Читать книгу Persialaisia kirjeitä - Charles de Secondat baron de Montesquieu - Страница 6

Sisällysluettelo

Minä en suinkaan sepitä tässä omistuskirjettä enkä minä myöskään ano suojelusta tälle kirjalle: sitä luetaan ilmankin, jos se on hyvä; ja jos se on huono, on minusta yhdentekevää, luetaanko sitä vai ei.

Minä olen muodostanut näistä ensimmäisistä kirjeistä teoksen koetellakseni yleisön makua: minulla on suuri joukko samanlaisia kirjeitä salkussani, ja ne voin tarita sille myöhemmin.

Mutta vain sillä ehdolla, että minä pysyn tuntemattomana. Sillä jos minun nimeni tulee yleisön tietoon, vaikenen minä heti paikalla. Tunnen erään naisen, joka kävelee verrattain hyvin, mutta joka oikeastaan ontuukin, jos häntä lähemmin tarkastelee. Teoksen omissa vioissa on kylliksi, ilman että minun tarvitsee vielä tarjota mieskohtaiset vikani arvosteltaviksi. Jos tiedettäisiin, kuka minä olen, sanottaisiin: "Hänen kirjansa ei sovellu hänen asemaansa. Hänen pitäisi käyttää aikaansa parempaan. Tuollainen ei ole vakavan miehen arvon mukaista." Arvostelijoilta ei milloinkaan puutu tämäntapaisia mietteitä, koska niitä käy lausuileminen vaivaamatta isosti älyänsä.

Näiden kirjeiden sepittäjänä esiintyvät persialaiset asuivat kanssani. Me vietimme elämäämme yksissä. Koska he pitivät minua ikäänkuin toiseen maailmaan kuuluvana, eivät he salanneet minulta mitään. Eikä näillä niin kaukaa saapuneilla ihmisillä saattanutkaan enää olla salaisuuksia. He näyttivät minulle useimmat kirjeensä, ja minä jäljensin ne. Sainpa käsiini muutamia sellaisiakin, joita he olisivat visusti varoneet minulle uskomasta, niin nöyryyttäviä ne olivat persialaiselle turhamaisuudelle ja mustasukkaisuudelle.

Minä toimin siis vain kääntäjänä. Koko minun vaivani on supistunut teoksen soveltamiseen meidän tapoihimme. Olen säästänyt lukijaa aasialaiselta kielenkäytöltä niin paljon kuin olen voinut ja olen vapahtanut hänet lukemattomista korkealentoisista lauseparsista, jotka olisivat hänet pimittäneet aivan pilviin.

Mutta siinä ei ole kaikki, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Olen poistanut ne pitkän pitkät kohteliaisuuslauselmat, joita itämaalaiset eivät suinkaan tuhlaa vähemmän kuin mekään. Ja olen sivuuttanut suunnattoman joukon sellaisia pikku seikkoja, joiden on vaikea sietää päivän valoa ja joiden on aina annettava vaipua unholaan kahden ystävän väliltä.

Jos useimmat niistä, jotka ovat tarinneet meille kirjekokoelmia, olisivat menetelleet samoin, olisivat he nähneet teostensa haihtuvan olemattomiin.

Muuan seikka on minua usein ihmetyttänyt, nimittäin se, että olen huomannut näiden persialaisten joskus olleen yhtä selvillä kansamme tavoista ja tottumuksista kuin minä itse, niin että he ovat tunteneet pienimmätkin olosuhteet ja panneet merkille asioita, jotka, siitä olen varma, ovat jääneet älyämättä hyvin useilta Ranskassa matkustelleilta saksalaisilta. Lasken tämän heidän pitkällisen oleskelunsa ansioksi puhumattakaan siitä, että aasialaisen on helpompi päästä ranskalaisten tapojen perille yhdessä vuodessa kuin ranskalaisen saada selko aasialaisten elämästä neljässä vuodessa, koska edelliset paljastuvat yhtä innokkaasti kuin jälkimmäiset sulkeutuvat kuoreensa.

Tapa on sallinut jokaisen kääntäjän ja kömpelöimmän selittäjänkin koristaa käännöksensä tai selityksensä alun tulkittavan teoksen ylistyksellä ja nostaa näkyviin sen hyödyllisyys, ansiokkuus ja erinomaisuus. Minä en ole menetellyt niin. Lienee helppo arvata syy siihen. Parhaita syitäni on se, että moinen ylistys olisi sangen ikävä sijoitettuna jo itsestäänkin sangen ikävään paikkaan, nimittäin esipuheeseen.

1. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Me viivyimme vain päivän Kumissa. Suoritettuamme hartautemme sen neitsyen haudalla, joka synnytti maailmaan kaksitoista profeettaa, lähdimme jälleen matkaan. Ja eilen, kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä Ispahanista lähtömme jälkeen, saavuimme Tauriiseen.

Rica ja minä olemme ehkä ensimmäiset persialaiset, jotka tiedonhalu on saanut siirtymään kotimaastaan ja jotka ovat kieltäytyneet rauhallisen elämän suloista etsiäkseen suurin vaivoin viisautta.

Me olemme syntyneet kukoistavassa valtakunnassa, mutta me emme ole uskoneet sen rajojen täytyvän olla myös meidän tietojemme rajoina, samoin kuin emme ole uskoneet yksistään itämaisen valon täytyvän meitä valaista.

Kerro minulle, mitä matkastamme sanotaan, mutta älä minua imartele.

Enpä juuri luule monenkaan sitä hyväksyvän. Osoita kirjeesi

Erserumiin, missä tulen oleskelemaan jonkun aikaa. Hyvästi, rakas

Rustanini. Ole vakuutettu siitä, että missä maailman kolkassa minä

lienenkin, sinulla on uskollinen ystävä.

Tauriissa, 15 päivänä Saphar-kuuta v. 1711.

2. kirje.

Usbek kirjoittaa ispahanilaisen vaimolansa mustalle ylieunukille.

Sinä olet Persian kauneimpien naisten uskollinen vartija. Olen jättänyt haltuusi kaiken minulle rakkaimman maailmassa: sinä pidät käsissäsi niiden kohtalokkaiden ovien avaimia, jotka avautuvat vain minulle. Kunhan sinä vain vartioit sydämeni kallisarvoista talletavaraa, saattaa se olla rauhassa ja nauttia täydellistä varmuutta. Sinä pidät vahtia yön hiljaisuudessa yhtä hyvin kuin päivän hälyssä. Sinun väsymättömät toimenpiteesi tukevat hyvettä silloin kun se horjuu. Jos vartioimasi naiset haluaisivat rikkoa velvollisuutensa, karkottaisit sinä heiltä sellaisen toivon. Sinä olet paheen ruoska ja uskollisuuden tukipylväs.

Sinä käsket heitä ja tottelet heitä. Sinä täytät sokeasti kaikki heidän tahtonsa ilmaukset ja pakotat heidät samoin täyttämään vaimolan lait. Sinä pidät kunnianasi tehdä heille alhaisimpiakin palveluksia. Sinä alistut kunnioittaen ja peläten heidän oikeutettuihin määräyksiinsä. Sinä palvelet heitä heidän orjiensa orjana. Mutta samalla osoitat valtaasi ja käsket heitä herrana minun tavallani silloin kun pelkäät kainouden ja häveliäisyyden lakien höllentyneen.

Muista aina mitättömyyttä, josta minä sinut kohotin, sinun ollessasi halvin orjistani, asettaakseni sinut tälle paikalle ja uskoakseni haltuusi sydämeni sulonautinnot: kohtele syvimmällä alamaisuudella niitä, joilla on osansa minun rakkaudestani, mutta saata heidät samalla tuntemaan heidän äärimmäisen riippuvaisuutensa. Hanki heille kaikkia niitä huvituksia, jotka saattavat olla viattomia; poista heidän levottomuutensa; hauskuta heitä soitannolla, tansseilla, suloisilla juomilla ja kehota heitä usein kokoontumaan. Jos he tahtovat lähteä maalle, voit heidät sinne viedä, mutta sinun tulee ottaa hengiltä jokainen mies, joka lähestyy heitä. Neuvo heitä puhtauteen, joka on sielun tahrattomuuden kuva. Puhu heille joskus minusta. Haluaisin jälleen nähdä heidät siinä hurmaavassa paikassa, jota he kaunistavat. Hyvästi.

Tauriissa, 18 p:nä Saphar-kuuta v. 1711.

3. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Tauriiseen.

Me käskimme eunukkien päämiehen viedä meidät maalle. Hän kertoo kyllä Sinulle, ettei meille sattunut minkäänlaista tapaturmaa. Kun meidän tuli mennä yli virran ja poistua hevosten kuljettamista kantotuoleistamme, asetuimme tavan mukaisesti laatikoihin: kaksi orjaa kantoi meitä olkapäillään ja näin vältimme kaikkien katseet.

Kuinka olisinkaan voinut elää, rakas Usbek, ispahanilaisessa vaimolassasi, noissa paikoissa, jotka muistuttivat minulle lakkaamatta entisiä ilojani ja niin kiihottivat päivä päivältä yhä voimakkaammin kaipaustani? Harhailin asunnosta asuntoon, etsien Sinua kaikkialta, löytämättä Sinua mistään, mutta tavaten kaikkialta menneen autuuteni julman muiston. Milloin näin itseni siinä paikassa, missä minä ensi kerran elämässäni suljin Sinut syleilyyni, milloin taas siinä, missä Sinä ratkaisit vaimojesi mainion kiistan. Jokainen meistä väitti olevansa kaikkia muita kauniimpi: me ilmestyimme eteesi sitten kun olimme tyhjentäneet kaiken, mitä mielikuvitus suinkin saattaa keksiä helyä ja koristetta. Sinä katselit mielihyvin taitomme ihmetöitä. Totesit ihaillen, mihin asti meidät oli vienyt kiihkeä halu miellyttää Sinua. Mutta Sinä karkotit pian nämä lainaihanuudet luonnollisempien sulojen tieltä. Sinä hävitit kokonaan uurastuksemme hedelmät: meidän täytyi luopua koruista, jotka olivat käyneet Sinulle epämukaviksi, meidän täytyi näyttäytyä Sinulle luonnon yksinkertaisuudessa. Minä en välittänyt vähääkään kainoudesta. Ajattelin vain kunniaani. Onnellinen Usbek! Kuinka monet sulot paljastettiin katseillesi! Me näimme Sinun kauan harhailevan lumosta lumoon. Häilyvä sielusi ei pitkään aikaan osannut tehdä valintaansa. Jokainen uusi sulo vaati Sinulta veroansa. Me peityimme kaikki hetkiseksi suuteloihisi. Sinä ulotit uteliaat katseesi salaisimpiinkin paikkoihin. Sinä toimitit meidät silmänräpäyksessä tuhansiin erilaisiin asentoihin: alati uusia käskyjä, alati uusi kuuliaisuus. Tunnustan Sinulle, Usbek, että voimakkaampi intohimo kuin kunnianhalu saattoi minut toivomaan Sinun mieltyvän minuun. Minä näin vähitellen pääseväni Sinun sydämesi valtiattareksi. Sinä otit minut ja jätit minut taas. Palasit luokseni ja minä osasin Sinua pidättää: voitonriemu tuli kokonaan minun osakseni ja epätoivo kilpailijatarteni. Meistä tuntui kuin olisimme olleet yksinämme maailmassa: kaikki, mitä oli ympärillämme, ei näyttänyt enää ansaitsevan huomiotamme. Olisipa taivas suonut kilpailijattarilleni rohkeuden jäädä katselemaan kaikkia niitä rakkaudenosoituksia, joita minä Sinulta sain! Jos he olisivat tarkoin seuranneet minun hurmaantumistani, olisivat he huomanneet minun rakkauteni ja heidän rakkautensa erotuksen. He olisivat nähneet, että vaikka he olivatkin voineet kilpailla kanssani suloista, he eivät voineet kilpailla tunteiden hehkusta…

Mutta missä minä olen? Mihin vie minut tämä tarpeeton kertomus? On onnetonta, ellei saa osakseen rakkautta; mutta on loukkaavaa, ellei saa sitä osakseen enää. Sinä jätät meidät, Usbek, lähteäksesi harhailemaan raakalaisten maihin. Kuinka! Sinä et pidä minkään arvoisena sitä etua, että Sinua rakastetaan! Ah! Sinä et edes tiedä, mitä Sinä menetät! Rinnastani nousee huokauksia, joita kukaan ei kuule! Kyyneleeni vuotavat, mutta Sinä et niistä nauti! Rakkauden henki tuntuu vallitsevan palatsissasi, mutta Sinun tunteettomuutesi loitontaa Sinua siitä lakkaamatta! Ah! Rakas Usbekini, osaisitpa Sinä olla onnellinen!

Fatmen palatsissa, 21 p. Maharram-kuuta v. 1711.

4. kirje.

Zephis kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Se musta hirviö on kuin onkin päättänyt saattaa minut epätoivoon. Hän tahtoo väen väkisinkin riistää minulta Zelide-orjattareni, Zeliden, joka palvelee minua perin hellästi ja jonka taitavat kädet luovat kaikkialle koristuksia ja suloja. Hänestä ei ole kylliksi, että tämä ero on tuskallinen: hän tahtoo sitä myös häpeälliseksi. Se petturi on taipuvainen pitämään rikollisina luottamukseni syitä. Ja koska hänen on ikävä oven takana, minne hänet aina lähetän, rohkenee hän otaksua kuulleensa tai nähneensä asioita, joita en osaa edes kuvitellakaan! Olen hyvin onneton! Ei yksinäisyyteni eikä hyveeni voisi varjella minua hänen päättömiltä epäluuloiltaan: kurja orja koettaa hyökätä kimppuuni jopa Sinun sydämessäsi, ja minun on pakko siellä puolustautua! Ei, kunnioitan liiaksi itseäni alentuakseni puolusteluihin: minä en tahdo muuta käytökseni takaajaa kuin Sinut itsesi, kuin Sinun rakkautesi, kuin oman rakkauteni, ja, jos minun on Sinulle sekin sanominen, rakas Usbek, kuin kyyneleeni.

Fatmen palatsissa, 29 p. Maharram-kuuta v. 1711.

5. kirje.

Rustan kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Sinä olet kaikkien keskustelujen aiheena Ispahanissa. Ei puhuta muusta kuin Sinun lähdöstäsi. Toiset sanovat sen johtuneen kevytmielisyydestä, toiset jostakin surusta: vain ystäväsi puolustavat Sinua, mutta eivät saa ketään vakuutetuksi. Ei voida ymmärtää, että Sinä olisit jaksanut jättää vaimosi, vanhempasi, ystäväsi, isänmaasi vain mennäksesi katsomaan persialaisille tuntemattomia ilmanääriä. Rican äitiä on mahdoton lohduttaa. Hän vaatii Sinulta poikaansa, jonka Sinä hänen sanojensa mukaan olet häneltä ryöstänyt. Mitä minuun tulee, rakas Usbekini, niin tunnen olevani luonnostani taipuvainen hyväksymään kaikki, mitä Sinä teet. Mutta minä en kykenisi antamaan Sinulle anteeksi poissaoloasi. Ja mitä syitä voisitkaan esittää sen puolustukseksi, niin ei sydämeni tule niihin milloinkaan suostumaan. Hyvästi. Rakasta minua aina.

Ispahanissa, 28 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.

6. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Nessirille Ispahaniin.

Päivän matkan päässä Erivanista jätimme Persian astuaksemme turkkilaisten alusmaihin. Kaksitoista päivää myöhemmin saavuimme Erserumiin, missä me tulemme viipymään kolme tai neljä kuukautta.

Minun on pakko tunnustaa Sinulle, Nessir, että minä tunsin salaista tuskaa kadottaessani Persian näkyvistäni ja joutuessani keskelle petollisia osmaneja. Mitä syvemmälle tunkeuduin näiden saastaisten ihmisten maahan, sitä saastaisemmaksi tunsin itsekin tulevani.

Isänmaani, perheeni, ystäväni muistuivat mieleeni. Hellyyteni heräsi. Omituinen levottomuus saattoi sisäisen hämminkini ylimmilleen ja pakotti minut oivaltamaan, että olin rauhani vahingoksi käynyt liian suureen yritykseen.

Mutta vaimoni tuottavat sentään sydämelleni vaikeimman huolen. En voi ajatella heitä murheen murtamatta sydäntäni.

Ei niin käsittäen, Nessir, että minä heitä rakastaisin: siinä suhteessa olen saavuttanut sellaisen tunteettomuuden, ettei minulla ole enää minkäänlaisia haluja. Siinä naisia vilisevässä palatsissa, missä olen elänyt, olen ehättänyt rakkauden edelle ja hävittänyt sen, sen itsensä avulla. Mutta kylmyydestänipä juuri syntyy salainen mustasukkaisuus, joka minua jäytää. Minä näen naislauman jätettynä melkein omaan huomaansa. Minulla on siitä vastaamassa vain alhaisia sieluja. Minun olisi vaivalloista tuntea varmuutta silloinkin jos orjani olisivat uskollisia: mitä sitten, elleivät he ole uskollisia? Millaisia surullisia uutisia voikaan siitä saapua minulle niihin kaukaisiin maihin, joihin lähden vaeltamaan? Se on vamma, jota ystäväni eivät osaa parantaa. Se on paikka, jonka surullisista salaisuuksista he eivät saa mitään tietää. Ja mitä he voisivatkaan tehdä? Enkö pitäisi tuhat kertaa parempana hämärän peittoon jäänyttä rankaisemattomuutta kuin kaikkien huomiota herättävää ojennusta? Minä talletan sydämeesi kaikki suruni, rakas Nessir: se on ainoa lohdutukseni nykyisessä tilassani.

Erserumissa, 10 p. toista Rebiab-kuuta v. 1711.

7. kirje.

Fatme kirjoittaa Usbekille Erserumiin.

Kaksi kuukautta sitten Sinä läksit, rakas Usbekini, mutta niin masentunut olen, etten ole vieläkään kyennyt saamaan sitä itselleni selväksi. Minä juoksen kautta koko palatsin, ikäänkuin Sinä olisit siellä vielä, enkä vain pääse erehdyksestäni. Mitä sitten pitäisi mielestäsi tekemän naisen, joka rakastaa Sinua, joka oli tottunut pitämään Sinua sylissään, jonka ainoana huolena oli todisteiden antaminen Sinulle hellyydestään ja joka oli vapaa syntyperänsä nojalla, mutta orja rakkautensa väkevyyden takia?

Kun tulin vaimoksesi, eivät silmäni olleet vielä milloinkaan nähneet miehen kasvoja: Sinä olet yhätikin ainoa, jota minun on ollut sallittu katsella, sillä minä en suinkaan anna miehen arvoa noille inhoittaville eunukeille, joiden vähimpänä epätäydellisyytenä on se, etteivät he ole lainkaan miehiä. Kun vertaan Sinun kasvojesi kauneutta heidän muodottomuuteensa, en voi olla pitämättä itseäni onnellisena. Mielikuvitukseni ei tarjoa minulle ihastuttavampaa ajatusta kuin Sinun olentosi tenhoavat sulot. Minä vannon Sinulle, Usbek, että jos minun sallittaisiin poistua paikasta, johon asemani minut pakostakin sulkee, jos minun onnistuisi välttää ympäröivät vartijani, jos minun annettaisiin valita kaikista miehistä, jotka elävät tässä kansojen pääkaupungissa, Usbek, minä vannon sen, minä valitsisin vain Sinut. Maailmassa ei voi olla muita rakastamisen arvoisia kuin Sinä.

Älä luule poissaolosi houkutelleen minua lyömään laimin kauneutta, joka on Sinulle rakas. Vaikka minua ei saakaan kukaan nähdä ja vaikka ne helyt, joilla minä itseäni koristan, ovatkin hyödyttömiä Sinun onnellesi, koetan kuitenkin pitää sydämessäni vireillä miellyttämisen tapaa. Minä en käy kertaakaan nukkumaan voitelematta ruumistani kaikkein suloisimmilla hajuaineilla. Muistan sen onnellisen ajan, jolloin Sinä vaivuit syliini, ja hurmaten mairitteleva uni näyttää minulle lempeni rakastetun kohteen. Mielikuvitukseni eksyy haluihinsa, niinkuin se riemuiten heittäytyy toiveihinsa. Ajattelen välistä, että Sinä vaivalloiseen matkaasi kyllästyneenä palaat luoksemme. Yö kuluu näin unelmissa, jotka eivät ole nukkuvan eivätkä valvovan unelmia: minä etsin Sinua viereltäni, mutta Sinä tunnut pakenevan minua. Tuli, joka polttaa minua, hävittää vihdoin itse nämä lumonäyt ja palauttaa minut järkiini. Mutta minä olen silloin niin kiihtynyt… Sinä et ehkä sitä usko, Usbek: on mahdotonta elää tässä tilassa. Tuli kiertää suonissani. Kunpa osaisin kuvata Sinulle sen, minkä tunnen perin hyvin! Ja miksi tunnen niin hyvin sen, mitä minä en kykene Sinulle kuvaamaan? Sellaisina hetkinä, Usbek, antaisin maailman herruuden yhdestä ainoasta Sinun suudelmastasi. Kuinka onneton onkaan nainen kaihotessaan voimakkaasti silloin kun hänen luotaan on poistunut se ainoa, joka yksin osaa kaihon tyydyttää; kun hänellä ei omaan huomaansa jätettynä ole mitään, mikä voisi häntä huvittaa, niin että hänen on pakko elää lakkaamattomien huokausten ja kiihottuneen intohimon raivoavassa vallassa; kun hän ei ole itse onnellinen eikä hänellä ole edes lohdutusta tehdä toista autuaaksi: hän on vain vaimolan hyödytön koriste, jota varjellaan puolison kunnian, mutta ei hänen onnensa hyväksi!

Te olette oikein julmia, te miehet! Teistä on hauskaa, kun meillä on haluja, joita me emme voi tyydyttää. Te kohtelette meitä aivan kuin olisimme tunteettomia ja kuitenkin suuttuisitte pahasti, jos niin tosiaankin olisi asian laita. Te luulette intohimojemme, joita on näin pitkät ajat tukahdutettu, kiihtyvän vain teidän näkemisestänne. On vaivalloista hankkia itselleen rakkautta: on mutkattomampaa saada meidän luonnonladultamme sitä, mitä ette uskalla toivoa omilta ansioiltanne.

Hyvästi, rakas Usbekini, hyvästi. Muista, että minä elän vain jumaloidakseni Sinua: sieluni on täynnä Sinua. Ja Sinun poissaolosi, kykenemättä suinkaan painamaan Sinua unohduksiin, kiihdyttäisi rakkauttani, jos se voisi muuttua tulisemmaksi.

Ispahanilaisessa palatsissa, 13 p. ensimmäistä Rebiab-kuuta v. 1711.

8. kirje.

Usbek kirjoittaa ystävälleen Rustanille Ispahaniin.

Sain kirjeesi käsiini Erserumissa, missä nykyään oleskelen. Arvasin kyllä, että lähtöni herättäisi hälyä, mutta siitä en välitä lainkaan. Mitä luulet minun olevan parasta seurata: vihollisteni viisautta vaiko omaani?

Kävin hovissa varhaisimmasta nuoruudestani asti. Saatan sen sanoa: sydämeni ei turmeltunut siellä. Olipa minulla suuri päämääräkin: uskalsin olla siellä kunnon mies. Heti kun keksin paheen, loittonin siitä. Mutta sitten minä taas lähestyin sitä paljastaakseni sen. Minä vein totuuden aina valtaistuimen juurelle saakka. Puhuin siellä siihen asti tuntematonta kieltä. Minä saatoin imartelun häpeään ja hämmästytin sekä jumaloijat että epäjumalan.

Mutta kun huomasin, että vilpittömyyteni oli hankkinut minulle vihamiehiä, että olin saanut osakseni ministerien kateuden saamatta ruhtinaan suosiota ja että minua piti tuossa turmeltuneessa hovissa pystyssä vain heikko hyve, päätin poistua siitä. Teeskentelin olevani suuresti kiintynyt tieteisiin, mutta teeskennellessäni kiinnyinkin niihin todellisesti. Minä en sekaantunut enää mihinkään julkisiin asioihin, vaan vetäydyin maalaistalooni. Mutta tälläkin menettelyllä oli omat haittansa: minä olin yhäti alttiina vihollisteni ilkeydelle, samalla kun olin riistänyt itseltäni melkein kokonaan sen torjumisen keinot. Eräät salaiset varoitukset saivat minut vakavasti ajattelemaan asemaani. Minä päätin poistua isänmaastani, ja lähtöni hovista antoikin minulle siihen sopivan tekosyyn. Menin kuninkaan puheille. Esitin hänelle haluavani tutustua Länsimaiden tieteisiin. Vihjailin, että hänelläkin voisi olla hyötyä matkoistani. Minä löysin armon hänen silmissään. Minä lähdin ja riistin uhrin vihollisiltani.

Siinä, Rustan, matkani todellinen syy. Anna Ispahanin puhua. Puolusta minua vain niiden kuullen, jotka minua rakastavat. Jätä vihollisteni huoleksi ilkeämieliset selittelyt: minä olen liian onnellinen siitä, että se on ainoa paha, mitä he kykenevät minulle tekemään.

Minusta puhutaan tällä hetkellä. Mahdollista on, että minut pian unohdetaan liiaksikin ja että ystävänikin… Ei, Rustan, en tahdo antautua tämän surullisen ajatuksen valtaan: minä olen oleva aina heille rakas. Luotan heidän uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin Sinun uskollisuuteesi.

Erserumissa, 20 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1711.

9. kirje.

Ylieunukki kirjoittaa Ibbille Erserumiin.

Sinä seuraat entistä isäntääsi hänen matkoillaan. Sinä kuljet maakunnat ja valtiot. Surut eivät pääse Sinuun vaikuttamaan: jokainen hetki näyttää Sinulle jotakin uutta. Kaikki, mihin katseesi osuu, virkistää Sinua ja saa Sinulta ajan huomaamattasi kulumaan.

Niin ei ole minun laitani. Minä elän suljettuna inhoittavaan vankilaan, missä minua ympäröivät aina samat esineet ja jäytävät aina samat murheet. Minä vaikerran viidenkymmenen vuoden huolten ja levottomuuksien taakan painamana, enkä voi sanoa pitkän elämäni aikana nauttineeni yhtäkään rauhallista päivää enkä yhtäkään murheetonta hetkeä.

Silloin kun ensimmäinen isäntäni teki julman päätöksensä uskoa vaimonsa minun huostaani ja kun hän tuhansien uhkausten säestämin houkutuksin pakotti minut ikiajoiksi luopumaan omasta itsestäni, ajattelin kaikkein vaivalloisimpiin askareihin kyllästyneenä uhrata intohimoni rauhalleni ja varallisuudelleni. Minua onnetonta! Omaan suuntaansa kääntynyt mieleni sai minut näkemään vain korvauksen, mutta ei menetystä: minä toivoin vapautuneeni rakkauden hyökkäyksistä kadotettuani kyvyn tyydyttää sitä. Ah! Minussa sammutettiin intohimojen vaikutus sammuttamatta niiden syytä, enkä minä suinkaan päässyt niistä eroon, kun ympärilläni oli olentoja, jotka niitä lakkaamatta kiihottivat. Tulin vaimolaan, missä kaikki oli omiansa herättämään minussa menettämäni kaipausta: tunsin syttyväni hehkuun joka hetki. Tuhannet luonnolliset sulot näyttivät paljastuvan katseelleni vain minua masentaakseen. Onnettomuuksieni kukkuraksi oli aina silmieni edessä onnellinen mies. Tänä kuohunnan aikana en kertaakaan vienyt naista isäntäni vuoteeseen, en kertaakaan riisunut häntä palaamatta asuntooni raivo sydämessä ja sietämätön epätoivo sielussa.

Näin vietin kurjan nuoruuteni. Olin oma uskottuni. Huolten ja surujen rasittamana täytyi minun ne yksin niellä. Ja näitä samoja naisia, joihin minun kovin teki mieleni luoda helliä silmäyksiä, katselin vain ankarin ilmein. Olisin ollut hukassa, jos he olisivat päässeet perilleni: minkä edun he olisivatkaan siitä saaneet!

Muistan, kuinka minä kerran erästä vaimoa kylpyyn laittaessani tunsin olevani niin suunniltani, että menetin kokonaan järkeni ja rohkenin koskettaa kädelläni muuatta pelottavaa paikkaa. Ensi mietinnältä luulin sitä päivää viimeisekseni. Olin kuitenkin kylliksi onnellinen välttääkseni tuhatkertaisen kuoleman. Mutta kaunotar, jonka olin tehnyt heikkouteni uskotuksi, myi hyvin kalliista vaiteliaisuutensa. Menetin kokonaan käskyvaltani häneen nähden. Ja hän on sittemmin pakottanut minut suostumaan myönnytyksiin, jotka ovat tuhannet kerrat olleet viedä minulta hengen.

Vihdoin paloi nuoruuden tuli loppuun. Nyt minä olen vanha, ja siinä asiassa olen saavuttanut rauhan. Minä katselen naisia välinpitämättömänä ja maksan heille runsaasti kaiken sen halveksunnan ja kaiken sen kärsimyksen, mitä he ovat minulle osoittaneet ja tuottaneet. Minä muistan aina syntyneeni heitä käskemään. Ja minusta on kuin tulisin mieheksi jälleen niissä tilaisuuksissa, jolloin heitä vielä käsken. Minä olen vihannut heitä siitä asti kun olen oppinut katselemaan heitä kylmäverisesti ja kun järkeni on näyttänyt minulle kaikki heidän heikkoutensa. Vaikka vartioinkin heitä toisen laskuun, tuottaa nautinto taivuttaa heitä kuuliaisuuteen minulle salaista iloa. Kun minä pakotan heitä olemaan kaikkea vailla, tuntuu kuin tapahtuisi se minun omaksi hyväkseni ja saan siitä aina välillistä tyydytystä: minä hallitsen vaimolaa kuin pientä valtakuntaa. Ja kunnianhimoni, ainoa intohimo, mikä minulla vielä on, nauttii siitä hiukan. Ilokseni huomaan kaiken riippuvan minusta: joka hetki minä olen tarpeen. Kannan kernaasti kaikkien näiden naisten vihan, koska se vain vahvistaa asemaani. Niinpä he eivät olekaan osuneet kiittämättömään: he tapaavat minut kaikkien, viattomimpienkin, ilojensa vastustajana, ja minä esiinnyn heille aina järkähtämättömänä sulkumuurina. He tekevät suunnitelmia, ja minä pysäytän ne äkkiä. Minä asestaudun kielloilla. Minä sulkeudun varovaisuuden piikkikehään. Minun suussani on aina vain sellaisia sanoja kuin velvollisuus, hyve, kainous, vaatimattomuus. Minä saatan heidät epätoivoon puhumalla heille lakkaamatta heidän sukupuolensa heikkoudesta ja isännän vallasta. Sitten minä valittelen, että minun täytyy olla niin ankara. Ja minä näytän tahtovan osoittaa heille, ettei minulla ole muuta syytä menettelyyni kuin heidän oma etunsa ja minun suuri kiintymykseni heihin.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on vuorostani suunnattomasti harmia ja huolta, sillä joka päivä nämä kostonhaluiset naiset koettavat voittaa vielä sen harmin ja huolen, mitä minä heille tuotan. Heissä on pelottavan pahoja puolia. Meidän välillämme vallitsee ikäänkuin hallinnan ja alistumisen luode ja vuoksi. He toimittavat minun suoritettavikseni kaikkein nöyryyttävimmät askareet. He teeskentelevät ennen kuulumatonta halveksuntaa. Ja välittämättä vanhuudestani he pakottavat minut nousemaan öisin kymmenenkin kertaa joutavimmankin pikku asian takia. Minulle syydetään lakkaamatta käskyjä, määräyksiä, tehtäviä, oikkuja. He näyttävät vuorottelevan minua juoksuttaessaan ja heidän päähänpistonsa tuntuvat kulkevan yhdestä toiseen. Usein heitä huvittaa saada minut lisäämään huolenpitoni kaksinkertaiseksi. He toimittavat minulle vääriä tiedonantoja: väliin tullaan minulle sanomaan, että muuan nuori mies on nähty hiiviskelemässä näiden muurien lähettyvillä, väliin taas, että on kuultu melua tai että aiotaan toimittaa taloon kirjeitä. Kaikki tämä saattaa minut pulaan, ja he nauravat tätä pulaa: he ovat ihastuksissaan, kun näkevät minun näin vaivaavan itseäni. Toisen kerran he kiinnittävät minut taas ovensa taakse ja pitävät minua siinä yöt ja päivät. He osaavat erinomaisen hyvin teeskennellä sairautta, pyörtymystä, pelkoa: heiltä ei suinkaan puutu verukkeita saadakseen minut siihen, mihin he haluavat. Tällaisissa tilaisuuksissa vaaditaan sokeata kuuliaisuutta ja rajatonta myöntyväisyyttä: kielto sellaisen miehen kuin minun suustani olisi kuulumaton asia, ja jos minä epäröisin totella heitä, olisi heillä oikeus minua rangaista. Mieluummin menettäisin henkeni, rakas Ibbi, kuin alistuisin siihen nöyryytykseen.

Eikä siinä kaikki. Minä en ole hetkeäkään varma isäntäni suosiosta, sillä jokainen heistä on minun vihamieheni hänen sydämessään, eivätkä he ajattele muuta kuin minun tuhoamistani. Heillä on hetkensä, jolloin minua ei lainkaan kuulla, hetkensä, jolloin ei kielletä mitään, hetkensä, jolloin minä olen aina väärässä. Minä vien isäntäni vuoteeseen vihastuneita vaimoja: luuletko siellä tehtävän työtä minun hyväkseni ja luuletko minun puolueeni olevan vahvimman? Minun on pelättävä pahinta heidän kyyneleiltään, heidän huokauksiltaan, heidän syleilyiltään, jopa heidän nautinnoiltaankin: he ovat riemuvoittojensa paikassa. Heidän sulonsa muuttuvat minulle kauhistuttaviksi: nykyiset palvelukset pyyhkivät silmänräpäyksessä muistista kaikki minun entiset palvelukseni, eikä mikään voi minulle vastata isännästä, joka ei ole enää oma itsensä.

Kuinka monet kerrat onkaan minulle sattunut niin, että olen käynyt levolle suosiossa ja noussut epäsuosiossa! Mitä olinkaan tehnyt sinä päivänä, jolloin minua niin häpeällisesti ajettiin ruoskaniskuin ympäri palatsia? Minä jätin vaimon isäntäni syliin: heti kun hän näki tämän kiihtyneen, vuodatti hän kokonaisen kyynelvirran. Hän valitteli ja vaikeroi ja sovitti niin taitavasti syytöksensä, että ne kasvoivat samassa määrässä kuin hänen herättämänsä lempi. Kuinka olisin voinut selvitä kunnialla niin ankarasta hetkestä? Minut syöstiin perikatoon silloin kun minä sitä kaikkein vähimmin aavistin. Minä jouduin lemmenkaupan uhriksi ja minun kustannuksellani saivat huokaukset aikaan sopimuksen. Kas sellainen on, rakas Ibbi, julma tilani, jossa olen aina elänyt.

Kuinka Sinä oletkaan onnellinen! Sinun huolenpitosi rajoittuu yksinomaan Usbekin henkilöön. Sinun on helppoa olla hänen mielikseen ja pysyä hänen suosiossaan aina päiviesi loppuun asti.

Ispahanilaisessa palatsissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.

10. kirje.

Mirza kirjoittaa ystävälleen Usbekille Erserumiin.

Sinä olit ainoa, joka saatoit korvata minulle Rican poissaolon, ja vain Rica saattoi lohduttaa minua Sinun lähdettyäsi. Me kaipaamme Sinua, Usbek: Sinä olit seurapiirimme sielu. Kuinka paljon tarvitaankaan väkivaltaa niiden siteiden katkaisemiseen, joita sydän ja pää ovat solmineet!

Me väittelemme täällä ahkerasti. Kiistamme koskevat tavallisesti siveysoppia. Eilen pohdittiin kysymystä, saavuttavatko ihmiset onnen aistien nautinnoilla ja tyydytyksellä vaiko hyveen harjoittamisella. Olen usein kuullut Sinun sanovan, että ihmiset olivat syntyneet olemaan hyveellisiä ja että oikeamielisyys on yhtä luontainen ominaisuus heissä kuin eläminen. Pyytäisin Sinua selittämään, mitä sillä tarkoitat.

Olen haastellut pappiemme kanssa, mutta he saattoivat minut epätoivoon koraaninlauseillaan, sillä minä en puhu heille todellisena uskovaisena, vaan ihmisenä, kansalaisena, perheenisänä. Hyvästi.

Ispahanissa, Saphar-kuun viimeisenä päivänä v. 1711.

11. kirje.

Usbek kirjoittaa Mirzalle Ispahaniin.

Sinä kieltäydyt käyttämästä järkeäsi koetellaksesi minun järkeäni. Sinä alennut kysymään minulta neuvoa. Sinä luulet minun kykenevän opettamaan Sinua. Rakas Mirza, muuan asia miellyttää minua vielä enemmän kuin se hyvä käsitys, mikä Sinulla on minusta: se on Sinun ystävyytesi, jota minun on siitä kiittäminen.

Täyttääkseni pyyntösi en ole luullut tarpeelliseksi käyttää liian kohteetonta käsittelytapaa. On eräitä totuuksia, joiden vakuuttava esittäminen ei yksin riitä, vaan joista täytyy lisäksi saada syntymään elävä tunne. Sellaisia ovat siveysopilliset totuudet. Ehkäpä seuraava historiankatkelma vaikuttaa Sinuun enemmän kuin terävinkään järkeily.

Arabiassa eli muinoin eräs pieni kansa, jota nimitettiin troglodyyttien, luolaihmisten, kansaksi. Tämä kansa polveutui niistä vanhoista luolaihmisistä, jotka, jos saamme uskoa historioitsijoita, olivat enemmän eläinten kuin ihmisten näköisiä. Nämä eivät kuitenkaan olleet niin muodottomia. He eivät olleet suinkaan karvaisia kuin karhut, he eivät vinkuneet, ja heillä oli kaksi silmää. Mutta he olivat niin ilkeitä ja verenhimoisia, ettei heidän keskuudessaan ollut minkäänlaista tasapuolisuuden eikä oikeuden periaatetta.

Heillä oli vieraaseen heimoon kuuluva kuningas, joka tahtoessaan taltuttaa heidän luonteensa pahuutta kohteli heitä ankarasti. Mutta he tekivät salaliiton häntä vastaan, tappoivat hänet ja tuhosivat koko kuninkaallisen perheen.

Kun tämä kumous oli suoritettu, kokoontuivat he valitsemaan hallitusta, ja pitkien kiistojen jälkeen he nimittivät hallitusmiehiä. Mutta tuskin he olivat nämä valinneet, kun nekin kävivät heille sietämättömiksi, ja he ottivat myös heidät hengiltä.

Vapautettuna tästä uudesta ikeestä tämä kansa ei kuullut enää muuta kuin villiä luontoaan. Kaikki yksityiset tulivat siihen päätökseen, etteivät he tottelisi enää ketään ja että kukin pitäisi huolta vain omista eduistaan, välittämättä vähääkään muiden eduista.