Читать книгу Mestari Olavin häät - C. Georg Starbäck - Страница 6

Kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, kun kaksi miestä dominikaanien eli mustainveljesten munkkikunnan puvussa lähestyi tornia sillalla, joka vei Harmaamunkkisaarelle. Tämä saari, nykyinen Ritariholma, joka meidän päivinämme on huomattava aukeista paikoistaan ja suurista, muhkeista rakennuksistaan, oli tähän aikaan kokonaan harmaaveljesten tai fransiskaanien omaisuutta. Heidän kirkkonsa ja luostarinsa kaikkine tarpeellisine rakennuksineen, jotka olivat rakennetut ympärinsä jonkun matkan päähän kirkosta, olivat kaupungin puolelta muurin ympäröimät, niin että koko saari siten ulkonäöltään muistutti linnotusta. Paitsi Ritariholman kirkkoa ja muuatta vanhaa pyöreää tornia saaren pohjoisluoteisella reunalla ynnä mahdollisesti jotakuta ympäröivien rakennusten perusmuuria ei enää ole jälellä mitään muinaisesta Harmaamunkkisaaresta.

Nämä kaksi miestä, joista toinen ylpeällä käynnillään ja käytöksellään selvästi ilmaisi olevansa arvoltaan ylhäisempi kuin toverinsa, kulkivat tietä vilkkaasti keskustellen ja heidän puheensa tuli yhä äänekkäämmäksi, kun he olivat ehtineet portti tornin holvien lävitse ja siltaa myöten lähenivät luostaripihan sisempää porttia. Oikeastaan vain edellämainittu munkeista puhui. Toinen rajottui ainoastaan huudahdellen tai muita katkonaisia lauseita äännähdellen seuraamaan esimiehensä puhetta. Mutta kun he menivät sillan ylitse ja puhujan sanatulva näytti onnellisesti päässeen loppuun, lausui toinen:

"Käsitän jokseenkin vähän sanojenne oikeaa merkitystä, arvoisa veli priori, mutta asia näyttää minusta olevan paljo yksinkertaisempi kuin olette sen käsittänyt…"

"Mitä tahdotte sillä sanoa, Martti Skytte?" keskeytti priori kiihkeästi ja tähysti terävällä silmäparillaan nöyrään munkkiin.

"Tarkotan vain sitä, arvoisa veli priori", vastasi munkki sävyisällä äänellä, "että monella taistelijalla saattaa vihollisten joukossa olla ystäviä hänen aavistamattaan. Minusta näyttää kuin pitäisi tarkasti tutkia vihollisensa, ja varmaankaan eivät ne käsivarret, jotka tänään kävivät kiinni pyhän Jumalanäidin kuvaan kaupunginkirkossa, kuuluneet niihin, joita mestari Olavi johtaa…"

"Ja kumpi heistä, Melchior Rink vai mestari Olavi, mahtanee olla pyhän kirkon ystävä?"

"Se, arvoisa veli priori, joka samoinkuin pyhä kirkkokin pyrkii totuuteen!"

"Totuuteen … totuuteen, sanotte, Martti", huudahti priori ja pysähtyi äkkiä sillalla. "Totinen perustus on jo laskettu ja sillä lepää pyhä kirkko. Ken puhuu kirkkoa vastaan, hän puhuu totuutta vastaan."

Molemmat miehet seisoivat aivan sisemmän portin edessä, niin että heidät hyvin saattoi nähdä sisäpuolelta, ympärysmuurin ja luostarikirkon väliseltä aukealta paikalta, ja eräs harmaaveli, joka oli dominikaanipriorin huomannut, riensi kiireisin askelin häntä vastaan, tuoden tiedon, että niin hyvin piispa Pietari kuin arkkipiispa odottivat häntä kärsimättömästi. Tämä sai priorin kokonaan katkaisemaan keskustelunsa munkin kera, mutta ennenkuin hän erosi hänestä, kohotti hän oikean kätensä kaksi sormea ja sanoi tärkeän näköisenä:

"Pyhien veli- ja sisar-luostarien arvo alkaa aleta, sanotaan, mutta siinä ei ole ihmettelemistä, kun ne elättävät kyykäärmeitä helmassaan. Katsokaa, Martti Skytte, ettette kuulu niihin, sillä sanon teille, ja pankaa merkille sanani, kirkon valta on suuri, ja voi häntä, ken uskaltaa käydä sen kimppuun. Sen sanon minä, pyhän dominikaaniveljeskunnan kenraalivikaario tällä hetkellä … siinä on teille jotakin mietittävää, ja saatte olla varma siitä, että silmäni seuraavat joka askeltanne."

Näin sanottuaan riensi kenraalivikaario ja priori luostaripihan ylitse suureen luostarirakennukseen, joka sijaitsi kirkon kera rinnatusten, ulottuen yhtä kauvas kuin sekin itään ja länteen. Tämän rakennuksen itäisessä päätyseinässä oli ovi pienemmän ulkonevan katoksen alla. Tämän yläpuolelle oli laitettu neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaa, jotka päästivät niukkaa valoa täällä sijaitsevaan suureen huoneeseen. Tässä huoneessa olivat äsken valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja edellä mainittu piispa Pietari, liikanimeltä Sunnanväder, joka edellisenä vuonna oli valittu Vesteråsin piispaksi, mutta muutamien kuukausien jälkeen oli ankara kuningas hänet aivan äkkiä erottanut tästä korkeasta virasta. Molemmat kirkkovaltiaat istuivat kahdessa mukavassa nojatuolissa, ja heidän edessään seisoi vanhempi mies maallisessa puvussa ja miekka sivulla. Hieman syrjemmässä, arkkipiispan takana, istui harmaaveljesten ministeri, kuten heidän korkeinta esimiestänsä nimitettiin.

"Tärkeitä uutisia olemme saaneet käsiimme", sanoi piispa Pietari sisään astuvalle priorille, "senjälkeenkuin jätimme kirotut kerettiläiset kaupungin kirkossa."

"Tämä tavara ei ole harvinaista meidän päivinämme", lausui priori tervehtien kunnioittavasti arkkipiispaa. "Jos saadut uutiset ovat myös hyviä, silloin ne ovat sellaisia, joita oikeauskoiset tarvitsevat."

"Olemme tältä kunnon mieheltä, Gert Bryninghiltä", jatkoi piispa, "rakkaan veljemme Linköpingin piispan tallimestarilta, saaneet ilahuttavia sanomia, meille suureksi lohdutukseksi ja virkistykseksi. Ja erityisesti on se asia, jonka tähden Gert Bryningh on tullut tänne, ilahuttava rakkaille ystävillemme, pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsenille."

Ministeri ja priori vaihtoivat tällöin salaisen ymmärtämyksen katseen, ja edellinen teki lisäksi melkein huomaamattoman liikkeen päällänsä.

"Jos ymmärrän oikein teidän sananne, arvoisa isä, piispa Pietari", puuttui priori puheeseen, "niin koskevat ne sitä suurta perintöosaa, jota tällä veljeskunnalla on oikeus odottaa nyttemmin Jumalan luona autuaan raatimies Ingevald Torstinpojan jälkeen."

"Oikein, veli priori, oikein", toisteli piispa. "Se asia, joka nyt näyttää kääntyvän selvälle tolalle, tulee suuresti auttamaan veljeskunnan kunnian kohoamista, ja samalla myös kirkon…"

"Onko nyt sitte varmaa, ettei perillisiä ole olemassa?" kysyi priori. "Tiedätte hyvin, että se nyt on aivan kuin kirkas päivä, niin että jokainen puutteellisuus näkyy jo kaukaa ja siellä mistä sitä vähemmän aavistaa."

"Niin varmaa kuin se, että nyt kuulette Hannu Pietarinpojan sielukelloja

soitettavan", vastasi fransiskaanien ministeri. "Hän oli rikkaan

Ingevaldin koko perinnön laillinen omistaja, paitsi suurta taloa tässä

Munkkisillan vastapäätä, jonka takeena meillä harmaaveljeksillä on

Ingevaldin lailliseen kuntoon laitettu testamentti."

"Mutta tällä Hannu Pietarinpojalla on sentään sisar!" huomautti priori.

"Ja hän kuuluu sukulaisvainajansa tahdon ja pyhän lupauksen mukaan kirkolle", puuttui Linköpingin piispa puheeseen. "Minä, Gert Bryningh, olen tullut, sukulaisvainajani, Ingevaldin, jonka sielua Jumala armahtakoon, tahdon ja määräyksen mukaan ynnä armollisen herrani, Hannu piispan suostumuksella, viedäkseni Hannu Pietarinpojan sisaren mukaani pyhän Birgitan luostariin Vadstenassa, ja kauvan ei ole viipyvä ennenkuin hän on ottanut hunnun."

"Siunattu olkoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset", huudahti priori tehden hartaana ristinmerkin, "Pilvet hälvenevät, ja pyhä risti säteilee vielä katoamattomalla loisteella yli maailman."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka keskeytti arkkipiispa, kuunneltuaan tähän asti äänetönnä keskustelua. Hän oli istunut koko ajan nojaten päällänsä käteensä, näköjään miltei vieraana sille, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänellä oli kaunis pää, lempeät piirteet, jotka osottivat rauhan ja tyyneyden miestä, ei lainkaan sopivaa niihin aikoihin, joissa hän eli tai siihen tehtävään, jota varten paavi oli hänet edellisenä vuonna lähettänyt kotimaahansa. Hänen käytöksensä yleensä, samoin kuin se erinomainen huolellisuus, jonka hän oli omistanut puvulleen, aina pienimpiin seikkoihin asti, näytti viittaavan koko lailla turhamaisuuteen, joka ei kuitenkaan mitenkään rumentanut tätä hienoa miestä. Arkkipiispa Johan oli syntynyt 1488 ja oli siis 36-vuotias, nuorukainen vanhan piispa Pietarin rinnalla.

"Erään tärkeän seikan olette mielestäni unhottaneet tässä asiassa", sanoi hän sävyisällä äänellä, mutta suurella arvokkuudella. "Tarkotan perijättären suostumusta!"

"Perijättären suostumusta!" huudahtivat läsnäolijat kummissaan.

"Niin, hänen suostumustaan… Veljemme, piispa Hannu, on saanut ankaroita nuhteita herraltamme kuninkaalta, erään luostarineitsyen tähden. Luuletteko, että, jos tämä asia tulee kuninkaan korviin, hän antaa sen mennä menoaan enemmän kuin entisenkään. Minä en luule sitä ja sanon teille, etten tahdo sotkea käsiäni tähän vyyhteen. Tahdon kulkea toista tietä, varmana siitä, että pyhä kirkkomme voittaa muillakin keinoilla kuin niillä, jotka tarvitsevat pimeyttä vaikuttaakseen. Totisesti eivät kirkollemme ole helvetin portitkaan voittamattomat!"

"Viisaasti puhuttu, hurskas isä arkkipiispa. Kuitenkin on totta, ettei kirkko voi sietää, että siltä ryöstetään omaisuus, ja minusta näyttää, että ne keinot, joita tähän käytetään, juuri siten pyhittyisivät; sillä varmaa on, etteivät pyrinnöt, joilla on sielujen pelastus korkeinna päämääränään, koskaan voi olla pahasta. Pietari Pelurin tytär voi kyllä olla toista mieltä, hän on kietoutunut maailman verkkoihin, mutta eivätkö hänen kyyneleensä kerran muutu iloksi, kun hän löytää sen autuuden, jonka kirkko on hänelle valmistanut … valmistanut hänelle sulasta rakkaudesta, niin suuresta rakkaudesta, että se on pakottanut häntä vastoin hänen tahtoaan? Totisesti on niin käyvä!"

"Sallittakoon minun", alkoi sen jälkeen piispallinen tallimestari kumartaen pappisvaltiaille, "viitata vielä erääseen asiaan, nimittäin testamenttiin. Siinä sanotaan nimenomaan, että sukulaisvainajani omaisuus on lankeava kirkolle, sittenkuin neito, Jumalan armon avulla, on vannonut hylkäävänsä maailman ja mennyt Vadstenan luostariin. Olen tarkoin tutkinut sukulaisvainajani tahtoa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja olen myöskin tiedustellut siitä armolliselta herraltani, kunnioitettavalta isältä, piispa Hannulta. Mitään epäilystä siitä, mikä tässä on oikein, ei siis saata syntyä, niin kauvan kuin laki ja oikeus on Ruotsin maassa voimassaan."

"Siinä uskossa olen minäkin", lisäsi priori, "ja minusta näyttää, että tämä lähtökohta on oikea tässä asiassa; luulen tuntevani myöskin jalon neitsyen mielenlaatua ja tietäväni, että hän itse, aikaisin elämän surujen ja murheiden koettelemana, halajaa pyhän luostarin rauhaan. Ja sentähden voimme parhaimmalla omallatunnolla toimia, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin neitsyen sielun hyväksi."

"On kuitenkin olemassa vielä yksi nimi Ingevald Torstinpojan testamentissa", jatkoi arkkipiispa, vetäen käsiinsä pergamenttikirjeen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. "Tässä puhutaan Hannu Pietarinpoika-vainajan isästä, Pietarista, jota rahvaan kesken sanotaan Peluriksi. Häntä ette näytä aikovan ottaa laskuihin mukaan."

"Jos mies vielä löytyisi", jatkoi fransiskaanien ministeri, samalla kuin nousi tuoliltaan ja mielistelevästi hymyillen kumartui pöydän ylitse arkkipiispan puoleen ynnä osotti pergamenttikirjeessä esiintyvään Pietari Pelurin nimeen, "jos mies vielä olisi löydettävissä, olisi asia ilman kaikkia huolia selvillä. Pietari Peluria ei hänen sukulaisensa Ingevald ole muistanut enemmällä kuin näillä 10 markalla, jotka Ingevald antoi eläkkeeksi Harmaamunkkikujalla sijaitsevasta suuresta talosta, jonka hän, sielunsa autuudeksi, Jumala ja pyhä Fransiskus olkoot hänelle armolliset, antoi luostarillemme. Jos Pietari eläisi sukulaisensa jälkeen, silloin koko omaisuus tulisi luostarin hyväksi…"

"Ja vastaisessa tapauksessa…?"

"Siitä, teidän armonne, ei ole sanaakaan sukulaiseni testamentissa!" vastasi Gert Bryningh. "Minä itse olen, yhdessä raatimies Olavi Mikkelinpojan ja Karl Kultasepän kera, todistanut niin hyvin esillä olevan lahjakirjan kuin toisenkin testamentin, joka on armollisen herrani, piispa Hannun tallessa ja josta minulla täällä on todistettu kopio."

Tallimestari otti esiin ja ojensi nöyrästi kumartaen arkkipiispalle mainitun kopion, joka täydelleen todisti fransiskaanien ministerin sanat oikeiksi. Arkkipiispa luki asiakirjan tarkoin lävitse, ja sen jälkeen pani hän sen pöydälle ja katsoi kysyvästi Gert Bryninghiin.

"Merkillinen testamentti", sanoi hän pudistaen päätänsä, "merkillinen testamentti! Epäilemättä on näiden miesten kesken täytynyt vallita omituisten suhteiden ja tuskin tiedän sanoa, voiko se, huolimatta testamentin selvistä sanoista, voittaa lain voiman."

"Pietari Peluri on itse tunnustanut sen pätevyyden", puuttui fransiskaanien ministeri puheeseen. "Hän on vierastenmiesten läsnäollessa antanut täysin pätevän todistuksen, että hyväksyy Ingevaldin määräykset, ja tämä todistus on luostarimme huostassa, mutta, jumala paratkoon, se hyödyttää meitä vähän, sillä Pietari katosi samana päivänä, jona Ingevald Torsteninpoika kuoli. Hänen vaatteensa löydettiin laivalaiturilta ympärysmuurin edustalta, jonakin päivänä kuningas Kristianin kruunauksen aikana. Onneton oli kaiken todennäköisyyden mukaan itse lyhentänyt elämänsä."

"Ja siitä seurasi", lisäsi Gert Bryningh, "että omaisuus joutui Hannu

Pietarinpojalle."

"Entä te itse, Gert Bryningh", kysyi arkkipiispa, "ettekö te tee mitään vaatimuksia Ingevaldin omaisuuteen nähden?"

"En, en, teidän armonne, olen luopunut kaikista vaatimuksista; sukulaiseni sielunrauha on minulle suurempiarvoinen kuin mitätön kulta, ja minä olen itse määrännyt testamentissani, että se vähä, jonka saatan jättää jälkeeni, on lankeava pyhälle luostarille."

Arkkipiispa kysyi vielä Ingevaldin testamentin syitä, sillä olihan hän viimeisellä tahdollaan aivan kuin pakottanut lähimmän sukulaisensa katoamaan maailmasta, mutta hän ehti ainoastaan lausumaan kysymyksen, kun vartioiva veli astui sisään ja ilmotti mestari Olavin. Vartija jäi seisomaan oven suuhun odottaen esimiehen viittausta tulijan tuomisesta sisään, mutta tätä viittausta ei annettu.

Niin hyvin harmaaveljesten päämies kuin piispa Pietari ja Gert Bryningh katsoivat kysyvästi Vesteråsin prioriin, ja tämä riensi selittämään, kääntyen arkkipiispaan:

"Olen onnistunut tehtävässäni, arvoisa isä arkkipiispa, kirkon vaarallisin vihollinen on täällä ovella, odottaen päästä sisälle!"

Arkkipiispa oli jälleen nojannut päänsä käteensä ja näytti tuskin huomanneen vartijan saapumista tai priorin sanoja, mutta tämä jatkoi, joutumatta arkkipiispan hajamielisyydestä ymmälle:

"Kohtaus Gert Bryninghin kanssa on estänyt minua mainitsemasta, mitä olen saanut tietää koetellessani toimittaa kerettiläisiä teidän silmienne eteen… On vielä asia, joka lisää painoa vaakaan päätöstä tehdessämme tässä kysymyksessä… Ollaan aikeessa tehdä kuolemansynti, rikos, laadultaan kirkolle paljo vaarallisempi kuin se, että kirkolta menisi rikkaan Ingevald Torsteninpojan perintö menojaan."

Nyt kohotti arkkipiispa päänsä ja katsoi tutkivasti puhujaan, ja toinenkin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mitä hänellä oli sanottavaa.