Читать книгу Mestari Olavin häät - C. Georg Starbäck - Страница 5

Kun Kristina heräsi tainnoksistaan, tulvailivat kauniin soiton sävelet temppelin holveissa, ikäänkuin puhdistavina ja pyhittävinä niiden tapausten soraäänten jälkeen, jotka vähän ennen olivat kajahdelleet niitä vastaan. Kesti kotvan, ennenkuin hän oikein pääsi suunnilleen. Se hirveä todellisuus, joka vallitsi hänen sulkiessaan silmänsä, oli niin suuressa ristiriidassa sen taivaallisen suloisen vaikutuksen kanssa, jonka urkujen sävelet häneen tekivät, ettei hän äkkipäätä voinut selvittää ajatuksiaan.

Vähitellen kuitenkin kaikki hänelle selveni, ja hän nousi pystyyn. Hän katseli ympärilleen. Kirkko oli tyhjä. Ei näkynyt ainoaakaan elävää olentoa, mihin katseensa heittikin.

Hetkisen seisoi hän hiljaa, neuvotonna mihin kääntyisi. Mutta äkkiä peitti hän kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin kootakseen mieltään. Niin kului jälleen muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitte nosti hän päänsä ja katsoi perälle pääkuoria kohden, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi. Hän painoi vasemman kätensä vasten sydäntään, oikealla pitäen kiinni päähineensä leukanauhasta.

Hän lähestyi päättävästi pääkuoria, mutta hänen käyntinsä oli juhlallinen ja hänen katseestansa säteili ihmeellinen loiste. Ja sillä aikaa yhä humisivat urkujen sävelet hiljaa ja surusointuisesti kautta holvien.

Kristina kulki pyhän Yrjänän kuvan ohitse ja perälle pääalttarin luo. Mutta täällä pysähtyi hän äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi kalman kalpeus.

Alttarin kehyksellä istui mies kumarassa päin, kokonaan itseensä vajonneena. Hän ei ollut kuullut lähestyvän askeleita, hän ei katsonut tyttöön tämän seistessä hänen edessään. Hänetkin näytti vallanneen se taivaallinen sulo, jonka sävelet olivat levittäneet temppeliin. Musta tukka oli sivelty taaksepäin ja valui mustalle takinkaulukselle. Takki oli pitkäliepeinen, avoin edestä, ja se valui runsaissa laskoksissa vasemman, alttarin portaalla lepäävän käden ympärillä. Oikeaa kättä vasten lepäsi pää. Hän oli leveähartiainen, voimakas olento, ja säännölliset kasvojen piirteet puhuivat hengestä, joka vastasi tätä ruumista.

Olisi saattanut kysyä, nähdessään hänen istuvan siinä jäykkänä ja liikkumattomana, oliko hänellä turtumisen ja herpoutumisen hetkensä vai taisteliko toimiva sielu ulkonaisen hiljaisuuden alla päästäkseen selvyyteen. Mädännys ja elämä ovat lähellä toisiaan, ja molemmat kehkeävät hiljaa maan helmassa. Kukan siemen itää ruumiin rinnalla, joka hajoaa atomi atomilta.

Nuori tyttö pani kätensä ristiin, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ajatukset olisivat kohonneet hänen sydämestään ilmetäkseen ääneen ja pukeutuakseen muotoon uhkealla purppuralla. Mutta varmaankin saivat ne siivet samana hetkenä kuin syntyivät, ja lensivät pois, sillä mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Mutta hänen silmänsä seurasivat miehen kasvojen piirteitä tarkkaavaisuudella, joka oli lähellä ihailua. Ei vähäisinkään värähdys suupielessä, ei rypistettyjen kulmien pieninkään liikahdus olisi jäänyt häneltä huomaamatta.

Äkkiä hypähti mies pystyyn ja ojensi kätensä alttaria kohden.

"Ei!" huudahti hän, ja hänen äänensä helähti niin täyteläänä ja sointuvana urkujen sävelten sekaan, jotka juuri nyt sulivat yhteen ihmeen ihanaksi sulosoinnuksi. "Ei … se on sinun tahtosi, Herra, ja minä olen sinun palvelijasi … tapahtukoon sinun tahtosi, vaikkapa ihminen samalla musertuisikin!"

Hän pani kätensä ristiin ja pystyssä oleva pää vaipui alas rintaa kohden. Kului hetkinen, sitte kääntyi hän ympäri ja hänen katseensa sattui Kristinaan. Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat. Hän oli taistelunsa taistellut, hän oli päässyt selvyyteen itsestään. Hymyily, joka oli vakavuutta täynnään, valaisi hänen kasvonsa, kun hän läheni neitoa.

"Oletko jo tehnyt päätöksesi, Kristina?" kysyi hän tarttuen tämän käteen.

Tyttö ei vastannut. Hän värähti, ja puna hulvasi hänen marmorinvalkeat poskensa. Tätä kysymystä ei hän nähtävästi ollut odottanut.

"Sinunhan piti antaa minulle vastaus tänään, Kristina, ja täällä pyhän Yrjänän kuvan luona, täällä Jumalan alttarin edessä, eikö ollut niin?… Ja kuitenkin, sinä et uskalla katsoa minuun, kätesi vapisee… Ah, älä pelästy, Kristina, älä pelkää haavottaa sydäntäni; sinun kieltävä vastauksesi tuottaa rauhaa, sinun myöntymisesi on sodan tunnussana, ja minä olen valmis molempiin. Minun asiani lepää Jumalan kädessä, ja minun asiani on hänen…"

"Olavi!" sammalsi kiihtynyt tyttö ja koetti peittää pursuvia kyyneleitään miehen kädellä, johon hän tarttui molempine kätösineen ja suonenvedon tapaisesti painoi sen vasten silmiään.

"Olet kiihdyksissä, Kristina!"

"Siihen mitä puhut, Olavi", puuttui Kristina jälleen puhumaan, nostaen päänsä ja uskollisesti katsoen Olavin mustiin silmiin, "siihen ei minun ole vaikea vastata … elämässä ja kuolemassa tahdon olla sinun!"

"Elämässä ja kuolemassa!" kertasi Olavi, katsellen lempeän tutkivasti tytön kauniita kasvoja, sisäisen rauhan säteilyn levitessä hänen otsalleen ja hymyillessä hänen vakavista silmistään. "Elämässä ja kuolemassa, sanot sinä … ja oletko tarkoin ajatellut, mitä nämä sanat sisältävät, oletko ajatellut, että maailma, jossa elämme, tulee heittämään ylitsesi pahantekijättären hunnun ja polttamaan minuun jumalankieltäjän ja pyhyydenrikkojan merkin … oletko harkinnut kaikkea tätä? Ystäväsi tulevat sinua karttamaan, hyvänsuovat surkuttelevat sinua ja vaikenevat, pahansuovat levittävät ilkeitä juttuja sinusta, ja kentiesi … kentiesi saa Olavisi lopuksi kärsiä polttoroviolla häpeällisen kuoleman, ja sinä itse…"

"Missä on sinun rohkeutesi, Olavini", keskeytti hänet Kristina tulisesti. "Olen uskonut, että Jumala on ihmisiä mahtavampi, ja eikö itse polttorovion liekit tule jättiläiskielillään julistamaan hänen voimaansa ja huutamaan: kuolema, kussa on sinun otasi, hauta, kussa on sinun voittosi! Ah, sinä tunnet niin vähän Kristinaa, jonka olet tehnyt osalliseksi sydämesi rikkauksista, jos luulet tarvitsevasi tehdä minulle tuollaisia kysymyksiä."

"Kristina, Kristina, sanasi täyttävät sydämeni rakkaudella ja luottamuksella… Tahdot siis tulla morsiamekseni, tunnet siis olevasi kyllin voimakas rinnallani, vaimonani, kantaaksesi ivan raskasta taakkaa, tunnet olevasi kyllin voimakas kuollaksesi kanssani sen Jumalan tähden, jonka palvelija olen ja tahdon jäädä siksi, niin kauvan kuin hän tarvitsee raihnasta kieltäni?"

"Tahdon!" kuiskasi Kristina ja kumartui Olavia kohden, joka pani kätensä ristiin hänen päänsä ylitse ja suuteli häntä otsalle.

"Niin on se siis sanottu, sana, joka on tärkeä", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Ja, Herra, kuule meitä ja anna meille siunauksesi!"

Urkujen soitto oli lakannut. Viime sävelet virtailivat vielä holveissa, hälveten kuten huokaus. Kului hetki kummankaan lausumatta sanaakaan. He ymmärsivät toisensa, heidän sydämensä tunsivat, heidän silmänsä näkivät yhtä ja samaa, mitäpä he tarvitsivatkaan sanoja!

Mutta urkulehterin reunalta pistäytyi esiin pää, jonka silmät näyttivät ahmivan molempia alttarikehän ääressä. Pää katosi pian, ja kohta sen jälkeen kuului askelia lehterille vieväin porrasten edustalla ja ne lähenivät nopeasti alttaria kohden kirkon perälle. Kuta lähemmäksi ne tulivat, sitä hiljaisemmiksi ne muuttuivat, mutta jos tämä johtui varovaisuudesta, oli tämä aivan tarpeetonta, sillä ne, joita askeleiden ei pitänyt häiritä, olivat sellaisessa mielentilassa, etteivät kuulleet niistä mitään.

Hän oli äskeinen mies ilmeekkäine silmineen, hän, joka hymyili sotahuutojen kaikuessa korkeimmillaan, mutta jonka silmät loistivat niin lämpimästi nuorta tyttöä nähdessään. Hän pysähtyi muutaman pilarin taakse, ja hänen katseensa ilmaisi suurinta levottomuutta. Häntä pudistutti kauttaaltaan kuumeväristys, ja hänen täytyi pidellä kiinni pilarista, jottei kaatunut.

"Ja nyt, Kristina", kuului Olavin ääni, "nyt täytyy meidän erota. Mene kotiin äitini luo. Tapaamme siellä toisemme iltapäivällä, mutta jollei niin tapahdu, sano lohdutuksen sana vanhukselle ja lue rukous sieluni puolesta…"

Suurimman hämmästyksen ilmeellä katsoi Kristina Olaviin, mutta ennenkuin hän ehti ilmaista huolestumistaan, jatkoi tämä:

"Sinä kuulit ja näit, mitä tänään tapahtui! Tuskin saatoin toivoakaan voivani välttää kuolemaa. Mutta en saa levätä, minun täytyy tehdä Herrani työtä, valvoa ja taistella… Menen täältä Norrmalmiin, minun täytyy leimahuttaa totuuden salama eksyneiden joukkoon… En Jumalalle enkä kuninkaalleni voi vastata, kun he kysyvät minulta, olenko täyttänyt velvollisuuteni tätä huumautunutta joukkoa kohtaan. Näetkös, minutkin eksytti näennäinen totuus heidän opissaan, mutta kun olen päässyt oikean perille, en saa epäröidä…"

"Mutta sinä menet varmaan kuolemaan!"

"Se on Jumalan kädessä … jollen tule, niin ole huoletta Kristina, tuolla ylhäällä tapaamme jälleen! Ja sinä olet vahva ja rohkea, näen sen säteilevistä silmistäsi, mutta vanha äitini on heikko ja tarvitsee tukea… Rupea hänen tuekseen, Kristina, ja tervehdi veljeäni Lauria, kun hän tulee, ja tee hänelle hyvä selko kaikesta, mitä olen tehnyt ja puhunut Herran nimessä!… Älä itke noin, sinun täytyy ajoissa tottua ajatukseen, että Olavisi on taistelun mies, ja hänen morsiamensa saa aina riemuita voitosta, sillä hänen täytyy rakastaa henkeäni eikä heikkoa ruumistani, ja henki on aina voittava, niin totta kuin Herra elää ja niin totta kuin toteutan Herran tahtoa."

Hän tarttui kaksin käsin tytön käsiin ja katsoi niin sydämellisesti hänen kyyneltyneihin silmiinsä kuin hän olisi kuitenkin sydämessään tunnustanut, kuinka vaikea tämän rakastetun naissydämen oli ajatella iloisia ajatuksia, kun oli kysymys hänen rakastettunsa elämästä ja kuolemasta.

Mutta hieman loitompaa kuului kiihkeää nyyhkytystä ja raskaita, epävarmoja askelia, jotka lähenivät paikkaa, missä molemmat nuoret olivat. Olavi kohotti katseensa ja näki kuluneeseen kauhtanaan puetun miehen, jonka riippuvat posket ja punainen nenä selvään ilmaisivat, että hän vietti irstasta elämää. Hän oli heittäytynyt polvilleen pyhimyskuvan ääreen ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan alttaria kohden, jonka edessä elinvoimainen, uljas mies seisoi rinnallaan punastuva neitonen. Kulunut lakki, korvien kohdalta kaarelle leikattuine ja ylöspäin käännettyine reunuksineen, jotka kerran olivat päärmätyt jollakin kallisarvoisella nahkalla, liikkuivat nopeasti ympyrässä hänen laihoissa sormissaan, ja hänellä oli itku kurkussaan, kyynelen toisensa perästä valuessa pitkin hänen poskiaan ja partaansa.

Olavi meni miehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Mitä tahdot, vanhus?" kysyi hän. "Jos jokin suru painaa sydäntäsi ja jos tahdot keventää mieltäsi kertomalla sen minulle, niin olen valmis kuulemaan ja auttamaan mikäli voin."

Miehen kiihkeä nyyhkytys pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi Olavin puhuttelusta, mutta vähitellen lakkasi se ja hän heitti pörröisen otsatukkansa alta katseen Kristinaan. Niin lemmenlämmin kuin tämä katse oli tuskin Olavin, hänen päästessään varmuuteen, että hänen rakkauteensa vastattiin.

"Ei, ei", huudahti mies. "Olen vanha syntinen, tuskin arvokas astumaan näin perälle Herran pyhään. Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta en voinut pidättää askeleitani, ne vetivät minut tänne vastoin tahtoani."

"Jos etsit Herran armoa, vanha mies, et varmaan etsi turhaan. Hän ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa… Tulkaa luokseni kaikki, jotka olette ahdistetut, sanoo Hän, ja minä tahdon ottaa ikeenne hartioilleni."

"Ohoi, mestari Olavi", huokasi mies, "mitäpä minulla olisi tuotavaa. Tavaraa ja kultaa ei minulla ole ja sydämeni riippuu kiinni tässä syntisessä maailmassa. He kyllä rukoilevat puolestani, harmaaveljekset näet, sen tiedän, ja joka kerta, kun kuulen heidän laulavan kultakoristeisessa kuorissaan, nauran minä. Hahaha, he elävät herkullisesti laulaessaan sieluni puolesta, ja minä kuolen nälkään… Tuolla ulkona taasen saarnataan vapaudesta ja kaikkien yhdenvertaisuudesta ja että rikkaiden on jaettava omaisuutensa ja ettei mitään köyhiä saa olla olemassa… Hahaha, minun henkeni ei voi käsittää yhtä eikä toista."

Hän vaikeni yhtäkkiä, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon mielestään. Hänen silmänsä saivat jälleen ilmeettömyytensä, ja puolihassu hymyily näyttäytyi jälleen hänen huulillaan. Hän nousi pystyyn ja tahtoi vetäytyä pois. Mutta Olavi laski kätensä hänen olalleen.

"Jos ymmärrän sinua oikein, ovat tiesi samat kuin niiden, jotka tänä päivänä saastuttivat Herran temppelin, ja silloin on sinun seurattava minua… Tahdon nyt mennä heidän luoksensa, ja sinä saat kuulla minun sanani, ja sitte tahdon puhutella sinua. Usko minua, kukaan ei ole langennut niin syvälle, ettei voisi nousta Jumalan avulla."

"Mihin tahdotte mennä?" kysyi mies.

"Melchior Rinkin luo!" vastasi Olavi.

"Melchiorin luo!" änkytti mies. "Ja missä aiotte tavata hänet?"

"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?"

Miehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että varmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei, mutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi alttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:

"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja Knipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä huomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille täällä sisällä … se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät täältä pois."

"Ja mitä on sitte huomenna tapahtuva?"

"Mistäs minä tiedän?… Kentiesi samaa mitä tänäänkin…"

Olavi katsoi terävästi mieheen, mutta tämän katse oli tutkimaton, ja hymyilyn johdosta hänen suunsa ympärillä ei oikein tiennyt puhuiko hän tosia vai satuja. Jollei vanhus olisi tuontuostakin heittänyt katsettaan Kristinaan, jolloin siinä aina ilmeni lämpö, joka ei näyttänyt jättävän tilaa millekään kaksimielisyydelle hänen sielussaan, niin olisi Olavi todennäköisesti pitänyt hänen puhettaan joutavana lörpöttelynä ja siitä vähät välittänyt. Mutta se ihmeellinen muutos, joka hänen kasvoissaan tapahtui, kun hän kiinnitti silmänsä Kristinaan, ei voinut olla kiinnittämättä Olavin tarkkaavaisuutta, ja hän kysyi sentähden:

"Tunnetko neitsyen tuolla alttarin luona?"

"Tunnenko… Mitä sanotte, mestari Olavi! Tunnenko hänet… Jumala minua armahtakoon, kuinka hänet tuntisin?"

"Mutta näyttää kuitenkin, ikäänkuin…"

"Minä miesparka … ei, ei, mestari Olavi … tunnen tuskin itseni, vielä vähemmän muita, ja kaikista vähimmän ketään nuorta neitsyttä … ei, ei!"

Mies keskeytti Olavin tiedustelut eräänlaisella innolla, ja kun hän vielä luki epäilystä tämän silmissä, alkoi hän hajanaisen puheen, joka siinä määrin esti kaikki enemmät kyselyt samaan suuntaan, että Olavi katsoi hänen jossakin määrin kadottaneen ymmärryksensä.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Ei olekaan syytä luulla, että hänet tuntisit. Mutta nyt on sinun seurattava minua Norrmalmiin ja Melchior Rinkin luo tai jonkun muun, joka saarnaa hänen vapaudenoppejaan."

"Niitä on paljon niitä, mestari Olavi! Mutta jos tahdotte vastata yksinkertaisen miehen kysymykseen, niin sanokaa minulle, mikä ero on sen vapauden välillä, jota te itse saarnaatte, ja sen, jota Melchior Rink opettaa? Vanhan kirkon kukistamisesta, siitä te puhutte molemmat, siitä olette siis yhtä mieltä. Pyhimykset, luostarit, munkit ja nunnat ja kaikki hyvin syötetyt pääpapit, ne julistatte molemmat antikristuksen apulaisiksi! Vapautta saarnaatte myös molemmat, kuinka yksinkertainen voi tietää, kumpi teistä on oikeassa?"

Olavi katsoi kummastuneena puhujaan, joka osotti teräväpäisyyttä paljo enemmän kuin häneltä olisi voinut odottaa, ja tämä kysymys oli kauvan ollut hänen omienkin ajatustensa esineenä. Hänestä oli sentähden kysymys aivan luonnollinen, vaikkei hän tosin sitä odottanut tämän mitättömän miehen huulilta.

"Kysymykseesi", sanoi hän, "tahdon vastata toisella. Kun myrsky käy ja laiva ponnistelee vaikeassa hyökyaallokossa, purjeet repeävät kappaleiksi ja vaahto kuohuu ympärinsä tyrskyvässä aallokossa, kuka silloin ohjaisi laivaa, jos kaikki ovat yhtä hyviä?"

"Hän, jonka kautta Herra puhuu!" vastasi mies hyvin varmasti, ja hänen kasvonsa näyttivät melkein yhtä innostuneilta kuin hänen katsoessaan Kristinaan.

"Ja kuinka tunnette hänet?" kysyi Olavi jälleen. "Kuka tahansa teistä voi astua esiin ja sanoa: kuulkaa minua, sillä minun kauttani puhuu Herra! Kaikki tahtovat lausua Herran tahdon eikä kukaan tahdo totella, ja silloinhan laiva uppoaa! Kas siinä on erotus minun ja teidän vapautenne välillä, että minä tahdon olla vapaa Herran alapuolella, te hänen yläpuolellaan!"

"Ja kuinka te tunnette Herran tahdon, mestari Olavi?"

"Hänen omasta suustaan, vanhus, hänen omasta sanastaan pyhissä kirjoissa."

"Niin tekee Melchior myös, niin tekee Carlstedt, jumalanmies, jota

Melchior kutsuu mestariksi, niin tekee Luther!"

"Entä sinä itse, vanhus?"

"Minä … mitä kysytte minusta, mestari Olavi?"

"Minä sekä kysyn että käsken sinua, että sinun on itse luettava Jumalan omaa sanaa tai annettava sitä itsellesi lukea, ja päätä sitte, kumpi on oikeassa, Melchior vai minä!"

"Ja koska tämä tapahtuisi?" kysyi vanhus epäröivästi silmäillen Olavin silmiin.

"Milloin vaan", vastasi Olavi. "Tule luokseni, ja minä tahdon lukea sinulle, tule tähän temppeliin, esiinnyn täällä usein … ja pian, usko minua, aivan pian saattaa jokainen ruotsalainen mies, joka osaa lukea kirjaa, omalla kielellään oppia tuntemaan ainoan ja totisen Jumalan ja sen vapauden, jonka hän on suonut ihmisille!"

Mieheen näyttivät syvästi vaikuttaneen Olavin sanat. Hän painoi silmänsä alas ja hänen kätensä alkoivat jälleen pyöritellä kulunutta lakkia. Kun hän jälleen avasi silmänsä ja kiinnitti ne Olaviin, pilkahti niistä hehkuva lämpö.

"Kiitos, mestari Olavi, siitä mitä nyt sanoitte minulle … olen kyllä köyhä ja harmaantunut, mutta kivestä ei ole sydämeni ollut." Hän jupisi sen jälkeen itsekseen jotakin, joka oli Olaville käsittämätöntä, mutta lisäsi tämän juuri aikoessa häntä puhutella: "Tahdon sanoa teille jotakin vuorostani. Laittakaa sulku puroon, mestari Olavi … virtaa on usein liian myöhä tukkia. Näettekös, tarkotan, että Melchior ja Knipperdollink kulkevat nyt eteenpäin teidän tahtonne ohitse, he ovat keskellä virtaa, ja virta on väkevä, paljo enemmän kuin kukaan aavistaa voi sortua sen voiman edessä… nyt vaaditaan suurempaa voimaa kuin teidän asettamaan sulkua näille miehille ja heidän puoluelaisilleen… Minun uskoni on, että te saatatte päästä voitolle mies miestä vastaan, mutta tuhatta vastaan, — älkää sitä koettako, mestari Olavi!"

"Tarkotuksesi on hyvä, vanhus, ja kiitän sinua siitä, mutta…"

"Älä yritä sitä, sanon", toisti mies. "Tahdon sanoa sinulle miksi, ja sinä huomaat itsekin, että on ryhdyttävä toisiin keinoihin." Mies rykäsi, ja tuokioksi ilmestyi hänen kasvoilleen niiden tavallinen tylsyys, mutta pian hehkui jälleen päättäväisyys hänen katseestaan, ja hän jatkoi: "Huomenna, niin ovat he päättäneet, tulevat he hyökkäämään päällenne tänne kaupunkiin ja puhdistamaan kaiken mikä on epäpuhdasta. Yhteenkään kirkkoon, yhteenkään luostariin ei saa jäädä jälkeäkään siitä, mikä muistuttaa Jumalan äidistä ja pyhimyksistä, ja se, mikä on, muutetaan joksikin uudeksi ja ihanaksi, sillä nyt on tuleva tuhatvuotinen valtakunta, sen on Jumala ilmottanut, ja he tulevat edeltä valmistamaan Herran tietä."

Olavi katsoi mieheen hämmästyneenä. Mitä hän sanoi, ei näyttänyt lainkaan uskomattomalta. Oli aivan uudestakastajain opin luontoista ja sopi mitä läheisimmin yhteen sen käsitystavan kanssa, joka raa'an joukon keskuudessa oli vallalla, että mielipiteet vietiin lävitse väkivaltaisella kädellä, tulella ja miekalla. Olavi käsitti myös, ettei mikään voinut enemmän vahingoittaa sitä oppia, jota hän saarnasi, kuin että uudestakastajat onnistuisivat panemaan tuumansa täytäntöön. Paavilaiset sekottivat lutherilaisuuden ja anabaptismin yhteen ja olisivat epäilemättä pitäneet raivoa ja hävitystä edellisen ilmauksena ja heittäneet tämän Olaville ja lutherilaisille vasten kasvoja todistukseksi heitä vastaan.

Ja kuningas, joka minä päivänä, minä tuntina tahansa oli odotettavissa kaupunkiin Malmönmatkaltaan, mitä ajattelisikaan hän miehestä, jolle hän oli uskonut silloisissa oloissa niin tärkeän Tukholman kaupunginkirjurin paikan, mutta joka ei ollut kyennyt hillitsemään vimmastuneen roskajoukon rynnäkköä! Tuo kummallinen mies oli oikeassa. Täällä täytyi panna väkivalta vasten väkivaltaa, milloin sellaista näyttäytyi, ja Olavin ensi ajatus oli puhua asiasta linnanvouti Pietari Hårdille; toiseksi hän ajatteli persoonallisesti tavata uudestakastajain päämiehiä ja, jolleivät he taipuneet hyvällä luopumaan siitä levottomuudesta, jonka olivat synnyttäneet, hankkia varmuutta heidän persooniinsa nähden. Siinä määrin muutti hän alkuperäistä päätöstään, että hän päätti jättää sikseen julkisen puhumisen intoilijajoukolle. Niin suuresti olivat omituisen miehen sanat vaikuttaneet häneen.

Tämä oli salavihkaa silmännyt Olaviin ja sitte neitoon kuorissa, ja sen jälkeen vetäytyi hän syrjään ja katosi pilarien väliin. Olavi huomasi hänen katoamisensa, mutta joko hän nyt katsoi saaneensa kaikki ne tiedot, joita hän sillä hetkellä tarvitsi, tai tahtoi hän jäädä yksin ajatuksineen, ainakaan hän ei liikahtanutkaan miestä pidättääkseen.

Kristina riensi luo ja tarttui Olavin käteen.

"Ethän mene sinne?" kysyi hän puoleksi voitetulla levottomuudella.

"Sekä menen että en, Kristina!" vastasi Olavi. "Riennän linnaan, linnanvoudin luo, ja sitte…"

"Kristinallasikin on ilmotettavana sinulle taistelu, joka sinua odottaa."

"Taistelu, mitä tarkotat, tyttö … mikä taistelu sinulla olisi ilmotettavana minulle? Silmäsi sanovat minulle kumminkin, että tarkotat niin sydämestäsi, ja lisäksi ne puhuvat voitosta!"

"Sinäpä sen sanot … se on taistelu, josta sydämeni sanoo sinun lähtevän voittajana. Paavilaiset tahtovat, että sinun on kohdattava heitä tänään kolmen aikaan Harmaaveljesten luona."

"Harmaaveljesten!" toisti Olavi leimahtavin katsein, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku harmaaveli edessään Kristinan sijaan. "Harmaaveljesten — ja kuka sinulle on antanut sen tiedon, Kristina?"

"Mestari Robert", vastasi Kristina.

"Ah, dominikanipriori Vesteråsista…!"

"Hän puhui rauhan ja hyvänsuonnin sanoja", jatkoi Kristina. "Mutta kun silloin saarnan loputtua, oli levottomuuteni juuri suurimmillaan, niin tuskin kuulin mitä hän sanoi, mutta sydämeni käsitti sanat aivan päinvastoin, ja sen tähden kutsun sinua taisteluun enkä rauhaan. Arvelen kuitenkin, että ottelusta itse vihollisen leirissä voi sinulle olla paljo hyvää tulevina aikoina."

"Sydämesi puhui oikein Kristina, ja viisautesi ilahuttaa minua. Minun tulee uskaltaa astua käärmeen pesään ja päästä sieltä voittajana, jos Herran tahto on niin. Mene nyt äitini luo, sinne tahdon tulla iltapäivällä. Mutta ennenkuin olen puhutellut Harmaaveljesluostarin hyviä miehiä, näemme tuskin toisiamme."

Näin sanoen tarttui hän Kristinan käteen, ja he poistuivat sakaristoon, josta heidän pian nähtiin astuvan ulos ja rientävän kukin taholleen, Olavi linnaan ja Kristina kaupunkiin päin.

3