänsä ja ruumiinsa sisään ahtaasta ovesta. Pelosta kovasti huutaen painautuu vuohi sisemmän aitauksen toisenpuolista seinää vasten. Arvelematta enää vähääkään seuraa peto häntä. Vuohi juoksee ympäri, susi samoin, siinä vain erotus, että suden täytyy juosta aitojen ahtaassa välissä. Yht'äkkiä yrittää häntä pysäyttämään ulkoaidan ovi, joka auki ollessaan sulkee käytävän toisen suun, niin että susi tullessaan pääsi ainoastaan yhdelle taholle. Ovi on siinä edessä, mutta saaliskin on nyt niin lähellä, jo melkein kynsissä; siispä susi syöksyy vain eteen päin, painaa oven ulkoaitaan pihtipieliinsä, salpa putoo määrättyyn paikkaansa, ja vankina on tuo epäluuloinen ja varovainen tyhmyri, vankina, pääsemättä kuitenkaan sen lähemmäksi houkuttelevaa saalista. Voimatta aitojen ahtaassa välissä kääntyä juoksee susi raivoissaan ja kiukuissaan eteen päin yhä samaa kierrosta levähtämättä ja hellittämättä, juoksee pitkät matkat. Viisas vuohi kohta käsittää, miten asiat ovat, ja pysähtyy viimein sisäaitauksen keskelle, tosin yhä vielä huutaen ja vavisten; viimein susikin huomaa kiertojuoksunsa turhaksi, koettaa päästä vapauteen, kiskoo hampaillaan jalan pituisia lastuja aidasta ja ulvoo kiukuissaan ja tuskissaan, mutta kaikki turhaa. Tuskaisen yön jälkeen koittaa vihdoin viimeinkin hänen viimeinen aamunsa. Kylässä aletaan liikkua, koirain haukunnan seasta kuuluu jo ihmisääniä. Mustia miehiä tulee yhä haukkuvien koirain kanssa murhenäytelmän paikalle. Liikahtamatta kuin ruumis makaa susi maassa, tuskin silmän rävähdykselläkään ilmaisten vielä olevansa hengissä. Raivokkaasti haukkuen tunkeilevat koirat aidan viereen, susi ei liikahda; pilkaten toivottavat miehet vangille tervetuloa, ei hievausta. Mutta ei koirat eikä miehet anna itseänsä pettää. Koirat koettavat tunkea kuonoansa aidan raoista ja tavoitella tuota valekuollutta turkista, miehet heittää kaikkialla käytettyä, surmasilmukkaista hevosnuoraa, lassoa eli arkaania, hänelle kaulaan. Vielä kerran hypähtää peto ylös, juoksee vielä kerran vaivantietänsä ja koettaa ulvoen ja hampaitaan näyttäen pelottaa ahdistajiaan, vaan turha vaiva; peljättävää ansaa se ei voi välttää, muutaman minuutin kuluttua on susi kuristettuna kuoliaaksi.

Kettua ahdistelee kaikkialla susi, joka sitä pyytelee ruuaksensa. Sen tähden kettuja ei olekaan varsin runsaasti Siperiassa, mutta hävittää niitä sukupuuttoon ei ole tähän asti voinut tuo hänelle niin vihamielinen sukulaisensa eikä ihminenkään. Metsävyöhykkeen itäosassa tekee kettu silloin tällöin pitkiä vaelluksia, seuraten joko jäniksiä tai metsälintuja; lännempänä ei näy olevan vielä mitään sellaista otettu huomioon. Ketun tekemiä vahingoita ei valitella Siperiassa, mutta sittekin ahdistellaan häntä hyvin uutterasti, koska ketun nahka on mieluinen tavara sekä venäläisille että maan synnynnäisille asujamille ja muutenkin melkoisen kallis, jos sillä on erityinen suosittu väri, jolloin siitä saadaan suunnattomatkin hinnat. Pyyntieläimenä pidetään sentähden ainoastaan soopelia sitä arvokkaampana. Varsinaiset metsästäjät tekevät talvella yksistään ketun tähden retkiä melkein yhtä syvälle metsiin kuin soopelin pyytäjätkin; ostjakit ja samojeedit virittelevät jousiansa paraastaan kettuja varten eivätkä pidä lukua mistään vaivoista etsiessään pesiä, joissa poikia on. Ne he kaivavat esiin, ei tappaakseen, vaan huolellisesti hoitaakseen ja elättääkseen, kunnes ne tulevat täys'kasvuisiksi ja ensimmäisenä tai toisena talvena saavat sellaisen karvan, joka näiden omituisten eläinsuojelijain mielestä on paljon arvokkaampi kuin hoidokkaiden henki ja elämä, sillä armotta joutuvat nämä hoitoketut aikanansa surmanuoran uhreiksi.

Tavallansa voidaan myöskin lukea naali metsävyöhykkeen eläimiin; kuitenkaan se ei luultavasti missään tunkeudu itse metsään, vaan enintään kuljeksii talvella pitkin juuria jokia pyytelemään jäniksiä ja metsäkanoja tundran eteläosasta, joka on sen varsinainen kotipaikka.

Sitä vastoin on ilves metsäeläin sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Mutta Siperiassakin on sitä ainoastaan siellä täällä hajallaan, jonka tähden se verraten harvoin joutuu metsästäjän saaliiksi. Luultavasti lähtee ilves varsinaisista olinpaikoistaan, sisämetsäin tiheimmistä osista, ainoastaan silloin, kuin elatushuolet tai kiimavietti pakottavat sitä vaeltelemaan, joten se joutuu metsäin ulkolaiteille. Uraalin itäisen seudun kokeneet metsästäjät sanovat ilveksen yleensä oleksivan samoilla seuduilla kuin karhu, jopa pysyvän karhun pesän lähellä silloinkin, kuin se jo on asettunut makaamaan. Samat metsästäjät vakuuttavat, että ilveksen mieltymys karhun talviasuntoon saattaa senkin ilmi, koska sellaisissa paikoissa, joissa ilveksen jälkiä runsaimmin käy ristiin, tarvitsee vain tarkkaan etsiä, ja voidaan olla ihan varma löydöstä, jos tavataan kierrosjäljet, sillä ne käyvät aina karhun pesän ympäri. Ilveksen tapa astua aina hyvin tarkkaan entisiin jälkiin helpottaa, kuten sanotaan, melkoisesti karhun etsintää. Sitä paitsi kerrotaan Siperian ilveksen tyytyvän mielellään myöskin tuoreihin raatoihin, josta syystä se ehkä pysytteleekin karhun lähellä vaanimassa syödäkseen, mitä karhun atrioilta jää. Tosin sanotaan ilveksen kykenevän varsin hyvin ilman niin epäilyttävän ystävän apuakin tappamaan suuriakin eläimiä ja sen erittäin innokkaasti ajavan ja tuota pikaa voittavan peuroja ja metsävuohia, mutta samalla aina selitetään, että se paraastaan pyytelee pienempiä eläimiä, jäniksiä, puu- ja maaoravia, metsoja, teirejä ja pyitä, hiiriä, kaikkein lintujen poikasia ja muuta sellaista. Ei ole mitään syytä epäillä näitä kertomuksia; ne myöskin riittävästi selittävät, minkä tähden tätä petoa niin harvoin tavataan rajametsissä ja metsän laiteissa. Niin kauan, kuin oravia ja metsälintuja on sisämetsissä, ei ilveksellä ole mitään syytä lähteä pois syviltä saloilta, joissa ihminen ei koskaan käy; kuin oravat ja metsälinnut lähtevät vaelluksille, täytyy ilveksen seurata. Miten metsälinnut pelkäävät ilvestä, näkyy siitä, että metsot ja teirit soidinaikanakin heti vaikenevat, kuin ilveksen ääni kuuluu.

Ilveksen ajoa pitävät sekä Siperian synnynnäiset asujamet että tulokkaat erittäin hyvänä pyyntihuvituksena. Tämän muhkean kissaeläimen harvinaisuus ja varovaisuus, notkeus ja puolustuskyky innostuttavat jokaista tosi metsästäjää, ja nahasta ja lihasta tulee melkoinen saaliskin. Nahat lähetetään Siperiasta paraastaan Kiinaan, jossa niistä maksetaan hyvä hinta; lihaa pitävät suuressa arvossa sekä mongolialaiset kansat että myöskin useimmat tänne siirtyneet venäläiset. Loukkuihin jää ilves ainoastaan ani harvoin, mutta usein hän niitä laukoo siten, että juoksee pitkin loukkupuita ylös ja sitte polkee vivulle: harvoin se myöskään joutuu viritetyn kaaren uhriksi ja tielle viritetyt raudat se tavallisesti välttää hyppäämällä ylitse. Sitenpä metsästäjälle ei jää muuta neuvoa kuin pyssy. Helposti ymmärrettävistä syistä pyydetään ilvestä ainoastaan talvella, jolloin jäljet näkyvät lumesta ja käy suksilla hiihtää. Rohkeat koirat ajavat viimein löydetyn pedon ylös puuhun taikka pakottavat sen puolustautumaan maassa, mutta monesti ilves niitä pitelee pahasti, jopa tappaakin. Yksin metsästäjänkin päälle saattaa tuo ahdinkoon joutunut, raivokkaasti puolustautuva peto hyökätä.

Metsäkissaa, jota ilves yhtä ahkerasti ajaa kuin susi kettua, ei tavata Länsi-Siperian metsävyöhykkeen alalla. Sitä vastoin täällä liikkuu, tosin ei säännöllisesti, vaan ainakin silloin tällöin, täydellisin kissaeläin, tiikeri. Kaksi vuosina 1838 ja 1848 Baskin ja Schlangenbergin luona tapettua tiikeriä on täytettyinä Barnaulin museossa; kolmas, joka tapettiin seitsenkymmen-luvun alulla, on Omskin koulumuseossa, neljäs levitti kuusikymmen-luvun lopulla suurta kauhua Tshelaban piirissä, joka on Uraalin vuoristossa Europan rajalla, hyökkäsi ihan ärsyttämättä muutamain talonpoikien kimppuun, jotka sen säikyttivät pakenemaan siten, että eräs heistä viskasi punaisen lakkinsa sitä kohti. Turkestanin ylävillä aroilla ja Itä-Siperian koko eteläosassa tavataan "valtiaseläintä", joksi daurilaiset sanovat tiikeriä, soveliaissa paikoissa kaikkialla ja säännöllisesti, ja molemmilta niiltä tahoilta se useammin, kuin luullaankaan, eksynee metsävyöhykkeen länsiosiin ja ehkä siellä myöskin oleskellee pitkät ajat, kunnes taas huomaamatta palaa kotiseudulleen. Kuitenkin nähdään tiikeriä niin harvoin ja säännöttömästi, että sitä tosin saatetaan tässä mainita, vaan ei oikeastaan lukea tämän alueen eläinkuntaan.

Toisin on arvokkaimpien kaikista turkiseläimistä, eri näätälajien, runsaus. Niiden vähenemistä tosin valitetaan enemmän kuin minkään muiden pyyntieläinten, mutta enimpiä niistä tavataan vielä säännöllisesti, ell'ei kaikkialla, niin kuitenkin useimmissa paikoissa. Ainoastaan soopeli on viime vuosikymmeninä tullut hyvin harvinaiseksi. Keski-Uraalin vanhat metsästäjät muistavat joka talvi ampuneensa tai muuten saaneensa soopeleja Tagilsk-kaupungin läheltä; nykyään siinä seudussa tavataan joskus, vaan aina perin harvoin, joku yksinäinen, harhaileva soopeli. Itä-Uraalin keskipalkoilla raivonneen laajan metsänpalon sanotaan karkoittaneen nämä niin yleisesti suositut ja vainotut turkiseläimet. Samaa kerrotaan alisen Obin varsilla olevista metsäkylistä, joissa soopelin pyyntiä vielä nykyäänkin harjoitetaan sen verta, että esim. Jelisarovin torilla joka talvi saadaan ostaa parikymmentäkin nahkaa. Paljon runsaammin kuin soopeleja on mäntynäätää kaikissa Länsi-Siperian metsissä. Äsken mainitun Tagilsk-kaupungin pyyntialueelta, joka tosin on jotenkin laaja, saadaan joka talvi kolmekymmentä, jopa kahdeksankin kymmentä näädän nahkaa. Kaikki kokeneet, metsästäjät kertovat mäntynäädän paljon enemmin kuin soopelin eleksivän oravan seurassa sekä ilmestyvän ja katoavan yhdessä sen kanssa. Se saaliinhimoinen veitikka ei kuitenkaan suinkaan tyydy yksistään mieliruokaansa oravaan, vaan päin vastoin surmaa mitä hyvänsä eläimiä, joita se vain voi saada kiinni ja voittaa, ja on varsinkin vaarallinen metsolle ja teirille. Jo kesälläkin onnistuu mäntynäädän monesti rohkealla hyppäyksellä saada joku näistä varovista linnuista, ja talvella metsälinnun tapa maata lumikoloissa melkoisesti helpottaa näädän vehkeitä. Melkein kuulumattomasti hiipien oksalta oksalle lähestyy se lumeen kaivautuneita lintuja, kunnes pitkällä loikkauksella pääsee niiden luo ja hyökkää päälle ylhäältä päin, hypäten makuukolon lumikatolle ja murrettuaan sen auki sieppaa yhtä nukkuvaa lintua kaulasta ennen, kuin se ehtii edes ajatellakaan pakoa. Kivinäätää tavataan samoin vielä, kaikkialla ylävissä metsissä, mutta harvemmin kuin mäntynäätää; illerejä, kärppiä ja lumikkoja on kaikkialla, paikoittain hyvin runsaastikin; tuhkuria eli vesikkoa sitä vastoin tavataan kyllä Uraalin länsi-rinteillä, mutta ei itärinteillä, ei edes sieltä alkavissa Irtishin ja Obin sivujoissakaan, joissa, kuten mainituissa pääjoissakin, on saarvaa melkoisen runsaasti; metsäsikaa tuskin mainitaankaan Siperiassa, ja kaikkialla tavattavaa ahmaa pidetään vähempiarvoisena kuin mitään muuta näätäeläintä ja pyydetään paremmin kuin nahan tähden vain siitä syystä, että se varastelee loukuista pyytäjäin saalista.

Vaikka Länsi-Siperiaa pidetäänkin ihan tyhjäksi ammuttuna, varustautuvat sentään sielläkin metsäseutulaiset joka vuosi soopelin ja muiden näätien ajoon. Muutamat metsästäjät tekevät näiden turkiseläinten tähden retkiä ja vaelluksia, jotka eivät ole yhtään lyhempiä kuin Amerikan turkisten pyytäjäin retket. Metsälle tietysti ei lähdetä yksistään näätien, vaan kaikenlaisen riistan tähden; näädät ja oravat ovat kuitenkin se saalis, jota paraiten toivotaan saavansa. Sen mukaan, kuin oravat aikaisemmin tai myöhemmin muuttavat väriänsä, lähdetään aikaisemmin tai myöhemmin liikkeelle; sillä näiden jyrsijäin värin muutosta luullaan tulevan talven enteeksi ja siitä voivansa arvata, tuleeko se aikaisemmin vaiko myöhemmin ja kovaksiko vaiko leudoksi.

Edellä kerrottuine varuksineen lähtevät soopelin ampujat ensimmäisen lumisateen jälkeen metsälle kolmittain, jopa viisittäinkin. Jokaisella on, paitsi pyssyä ja ampumatarpeita, seljässä pussi, olalla sukset ja kirves ja vyön alla piiska. Pussissa on välttämättömimpiä elintarpeita, leipää, jauhoja, silavaa, suolaa ja teetä, sekä muutamia talouskaluja, varsinkin pannu, teekannu, pikari, lusikka ja muuta sellaista, joskus myöskin pullo viinaa; piiskalla säikytellään näkyviin oravia. Seurassa on myöskin neljä tai kuusikin koiraa, jotka eivät miellyttäisi europpalaista metsästäjää.

Pitäen oppainansa aurinkoa ja tuttuja tähtiä, jotka tosin monesti ovat päiväkausia pilvien peitossa, kuljeksivat nämä karaistuneet metsästäjät päivä- ja viikkokausia synkillä saloilla, viettäen yönsä milloin missäkin ja raviten itseään ja koiriaan enimmäkseen tapettujen eläinten lihalla, säästääkseen niin paljon kuin mahdollista mukaan tuotuja eväitä. Rumat, vaan viisaat ja ymmärtäväiset koirat ottavat huomioon jok'ainoat jäljet, etsivätpä puistakin piilottaneet näädät ja oravat, pysähtyvät puun juurelle haukkumaan ja siten pidättävät löytöänsä paikoillaan, kunnes metsästäjä ehtii tulla. Pyssymies lähestyy horjumattoman tyynesti, jollaisia kaikki nämä metsäin samoajat ovat, asettaa pitkän pyssynsä jonkin oksan taikka hätätilassa sen haarukan varaan, joka on tukin jatkoksen etupäähän kiinnitetty, tähtäävät kauan ja viimein ampuvat. Metsästysajan alussa päästävät oravat, jopa näädätkin, joiden huomio on kokonaan kääntynyt koiriin, metsästäjän ihan muutamia metrejä lähelle; mutta kohta ne tulevat varovaisiksi ja tekevät pyssymiehelle tarkan tähtäämisen vaikeaksi. Mutta jos pyssymiehen kuitenkin onnistuu ampua jotakin eläintä silmään, hän totisesti on varsin hyvillään, koska on saanut ihan eheän nahan ja sitä paitsi voi vielä uudestaan käyttää samaa lyijypalaa. Saatuaan käsiinsä pudonneen saaliin nylkee hän sen heti ja, jos se on näätä tai orava, sulloo koko ruumiin ulos nahan suuaukosta, rikkoo aivokopan, löytääkseen lyijypalan, ja pistää sitte nahan ja ruumiin erikseen laukkuunsa.

Milloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä tuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää hyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu karttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa, niin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee rehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes tupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät koirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki pyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen haukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan toistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä riistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin läjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän, hirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat ääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.