Читать книгу Kaksi kaupunkia - Charles Dickens - Страница 7

Sisällysluettelo

Valmistus.

Postivaunujen onnellisesti saavuttua Doveriin aamupäivällä, avasi Royal George hotellin pääviinuri vaunujen oven tapansa mukaan. Hän teki sen kursailevan kohteliaasti, sillä talvimatka postivaunuissa Lontoosta oli urostyö, josta kannatti onnitella uskaliasta matkamiestä.

Onniteltavana oli ainoastaan yksi matkustaja enää, molemmat toiset olivat huvenneet matkan varrella määräpaikkaansa. Vaunujen ummehtunut sisusta kosteine, likaisine olkineen, ilkeänhajuinen ja pimeä kuin oli, muistutti jotenkin paljon suurta koirankoppia. Matkustaja herra Lorry, joka irroitti itseään olkikahleista sekä takkuisesta vaippasekasorrosta, oli aikalailla suuren koiran näköinen lerppahattuineen ja liejuisine säärineen.

"Viinuri, lähteehän huomenna postilaiva Calaisiin?"

"Kyllä, sir, jos ilma on pysyväinen ja tuuli jotenkin mahdollinen.

Pakovesi on parhaillaan kello kahden tienoissa aamupäivällä, sir.

Vuodeko, sir?"

"En pane maata ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja lähettäkää parturi."

"Entäs aamiainen, sir? Niin sir. Tätä kautta, sir, olkaa hyvä. Saata

Sovintoon! Herran matkalaukku ja lämmintä vettä Sovintoon. Riisu

herralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa komea hiilivalkea, sir.)

Tuo parturi Sovintoon. Kiirehtikää siellä, Sovintoon."

Koska makuuhuone Sovinto aina määrättiin postivaunumatkustajille, ja koska nämä matkustajat aina olivat vaippaan käärityt kiireestä kantapäähän, oli huoneella omituinen viehätys Royal Georgen henkilökuntaan nähden, sillä vaikka sisäänmenevä ihminen aina oli samannäköinen, tuli sieltä ulos kaikennäköisiä, mitä erilaatuisimpia olentoja. Siksipä Sovinnon ja kahvilan välisellä tiellä sattumalta vetelehtikin toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelustyttöjä ja itse emäntäkin, kun kuudenkymmenen paikkeella oleva herrasmies moitteettomissa, ruskeissa vaatteissa, jotka tosin olivat jotenkin kuluneet, mutta hyvin puhdistetut, leveät nelisnurkkaiset käänteet takinhiassa ja taskuissa, lähti menemään aamiaiselleen.

Kahvilassa oli ruskeapukuinen herra tänä aamupäivänä ainoana vieraana. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulen ääreen ja siinä tulen valossa ateriaansa odottaessaan istui hän niin hiljaan kuin olisi hän ollut mallina muotokuvalleen.

Hän näytti hyvin säännölliseltä ja kaavanmukaiselta, istuessaan siinä käsi kummallakin polvella, äänekäs kello naksutti sointuvasti liivintaskussa käänteen alla, kuin olisi se asettanut vakavuutensa ja korkean ikänsä rattoisan tulen kevytmielisyyden ja katoavaisuuden vastakohdaksi. Hänellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin niistä, sillä hänen ruskeat sukkansa soveltuivat ihoa myöten ja olivat hienoa kudontaa, samoin olivat kengät ja soljet sievät joskin yksinkertaiset. Hänellä oli pieni, omituinen, sileä, pellavankeltainen peruukki, joka liittyi hyvin tiivisti hänen päähänsä; tämä peruukki oli luultavasti hiuksista tehty, mutta teki melkein sen vaikutuksen, kuin olisi se kehrätty silkkilangoista tai lasista.

Joskin eivät hänen liinavaatteensa olleet yhtä hienot kuin sukat, olivat ne valkoiset kuin aallon harja, joka murtaantui läheistä rantaa vasten, tai auringossa kiiluvat purjeet kaukana meren ulapalla. Näitä kasvoja, jotka tavallisesti olivat tyynet ja hillityt, valaisi omituisen peruukin alta kostea, ruskea silmäpari, joita vuosien kuluessa varmaankin oli omistajalla ollut paljon vaivaa totutella siihen vakavaan ja varovaan ilmeeseen, joka Tellsonin pankkiin soveltui. Hänellä oli raitis väri poskillaan ja vaikka hänen kasvonsa olivatkin ryppyiset, ei niissä näkynyt paljon huolien jälkiä. Mutta ehkä Tellsonin pankin uskotut virkamiehet enimmäkseen huolehtivat toisten puolesta, ja ehkä toisten huolet samoin kuin toisten vaatteetkin helposti puetaan ylle ja riisutaan helposti.

Muistuttaakseen vieläkin enemmän mallina istuvaa ihmistä vaipui herra Lorry uneen. Kun aamiainen tuotiin sisään, heräsi hän ja sanoi viinurille, muuttaessaan tuolinsa pöydän luo:

"Pankaa huone kuntoon nuorelle naiselle, joka saattaa saapua millä hetkellä tahansa tänäpäivänä. Hän kyselee ehk'en herra Jarvis Lorrya, tai vain herraa Tellsonin pankista. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle."

"Hyvä, sir, Tellsonin pankki Lontoossa, sir?"

"Niin."

"Hyvä, sir. Meillä on usein kunnia ottaa vastaan teidän herrojanne kun he matkustavat edestakasin Lontoon ja Pariisin väliä, sir. Tellson ja Kumpp. matkustaa usein."

"Niinpä kyllä. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin englantilainen."

"Niin on, sir. Te, sir, ette mahda paljon matkustella, ettehän, sir?"

"En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta kun me — kun minä viimeksi tulin Ranskasta."

"Todellako, sir? Se oli ennen minun tänne tuloani, sir. Ennen nykyisen isäntäväkemme tänne tuloa, sir. Georgen hotelli oli toisissa käsissä siihen aikaan, sir."

"Eiköhän liene ollut."

"Mutta uskallanpa lyödä vetoa, sir, että sellainen toiminimi kuin Tellson ja Kumpp. oli yhtä kukoistavalla kannalla viisikymmentä vuotta takaperin, puhumattakaan viidestätoista vuodesta?"

"Voitte kertoa sen luvun kolmella ja sanoa sata viisikymmentä ja kumminkin olette totuutta lähellä."

"Ihanko totta, sir!"

Viinuri seisoi siinä silmät seljällään ja ammossa suin, astui askeleen taaksepäin pöydästä, muutteli pyyhettä oikealta käsivarrelta vasemmalle, asettui mukavaan asentoon, tarkasteli vierasta tämän syödessä ja juodessa kuin observatoorista tai vartiotornista. Kuten passarien on ollut tapana ammoisista ajoista.

Herra Lorryn lopetettua aamiaisensa meni hän ulos rannalle kävelemään. Pieni, kapea, mutkainen Doverin kaupunki pakeni rantaa ja pisti päänsä kalkkivuoriin kuin strutsi. Ranta oli erämaa, jossa aallot ja kivet hurjasti elämöivät, ja meri teki mitä mieli ja se mieli hävitystä. Se jyskyi vasten kaupunkia, se jyskyi vasten kallioita ja raateli rantaa hurjasti. Ilma talojen välillä haisi niin kovasti kalalle, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen nousseen maalle kastamaan itseään kuten sairaat ihmiset meressä kastavat itseään. Väestö kalasti satamassa vähänlaisesti ja kuljeskeli ahkerasti illalla pitkin rantoja katsellen ulos merelle, varsinkin kun aikaveden vaihdellessa oltiin lähellä nousuveden aikaa. Pikkukauppiaat, joiden tavaroilla ei ollut mitään menekkiä, hankkivat väliin käsittämättömällä tavalla suuria rikkauksia, ja merkillistä oli, ettei kukaan paikkakunnalla sietänyt lyhdynsytyttäjää.

Päivän kallistuessa iltapuoleen ja ilman, joka ajoittain oli ollut niin kirkas, että saattoi nähdä Ranskan rannikon jälleen himmentyessä sumusta ja hyryistä, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän pilveen. Hänen istuessaan kahvihuoneessa pimeän tullessa, tulen ääressä päivällistään odottamassa, kuten taannoin aamiaista, kaivoivat, kaivoivat ja kaivoivat hänen ajatuksensa uutterasti hehkuvan punasissa hiilissä.

Pullo hyvää punaviiniä päivällisen päälle ei vahingoita hiilessäkaivajaa muuten kuin vieroittamalla hänet työnteosta. Herra Lorry oli hyvän aikaa istunut joutilaana ja oli juuri kaatanut viimeisen viininsä lasiin, niin tyytyväisen näköisenä, kuin konsanaan saattaa olla vanhanpuoleinen, kaunishipiäinen herrasmies, joka on saanut pullonsa loppuun, kun samassa rämisevät pyörät tulla jyrisivät pitkin ahdasta katua ja pyörivät hotellin pihalle.

Hän laski lasinsa koskematta pöydälle. "Se on neiti!" hän sanoi.

Hetken kuluttua tuli viinuri ilmoittamaan neiti Manetten tulleen

Lontoosta ja haluavan tavata Tellsonin pankin herraa.

"Niinkö pian?"

Neiti Manette oli nauttinut vähän virvokkeita matkalla, eikä nyt välittänyt mitään. Hän olisi ylen halukas tapaamaan Tellsonin pankin herraa heti, jos vain sopii.

Tellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvona kuin tyhjentää lasinsa tylsällä epätoivon katseella, järjestää merkillinen, pellavankeltainen peruukkinsa ja seurata viinuria neiti Manetten huoneeseen. Se oli suuri, pimeä huone, sisustettu kuin hautajaisia varten mustalla jouhikangaskalustolla ja raskailla, tummilla pöydillä. Näitä oli kiillottamistaan kiillotettu, kunnes molemmat korkeat vahakynttilät huoneen keskisellä pöydällä synkästi kuvastuivat jokaiseen pöydänlautaan, kuin olisivat olleet haudatut syviin, mustiin mahonkihautoihin, eikä olisi odottamistakaan valoa niiltä, ennenkuin olisivat ylöskaivetut.

Oli niin pimeä, että herra Lorry, astuessaan hitaasti kuluneen turkkilaisen maton poikki, otaksui neiti Manetten sillä hetkellä olevan läheisessä huoneessa, mutta päästyään kynttiläin ohi näki hän nuoren, tuskin seitsentoistavuotisen naisen ratsupuvussa ja olkinen matkahattu kädessä seisovan pöydän ääressä niitten ja takkavalkean välissä, valmiina vastaanottamaan häntä.

Katsellessaan hentoa, kaunista, pikku olentoa, runsaita kultakiharia, sinistä silmäparia, joka kohtasi kysyvästi hänen katsettaan, ja otsaa, jolla (nuoruuteen ja sileyteen katsoen) oli erinomainen taipumus kohota ja rypistyä, luoden ilmeen, joka ei syntynyt vain hämmästyksestä ja levottomuudesta, tai vain suuresta tarkkaavaisuudesta, vaikka se sisälsi kaiken tämän — katsoessaan näitä — muistui äkkiä herra Lorryn mieleen kuva lapsesta, jota hän oli pitänyt sylissään matkalla yli Kanaalin, eräänä kylmänä päivänä raesateessa ja aaltojen loiskinassa. Kuva hävisi kuin henkäys rosoisen seinäpeilin pinnalla nuoren naisen takana, jonka peilin kehyksellä raihnainen juhlakulku neekerikupidoja, useimmat päättömiä ja rampoja, tarjoilivat mustissa vasuissa Kuolleen meren hedelmiä mustille naisjumaluuksille — ja herra Lorry kumarsi juhlallisesti neiti Manettelle.

"Olkaa hyvä ja istukaa, sir." Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja nuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.

"Suutelen kättänne, neiti", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan, kumartaen uudestaan ja istuutui.

"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että joku uusi tieto — tai ilmaiseminen" —.

"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi käyttää."

— "koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen, — jota en milloinkaan ole nähnyt — joka kuoli niin kauvan sitten —"

Herra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen neekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan olisivat voineet suoda mitään apua.

— "vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin herraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin."

"Minä olen tämä herra."

"Sen heti arvasinkin."

Hän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen herttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon vanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.

"Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärtävät ja ystävällisesti minua neuvovat, katsovat matkani Ranskaan tarpeelliseksi ja koska olen orpo, eikä minulla ole ystävää, joka minua seuraisi, olisin peräti kiitollinen, jos tällä matkalla saisin ruveta tämän arvoisan herran turviin. Hän oli lähtenyt Lontoosta, mutta luulen, että hänen jälkeensä lähetettiin sana, jossa pyydettiin häntä hyväntahtoisesti odottamaan minua täällä."

"Minä olen se onnellinen, jolle tämä toimi on uskottu", sanoi herra

Lorry. "Ja vielä onnellisempi olen saadessani panna sen täytäntöön."

"Kiitän teitä, sir; olen teille hyvin kiitollinen. Pankista ilmoitettiin, että mainittu herra selittäisi minulle asian erityiskohdat, ja kun minun tuli valmistautua odottamattomiin sanomiin, olen koettanut parhaani mukaan valmistautua ja olen tietysti hartaasti halukas tietämään mitä asia koskee."

"Tietysti", sanoi herra Lorry. "Niin — minä —"

Hetken vaiettuaan, lisäsi hän, sovittaen sileän, pellavankeltaisen peruukkinsa paikoilleen:

"On hyvin vaikeata alottaa."

Hän ei alottanut, ja epäröidessään kohtasi hän neiti Manetten katseen. Nuori otsa kohosi ja siihen ilmestyi tuo omituinen ilme — mutta se oli samassa soma ja luonteenmukainen ilme, ja nuori tyttö kohotti kätensä kuin olisi hän ehdottomalla liikkeellä tavottanut tai pidättänyt jotain ohileijailevaa varjoa.

"Te olette aivan outo minulle, sir?"

"Enkö olekkin?" Herra Lorry avasi kätensä ja ojensi ne ulospäin hymyillen vakuuttavasti.

Nuoren naisen silmäkulmien välissä ja pienellä naisellisella nenällä, jonka piirteet olivat hienot ja kauniit, syventyi taannoinen ilme, hänen miettiväisenä istahtaessaan tuolille, jonka vieressä hän tähän asti oli seisonut. Herra Lorry tarkasteli häntä hänen ajatuksiin vaipuessaan, ja kun neiti Manette jälleen katsahti ylös, jatkoi hän:

"Uudessa isänmaassanne, neiti Manette, otaksun, että on parasta puhutella teitä kuten nuorta englantilaista ladyä."

"Kuten tahdotte, sir."

"Neiti Manette, minä olen asiamies. Minulla on asia suoritettavana. Älkää kuunnellessanne minua välittäkö minusta enempää kuin jos olisin puhumakone, itse asiassa en paljon muuta olekkaan. Minä aion, teidän luvallanne kertoa teille tarinan eräästä pankkituttavastamme."

"Tarinan."

Herra Lorry näytti tahallaan käsittävän väärin kerrotun sanan, kiireesti jatkaessaan:

"Niin, pankkituttava; me pankki-ihmiset tavallisesti kutsumme ihmisiä, joiden kanssa olemme asioissa pankkituttaviksemme. Hän oli ranskalainen; tiedemies, hyvin lahjakas — lääkäri."

"Eihän vain Beauvaisista?"

"Juuri Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, oli hän Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, nautti tämä herra suurta kunnioitusta Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä. Meidän suhteemme perustui yhteisiin asioihin, mutta oli ystävällistä laatua. Minä palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme ja olin ollut siellä — ah! kaksikymmentä vuotta."

"Siihen aikaan — saanko kysyä mihin aikaan, sir."

"Puhun nyt, neiti, ajasta kaksikymmentä vuotta takaperin. Hän nai — englantilaisen naisen — ja minä olin yksi hänen holhojiaan. Hänen raha-asiansa hoiti kokonaan Tellsonin pankki, kuten se monen muunkin ranskalaisen herran ja perheen asiat hoitaa. Samalla tavalla hoidan minä, taikka olen tavalla tai toisella hoitanut joukottain toisten pankkituttavaimme asioita. Nämät ovat vain asioista johtuvia suhteita, neiti, niissä ei kysytä ystävyyttä, ei erityistä harrastusta, eikä mitään tunteentapaista. Liike-elämäni aikana olen kulkenut toisen luota toisen luo aivan kuin liikepäivänikin kuluessa kuljen pankkituttavaimme luona; sanalla sanoen minulla ei ole mitään tunteita; olen vain kone. Jatkaaksemme —"

"Mutta tämähän on isäni tarina, sir; ja alan luulla" — otsa omituisine ilmeineen kääntyi jännityksellä hänen puoleensa — "että jäätyäni orvoksi, äitini eli vain kaksi vuotta isäni kuoleman jälkeen, veitte te minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin oli."

Herra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisena lähestyi hänen kättään, ja kohotti sen hieman juhlallisesti huulilleen. Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan, ja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään sivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain kohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili hän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:

"Neiti Manette, minä se olin. Ja te olette näkevä, kuinka oikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla ole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain asioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette, etten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä pitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin hoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole niihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu äärettömän rahamankelin pyörittämisessä."

Pidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä toimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin käsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä, ettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.

"Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne tarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan kuollut kuollessaan — elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!"

Kovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn ranteeseen molemmin käsin.

"Minä pyydän teitä", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä, siirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille, jotka kovasti vavisten kouristivat häntä; "minä pyydän, hillitkää mielenliikutustanne — tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa —"

Tytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni, hämmentyi ja alkoi uudelleen:

"Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos hän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt; kukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus tavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies, joka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta eivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla kuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää lanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan epämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen kuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa hänestä — vaan kaikki turhaan; — silloin olisi isänne tarina ollut tämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina."

"Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?"

"Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?"

"Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut tällä hetkellä pidätte."

"Te puhutte tyynesti — ja te olette tyyni. Sepä hyvä (sanat osottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain asioita. Pitäkää sitä asiana — asiana joka on toimittava. Jos nyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja, olisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa syntyi…"

"Se pieni lapsi oli tytär, sir."

"Niin, tytär. Tä — mä — on — asia — älkää olko levoton. Neiti, jos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin pikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä kärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen isänsä oli kuollut — ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi polvistutte eteeni."

"Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra, että sanoisitte minulle totuuden."

"Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa asiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te nyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte minulle, paljonko yhdeksän kertaa yhdeksän penceä on, tai kuinka monta killinkiä menee kahteenkymmeneen guineaan, olisi se hyvin virkistävää. Olisin silloin paljon rauhallisempi teihin nähden."

Vastaamatta suoranaisesti tähän kehoitukseen, istui neiti Manette niin hiljaa tuolilla, jolle herra Lorry oli hänet lempeästi nostanut, ja hänen kätensä, jotka yhä kouristivat vanhan herran rannetta, tuntuivat niin paljon tukevammilta, että herra Jarvis Lorrykin siitä kävi jonkun verran rauhallisemmaksi.

"Oikein, oikein. Rohkeutta. Tämä on vain asia. Teillä on asia suoritettavana — hyödyllinen asia. Neiti Manette, äitinne menetteli näin. Ja kuollessaan — hänen sydämmensä murtui luulen — tiedusteltuaan lakkaamatta isänne kohtaloa — kuollessaan jätti hän teidät, kaksivuotiaana, kasvamaan kukoistavaksi, kauniiksi ja onnelliseksi, eikä teidän nuorta elämätänne varjostanut pimeänä pilvenä epätietoisuus isänne kohtalosta, siitä, kuluttiko hän ennenpitkää sydämmensä vankilassa tahi riutuuko hän yhä siellä hiljakseen vuodesta toiseen."

Näin sanoen katseli herra Lorry ihailevan säälivästi aaltoilevia kultakutreja, kuin olisi hän mielessään arvellut, että ne kenties jo vivahtavat harmaalle.

"Te tiedätte, ettei vanhemmillanne ollut suurta omaisuutta, ja mikä oli, varattiin äidillenne ja teille. Rahoihin nähden ei ole tehty uutta löytöä, eivätkä ne ole muutenkaan karttuneet, mutta —"

Hän tunsi rannettaan puristettavan kovemmin ja hän vaikeni. Otsan ilme, joka oli niin herättänyt hänen erityistä huomiotaan ja joka nyt oli liikkumaton, oli kasvanut tuskaksi ja kauhuksi.

"Mutta hän on — on löytynyt. On elossa. Hyvin muuttunut hän luultavasti on, mahdollisesti vain rauniona; vaikka toivokaamme parasta. Eläähän hän toki. Isänne on viety erään vanhan palvelijan luo Pariisiin, ja sinne me nyt menemme, minä todistaakseni kuka hän on, jos voin, te lahjoittaaksenne hänet jälleen elämälle, rakkaudelle, velvollisuudelle, levolle ja lohdutukselle."

Väristys kävi läpi tytön ruumiin ja tarttui myös herra Lorryyn. Matalalla, selvällä, kauhun valtaamalla äänellä, kuin olisi hän puhunut unessa, lausui nuori nainen:

"Minä saan nähdä hänen haamunsa! Hänen haamunsa se on oleva — ei hän!"

Herra Lorry taputti hiljalleen hänen käsiään, jotka pitelivät hänen käsivarttaan. "No, no. Kas niin, kas niin! Nyt tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan. Te olette jo matkustanut kappaleen matkaa vääryyttä kärsineen miesraukan luo, ja kauniin merimatkan ja hauskan maamatkan jälkeen olette hänen luonaan."

Neiti Manette kertoi samalla äänellä, nyt vain kuiskaten: "olen ollut vapaa, olen ollut onnellinen, mutta hänen haamunsa ei ole koskaan vainonnut minua."

"Vielä sananen", sanoi herra Lorry, koettaen näihin sanoihin painoa antamalla kääntää tytön huomion puoleensa: "hän on löytynyt toisen nimisenä, hänen oikea nimensä on aikoja sitten unohtunut tai kauvan ollut salattu. Olisi varsin turhaa tiedustella tätä asiaa, olisi varsin turhaa koettaa tiedustella onko hän ollut unohduksissa vuosikausia, vaiko aina pidetty vankina ehdon tahdoin. Olisi turhan turhaa nyt ruveta mitään tiedustelemaan, sillä se olisi vaarallista, parasta olla mitään puhumatta asiasta kenellekään, ja — kaikessa tapauksessa — parasta ajaksi poistaa hänet Ranskasta. Minäkin — vaikka englantilaisena hyvässä turvassa — ja Tellsonilaisetkin, vaikka ovat niin tarpeelliset Ranskan krediitille, mekin kartamme puhua sanaakaan tästä asiasta. Minä en säilytä ainoatakaan paperilappua, joka peittelemättä viittaisi siihen. Tämä on kauttaaltaan salainen toimi. Valtakirjani, ohjeeni, muistiinpanoni sisältyvät kaikki tähän ainoaan riviin: 'elämään palautettu', joka voi merkitä mitä tahansa. Mutta mitä nyt? Hän ei kuule sanaakaan! Neiti Manette!"

Hiljaa ja ääneti, nojaamatta edes tuoliin, aivan tiedotonna ja silmät avoinna istui hän kertojaan tuijottaen, ja näytti ikäänkuin olisi viimeinen ilme ollut uurrettu tai poltettu hänen otsaansa. Niin lujaan piteli hän herra Lorryn käsivartta, että tämä pelkäsi vahingoittavansa häntä, jos hän vapautuisi, siksi huusi hän ääneen apua, liikahtamatta paikaltaan.

Hurjannäköinen nainen — säikähdyksestään huolimatta huomasi herra Lorry hänen olevan aivan punaisen kasvoiltaan, punatukkaisen ja kummalliseen, ruumiinmukaiseen pukuun puetun, päässä vallan merkillinen myssy, joka muistutti suurta Stiltonjuustoa, — hyökkäsi huoneeseen, ravintolan palvelijakunnan etunenässä ja selvitti tuota pikaa pulman miten herra Lorry vapautuisi nuoresta neitiraukasta, panemalla jäntevän kätensä hänen rinnalleen ja lennättämällä hänet vastaiselle seinälle.

("Luulen varmaan, että se on mies!" ajatteli herra Lorry hengästyneenä törmätessään vasten seinää.)

"Mitä te siinä töllistätte!" ärjyi tämä olento ravintolan palvelijoille. "Menkää toki noutamaan jotain, ja älkää minua katselko. Minussa kait on paljonkin katseltavaa, vai mitä? Miksette mene? Minä ilmoitan teille, että ellette kiiruimman kautta mene noutamaan hajusuolaa, kylmää vettä ja etikkaa, menen minä itse!"

Palvelijat hajosivat tuota pikaa toimittamaan näitä apukeinoja, ja nainen nosti varovasti potilaan sohvalle ja hoiteli häntä taitavasti ja hellästi kutsuen häntä "aarteekseen, pikku linnukseen", ja levittäen hänen kultaisia hiuksiaan hajalleen huolellisesti ja ylpeydellä.

"Ja te ruskeapukuinen siinä!" sanoi hän suuttuneena kääntyen herra Lorryn puoleen. "Ettekö voinut sanoa hänelle sanottavaanne peloittamatta häntä kuoliaaksi? Katsokaa hänen kauniita, kalpeita kasvojaan ja kuinka hänen kätensä ovat kylmät. Onko tämä pankkimiehen työtä?"

Herra Lorry hämmentyi niin sanomattomasti tästä vaikeasta kysymyksestä, että hän vain loitolta nöyrästi ja paljon laimeammalla osanotolla taisi seurata voimakkaan naisen toimia, kun tämä, karkoitettuaan ravintolan palvelusväen tiehensä, uhkaamalla salaperäisesti sanoa heille jotain — hän ei sanonut mitä, jos he jäisivät sisälle töröttämään — sai hoidokkaansa tointumaan asteettain kiihtyvillä hyväilyillä ja nojaamaan väsyneen päänsä hänen olkapäänsä varaan.

"Toivon hänen nyt toipuvan", sanoi herra Lorry.

"Se ei ole ainakaan teidän ansionne, te ruskeapukuinen siinä.

Suloinen lemmikkini."

"Toivon, että seuraatte neiti Manettea Ranskaan," sanoi herra Lorry laimeasta myötätuntoisuudesta.

"Se on hyvin todenmukaista!" vastasi voimakas nainen. "Luuletteko että Sallimus olisi asettanut minut elämään saareen, jos se olisi määrännyt minun matkustamaan poikki suolaisen meren?"

Koska tämä oli uusi, vaikeasti vastattava kysymys, vetäytyi herra

Jarvis Lorry pois harkitsemaan sitä.