Читать книгу Kaksi kaupunkia - Charles Dickens - Страница 8

Sisällysluettelo

Viinitupa.

Suuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa kuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen, vanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan viinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.

Kaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa ja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin sokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja, jotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin; nämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat, aina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat kousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa naisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan särvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset taas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita tahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun, muutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä valumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain ikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään pieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat käsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin, nuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä lahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini olisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen ohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi kadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin perehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.

Kimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä — miesten, naisten ja lasten — raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan raakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki, merkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat ja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa maljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun viini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti, olivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa halkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen, joka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli koettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa ja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin, hiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon pimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi hämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.

Viini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt maahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat ja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan punaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä, oli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt päähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat tiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä, jonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa, töhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan — verta.

Aika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville roiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.

Ja nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen päivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä synkkä — kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute — siinä ne ylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään — kaikki mahtavia ylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on myllyssä jauhamistaan jauhettu — ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat nuoriksi —, värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa, tirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä, joka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret vanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä niitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden ryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin ulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana, jotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä oljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa pahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti alas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla, missä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli leipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan olevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili jokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä kaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa, se leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita paistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.

Sen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen, mutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia kaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja yömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen leima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen vaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita. Vaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän joukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia, jotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka muistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein yhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen kuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia lihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään halvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät napisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen toisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja aseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja kirveet olivat terävät ja kiiltävät, sepän moukarit raskaat ja kiväärintekijän varasto oli murhanhaluinen. Katujen epätasaisilla kivillä, joitten monet pienet säiliöt olivat täynnä vettä ja lokaa, ei ollut mitään jalkakäytävää, vaan ne loppuivat äkkiä ovien kohdalle. Katuoja virtasi keskellä katua — milloin se virtasi ollenkaan — mikä tapahtui vain rankkasateessa ja silloin vesi oikullisesti poiketen sinne tänne, valui ihmisasuntoihin. Poikki katujen riippui aina pitkäin välimatkain päässä siellä täällä kömpelö lyhty köydessä, jonka päässä oli vipu. Iltasin, kun lyhdynsytyttäjä oli laskenut ne alas, sytyttänyt ja hissannut ylös jälleen, liehui ilmassa raukeasti harva jono himmeitä liekkejä, kuin olisivat ne purjehtineet kaukana merellä. Merellähän ne kiikkuivatkin ja laiva ja miehistö olivat merihädässä.

Sillä aika oli tulossa, jolloin tämän seudun riutuneet linnunpelotukset nälissään ja joutilaisuudessaan olivat niin kauvan tarkastaneet tätä lyhdynsytyttäjän tointa, että heissä heräsi ajatus parantaa hänen työtapaansa, hissaamalla ylös ihmisiä samoilla köysillä ja vivuilla valaisemaan heidän kolkkoa pimeyttään. Mutta aika ei vielä ollut täytetty, ja jokainen tuulenpuuska, joka puhalsi yli Ranskanmaan, ravisti turhaan linnunpelotusten rääsyjä, sillä suloääniset linnut kauniine höyhenineen eivät varoitusta ottaneet korviinsa.

Viinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut senkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä keltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa taistelua läikkyneestä viinistä. "Se oli heidän syynsä, jotka sen torilta toivat. Tuokoot toista sijaan."

Samassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi koiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:

"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?"

Mies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein tapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja osui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.

"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?" sanoi viinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja voiteli sillä kirjoitusta. "Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat? Eikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista kirjoittaisit?"

Näin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen (sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä sätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas hullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen kenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä asennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti hän temppuja tekevää sutta.

"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi", sanoi toinen. "Viini on viiniä, ja siinä se." Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän jo ennenkin likaisiin vaatteisiin — aivan tahallaan, ikäänkuin olisi hän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen poikki kadun puotiinsa.

Tämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies kolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä vaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki riippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt ja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin. Eikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta tukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana toisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin samassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka oli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota ei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua, pohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi mikään pidättänyt.

Hänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana hänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein samanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin tarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa paksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat; käytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli jotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen kirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle, oli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu laaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa näkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt sen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä toimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge virkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein huomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran kohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää huomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun hän meni kadun toiselle puolelle.